Hejsan alla! I'm back with a new chapter of this story
Joo, siis.. Tässsä olisi vihdoin se luku 21, joka on edellisiä lyhyempi, mutta mutta... Jos ette muista mitä viimeksi tapahtui, tässäpä pieni muistin virkistys:
Tassut askelsivat pitkin mäkeä ylös pysähtyen välillä kuuntelemaan rasahduksia, jotka lähenivät koko ajan. Varoittava murina alkoi kummuta hiljaisena suden rinnasta sen jatkaessa matkaansa varovaisempana. Katkera naurahdus leijaili suden korviin mäen päältä, sai sen pysähtymään paikoilleen ja tuijottamaan ylös.
'Mitä täällä oikein tapahtuu? Aivan kuin joku varjostaisi minua. Tai odottaisi.'
Isku, susi lensi päin lähimpää puuta kolauttaen päänsä sen runkoon lujaa. Se vajosi maahan kipua tuntien, sen takia ulvoen. Kylmät kädet kietoutuivat sen kehon ympärille, nostivat ylös. Susi avasi silmänsä, yritti raapaista kantajaansa, päästä takaisin maahan, mutta se iskettiin vasten puuta uudestaan.
'Kuka…'
Susi ehti nähdä vilauksen punertavista hiuksista ja vihreästä paidasta ennen kuin se tunsi raastavan kivun selässään ja vajosi pimeyteen kuin syvään, pohjattomaan mereen.Luku 21 - "Älä mene."Renesmee katseli ympärilleen lähes täpötäydessä ruokalassa, muttei löytänyt etsimäänsä. Jaredia ei ollut näkynyt koko aamuna, poika ei ollut ilmestynyt tunneille. Se mietitytti tyttöä, sai hänet hieman huolestuneeksi. Eihän tälle ollut sattunut mitään?
Huokaus karkasi Renesmeen huulilta hänen kääntyessä takaisin pöytään päin. Susan ja Liz vilkaisivat toisiaan, ja Katie hymyili haukattuaan omenasta palasen. He olivat huomanneet hellyyttä Jaredin ja Renesmeen välillä, tajunneet näiden lähentyneen viime viikolla.
”Hän on varmaan kipeä”, Katie tuumasi kiinnittäen Renesmeen huomion. ”Tai sitten hänellä on jotain tärkeää menoa. Eikö hän ilmoittanut sinulle mitään?”
Renesmee pudisti päätään. ”Ei, mutta miksi olisi?”
”Noh, koska olette ihan selvästikin läheisempiä kuin koskaan”, Liz vastasi vihjaavan sävyyn. ”Tai ainakin nojailet aina Jarediin, ja hän suukottelee hiuksiasi. Voi, se on kuule huomattu.”
”Oletko unohtanut sen toisen pojan? Tai siis miehen?” Susan uteli saaden Renesmeen hieman ahdistumaan ja tämän posket punoittamaan. Ei, tämä ei ollut unohtanut Jacobia eikä tämä ollut yhdessä Jaredin kanssa.
”Sinä tykkäät hänestä”, Liz totesi, kun Renesmee ei sanonut mitään. ”Myöntäisit sen jo.”
Tyttö ei kuitenkaan pukahtanut, yritti vain peitellä punaa hiuksillaan, jotka hän sipaisi pois korviensa takaa. Se ei kuitenkaan auttanut, punaiset posket hohtivat hiussuortuvien takaa selvästi.
Miksi he eivät voi lopettaa? Tämä on jollain tavalla noloa. He eivät tiedä, kuinka läheisiä minä ja Jacob todella olemme, joten he eivät ymmärrä, että minä ja Red olemme vain ystäviä. Niin, ystäviä!Renesmee nosti kätensä pöydälle ja alkoi nojailla niitä vasten tuijottaen lähes typötyhjää tarjotinta vajoten ajatuksiinsa. Hän ei voisi jatkaa tätä enää kauaa, hänen täytyisi lopettaa salailu ja kertoa Jacobille, että Jared sai hänet hulluksi, tuntemaan jotain lämmintä ja samaa, mitä hän tunsi tätä kohtaan. Mutta tunteet Jaredia kohtaan eivät olleet niin suuria kuin Jacobia kohtaan, eivät ainakaan vielä. Se ei ollut rakkautta, vain ihastusta.
Tarjotin työntyi pöydällä kauemmas tytöstä, kun hän päästi kätensä valahtamaan alas, vasten pöytää ja laski päänsä niiden päälle antaen hiustensa laskeutua verhoiksi kasvojen peitoksi. Jotain olisi tehtävä, asiat tunnustettava. Mutta jos hän ei kerta ollut pystynyt tunnustamaan Jaredille tunteitaan, pystyisikö hän edes Jacobille, joka saattaisi suuttua, käydä ehkä Jaredin kimppuun?
