_Bella_18_, mukavaa, että pidät ja jatkat seuraamista. Kiitos kommentistasi
Tasan kuukausi meni! Olen hieman ylpeä itsestäni ettei mennyt tämän kauempaa. No halusin ilahduttaa teitä uudella luvulla ja joo, ei tämä kauhean pitkä ole, mutta eiköhän kelpaa, toivottavasti.
Seuraavaa lukua koetan saada ulos sitten viimeistään ensi kuussa!
Luku 25 - Älä ole se, joka häviääKäsi pyyhkäisi märkää poskea ja sipaisi kyyneleet pois, jotka kastelivat kämmenselän. Silmien katse haparoi portaissa toisen käden lipuessa kaiteella hitaasti ja keveästi, hiljaisen huokauksen karatessa tytön huulilta. Tytön, jonka silmäkulmat kahlitsivat jotain, havaitsivat. Punertavaa oranssia…
Silmät nostivat katsettaan portaista kuin kimmoten ja muuttuivat äkisti surullisista yllättyneiksi hohtaen epävarmaa hehkua. Pari kyyneltä uskalsi karata silmistä poskille ja vieriä kohti huulia kostuttaen ne, maalaten ne märiksi ennen niiden hiljaista kuiskausta.
”Jared…”
Jaredin katse laskeutui pois Renesmeestä, joka oli pysähtynyt portaiden neljännelle askelmalle. Tyttö ei osannut irrottaa hämmennyksen sävyttämää katsettaan, eikä yllättyneisyyttä, eikä hiljentää sisällään tuntuvaa kolkuttelua. Olisiko hänen pitänyt kääntyä ja nousta portaat takaisin ylös vai mennä Jaredin luo ja puhua tämän kanssa? Kysyä, miten asia oli.
Renesmeen käsi päästi irti kaiteesta hänen ottaessa askeleen alemmas. Jared vilkuili hiuksiensa takaa häntä, kun hän laskeutui viimeisetkin askelmat eteiseen, joka oli täyttynyt syvästä hiljaisuudesta, kiusallisuudesta. Jännitettä värähteli ilmassa, ruskeat silmät kohtasivat kultaiset, ja käsi painui nyrkkiin. Kumpikaan ei tiennyt, mitä sanoa.
”Ness…” Jared astui askeleen lähemmäs tyttöä, joka kavahti taaksepäin. Tytön tekemä liike sai pojan pysähtymään aloilleen. ”Olen pahoillani.”
”Mistä olet pahoillasi?” Renesmee kysyi ääni katkeillen. Hän halusi tietää, oliko Jared pahoillaan siitä, mitä oli Jacobille tapahtunut vai siitä, mitä tämä oli tehnyt tälle.
”Minun ei olisi pitänyt tulla.” Sanat olivat melkein kuiskaus, Renesmee laski katsettaan. ”Ness, en tiennyt-”
”En minäkään.” Renesmee pudisti päätään ja käski itsensä olla hiljaa. Hän ei saisi puhua kuin olisi syyttänyt Jaredia tapahtuneesta. Hän ei ollut varma, oliko tämä edes ollut osallisena siihen. Mutta niin hän oli ymmärtänyt äitinsä ja tätinsä puheista.
”Mitä?” Jared kysyi ja astui taas lähemmäs välittämättä tytön aiemmasta perääntymisestä. ”Sinä et tiennyt, että…?” Kysyvyys pinkoili hänen äänessään, hän ei ymmärtänyt.
”Unohda, Jared”, Renesmee kuiskasi heilauttaessaan hiuksensa kasvojensa eteen. Hän ei osannut kysyä kysymystä pojalta, josta oli niin kovasti välittänyt, vaikka halusi tietää vastauksen. Hän ei osannut, eikä uskaltanut. Hän pelkäsi vastausta. ”Miksi tulit?”
Renesmee nosti katsettaan ja antoi katseensa lipua Jaredissa, tämän ymmärtämättömissä kasvoissa, jotka näyttivät lempeiltä. Hän astui askeleen eteenpäin ja pyyhkäisi hiuksensa kasvoiltaan antaen itselleen paremman näkymän. Itkusta sumeat silmät eivät kuitenkaan antaneet hänen nähdä kirkkaasti, eikä pieni kipu sydämessä sallinut astua enempää eteenpäin.
