Luku 20 - MyöntäneetMiksi et? Hei, se olisi todella hyvä idea, tiedät sen itsekin!
Se satuttaisi vain kaikkia, erityises-
Älä nyt mieti sitä, toimi! Becky, sinä haluat tätä, haluat vielä yrittää.Rebecca pudisti päätään yrittäen häätää äänen päästään. He olivat kinanneet suunnitelmasta, joka oli ollut varalla, jos alkuperäinen olisi epäonnistunut. Ja sehän tavallaan oli, joten ääni yritti saada hänet nyt käyttämään varasuunnitelmaa, jota hän oli pyöritellyt päässään parina viime päivänä.
Miksi et myönnä itsellesi, että-
Koska olen jo myöntänyt!Punainen sohva päästi narahduksen Rebeccan lysähtäessä sen käsinojalle istumaan pudistellen päätään. Tappelusta oli viikko, ja hän oli yrittänyt sanoa itselleen, että lopettaisi kaikki tyhmyydet, mutta perjantain, eilisen viimeisellä matematiikantunnilla hän oli joutunut myöntämään itselleen, että Edward Cullenia ei noin vain työnnettäisi pois ajatuksista, unohdettaisi kuin jotain mitätöntä olentoa. Eivätkä siinä tapauksessa tyhmyydetkään välttämättä loppuisi.
Mutta se suunnitelma… Ei! Sitä minä en toteuta, en, en, en!
Becky, vielä kerran, yhden kerran! Sitten kaikki on ohi, sinun ei tarvitse enää yrittää.
Niin, koska olen kuollut!Ääni mutisi hiljaa omiaan, mutta Rebecca ei kiinnittänyt siihen huomiota. Hän puri hammasta, pohti suunnitelmaa, jonka oli laatinut kaksi viikkoa sitten. Se oli vaikuttanut hyvältä, ollut juuri sopiva hänen kannaltaan sekä myös erään toisen. Mutta hän ei enää tiennyt, olisiko suunnitelma sittenkään hyvä, hyötyisikö hän siitä sittenkään niin kuin oli ajatellut.
Kukaan ei osaa epäillä mitään, Becky. Kukaan ei ikinä epäilisi sinua, jos-
Niin, mutta entäs Jared?Punatukkainen poika, hänen veljenpoikansa, huoletti häntä eniten. Tämä ei taatusti pitäisi siitä, vaikka suunnitelma voisi auttaa tätäkin tai sitten saada tämän vain huonoon valoon, kuten hänet.
Kuule, et epäilisi tehdä sitä. Se vie vain hetken, hetken!
Mutta en tiedä toimiiko se käytännössä!
Suunnitelmassa oli yksi pieni aukko, pulma. Rebecca ei tiennyt, oliko hänen kuulemansa asia vampyyrien myrkystä totta. Hän ei ollut voinut testata sitä, joten hänen piti vain luottaa siihen, että juttu oli tosi, mutta jos se ei ollut, hän olisi pulassa, hukassa.
Rebecca puristi käsillään sohvan reunaa, kangas alkoi repeillä, niin hänen sydämensäkin, joka oli kuin jaettu kahtia, puolitettu lupaa kysymättä. Toinen puoli hehkui kirkkaasti, kuulaana, mutta toinen puoliskoista oli kuin rei’ittimellä rei’itetty paperi, joka haurastui sateessa, repeytyi lopulta pienempiin ja pienempiin osiin. Kumpi puoliskoista oli Dominic? Kumpi oli Edward? Saisiko hauraan puoliskon vielä ommeltua ehjäksi, yhdistettyä toiseen puoleen, jolloin sydämestä tulisi yhtenäinen, yksi?
Olen sotkenut elämäni jo niin pahasti, että on varmaan ihan sama, mitä teen.Mutta kumman nimi sydämessä silloin olisi, jos siitä tehtäisiin yksi? Edwardin vai Dominicin? Vai olisiko se kenties tyhjä? Odottaisiko sydän nimeä, jonka saisi kaivertaa itseensä, tatuoida ympärilleen?