Kaikesta koituu harmia! Siitä, jos kerron Jakelle. Siitä, jos salailen vielä. Siitä, jos kerron molemmille!Renesmee tunsi turhautuvansa, tiesi kyynelien tulevan. Kaksi yksinäistä pisaraa vierähti poskelle, vieri pöydän valkoiselle pinnalle, mutta kukaan ei nähnyt, kukaan ei huomannut taikka tajunnut hänen itkevän.
Kohtaloni on sinetöity. Jake suuttuu, höykyttää Rediä jonkin verran, luovun tunteistani Rediin ja jatkan elämääni Jaken kanssa. Niin, niin se menee. Side yhdistää meitä, ja minä rakastan häntä! Rakastan…Viileä kosketus niskassa, Renesmee värähti. Käsi suki hänen hiuksiaan varovaisesti, silitteli päätä rauhoittavalla tavalla. Se sai väreet kulkemaan hänen selkänsä lävitse, kipuamaan ne niskaan saakka. Renesmee yritti nostaa päätään, jotta saisi pyyhittyä kyyneleensä, mutta totesi mielessään, ettei saisi tehtyä sitä kenenkään huomaamatta. Kyyneleet olivat lakanneet, mutta posket olivat vielä märät, pöytä myös.
”Ness”, tuttu ääni kuiskasi käden silitellessä edelleen tytön hiuksia, ”kaikki hyvin?”
”Joo”, Renesmee vastasi nostaessaan päänsä nopeasti ylös, heilauttaessaan hiukset kasvojensa eteen. Hän pyyhkäisi nopeasti poskensa kuiviksi ja hymyili Jaredille, joka painautui hänen kylkeään vasten. ”Missä olet oikein ollut?”
”Niinpä, Jared”, Liz sanoi pöydän toiselta puolelta. ”Renesmee oli hyvin huolissaan sinusta. Hänellä taisi olla ikäväkin.”
Renesmee painoi päänsä Jaredin olkapäätä vasten ja hautasi kasvonsa tämän mustan takin kankaaseen. Häntä nolostuttivat Lizin sanat, tämän vihjaileva äänensävy, joka jäi kaikumaan hänen korviinsa. Mutta eihän hänen olisi tarvinnut nolostua, Jaredhan varmasti tiesi, mitä hän ajatteli tästä.
”Becky pidätteli minua. Halusi puhua ja sellaista. Ja sitten oli vielä eräs toinen juttu, mutta kerron siitä myöhemmin.”
Käsi kiertyi Renesmeen hartioille, mutta huulet eivät painaneet suukkoa hiuksiin, kuten tyttö oli odottanut, toivonutkin. Ehkä oli parempi niin, ehkä kannattaisi lopettaa tämä läheisyys. Mutta ajatus sai huonon vastaanoton tytön mielessä, hän ei halunnut luopua Jaredin kädestä hiuksissaan ja ympärillään. Eikä hän myöskään halunnut luopua Jacobin lämpimistä käsivarsista, jotka sulkivat hänet usein halaukseen. Jostain hänen olisi kuitenkin luovuttava ja hän tiesi sen liian hyvin.
***
”Alice, onko mitään uutta näkynyt? Jotain Rebeccasta?”
Kaikki Cullenit olivat luoneet katseensa keijukaiseen, joka tuijotteli pöydän viereisestä ikkunasta ulos nojatessaan Jasperin kylkeä vasten. Hän ei sanonut hetkeen mitään, silmät vain sulkeutuivat kasvojen muuttuessa keskittyneen näköisiksi. Muut vilkaisivat toisiaan, ja hän pudisti päätään avatessaan silmänsä.
”Hän on edelleen kotona ja aikoo käydä naapurissa kohta”, Alice kertoi kääntäessään katseensa toisiin. ”Enkä nähnyt yöllä mitään, mikä kertoisi, mitä tapahtui.”
”Meidän täytyy kai sitten vain odottaa ja katsoa, mitä seuraavaksi tapahtuu”, Bella sanoi hiljaa Edwardin kietoessa kätensä hänen harteilleen. ”Mutta minua mietityttää se, kun sekoitit sudet tähän asiaan. Mi-”
”Alice otti yhteyttä kaikkiin heihin”, Jasper puhui Bellan päälle selittäen, mitä Alice oli puuhannut aamulla. ”Ja tiedätkö, Jacob oli ainoa kehen hän ei saanut yhteyttä.”
