Olen pahoillani, mutta luvun loppu on pelkkää Rebeccaa (n. neljä sivua Beccaa, hihi). Elikkä ne lemmikit nyt pois jaloista, ettet potki niitä vahingossa, eh... Olkaa hyvä:
Luku 22, osa 2 - Sadepisara kyyneleet
Ikkunalasi heijasti mietteliään, hiukan ilkikurisen hymyn, joka oli pysytellyt kasvoilla jo pitkään. Kapeat sormet näpräsivät lyhyiden punaisten hiusten latvoja, ja silmät tuijottivat ulos harmaaseen sateeseen. Puinen ikkunalauta natisi hieman, kun sen reunalle istahdettiin. Se olisi saattanut jopa pettää, mutta istuja ei välittänyt. Ei häntä olisi sattunut, ei enää fyysisesti.
Becky, milloin aioit tehdä seuraavan siirron?
Rebecca painoi päänsä lasia vasten ja antoi hymyn valua pois huuliltaan. Pienoinen syyllisyys vaivasi häntä, mutta se ei johtunut itse siitä, mitä hän oli tehnyt, vaan siitä, mitä hän oli siinä sivussa tullut tehneeksi. Hän vilkaisi silmäkulmastaan ruokapöytää, jolle hän oli heittänyt vihreän, repaleisen paidan, joka ei ollut hänen.
En vielä. On liian aikaista.
Niin, mutta lakkaisitko nyt miettimästä tuota paitaa? Oli vain hyvä, että otit sen mukaasi ja-
Lavastin toisen syylliseksi?
Niin, Becky. Kukaan ei käy syyttämään sinua siitä, mitä sudelle tapahtui. Kukaan ei ymmärtäisi, miksi tekisit edes niin. Eikä kukaan tule edes miettimään sellaista, kun näkevät sen kankaanpalan. Kyllä se tyttö ainakin tajuaa, mistä se on.
Rebecca pudisti päätään ja tiputtautui lattialle ikkunalaudalta. Hän liikkui nopeasti ruokapöydän viereen ja poimi ruohonvihreän paidan käsiinsä. Se oli revennyt helmasta, kaula-aukostakin puuttui kangasta. Rebecca toi vaatekappaleen lähemmäs kasvojaan, nuuhkaisi sitä ja puristi sitten toisen kätensä nyrkkiin. Kyllä sen tunnistaisi, tuoksun. Renesmee tunnistaisi sen varmasti.
Kuten sanoin, Becky, hän tajuaa. Äläkä huolehdi, kaikki menee hyvin. Kukaan ei tule epäilemään sinua.
Entä jos tuleekin? Mitä minä sitten teen?
Miksi kukaan epäilisi? Kuka muka keksisi jonkun syyn sille, että sinä olisit tehnyt jotain sudelle?
Paita putosi pöydälle, valui siitä lattialle Rebeccan jalkojen juureen. Hän risti kätensä rinnalleen ja kohautti olkiaan itsekseen. Niin, kuka keksisi? Eihän hänellä tosiaankaan ollut syytä hyökätä yhdenkään suden kimppuun. Mitä se häntä hyödyttäisi?
Kukaan ei keksi, mitä hyödyt siitä, Becky. Ei kukaan. Heillä ei sitä paitsi ole todisteita sinua vastaan ellei susi nähnyt sinua kunnolla.
Tuskin. Mutta tiedän kyllä, ketä hän syyttää, kun tulee tajuihinsa. Hä-
Jos.
Tyttö istahti pöydän reunalle, potkaisi paidan sen alle. Miksei Jacob muka tulisi tajuihinsa? Ei hän niin pahaa jälkeä ollut tehnyt, eihän? Eikä myrkky vaikuttaisi mitenkään, kunhan vain hidastaisi paranemista. Vai tekisikö se jotain muutakin? Jotain, mistä hän ei tiennyt?
Rebecca pudisti päätään, ei se niin voinut olla. Suden mokoma tulisi tajuihinsa, kertoisi sitten, kuka oli tehnyt näin. Mutta hänen omaa nimeään, Rebeccaa, ei tulisi ilmi, hän olisi turvassa.
Kyllä hän herää.
Ääni ei enää vastannut Rebeccalle, joka tuijotti vaalean kivilattian laattoja. Hänen katseensa kulki laattojen saumoja pitkin, kun hänen ajatuksensa häivyttivät öisen ja aamuisen pois ja toivat jotain muuta hänen silmiensä eteen, syyn. Syyn, joka oli saanut hänet toimimaan niin kuin hän oli toiminut. Dominicin.