Miksi tulit? Ja missä olit silloin, kun se tapahtui? Sinä… Renesmee pudisti itsekseen päätään ja räpäytteli silmiään estääkseen kyyneleet, jotka halusivat pusertua poskille.
Hän tuli myöhässä kouluun sinä päivänä…”Tulin, koska”, Jared havahdutti tytön ajatuksistaan tämän epäonnistuessa kyynelten pidättämisessä, ”halusin nähdä sinut.” Tämä nyökkäsi hitaasti ja näki huolen ripauksen pojan ilmeessä. ”Tiedän, ettei olisi pitänyt tulla, mutta halusin tietää, oletko kunnossa, koska sinusta ei ollut kuulunut mitään.”
Renesmee nyökkäsi jälleen ja pyyhki kyyneliä kasvoiltaan. Jaredin sanat kuulostivat niin vilpittömiltä ja rehellisiltä, että hän ei tiennyt enää, mitä luulla. Ei tämä olisi sanonut noita sanoja niin vilpittömästi, jos tämä olisi tehnyt jotain. Ei Jared olisi pystynyt.
Haluan kysyä, mutten uskalla vieläkään. En tiedä…”Haluat varmaan, että lähden…”
”Niin… mutta-”
”Ness”, Jared astui lähemmäs Renesmeetä, joka yritti peruuttaa pystymättä, ”oletko vihainen minulle?”
Kysymys sai Renesmeen hämilleen, huolen raastamaan rinnassa. Jokin meni solmuun vatsassa ja sai epämiellyttävää aaltoilua aikaan, mikä näkyi kasvoilta. Hän puristi huuliaan tiukasti yhteen ja yritti kovasti estää kyyneleet, jotka väkisin puskivat itsensä poskille.
”Mistä… minä…”, hän mumisi, ”…olisin sinulle… vihainen?” Keho alkoi hitaasti täristä, kun kuvat Jaredista ja Jacob-sudesta metsässä pyörivät silmien edessä. Renesmee kietoi kätensä tiukasti ympärilleen ja roikotti päätään portaisiin perääntyen. ”Jared, jos olet tehnyt jotain… sano nyt! Minä… kuulin, kun…” Hänen jalkansa kolahtivat ensimmäiseen portaaseen ja kaatoivat hänet kolmannelle askelmalle istumaan. Hän ei pystyisi sanomaan enempää, hän ei haluaisi kuulla Jaredin suusta mitään. Hän halusi tämän lähtevän nyt heti.
Tämä on vaikeaa!Käsi kosketti äkisti Renesmeen olkapäätä, ja viileät sormenpäät hipaisivat rauhoittavasti hiuksia. Hän värähti kosketuksesta, muttei paennut sitä, ei huitonut toisen kättä pois. Mutta hän mutisi huuliensa välistä, että halusi tämän menevän.
”Anteeksi”, Jaredin ääni kuiskasi tytön yläpuolelta, käsi katosi koskettamasta. Niin katosivat myös askeleet, jotka olivat kaikuneet eteisessä lopuksi ilmaan pyyhkiytyen.
Renesmee nosti päätään ja näki tyhjää, ei mitään seinän edessä. Enää ei ollut punertavaa oranssia, ei mustaa, ei kultaisia pisteitä huolessa hehkuen. Enää ei tuntunut kättä sukimassa hiuksia, ei näkynyt poikaa, joka oli vetänyt kaiken solmuun.
Jared…Renesmee pudisti päätään ja keinutteli itseään edestakaisin. Kyyneleiden tulva alkoi tyrehtyä, ja silmät loistaa punertavina ja turvonneina. Solmu vatsassa löystyi, mutta aaltoili pahemmin aiheuttaen epävarmuutta, pelkoa. Pelkoa, joka takertui pikkuisilla kynsillään sydämeen.