Bella kohotti ensiksi kulmiaan ihmeissään, sitten hän mutristi huuliaan huolestuneena. Jacob oli ollut ainoa, kehen ei ollut saatu yhteyttä? Mitä se merkitsi, tarkoitti? Jos Alice oli oikeassa siitä, että sudet liittyivät jotenkin Rebeccan tulevaisuuden katoamiseen, voisiko se merkitä Jacobin osuutta asiaan? Voisiko olla niin, että hänen susiystävälleen oli tapahtunut jotain?
Ei. Miksi Rebecca kävisi Jakeen käsiksi? Mutta toisaalta hän oli metsässä, sitten Alice ei nähnyt mitään. Ja Jake juoksentelee yleensä öisin metsissä, mutta…”Jake oli varmaankin vain juoksemassa jossain”, Bella ehdotti mahdollisimman huolettomasti, mutta huoli kuulsi väkisin hänen äänestään. ”Vai?”
”En tiedä, mutta käskin Samin ilmoittaa heti, jos Jacobista kuuluu jotain. Ja ikävä kyllä mitään ei ole kuulunut”, Alice tuumasi painaen katseensa pöytään. ”Näyttää siltä, että hänelle on sattunut jotain.”
Rosalie nyökkäsi. ”Ja punapää on ollut tietenkin asialla.”
Bella olisi halunnut väittää vastaan, mutta hänestäkin alkoi tuntua siltä, ettei mitään muuta, mitään kivempaa syytä ollut Jacobin katoamiselle. Totta kai tämä saattoi olla jossain omassa paikassaan mietiskelemässä, mutta se ei vaikuttanut nyt niinkään mahdolliselta.
”Oliko kukaan susista yöllä liikuskelemassa ulkona?” Bella kysyi painaessaan päänsä Edwardin olkapäätä vasten. Tämä puristi hänet kylkeään vasten ja painoi pienen, lohduttelevalta tuntuvan suukon hänen otsalleen.
”Sam sanoi, että ainoastaan Jacob”, tämä vastasi Alicen puolesta. ”Mutta hän ei ollut varma, minne Jacob oli lähtenyt ja milloin.”
Kukaan ei tuntunut tietävän Jacobista mitään, se sai huolen painamaan Bellan sydäntä enemmän. Missä hänen susiystävänsä oli? Mitä Rebecca oli tälle tehnyt, jos nyt liittyi asiaan? Miksi Rebecca tekisi jotain Jacobille? Mitä tyttö muka hyötyisi siitä? Bella ei ymmärtänyt, mutta halusi ymmärtää, tietää.
Rebeccalla on taas joku suunnitelma, siltä se vaikuttaa. Mutta miksi hän otti Jaken siihen mukaan? Mitä hän hyötyisi tästä?Bella sulki silmänsä ja muisti sen illan, kun hän, Rosalie ja Alice olivat istuskelleen hänen huoneessaan. Alice oli nähnyt Renesmeen vilahtavan Rebeccan tulevaisuudessa, mutta mitään vakavaa ei ollut tapahtunut. Liittyisikö Renesmee tähän?
Ei Nessie voi. Hänhän on täällä, ihan turvassa, mutta… Bella katseli ympärilleen ruokalassa, jäi katselemaan pöytää, jossa hänen tyttärensä ja Jared istuivat. Renesmee oli painautunut pojan kylkeä vasten.
Jared? Ei, tuskin Rebecca tekisi Jaredin hyväksi Jakelle mitään. Eihän?”Bella?”
”Mm?”
Bella vei katseensa Aliceen, kohtasi tämän silmät, jotka vilkuilivat sinne, minne hän oli äsken katsonut.
”Pitäisiköhän Nessielle kertoa Jakesta? Vai pitäisikö odottaa, että olemme varmempia tämän katoamisesta?”
”En haluaisi huolestuttaa häntä turhaan, mutta”, Bella vilkaisi nopeasti tytärtään, ”ei. Ei kerrota, ei vielä.”
Hän katsoi Edwardia, joka nyökkäsi hyväksyvästi, mutta silmät olivat epävarmuuden viiltoja täynnä. Niin olivat myös Bellan, joka painoi päänsä takaisin tämän olkapäälle, alkoi miettiä, miten kertoisi tyttärelleen, että Jacob oli ilmeisesti kadonnut, ja että Rebecca liittyi luultavastikin asiaan. Miten tämä reagoisi? Huolestuisi taatusti, mutta mitä muuta? Menettäisikö tämä luottamustaan Jarediin Rebeccan takia?