Katse pysähtyi ikkunan alle, ajatukset valtasivat tytön kokonaan. Hän sulki silmänsä ja näki sen, kuinka Dominic oli kurvannut pihaan autolla, auttanut Lucrezian ylös ja suukottanut tätä. Oliko tämä mennyt jo eteenpäin? Halusiko tämä unohtaa hänet?
Ihan sama, Rebecca huokaisi mielessään puristaessaan käsiään tiukemmin rintaansa vasten. Mutta haluaisin jutella hänelle. Kysyä, mitä hän aikoo.
Ja kysyä, mikä on hänen suhteensa Lucreziaan, ääni lisäsi vihjaavan kuuloisena. Rebeccan huulet mutristuivat, hän pudisti päätään. Becky, sinä olet menossa eteenpäin. Sinä teit jo sen, mitä sinun piti. Unohda Nic jo viimeinkin.
Kädet levähtivät sivuille, kynnet osuivat pöydän pintaan. Unohda Edward, unohda Dominic. Eikö hänelle osattu muuta sanoa? Eikö kukaan ymmärtänyt, että unohtaminen ei ollut helppoa? Se ei kävisi noin vain, sormia napsauttamalla. Ja jos se olisikin ollut niin helppoa, olisiko hän halunnut unohtaa? Unohtaa ne kaikki ihanat hetket Dominicin kanssa, illat Kanadassa pakkasessa?
Lumi oli peittänyt maan alleen, valkaissut puiden latvat, ja pakkanen oli huurtanut niiden rungot valkeiksi. Muutamia jalanjälkiä näkyi lumessa, ne kiemurtelivat puiden välissä ja johtivat kohti syvempää metsää, jonka hiljaisuus rikkoontui. Riemukasta, kovaäänistä naurua. Se kaikui puiden ympärillä, sai vauhtia läheisestä kalliosta, jonka sileää pintaa vasten naurun omistaja oli painettu. Vahvat kädet pitelivät punahiuksista tyttöä aloillaan, kun pelkkien ohuiden takkien peittämät kehot painuivat toisiaan vasten. Nauru hiljeni, muttei lakannut kokonaan.
”Nic”, tyttö naurahti hiljaa pojan sukiessa hänen hiuksiaan, joiden punainen väri sai katsojan hetkeksi lumoutumaan. Huulet tavoittelivat pojan omia, mutta tämä painoi ne tytön otsalle ja hymyili sitten iloista hymyä. Tyttökin hymyili, enemmän kyllä virnistäen.
”Ja sinä sanoit, etten saa sinua kiinni?” Poika sipaisi tytön kaulaa sormenpäillään ja lukitsi tämän käsillään kalliota vasten. ”Minäpä sanon sitten, ettet pääse tästä pois.”
Virnistys vaihtui tytön kasvoilla lempeämpään hymyyn, kun hän painoi kätensä pojan rintaa vasten ja suikkasi suukon tämän poskelle, sitten huulille. Se ei kuitenkaan riittänyt pojalle, joka kuljetti huulensa tytön kaulalle luoden sieltä pienen polun huulille.
”Nic”, tyttö kuiskasi pojan huulia vasten. Tämä ei antanut hänen jatkaa lausettaan, sanoa enää enempää. Huulet lukitsivat toiset itseään vasten, mutta kädet päästivät hennomman heistä irti kovasta ja kylmästä kalliosta. Se sai tytön hymyilemään pojan huulia vasten, yrittämään tämän työntämistä pois, jotta hän voisi karata, todistaa, että pääsisi tästä pois. Mutta pojan kädet tarttuivat tytön ranteisiin, estivät tätä. ”Nic…”
”Minähän sanoin, ettet pääse tästä pois”, poika henkäisi punertaviin hiuksiin. ”Ja tuskinpa edes haluat pois.”
Tyttö hymyili, painautui pojan kivikovaa kehoa vasten tämän kääntäessä heidät toisinpäin, painaessaan selkänsä kiveä vasten. Nyt tyttö lukitsi tämän kalliota vasten, suki tämän tummia, merenmustia hiuksia ja hymisi hiljaa laulua, jota tämän vanhempi ystävä oli illalla laulanut. Niin, ei hän halunnut tästä pois. Ei edes todistaakseen, että hän pystyisi livahtamaan pojan sylistä, jossa hän halusi olla, jossa hänen oli hyvä.