***
Kyllä hän vielä tulee. Kuka muukaan sieltä tulisi selvittelemään asiaa? Ja pieni selvänäkijä on sokaistu suden avulla, joten… täydellistä.Ikuisesti vihertävät kuuset olivat metsässä ainoita puita, jotka toivat väriä muuten niin harmaantuneeseen metsään. Useimpien puiden lehdet olivat kellastuneet ja vaipuneet jo maahan, osa lehdistä oli muuttunut punertavanruskeiksi ja maalannut harmaantunutta metsää värikkäämmäksi omalla tavallaan. Mutta olipa pudonnut lehti sitten minkä värinen tahansa, se tarrasi tiukasti kosteaan kengänpohjaan liukastaen nopeita askelia.
Becky, hidasta nyt vähän. Ei sinulla ole minnekään kiire.
Ole sinä hiljaa ja anna minun olla.
Mikäs nyt on? Alkaako nyt kaduttaa kaikki se, mitä olet tehnyt?Rebecca hidasti vauhtiaan ja pysähtyi suurelle harmaalle kivelle, joka oli sammaloitunut. Hän pudisti päätään itsekseen ja sipaisi lyhyet hiuksensa korvan taa. Ei häntä kaduttanut, ei ainakaan kauheasti. Hän tiesi epäonnistuneensa aiemmin ja tiesi, että nytkin voisi käydä niin, mutta toivoi hänen teollaan olevan seurauksia, jotka miellyttäisivät häntä itseään.
Jos Edward kerta puhui totta ollessasi ihminen, hän saattaisi hyvinkin vaipua luoksesi ja tahtoosi. Jos hän kerta ihan oikeasti puhui totta siitä, että vedit häntä puoleesi.
Siitä on lähes sata vuotta, Rebecca huokaisi,
mutta minä en ole vielä luovuttanut. Luovutan, jos hän torjuu minut nyt.
Ai luovutat, vai? ääni naurahti hiljaa.
Enpä usko, Becky. Olet niin koukussa Edwardin havitteluun, ettet pääse siitä ikinä irti.Rebecca tuhahti hiljaa itsekseen ja lähti jälleen liikkeelle mustat tennarit punaruskeiden lehtien koristelemana. Hän ei jaksanut kuunnella enempää ääntä, joka ärsytti häntä toisinaan liikaakin ja yllytti tekemään asioita, jotka hän oli hitaasti alkanut ymmärtää huonoiksi. Dominicin käynti hänen luonaan oli valottanut hänen sekavia ajatuksiaan ja saanut hänet pohtimaan, että tämän jälkeen ei välttämättä olisi mitään järkeä juosta Edwardin perässä. Jos Edward vain torjuisi häntä koko ajan, ja hän jatkaisi yrittämistä, hän vain tuhlaisi aikaansa.
Mutta tämä yksi mahdollisuus on vielä käyttämättä. Tämä, jonka takia minä kävin Jacobin kimppuun. Jos nytkin epäonnistun, lopetan. Minä lopetan, vaikka olen havitellut Edwardia ihmisajoista asti. Rebecca sulki silmänsä ja antoi itsensä hidastaa vauhtia hieman, jottei törmäisi mihinkään.
Kaikkihan häntä katselivat ja katselevat edelleen. Niin…Lupaus lopettamisesta tuntui hivenen kaukaiselta ja oudolta, kun Rebecca mietti kaikkea tekemäänsä. Hän kuitenkin yritti sanoa itselleen, että se olisi parhainta, ettei hän saavuttaisi kuitenkaan mitään keksimällä lisää keinoja saada Edward itselleen. Edward kun vain torjui ja torjui, heitti palloa koko ajan takaisin hänelle entistä enemmän kierrettä heitossa mukana. Ja nyt oli saapumassa se hetki, kun hän ei saisikaan palloa kiinni, vaan häviäisi ja kohtaisi rangaistuksen. Mutta jos hän jättäisi nappaamatta pallon, voisiko hän pelastua rangaistukselta?
Metsä harveni ja tasaisempi viheriö, joka oli saanut rusehtavaa väriä, aukeni Rebeccan silmien edessä. Vaalea kivitalo häilyi lyhyen matkan päässä, joten jalat nopeuttivat vauhtiaan juostakseen nopeammin ojalle, jonka yli ne kevyesti ponnistivat. Hiekka rahisi tennarien alla vampyyrin laskeutuessa ketterästi hiekalle, tarkkojen kultaisten silmien huomatessa liikettä talon luona. Koputusta. Yönmustat hiukset. Väljä ruskea takki.