Ei varmaankaan. Eihän Jaredilla ole mitään tekemistä asian kanssa, ainakaan toivottavasti. Mutta jos on… Nessie romahtaisi, jos hän liittyisi tähän.***
Kun kello soi, oppilaat rynnivät massoina luokkien oville, lipuivat ulos luokkahuoneista kiivaasti keskustellen. Suurin osa ensimmäisen vuoden opiskelijoista pääsi nyt kotiin, tuntia ennen koulun varsinaista loppumista, koska biologian opettaja Fox oli saanut sydänkohtauksen. Sen kuuleminen oli herättänyt oppilaissa pientä levottomuutta, saanut heidät hämmentymään. Foxhan oli hyväkuntoinen, uuttera ja terve. Mutta ilmeisesti elämä saattoi yllättää joskus. Ja niin se yllättikin, ainakin Renesmeen mielestä.
Luulin, että rakastaisin häntä aina. Vain häntä. Ajattelin, että side estäisi samanlaiset tunteet muita kohtaan, mutta ei, asia ei olekaan niin. Ei ainakaan minun tapauksessani.Ruskeat silmät tapittivat lattiaa, kenkiä, joiden mustat kärjet vilahtivat aika ajoin tytön näkökentässä. Joku selitti jotain hänen takanaan ja vieressään, mutta hän ei kuunnellut. Tyttö oli ajautunut taas omiin maailmoihinsa, mietteisiinsä ja viipynyt niissä pitkään. Useat kysymykset piinasivat häntä, hän halusi niihin vastauksia. Hän halusi tietää, mitä tehdä, milloin ja miten.
Raskas huokaus purkautui Renesmeen huulilta, kun hän pysähtyi keskelle käytävää muiden oppilaiden lipuessa hänen ohitseen luoden uteliaita katseita häneen. Hän ei nähnyt niitä lattian tuijotukseltaan, mutta saattoi tuntea ne. Kuin kymmeniä polttavia merkkejä olisi isketty häneen.
”Menet varmaankin Jaredin kyydillä kotiin?”
Renesmee nosti katsettaan, huomasi Katien seisovan vieressään. ”Niin, ellei hän ole jo lähtenyt.”
”Tuskinpa”, Katie tuumasi ottaessaan kännykkänsä esille vaaleiden farkkujensa taskusta. ”Kyllä hän nyt sinua odottaa. Hän välittää sinusta.”
Renesmee nyökkäsi pienesti ja alkoi väkisinkin hymyillä. Tuon kuuleminen jonkun toisen suusta kuulosti hyvältä, rauhoittavalta, mutta sydämelle, joka kuului Jacobille, se ei tehnyt hyvää.
”Renee, tiedän, ettet halua meidän utelevan, mutta kerro minulle eräs asia, jooko?” Katie pyysi kuulostaen normaalia uteliaammalta. Se paistoi myös hänen vihreistä silmistään. ”Mitä sinun ja Jaredin välillä on? Tai no, kaikkihan sen näkevät, että olette läheisiä, mutta oletteko te yhdessä?”
”Ei”, Renesmee vastasi hiljaa, ”emme ole. Minä ja Red olemme vain ystäviä, emme mitään muuta. Tiedän, että näytämme joskus parilta, mutta emme ole sitä.” Hän käänsi katseensa pois ystävästään ja tuijotti vaaleaa kivilattiaa. He eivät olleet sitä, mutta kumpikin olisi taatusti halunnut olla. Ainakin jonkin verran.
”Tiedätkö, Jared taitaa pitää sinusta enemmän kuin ystävänä. Hän katsoo sinua niin hellästi aina ja suukottaa hiuksiasi, jolloin punastut. Sinäkin taidat pitää hänestä?”
Ei vastausta, pelkkää hiljaisuutta. Renesmeen ei tarvinnut vastata, hän tiesi Katien tietävän vastauksen ilman sitäkin, ilman tunnustusta tunteistaan Jaredia kohtaan. Mutta tämä olisi taatusti halunnut kuulla sen hänen suustaan, kuulla ne sanat, mutta hän ei pukahtanutkaan.
”No, minä tästä lähden. Toivottavasti löydät Jaredin jostain.” Katie nosti kännykän korvalleen ennen kuin lähti kävelemään pitkin käytävää poispäin Renesmeestä, joka oli nostanut katseensa. Hän vilkutti tälle kadotessaan kulman taakse, alkaessaan puhua äänekkäästi puhelimeen.
”Toivottavasti…”
Punainen laukku tipahti olalta, tyttö hakeutui seinän vierustalle ja nojautui vaaleaa, viileää betoniseinää vasten. Katie tiesi, Liz ja Susan varmasti myös. Ja Jaredkin, joten tarvitsisiko hänen tunnustaa mitään? Kyllä poika oli taatusti tajunnut, että hän tunsi jotain tätä kohtaan, että heidän välillään kipinöi. Tarvittaisiinko vielä muka sanoja todistamaan, kertomaan se?
Käsi nosti laukun takaisin olalle ennen kuin asettui puuskaan toisen käden kanssa tytön rinnalle. Jacob, Jared, Jacob, Jared. Nimet kulkivat mielen läpi vuorotellen, toivat välähdyksiä menneistä hetkistä.