Mutten voi tehdä sitä. En halua erottaa heitä, hän on ollut niin iloinen viime aikoina. Niin siinä saattaisi käydä, minä vain erottaisin heitä kauemmas toisistaan, enkä auttaisikaan samalla, kun yrittäisin itse luikerrella Edwardin luo.Oven hiljainen pamahdus sai Rebeccan nostamaan päätään. Iloinen hyräily kantautui keittiöstä, sai hänet huokaisemaan raskaasti. Hyräily voimistui hetki hetkeltä, pian se kuului erittäin selvänä aivan hänen korvansa juuresta.
”Moi”, Jared tervehti Rebeccaa, joka kohotti kulmiaan.
”Sinä puhut minulle?” tämä ihmetteli mutisten.
”Niin, valitettavasti.” Jared väläytti hymyn. ”Missä Nic on?”
Rebeccan sisintä vihlaisi, hän ei ollut nähnyt Dominicia moneen päivään. ”En tiedä.”
Hänestä tuntui siltä kuin Dominic olisi vältellyt häntä. He olivat nähneet tällä viikolla ainoastaan sillä englannintunnilla, jolloin hän oli yrittänyt pyytää vielä anteeksi, mutta poika ei ollut ottanut anteeksipyyntöä vastaan. Ei tietenkään, sehän olisi ollut hullua jopa Rebeccan mielestä. Vasta äskettäinhän hän oli huijannut tätä, väittänyt niin kovasti rakastavansa, haluavansa kaiken menneen takaisin, mutta sitten roikkunutkin toisen kaulassa, suudellut toista ja tuottanut tälle pahan olon. Tosin Dominic oli tuottanut saman hänelle kertomalla suhteesta Lucreziaan, naiseen, joka oli asunut tämän kanssa saman katon alla vuosia ja puuhannut ties mitä tämän kanssa.
”Jared”, Rebecca sanoi hiljaa Jaredin nyökätessä, noustessa ylös.
”No?”
”Voisitko tehdä yhden pienen palveluksen?”
Jared näytti tuumivalta, arvioivalta. Hän risti kätensä puuskaan ja antoi epäilevän katseen nousta kasvoilleen. ”Palveluksen? Millaisen?”
”En pyydä paljon. Haluaisin sinun vain lukevan minua, katsovan sydämeeni.”
Rebecca katsoi anoen Jaredia, hän tosiaan halusi tämän tekevän niin kuin oli pyytänyt, jotta saisi selvyyttä asioihin, tunteisiinsa, jotka olivat kuin pitkä naru, joka oli sotkeutunut itseensä. Jared ei nyökännyt eikä pudistanut päätään, tuijotti vain Rebeccaa mietteliäänä.
”Jar, olisit niin-”
”Shh!”
Rebecca käänsi katseensa pois pojasta ja risti jalkansa. Television musta ruutu kahlitsi hänen katseensa, hän yritti miettiä jotain, muttei pystynyt Jaredin tuijotukselta, jonka tunsi itsessään. Tämä oli siis suostunut hänen pyyntöönsä. Hän oli luullut saavansa suostutella tätä, mutta ilmeisesti tämä olikin niin hyvällä tuulella, että tekisi lähes mitä vain, jos pyydettäisiin.
”Mielenkiintoista”, Jared mutisi, Rebecca nosti katseensa häneen. ”Todellakin!”
”Mikä? Mitä sinä näit?” tämä kysyi nousten pystyyn. ”Jar, kerro!”
”Tuota, sitä on hankala selittää. Tai siis vaikea ymmärtää, koska… Koska kaksi sydäntä on sulautunut yhteen.”
Rebecca kurtisti kulmiaan. Mitä se tarkoitti? ”En ymmärrä. Jared, miten niin ne ovat sulautuneet yhteen? Oletko varma, että siellä oli kaksi sydäntä?”