Hiljaiset askeleet havahduttivat Rebeccan, tuttu ääni säpsähdytti ja sai väreet puskemaan hänen lävitseen. Hän hypähti alas pöydältä, kengät kolahtivat lattiaa vasten ikävästi. Ääni kysyi, miksi Jaredin paita oli levällään pöydän alla repaleisena, käyttökelvottomana. Muuta se ei sanonut, kun Rebecca kääntyi ympäri ja kohtasi ne tummat silmät, jotka hohkasivat kipeinä tuskaa.
”Mitä sinä olet taas tehnyt?”
Rebecca ei kyennyt aukaisemaan suutaan vielä. Muisto hänestä ja Dominicista oli takertunut hänen mieleensä takiaisen lailla. Hän saattoi hetken aikaa vain katsoa kuinka tämä piteli ruohonvihreää paitaa kädessään kasvot kysyvyyttä täynnä.
”Miksi tämä oli pöydän alla? Miksi se on repaleinen?” Dominic kysyi ja laski paidan pöydälle. Hän asteli sen viertä pitkin lähemmäs Rebeccaa, joka oli päässyt vihdoin irti muistosta.
”En tiedä”, tämä vastasi ja käänsi selkänsä Dominicille. Rebeccan sydäntä oli alkanut pistellä, hänen mielessään pyöri taas kuva Dominicista ja Lucreziasta. ”Kysy Jaredilta, sehän on hänen.” Hän asteli ikkunan luokse, sormet painuivat kylmää ikkunaa vasten ja lipuivat pitkin lasia vesipisaroiden tahdissa.
”Niin, se on hänen, mutta miksi se tuoksuu hieman sinulta?” Ääni soljui Rebeccan korvaan läheltä, aivan hänen takaansa.
Valehtele. Keksi jotain, Becky. Meillä ei ole varaa menettää tätä nyt. Meillä ei ole varaa kertoa Dominicille, mitä sinä olet tehnyt.
”Rebecca?”
Auta minua! Rebecca sähähti ajatuksissaan äänelle. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Jos hän sanoisi löytäneensä sen ulkoa, uskoisiko Dominic? Jos hän sanoisi tuoneensa sen metsästä, herättäisikö se epäilyksiä?
Vaihda aihetta. Sinä osaat kyllä. Piikittele, ota Lucrezia puheeksi. Käy kimppuun.
”Nic”, Rebecca kääntyi ympäri, sai huomata olevansa ansassa ikkunan ja vampyyrin välissä. Aivan kuten silloin, aivan kuten Kanadassa talvella. Kallio, hän ja Dominic. Mutta nyt ei ollut kalliota, oli vain hauras ikkuna, ja rakkauskin puuttui. Nyt oli tuskaa, jota hän oli tuottanut.
”Niin?” Dominic henkäisi huuliensa välistä. He tuijottivat toisiaan, jäivät hetkeksi hiljaisiksi.
”Sinä ja Lucrezia olette taas yhdessä.” Sanat sähähtivät Rebeccan suusta, yrittivät sivaltaa terävinä ilmaa, mutta tarpeeksi teräviä ne eivät olleet.
”Et vastannut minun kysymykseeni”, Dominic sanoi rauhallisella äänellä ja kumartui lähemmäs Rebeccan kasvoja. ”Miksi paidassa on sinun tuoksusi?”
”Te olette yhdessä. Sinä hyppäsit heti hänen sänkyynsä”, Rebecca jatkoi Dominicin sanoista välittämättä. Ääni kannusti häntä, kehotti sanomaan lisää, keksimään enemmän, jatkamaan. ”Palasit hänen luokseen viivyttelemättä.”
Dominic katsoi Rebeccaa tarkastellen, peruutti askeleen verran ja pudisti päätään. Kieltävän, hieman kireät sanat tulvivat hänen suustaan, sanoivat, ettei se niin ollut. Äänensävy muuttui sanojen mukana ikävämmäksi, Rebeccan oli pakko laskea katseensa alas. Hän ei voinut katsoa Dominicia, jonka ilme oli käynyt ikäväksi sanojen myötä.