Tyttöä hermostutti, poika oli niin lähellä. Lämpimät kädet tarttuivat varovaisesti hänen omiinsa, nousivat käsivarsia pitkin kaulalle ja lopulta kasvoille, joita poika piteli varovaisesti käsissään kumartuessaan alemmas. Tytön kädet kietoutuivat pojan vyötärölle, kun lämmin hengitys kohtasi hänen kasvonsa, kun huulet hipaisivat nenänpäätä lipuen alemmas. Huulet löysivät toisensa, kihelmöinti alkoi tytön vatsanpohjalla. He olivat nyt yhtä, siltä se tuntui. Jokin kietoutui heidän ympärilleen, sitoi heidät kiinni toisiinsa. Se side tuntui ikuiselta, rikkoutumattomalta.Renesmee puristi kätensä nyrkkiin, ei se niin ollut, ei enää. Ikuinen sidekö muka ikuinen? Ehkäpä, mutta se ei voinut suojella sydäntä ulkopuolisilta, tunteilta toisia kohtaan.
Villakangasviltti kiedottiin tytön ympärille, hänen päänsä painui kovaa rintaa vasten. Se kohoili hiljalleen, tasaiseen tahtiin. Huulet ruskeissa hiuksissa tuntuivat hyviltä tytön mielestä, helliltä. Siltä tuntuivat myös kädet, jotka olivat kietoutuneet hänen vyötärölleen ja pitelivät nyt hänen käsistään kiinni. Peukalot sivelivät kämmenselkiä hetken ennen kuin sormet pujottautuivat toisien lomaan.
”Onko kylmä?” kuului vaimea kuiskaus tytön korvassa.
”Ei.””Ei kai Foxin sydänkohtaus nyt noin paljon järkyttänyt?”
Tyttö räpäytti silmiään, tajusi niiden kostuneen. Poika oranssinpunaisine hiuksineen tapitti häntä ruskehtavilla silmillään, ojensi kättään kohti hänen kasvojaan ja pyyhkäisi karanneen kyyneleen poskelta. Pienoinen virne katosi tämän kasvoilta, kun tyttö ei sanonut mitään, ei hymyillyt.
”Mikä on? Ness?”
”Ei mikään”, Renesmee vastasi pyyhkäisten silmänsä kuiviksi paitansa hihaan, joka värjäytyi hieman mustaksi ripsiväristä. ”Voitko viedä minut kotiin? En haluaisi odottaa toisia.”
”Tietenkin, mutta kerro nyt, mi-”
”Minä olen kunnossa!” Tyttö riiputti päätään, tuijotti mustien kenkiensä kärkiä silmiään räpytellen. Mikä se oli haalea kipu, joka hakkasi hänen sydäntään? Se tuntui oudolta ja kaukaiselta, mutta silti terävältä. Hetken aikaa se pysytteli tasaisena, mutta sitten nousi ja lopulta katosi. Tyhjyys pakkautui sydämen ympärille, kietoi valkoisen nauhan rusetiksi sen ympärille. ”Anteeksi.”
Renesmee nosti päätään, kohtasi Jaredin katseen, joka väkisinkin kieli pienestä huolesta. Tämä oli kohottamassa kättään, ehti liikuttaa sitä vähän ennen kuin laski sen sulkiessaan myös suunsa, jonka oli aikonut aukaista. Tietysti tämä olisi halunnut kysyä, udella häneltä hänen olemisesta allapäin, mutta oli vain hyvä, ettei tämä tehnyt niin. Vielä ei olisi aika selittää, tarvittaisiin enemmän aikaa.
Renesmee irrottautui seinästä, vinkkasi äänettömästi kohti käytävän päätä ilmaisten, että he lähtisivät. Jared ymmärsi sen, lähti edeltä kävelemään kietomatta kättään hänen vyötärölleen taikka hartioilleen. Minkäänlaista lähikontaktia ei koulun läpi kävelyn aikana ollut heidän välillään, ja se pisti Renesmeen pohtimaan asiaa. Oliko hän tahtomattaan työntämässä Jaredia kauemmas? Ajatteliko tämä, että hän ei halunnut olla tämän läheisyydessä enää jostain syystä? Vai olisiko tämä saattanut arvata hänen syynsä pieneen surullisuuteen?
Tai ehkä hän ei vain uskalla, kun ärähdin hänelle hetki sitten. Tai ehkä hän tuli ajatelleeksi Jakea.”Red.”