”Olen! En ole ennen nähnyt tällaista, tämä on outoa! En osaa sanoa, mitä tämä tarkoittaa, koska en itsekään ymmärrä.”
”Oliko jompikumpi isompi?” Rebecca tivasi kuulostaen hätääntyneeltä. Hän oli luullut tämän auttavan, mutta ei, tämä olikin vain sekoittanut häntä vielä enemmän. ”Jared!”
”Ne olivat aika lailla samaa kokoa, ei niissä paljoa eroa ollut.”
Rebecca mutisi hiljaa, epäselvästi omiaan ja lysähti sohvalle. Samaa kokoa, sulautuneet yhteen. Mitä se mahtoi tarkoittaa? Sitäkö, että hänen tunteensa tosiaan olivat solmussa? Vai oliko se jotain täysin muuta, jotain, mitä hän ei keksisi? Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa? Miksi hänen piti olla hankala, epäselvä?
”Becky”, Jared sanoi rauhalliseen sävyyn, ”mikä se ääni siellä oli? Ja miksi näin taas Nessin?”
Rebecca murahti. ”Sinun piti tarkastaa vain sydämeni, ei selata kaikkia asioitani!”
”Sori, mutta en hallitse vieläkään tuota valitsemistoimintoa. Minun täytyy käydä ensin asioita läpi, etsiä, että pääsen sinne, minne haluan. No, miksi Ness oli siellä?” Jaredin ääni oli muuttunut hieman kireämmäksi, epäileväksi. ”Becky?”
”En tiedä! Lakkaa kyselemästä ja utelemasta”, Rebecca ärähti haudaten kasvot käsiinsä. ”Kiitos, kun luit minua, mutta voisitko nyt mennä?”
Pienoinen tuhahdus ja mutinaa kuului ennen kuin olohuoneeseen laskeutui täysi hiljaisuus. Rebecca vilkaisi nopeasti ylös, Jared oli poissa. Hän henkäisi ahdistuneesti ja yritti rauhoittua, jotta pystyisi ajattelemaan paremmin kuulemaansa sydämistään, jotka olivat sulautuneet yhteen. Miksi näin oli käynyt?
Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että tunteesi ovat sekaisin, Becky. Tai sitten se tarkoittaa sitä, että toinen sydämistä on ottanut vallan, imaissut toisen sisäänsä. Ja tiedätkö, luulen, että se sydän on Edward!Rebecca pudisteli päätään, vaikka teoria kyllä kuulosti mahdolliselta. Ehkä toinen sydämistä tosiaan oli ottanut vallan toisesta ja tehnyt heistä yhden. Mutta kummalle se sydän nyt kuului? Edwardilleko?
Mutta entä sitten Nic? Luovuttiko toinen puolisko niin helposti?
Becky, tunteesi Niciin ovat laskeneet, siitä se johtuu, jos olen oikeassa.
Niin, jos olet oikeassa.Ruskeat silmät loivat katseensa ikkunaan, metsään ja pohtivat asiaa. Miten hän saisi tietää tästä lisää, jos kerta Jaredkaan ei tiennyt mitään tällaisesta? Pitäisikö hänen vain luottaa omiin ajatuksiinsa, yrittää selvittää tuntemuksiaan?
Se on Edwardin sydän! ääni murahti Rebeccan päässä itsevarmana.
Sydän ei ole Niciä nähnytkään.Mutta Rebecca ei kuunnellut ääntä, hän ei halunnut heti uskoa sen johtopäätöksiä asiasta. Hän halusi varmistua ennen kuin toteaisi mitään, mutta siihen saattaisi mennä aikaa turhan paljon. Hän kaipasi varmistusta nopeasti, koska ääni piinasi häntä asialla ja suunnitelmalla, joka oli vielä jäissä, mutta sulamassa.