Dominic.Rebecca jähmettyi paikoilleen tuijottamaan tummahiuksista poikaa, joka jatkoi ovella norkoilua. Mitä Dominic täällä teki? Halusiko tämä puhua, setviä asiat selviksi? Vai oliko tämä tullut vain haukkumaan hänet vai ei laisinkaan hänen takiaan?
Ovi aukeni viimein, mustahiuksinen nainen kurkisti ulos. Se oli Caroline, joka näytti puhuvan Dominicille ja osoittavan sitten Rebeccan suuntaan, metsään. Kummankin vampyyrin katse kääntyi terävästi metsään, eikä kummaltakaan tuntunut jäävän huomaamatta punatukkainen vampyyri, joka silmät selällään tarkkaili heitä.
Mene, Becky. Haluat kuitenkin.”Rebecca! Dominicilla on sinulle asiaa!”
Carolinen ääni kutsui Rebeccaa, joka nosti jalkaa toisen eteen ja asteli pian pikaista vauhtia kohti taloa. Tuulenpuuska puhalsi äkkiä hänen kasvojaan vasten kuin protestoiden, eikä äänikään osannut olla hiljaa. Se kiivaasti maalaili hänen mieleensä kuvia, joissa Dominic haukkui hänet, mutta hänen mielestään se ei voinut millään olla muuta kuin äänen typerää harhaluuloa. Mutta Rebecca oli väärässä ja pahasti, ääni taasen oikeassa.
Rebeccan käsi laskeutui kuistin kaiteelle hänen noustessa pari porrasaskelmaa. Dominic ei katsonut häntä, eikä tämän olemus näyttänyt taikka tuntunut lempeältä. Pojasta huokui vihaisuutta ja katkeruutta, turhautumista. Kaikki ne tunteet välittyivät ilmassa väreinä Rebeccan luo ja saivat äänen ilkkumaan hänen mielessään.
Turpa kiinni!Tytön selkä nojautui kuistin kattoa pystyssä pitelevää puista pylvästä vasten Carolinen vilkaistessa huolen pilke silmissään heitä kumpaakin. Tämä kuitenkin poistui vähin äänin ja antoi kaksikolle omaa tilaa ja rauhaa, jonka rikkoutuminen leijaili Dominicin ja Rebeccan välillä. Tiukka jännite tuntui tahmaiselta kuin siirappi, eikä antanut varaa väärille liikkeille.
Ei vaikuta hyvältä, Becky…”Nic.”
Dominic kääntyi katsomaan Rebeccaa ja vaihtoa painoa jalalta toiselle. Tummanruskeat silmät olivat tummuneet entisestään melkein mustiksi ja lainehtivat nyt tunteiden myrskyssä. ”Mitä sinun päässäsi oikein liikkuu? Olet tainnut seota lopullisesti!” Huulet sylkivät sanat suustaan kuin terävät tikarit, jotka kiinnittivät Rebeccan aloilleen. Ystävällistä kohtelua ei näyttänyt olevan tulossa. ”Eikö sinulla ole mitään sanottavaa? Eikö?”
Rebecca katseli Dominicin tummuneita silmiä ja kietoi kätensä puuskaan. Hän ei tiennyt, mitä sanoa, mutta aavisteli tietävänsä, mistä tämä puhui. ”Ei.” Olisi parempi pelata varman päälle ja olla puhumatta totta. ”En tajua, miksi tulet syyttelemään minua jostain, mitä olen ilmeisesti tehnyt. En vain nyt anteeksi keksi mitään, mitä olisin-”
”Älä selitä. Lucrezia kertoi, että Jacob oli löydetty haavoittuneena ja että sinua epäillään teosta”, Dominic kertoi ja sai Rebeccan värähtämään. Cullenit olivat siis tajunneet? He epäilivät suoraan häntä? Tietenkin.
Taitaa suunnitelmasi rapistua pahasti kasaan, Becky.”Ja tiedätkö, mitä minä muistin?” Dominic kysyi äänessään puhdasta katkeruutta. ”Muistin Jaredin paidan repaleisena keittiönpöydällä, kun kävin luonasi. Yrititkö lavastaa hänet syylliseksi? Yrititkö lavastaa suku-”
”Minä en ole yrittänyt lavastaa ketään!” Puolustuskannalle olisi lähettävä, antautuminen ei olisi vaihtoehto. Jos Cullenit vain epäilivät, eikä heillä olisi todisteita, itsensä puolustaminen olisi ainoa asia, jonka Rebecca voisi tehdä. ”Jared on veljeni poika!”