Poika ja tyttö pysähtyivät nelosrakennuksen ulko-ovilla, katsahtivat toisiinsa. Tyttö yritti hymyillä astellessaan pojan luo, painautuessaan lähelle tätä viestiäkseen, ettei läheisyys haittaisi häntä. Ja tämä tajusi sen, kietaisi kätensä hänen harteilleen pienoinen hymy huulillaan.
”Kiitos”, Renesmee kuiskasi hyvin hiljaa, olettaen, ettei Jared kuullut sitä. Pää painui tämän olkapäätä vasten heidän astuessa ulos harmaaseen säähän, sen ankeuteen, joka verhosi jokaista kolkkaa. Pilvet olivat peittäneet taivaan, tummemmat niistä näkyivät kaukana, mutta olivat selvästi tulossa. Se tietäisi myrskyä.
”Ness, jos si-”
Kännykän soiminen keskeytti Jaredin lauseen. Renesmee huokaisi hiljaa ja otti sen esille tummien farkkujensa taskusta vilkaisten näyttöä. Äiti. Mitä asiaa tällä olisi hänelle nyt? Tuskin se mitään tärkeää olisi, muutenhan tämä olisi tullut ulos, etsinyt hänet. Siispä Renesmee ei vastannut, painoi vain punaista luuria jääden tuijottamaan pientä neliskulmaista näyttöä pienoisen huolen täyttäessä hänen mielensä. Mistä se tuli?
”Etkö vastaa?” Jared kysyi ihmetellen, kun Renesmee tunki kännykkää takaisin taskuun. ”Bellalla olisi saattanut olla jotain tärkeää asiaa.”
”Niin kai, mutta hän ehtii sanoa sen kotonakin. Ja jos hänellä olisi todella tärkeää asiaa, hän olisi tullut kertomaan sen kasvokkain, sen minä tiedän.”
Mutta miksi sitten tunnen yhtäkkistä huolta? Olisiko sittenkin pitänyt vastata?Renesmee pudisti päätään itsekseen ja näki silmäkulmastaan Jaredin katseen. Se oli kysyvä, läpitunkeutuva. Lukiko tämä häntä? Yrittikö tämä selvittää taidollaan, mikä hänellä oli?
Tyttö painoi päänsä takaisin pojan olkapäätä vasten, kietoi kätensä tiukasti tämän vyötärölle puhelimen alkaessa soida uudestaan taskussa. Mutta tällä kertaa hän ei vaivautunut ottamaan sitä esiin, hän antoi sen soida niin kauan, kunnes se hiljeni.
***
Autossa oli hiljaista, kuten sinä iltana, kun Jared oli ajanut Renesmeen kanssa kohti hänen taloaan. Mutta nyt hiljaisuudessa oli jokin sivumaku, se oli ankeampaa, se sisälsi vivahduksen masentuneisuutta. Silti se ei niinkään vaivannut kumpaakaan, Jaredia vain mietitytti. He eivät olleet puhuneet sitten koulusta lähtemisen, sen jälkeen, kun Renesmeen puhelin oli soinut. Sanat olivat turtuneet molempien kurkkuihin, suut liimautuneet kiinni.
Jared vilkaisi silmäkulmastaan tyttöä, joka istui viereisellä penkillä käsiään tuijottaen. Tämä oli vetänyt hiukset korvien takaa kasvojensa peitoiksi, yrittänyt siten peittää ne, mutta niiden haikeus ja mietteliäisyys paistoi hiussuortuvien läpi. Jared ei ymmärtänyt. Tyttö vaikutti surulliselta, mutta miksi? Oliko hän tehnyt jotain? Oliko jotain tapahtunut vaikka tämä väitti, ettei ollut?
En kehtaa kysyä enää, hän ei kuitenkaan kertoisi. Eihän hän kertonut koulullakaan. Poika ojensi kätensä kohti tytön omaa, sipaisi sitä varovaisesti sormenpäällään ja tunsi pian käden tarttuvan hänen käteensä. Hän käänsi katseensa kokonaan tähän pieneksi hetkeksi, kohtasi tämän hymyä yrittävät kasvot.
Ness…Musta Audi kääntyi oikealle, hiljaisemmalle tielle, missä se hidasti vauhtiaan. Jared puristi hellästi Renesmeen kättä ja kuuli, kun tämä niiskaisi. Itkikö tämä? Miksi? Kunpa hän olisi voinut lohduttaa jotenkin. Mutta hän ei tiennyt, mistä oli kyse, joten hän ei uskaltanut sanoa mitään.
Ehkä tämä liittyy jotenkin hänen äitiinsä. Hänhän ei vastannut, kun tämä soitti. Jospa tämä on sanonut, että Ness ei saisi enää olla minun kanssani? Voisihan se niin olla, mutta en voi olla varma. Tai voisin, jos lukisin häntä, jos löytäisin jotain, mutta minähän kielsin itseäni käyttämästä voimaani häneen.”Voit jättää minut tähän.”