Becky, asiassa ei ole miettimistä. Sydän on Edwardin, joten ota se suunnitelma käyttöösi ja toteuta se. Tee se, älä aikaile.***
Auton oven pamahtaminen kiinni kantautui Renesmeen korviin. Se rikkoi hiljaisuuden, joka oli saattanut tytön ajatuksiinsa, kauas pois tästä hetkestä, tästä maailmasta. Hän oli ajautunut miettimään viime viikonloppua, Jaredia ja kaikkea tapahtunutta. Yön hellät hetket hivelivät hänen mieltään, kun ne yksi kerrallaan nousivat pintaan, levittäytyivät silmien eteen pieneksi lyhyeksi elokuvaksi.
Huulet tavoittivat pojan omat, painuivat niille lempeinä. Se ihana, lämmin tunne täytti hänet joka paikasta, sai hänen poskensa punoittamaan hempeän punaisina ja ihon kuumottamaan hehkuvana. Pojan kädet pitelivät häntä lähellä itseään, kun heidän huulensa erkanivat, ja he katsoivat toisiaan silmiin kaiken pahan unohtaneina.
Poika tarttui tyttöä käsistä, jolloin tämä nojautui kokonaan häntä vasten kaataen heidät makuulle sängylle. He virnistelivät hiljaisina toisilleen, tyttö käpertyi pojan kainaloon tuijottaen pienestä ikkunasta tummaa taivasta, jossa loisti pari pientä tähteä.
”Jared”, tyttö kuiskasi tuntiessaan huulet hiuksissaan.
”Ness.”Renesmee avasi silmänsä ja huokaisi mielessään painautuen vasten talon seinää. Hän oli istuskellut takapihalla jo kauan ja vain miettinyt asioita, käynyt läpi hetkiä, joita kaipasi, mutta ei olisi saanut kaivata.
Miksi en vain kertonut sinulle? Miksi jänistin ja jätin tunnustamatta? Renesmee tarttui puusta tippuneeseen keltaiseen lehteen ja silppusi sen.
Jaken takia, totta kai!Taas yksi muisto heijastui hänen silmiensä eteen, kun hän sulki ne ja vajosi pois takapihalta. Hän oli istuskellut Jaredin kanssa vitosrakennuksen liepeillä, he olivat olleet kahdestaan ja kovin läheisiä. Ja hän oli meinannut tunnustaa, että piti tästä.
Oranssin punertavat hiukset sekoittuvat ruskeisiin, lainehtiviin kutreihin, joita tyttö näpräsi hermostuksissaan. Olisiko nyt hyvä hetki? Olisiko nyt aika? Voisiko, pystyisikö hän sanomaan sen? Vai oliko poika jo lukenut sen hänestä?
Suukko otsalle sai tytön värähtämään, kääntämään katseensa oikealle. Pojan varovaisesti, hitusen surullisesti hymyilevät kasvot työntyivät epävarmasti lähemmäs hänen kasvojaan. Huulet eivät koskettaneet toisiaan, pelkästään pojan otsa hipaisi hänen omaansa, samoin nenänpää. Suudelmaa ei tullut, mutta tytön sydän sekosi jo tästä.
”Red”, hän sanoi hiljaa, hitaasti.
”Mm.”
”Minä… tiedätkö…” , tyttö yritti sanoa, mutta sanat juuttuivat hänen kurkkuunsa erään toisen pojan kasvojen noustessa hänen mieleensä.
”Niin?” poika kysyi rauhallisesti, mutta kuulosti hieman malttamattomalta tytön kääntäessä katseensa pois. ”Ness, kerro vain.”
Tyttö huokaisi raskaasti, hän ei voisi, ei pystyisi siihen. Tumman, pitkän pojan kasvot olivat kiinnittyneet hänen mieleensä, niiden surullinen katse sai hänet tuntemaan pahaa, petturuutta.
”Ei mitään, ei se ollut tärkeää.”Lähestyvät askeleet havahduttivat Renesmeen ajatuksistaan. Hän katsahti ympärilleen ja huomasi varjon, joka pilkisti talon kulman takaa. Pian esiin astui pitkä, tumma poika, joka oli pukeutunut polvipituisiin mustiin housuihin ja valkoiseen paitaan. Tämän katse, joka oli suunnattu häneen, oli pahoitteleva, anteeksipyytävä.