Ainakin aihe vaihtui, ääni kuiskasi Rebeccalle, joka yritti livahtaa pois ikkunan luota, jottei joutuisi vangituksi uudestaan sen ja pojan väliin. Mutta liian myöhään hän liikkui, liian hitaasti. Dominic painoi hänet lähemmäs ikkunaa, ikkunalauta painoi ikävästi hänen alaselkäänsä, muttei kauaa. Pian se räsähti, halkesi ja putosi osina lattialle.
”Minä en hypännyt hänen sänkyynsä”, Dominic sanoi kuulostaen turhautuneelta. Hänen kätensä painuivat ikkunalasia vasten molemmin puolin Rebeccaa, joka vältteli hänen katsettaan. ”Sinä sen sijaan koko ajan yrität hypätä Edwardin sänkyyn tai oikeastaan saada häntä omaasi. Mutta tiedätkö, et tule ikinä onnistumaan. Edward rakastaa Bellaa, ymmärtäisit jo.”
”Mutta sinä asut taas siellä. Sinä suukotit Lucreziaa ja näytät muutenkin olevan hänelle niin hellä ja-”
”Miksi se sinua edes liikuttaa?” Dominic kysyi äkkiä vieden kasvonsa lähemmäs Rebeccan omia. Heidän hengityksensä kohtasivat toisensa, he katsoivat toisiaan silmiin. ”Sinähän juokset Edwardin perässä. Vai onko alkanut kaduttaa?”
Rebecca laski katsettaan alemmas, risti kätensä rinnalleen. Hän ei ollut puhut Dominicin kanssa sitten sen, kun hän oli häätänyt Renesmeen ja Jaredin heiltä, ja nyt tämän äänen kireys piti häntä varpaillaan. Mitä tämä oli tehnyt ollessaan poissa sen viikon? Mitä tämä oli ajatellut, päättänyt? Mitä tämä ajatteli nyt? Miksi tämä oli ahdistanut hänet nurkkaan, vieläpä lähes kirjaimellisesti?
”Mitä itse teet täällä? Mikset ole Lucrezian luona makaamassa hänen kanssaan peiton alla?” Rebecca kysyi viimein, muttei nostanut katsettaan. ”Tuliko ikävä?”
Käsi tarttui Rebeccan leukaan, muttei tiukasti. Se kallisti hänen päätään, sai silmät katsomaan kasvoja, joilla oli surullinen ilme. Peukalo hiveli leukaa, toisen kasvot kumartuivat lähemmäs. Rebecca liikahti, käänsi päätään vasemmalle. Käsi valahti alas hänen leualtaan, surua kuultava ääni puhui hiljaa.
”Minulla on aina ikävä sinua, etkö tiedä sitä? Etkö muka tiedä, että minä kaipaan sinua, vaikka oletkin satuttanut toisia ja erityisesti minua? Etkö?”
Rebecca ei vastannut, tuijotti vain lattiaa ja kuunteli ääntä päässään. Se nauroi Dominicille, tämän sanoille ja pilkkasi tätä.
”Jos et, et tainnut tuntea minua laisinkaan, et vieläkään. En minäkään tainnut sinua tuntea, taisimme molemmat jäädä täysin tuntemattomiksi toisillemme.”
Keho erkani Rebeccan kehon läheltä, hiljaiset askeleet kävelivät poispäin. Hän vilkaisi silmäkulmastaan keittiön ovelle, näki Dominicin vilkaisevan taakseen ennen kuin tämä kääntyi oikealle. Oven paiskautuminen kiinni kuului heti perään, tämä oli lähtenyt. Mutta mitä tämä oli edes tehnyt täällä?
Rebecca pudisti päätään ja huusi mielessään äänelle, käski tätä olemaan hiljaa. Se nauroi nauruaan, joka ärsytti häntä, sai aikaan kuviteltua päänsärkyä.
Ole hiljaa!
Nauru hälveni, jäi kaikumaan kuin ammoisessa luolassa. Se poukkoili pitkin seiniä, lopulta katosi kokonaan, kun Rebecca kääntyi ikkunaan päin, painoi otsansa lasia vasten yhdessä käsiensä kanssa. Sade oli lakannut, viimeiset pisarat liukuivat pitkin märkää ikkunaa leikkien tytön, joka ei voinut enää itkeä, kyyneleitä. Kyyneleitä, joita hän olisi halunnut itkeä. Kyyneleitä, jotka olisivat ilmaisseet hänen sekavat tunteensa, purkaneet ne.
-----------------------------------------------
Hyvää uutta vuotta!