Jarru painui pohjaan, auto ohjattiin tien sivuun lähelle kapeampaa hiekkatietä, jota puut ympäröivät. Tytön käsi irtautui pojan omasta, mutta tämä veti sen takaisin, tarttui siihen uudestaan.
”Siellä näyttää aika synkältä. Haluatko varmasti kävellä tuolla?” Jared kysyi vilkuillen ulos auton tuulilasista. Tummat pilvet olivat yhyttäneet Forksin, vallanneet taivaan tummilla sävyillään.
”Joo. Ei haittaa, jos alkaa sataa”, Renesmee vastasi hiljaa, katsettaan ikkunasta kääntämättä. Hän avasi turvavyönsä. ”Kiitos kyydistä, Red.”
Hän oli vetämässä kättään pois pojan omasta, mutta tämä ei antanut hänen tehdä niin. Tämä piteli siitä kiinni, vetäisi hänet lähemmäs kehoaan, etsi hänen silmänsä, jotka olivat märät, kiiluivat pienistä kyyneleistä. Jared painoi tytön pään rintaansa vasten ja silitti hellästi tämän hiuksia, joiden laineita hänen sormensa mukailivat.
”Jared”, Renesmee henkäisi, ”nähdään huomenna.”
Poika antoi käsiensä vaipua pois tytön ympäriltä, hän antoi tämän kadota viereltään, poistua autosta. Ovi pamahti kiinni lujaa, aivan kuin tyttö olisi suutuksissaan paukauttanut sen kiinni. Jared katsoi ikkunasta ulos, näki Renesmeen kävelevän kohti hiekkatietä laukkuaan perässään raahaten.
Hän ei taida haluta olla kanssani enää niin lähekkäin vaikka osoitti koululla aivan muuta. Nyt hän halusi pois läheltäni, hän ei puhunut matkalla mitään. Eikä hän kertonut murjottamisensa syytä. Mikä on muuttunut?Jared lähti ajamaan, vilkaisi vielä kerran nopeasti hiekkatielle, jolla tyttö käveli, ennen kuin alkoi liitää tien päällä autonsa kanssa. Olivatko läheisyyden hetket Renesmeen kanssa ohi? Oliko tämä sitä mieltä, että he olivat tehneet liikaa väärin Jacobia kohtaan? Kyllä hänkin oli sitä mieltä, mutta hän ei silti halunnut estää itseään.
He kuuluvat toisilleen. Ness ei ikinä tule kuulumaan minulle, kuten hän kuuluu Jacobille. Me voimme vain hetken verran olla lähekkäin, suudella. Jared naurahti hiljaa ääneen ja pudisti päätään.
Ilmeisesti ne hetket on käytetty jo, kulutettu.***
Märkä hiekka tarttui mustien kenkien pohjiin, sadepisarat pilkuttivat valkoista takkia, jonka vetoketju oli auki. Paita kastui, ruskeat hiukset liimautuivat kasvoihin tarrojen lailla ja viileydestä kohmeat kädet olivat paenneet kylmää takin taskuihin, mutta ei se auttanut, ei paljoa. Kylmä tuntui kaikkialla.
Hitaasti askeltaen Renesmee eteni pitkin hiekkaista tietä ajatukset sekaisina. Hän ei olisi halunnut poistua Jaredin läheisyydestä, tämän syleilystä. Se oli tuntunut lohduttavalta, lämpimältä omalla tavallaan. Mutta hänen oli täytynyt lähteä, päästä setvimään ajatuksiaan.
Jalka potkaisi kiveä, se lensi pienessä kaaressa eteenpäin ja kolahti toista kiveä vasten. Renesmeetä harmitti, hän pelkäsi Jaredin saaneen uuden syyn sille, ettei hän muka enää halunnut olla tämän kanssa, lähellä. Äkkilähtö autosta, miksi hän oli niin tehnyt? Hän olisi ihan hyvin voinut viipyä hetken pidempään siinä, nojata Jaredin rintaa vasten eikä paeta äkkiä ulos.
Minun oli pakko. Olisin muuten vain huolestuttanut häntä lisää allapäisyydelläni. Ja muutenkin se hetki oli sellainen, että minun olisi tehnyt mieli sanoa se ääneen. Renesmee nosti katseensa tiestä, heidän kotitalonsa alkoi jo näkyä tien päässä. Puut harvenivat pikku hiljaa, tie alkoi aueta leveämmäksi. Taivas ei kuitenkaan näyttänyt erilaiselta talon päällä, se oli yhtä tumma kuin muuallakin. Yhtä pelottava ja uhkaava.