”Nessie”, Jacob sanoi lähestyessään tyttöä. Hän istahti tämän viereen, tarttui tätä kädestä. ”Anteeksi, etten ole käynyt katsomassa sinua.”
”Ei se mitään”, Renesmee tuumasi katsomatta poikaa silmiin. ”Ymmärrän kyllä, että tapahtunut säikäytti sinut.”
Jacob naurahti hiljaa. ”Ei nyt sentään, Nessie. Tiedän, ettet voisi vahingoittaa minua, ettet voisi käydä minuun kiinni. Enkä minäkään vahingoittaisi sinua koskaan, kai tiedät sen?”
Renesmee nyökkäsi tuntien olonsa kurjaksi. Hän oli petturi, melkein samanlainen kuin Rebecca, jota hänen Rosalie-tätinsä inhosi suuresti. Inhosikohan tämä häntäkin? Tämähän tiesi Jaredista ja hänen tunteistaan.
”Kuule, olen niin pahoillani siitä, että hermostuin silloin viime viikolla. En olisi saanut huutaa sinulle ja sanoa sillä tavalla. Totta kai sinä saat tavata ystäviäsi, mutta kun… Jared vain ärsyttää minua ja katsookin sinua sillä tavalla, lempeästi”, Jacob selitteli, Renesmee käänsi katseensa kokonaan häneen. ”Se saa minut tuntemaan oloni uhatuksi.”
Tämä nyökkäsi. ”Ymmärrän, Jake.” Tyttö ei voinut sanoa enempää, hän ei voinut sanoa, ettei Jared olisi uhka, se olisi ollut vale. Jared oli Jacobille uhka, hänhän oli ihastunut tähän, mutta riittäisikö se rikkomaan heidän siteensä?
”Saanko siis anteeksi käytökseni?” Jacob kysyi sivellen Renesmeen kämmentä sormellaan. Tämä vetäisi kätensä pois ja puristi sen nyrkkiin kääntäen samalla katseensa muualle. ”Tiedän, että olet varmastikin vihainen minulle. Et ehkä siitä, että huusin sinulle viikko sitten, vaan Jaredin haavoittamisesta. Etkö olekin vihainen siitä?”
Renesmee pudisti päätään, hän ei enää jaksanut olla vihainen asiasta Jacobille, mutta hän silti halusi poikien sopivan, tämän pyytävän anteeksi Jaredilta. Mutta olisiko se viisasta?
”Mikä on, Nessie? Vaikutat jokseenkin etäiseltä.”
Jacob tarttui hellästi Renesmeen leukaan ja käänsi tämän kasvot itseensä päin. Ne eivät hymyilleet, ne näyttivät surkeilta. Tyttö räpäytteli silmiään tuijottaen pojan kasvojen ohitse. Hänen huulensa tiukkenivat, silmät räpäyttelivät nopeammin. Hän halusi olla rehellinen, kertoa Jacobille viime viikonlopusta, tunnustaa, että piti Jaredista, mutta hän ei pystynyt, hän pelkäsi liikaa, muttei itsensä puolensa.
”Saat anteeksi”, Renesmee mutisi vilkaisten Jacobin silmiä, jotka tarkastelivat häntä ymmärtämättöminä, ”mutta voitko antaa minulle anteeksi?” Hänen äänensä murtui viimeisillä sanoilla, kyyneleet alkoivat virrata pitkin poskia. Jacob painoi tytön pään rintaansa vasten ja silitteli rauhoittavasti tämän hiuksia.
”Shh, rauhoitu. Miksi minun pitäisi antaa sinulle anteeksi? Et sinä ole tehnyt mitään, ethän?”
”Jake, minä…”
Kuva Jacobista Jaredin kimpussa pomppasi tytön mieleen, sai hänet säikähtämään.