”Vaikka hän olisi veljesi, et välittäisi!”
Rebecca astahti eteenpäin ja kohtasi kunnolla Dominicin ilmiselvän vihan. ”Kuinka voit sanoa noin? Hän on elänyt kanssani kuusikymmentäkolme vuotta, ja minä olen aina ottanut hänet huomioon! En ehkä viime aikojen tempauksissani, mutten tekisi hänelle mitään sellaista, mistä minua nyt syytät!”
Sanat soljuivat tytön huulilta vahvoina, täynnä tarkoitusta. Hän todella tarkoitti sitä ja halusi tarkoittaa, mutta tiesi, että viimeisimmät sanat ontuivat hieman, eivät olleet niin puhtaita. Huomaisiko Dominic sen? Huomaisiko tämä epäpuhtauden, lian?
Sinähän olet hyvä, Becky!Dominicin leuka kiristyi Rebeccan uppoutuessa syvänmustiin silmiin, jotka häntä tarkastelivat. Poika oli niin kireä, ei laisinkaan sellainen kuin hän oli tottunut tämän olevan. Uusi puoli oli kuoriutunut esiin, hämmennyttänyt hänet pahemman kerran.
”Jared on aina kunnioittanut sinua ja pitänyt isosiskonaan”, Dominic sanoi ääni nyt hiljaisena. ”Vaikka hän ehkä sinun mielestäsi on tahallaan ärsyttänyt sinua, ehkä tehnyt jotain pientä sinulle, mistä et ole pitänyt, silti sinä olet hänelle tärkeä. Ja nyt kun Cullenit palasivat elämääsi, olet näyttänyt hänelle uuden puolen itsestäsi. Luuletko, että hän on jaksanut kunnioittaa sinua viime aikoina?”
”Puhut kuin olisit tietävinäsi, mitä hän ajattelee, mutta sinä et tunne häntä, kuten minä”, Rebecca totesi. Dominic hämmensi häntä lisää sanoillaan Jaredista, hän ei meinannut löytää sopivia sanoja suuhunsa.
”Olet väärässä. Taidan tuntea hänet paremmin kuin sinä. Hän ei puhu kauheasti asioistaan, mutta silloin tällöin heittää muutaman sanan suuntaani kuin koukun, johon odottaa minun tarttuvan, jotta hän voisi puhua. Jotta minä heittäisin häntä kysymyksillä, joihin vastata. Jotta hän voisi kertoa edes jotain ja avautua. Hän oli vain 16 muuttuessaan, yrittäisit ymmärtää häntä.”
Tytön hämmentyneisyyttä kielivä katse kääntyi pois pojasta, joka oli ajanut hänet jälleen kerran henkisesti nurkkaan. Murenisiko hänen salailuyrityksensä tähän? Murenisiko hän pojan edessä kuin heikosti rakennettu muuri, repisikö tämä hänet kahtia kuin piirustuksen, josta kukaan ei saanut selvää? Turruttaisiko tämä hänen huulensa, jotka olivat tottuneet sylkemään valheita, punomaan tiheää mustaa verkkoa kaiken ympärille?
Ei, Becky. Sinä kestät tämän, hän vain painostaa henkisesti. Olet vahvempi kuin hän, työnnä itsesi pois nurkasta, ole vahvempi! Ole se, joka voittaa, ole se, joka tietää, mitä tehdä.Silmät suuntautuivat taivaalle, jonka sini oli sekoittunut punaiseen muodostaen hempeää violettia. Jos henkinen muuri oli sortumassa, olisiko pelastusta olemassa? Löytyisikö jotakin… löytyisikö jokin tai joku, joka estäisi sen sortumisen?
Älä ole se, joka häviää.A/N: Mm, loppua olisi voinut jatkaa, mutta musta tuntui, että se olisi ihan hyvä jättää tähän, jotta sitten ei oo varmuutta, että pettääkö Beccan muuri vai ei ja ja...
Kommentteja otan ilomielin vastaan!