Pitäisiköhän soittaa Redille, kun pääsen kotiin? Hän tuntui olevan huolissaan pääsemisestäni kotiin tässä ilmassa. Tosin, mihin minä muka katoaisin? Ei tämä sade minua pois pyyhkäisi eikä tuuli veisi. Renesmee huokaisi, alkoi kävellä hieman nopeampaa vauhtia. Sade alkoi ärsyttää häntä, hän halusi lämpimään, pois tästä viileydestä. Kotona hän käpertyisi johonkin vilttiin, joka lämmittäisi kuin Jacobin käsivarret. Ajatus, mielikuva sai tytön hätkähtämään, tajuamaan, ettei hän ollut kuullut Jacobista pariin päivään.
Missä hän mahtaa olla? Pitäisikö minun soittaa hänellekin, pyytää tulemaan luokseni? Varmaan, mutta… Äkillinen huolen tunne etsiytyi pois piilostaan, levittäytyi tytön sydämeen. Se sai hänet kyselemään mielessään, missä Jacob tosiaan oli? Oliko tämä kunnossa? Jotain outoa tuossa tunteessa oli, jotain syvää.
En ymmärrä. Tämä kovertaa minua. Tuntuu siltä kuin jotain olisi tapahtunut, kuin…Ajatukset keskeytyivät Renesmeen saapuessa sateen kastelemalle pihalle, joka oli tyhjä autoista. Piha oli muutenkin tyhjä, vain talon oven edessä lojui, makasi jotain. Ei jotain, joku. Tyttö asteli varovaisesti eteenpäin mielen lyödessä tyhjää, sydämen alkaessa hakata hermostuneesti. Katse pysytteli talon edustassa, maassa makaavassa henkilössä, joka vaikutti elottomalta. Pian sydän pysähtyi hetkeksi, kauhu iski tyttöön.
Ei, se ei voi olla… Ei.Renesmee tiputti laukkunsa maahan, pysähtyi muutaman metrin päähän pojasta, joka siinä hänen edessään makasi. Mustat, pörröiset hiukset, lämpimän ruskea iho… Kyynel vierähti tytön poskelle, polvet notkahtivat. Hän vajosi hiekkaiselle pihalle polvilleen, konttasi lähemmäs poikaa kyyneleiden yltyessä, kastellessa hänen sateesta märät kasvonsa uudestaan. Käsi kosketti varovaisesti käsivartta, sen lämmintä ihoa. Kyyneliä tipahti tytön leuanpielestä pojan paljaalle rinnalle, pahalta näyttävään haavaan, joka sai hänet värähtämään.
”Jake… Jake…”
Elottomat kasvot, kiinni olevat silmät säikäyttivät tyttöä vielä enemmän. Hätäännys ja pelko nostivat päätään tytön töniessä poikaa varovaisesti, yrittäessä saada tätä hereille. Mutta mitään ei tapahtunut, poika piti silmänsä kiinni.
”Ei. Sinä et… sinä et saa! Jake!”
Renesmee puristi Jacobin kättä, itki ja nyyhkytti. Hän töni vielä poikaa, puhui, pyysi tätä heräämään, mutta poika ei reagoinut. Tyttöä alkoi ahdistaa, keuhkot tuntuivat puristuvan kasaan. Hän ei saanut henkeä, sydäntä särki kuin joku olisi puristanut sitä.
”Jake…”
”Nessie?”
Renesmee nosti katseensa, näki Esmen ovella järkyttyneen näköisenä. Tämä tuijotti Jacobia silmät suurina huolen kiiriessä niihin.
”Soita Carlislelle!” Renesmee huudahti itkuisesti puristaen Jacobin kättä lujempaa. ”Soita hänelle!”
Esme nyökkäsi ja katosi sisälle taloon nopeasti Renesmeen kellahtaessa kyljelleen pojan viereen. Sade ei enää haitannut, ei myöskään kylmyys. Ne eivät tuntuneet tytön ahdistuneessa kehossa, jota kouristeli sisältä. Kouristeli ja sattui, keuhkoissa tuntui pistelevän. Mitä pojalle oli tapahtunut? Kuka oli tehnyt tämän?
Renesmee painoi päänsä pojan olkapäätä vasten, antoi kyyneleiden valua poskeaan pitkin tämän iholle. Hänen rintaansa puristi, ääni ei tahtonut kulkea, mutta silti hän sai kuiskattua pojan korvaan muutaman sanan.
”Jake… älä mene.”
A/N: Kaksi viikkoa työstänyt tätä, tosin eniten varmaan tällä viikolla juu. En tiedä laadusta, yritin parhaani mukaan päästä takaisin tarinaan sisälle tauon jälkeen lukemalla aiempia lukuja. Ja hän -muotoa oli aluksi taas hieman hankala käyttää
Mutta.. Kommentteja?