Jared makasi maassa hiljaa hengittäen, kädet revittyinä irti, toinen jalka puoliksi irtonaisena hänen kehostaan. Jacob-susi murisi lujasti, se oli kyyristynyt ja valmiina ponkaisemaan vampyyrin kimppuun vielä viimeisen kerran. Jostain kaukaa kuului kiljuntaa, anomista ja surullista itkua, joka raastoi suden sydäntä. Mutta se sulki korvansa huudolta ja ponnisti ylös maasta iskien tassunsa ja terävät kyntensä Jaredin päähän, repien sen irti väkivalloin.”Hei, mikä on? Miksi pyydät minulta anteeksi?” Jacob kyseli Renesmeen painauduttua hänen vartaloaan vasten tiukasti. ”Nessie.”
”Koska… koska minusta tuntuu, että olen hylännyt sinut. En ole viettänyt kanssasi tarpeeksi aikaa.” Tämä ei voinut muuta kuin vastata noin, totuutta ei voinut kertoa, ei vielä. ”Tuntuu, että olen vain ollut Jaredin kanssa ja-”
”On minullakin ollut omat kiireeni susijuttujen kanssa, joten ihan yhtälailla olemme syyllisiä siihen, ettemme ole viettäneet aikaa kauheasti yhdessä.” Jacobin ääni oli rauhallinen, mutta pikkuisen epäilevä. ”Kuule, mitä jos alkaisimme heti ensi viikosta lähtien olla enemmän yhdessä?”
Renesmee nyökkäsi. ”Hyvä on, se kuulostaa hyvältä.”
Jacob kuivasi hänen kyyneleensä ja alkoi hiljaisella äänellä suunnitella ensi viikkoa. Tyttö kuunteli hetken aikaa pojan puhetta, mutta sulki sen sitten pois ja katosi ajatuksiinsa tuntien vain käden lempeän kosketuksen aika ajoin hiuksissaan. Jacobin lämpimässä sylissä oli hyvä olla, hän tunsi olonsa turvalliseksi ja rakastetuksi. Ja hän rakasti tätä, muttei voinut enää sanoa, että koko sydämestään. Se johtui Jaredista, poika oli napannut palasen hänen sydämestä itselleen. Voisiko tämä kenties napata koko sydämen, työntää Jacobin pois ja rikkoa siteen?
Ei se varmaankaan ole mahdollista. Red vain… Red on vain pikkuinen ihastus, joka on hetkellisesti sekoittanut pääni, ajatukseni, Renesmee ajatteli näpräten Jacobin paidan rintamusta.
Mutta oikeastaan asia ei ole niin. Hän ei ole vain pikkuinen ihastus, hän on enemmän. Iso ihastus.***
Punaista Toyotaa ei pihalla näkynyt. Se oli ollut poissa jo viikon, kukaan ei ollut nähnyt kyseistä autoa tai sen omistajaa missään. Auton poissaolo ei ollut huolestuttanut kauhean monia, mutta erään se oli saanut levottomaksi.
Mihin ihmeeseen hän on mennyt? Hän ei ollut koulussakaan viime viikolla eikä tänään.Punaiset hiukset heilahtelivat edes takaisin tuulen mukana. Rebecca nojasi vaalean kivitalon terassin aitaa vasten tuijotellen toista vaaleaa taloa, jonka piha oli tyhjä lukuun ottamatta hopeista Fordia, joka oli pysäköity talon vierustalle.
Tulen hulluksi!
Aivan kuin et jo olisi, Becky.
Hmph.Hän käänsi selkänsä toiselle talolle ja tuijotteli harmaita kivilaattoja jalkojensa alla. Tietenkin Dominic oli lähtenyt pois, ei tämä varmastikaan halunnut enää olla täällä hänen vuokseen. Tämä oli varmaankin lähtenyt kauas pois, matkustamaan unohtaakseen hänet ja hänen petoksensa.
Et sinä häntä ikävöi. Luulet niin, koska rakastit hyvin pitkään häntä! Nyt sinä kuitenkin ra-
Helvetti, ole hiljaa!
Rakastat Edwardia ja aiot toteuttaa suunnitelmasi, eikö niin? Sano, että teet niin, Becky.Suunnitelma. Rebecca oli pohtinut asiaa mielessään viikonlopun ajan ja myös tänään, kun oli ollut tarpeeksi kaukana Culleneista. Suunnitelman toteuttaminen houkutteli, hän oli eilen ollut lähes valmis suostumaan sen toteuttamiseen, mutta oli kieltäytynyt alettuaan ajatella Dominicia. Mitä tämä ajattelisi siitä, mitä hän ehkä tekisi? Totta kai tämä alkaisi vihata häntä enemmän, lakkaisi ehkä rakastamasta, koska hän tekisi sen Edwardin takia.
Tosin menetin hänet jo, joten mitä menetettävää minulla enää on? Elämäni? Joo, kurja elämäni, jonka olen itse sotkenut.”Rebecca?”
Tyttö nosti katseensa kivilaatoista ja kohtasi Carolinen ja Adamin hivenen huolestuneet katseet. Nämä kaksi seisoskelivat oven suulla lähekkäin, Adamin käsi Carolinen vyötäröllä.
”Onko kaikki hyvin?” Adam kysyi.
”Olet ollut kovin eristäytynyt viime aikoina”, Caroline jatkoi irtautuen miehensä otteesta ja astellessaan Rebeccan luo.
”Onko se ihme, kun kaikki vihaavat minua? Luulisi, että te haluaisitte potkaista minut pihalle virheideni takia”, tämä mutisi surkean kuuloisesti.
Caroline kietoi kätensä tytön harteille ja pudisti päätään. ”Emme me sinua hylkää, vaikka oletkin tehnyt paljon pahoja asioita. Ethän tee enää mitään sellaista? Yritä rikkoa Cullenien perhettä?”
Rebecca ei voinut nyökätä tai luvata sitä. Hän tiesi, että tekisi vielä jotain, mistä ei koituisi mitään hyvää. Vastustaisi hän kuinka paljon tahansa, hän tulisi lipsahtamaan.
”Oletteko nähneet Niciä?” hän kysyi vastaamatta kysymykseen.
”Sinä et saa enää tunkea itseäsi niiden kahden rakastavaisen väliin!” Caroline sanoi tiukasti, tarttuen Rebeccan molempiin olkapäihin. ”Tajuatko? Pysy erossa heistä, jottei sinuun itseesi satu.”
”Minuun sattuu jo! Nic jätti minut, Jaredkaan ei välitä, hän vain hyppii ympäri taloa niin helvetin iloisena, etten kestä katsoa ja kuunnella sitä!”
Adam mutristi huuliaan. ”Se on sinun omaa syytäsi, ja siksi kehotammekin sinua pysymään erossa siitä perheestä, jottet satuta itseäsi enempää. Olet meille tärkeä, me välitämme sinusta! Olemme eläneet hyvin kauan yhdessä emmekä haluaisi sen asian muuttuvan.”
”Niin, kuuntele Adamia.” Caroline päästi kätensä valahtamaan alas Rebeccan olkapäiltä. ”Haluamme vain parastasi.”
Rebecca nyökkäsi, muttei sanonut mitään. Caroline ja Adam vilkaisivat toisiaan ja vielä tyttöä ennen kuin katosivat äänettömästi takaisin sisälle. Oven kiinni vetämisestä aiheutunut ilmavirta sipaisi hiukset pois Rebeccan kasvoilta, sai hänet sulkemaan silmänsä hetkeksi. Caroline ja Adam olivat oikeassa, hän ei saisi tehdä mitään enää.
Mutta tuskinpa sinä heidän neuvostaan otat vaaria, Becky.Rebecca ei vastannut äänelle, hän kääntyi tuijottamaan toista vaaleaa taloa, jonka terassilla näkyi liikettä. Pitkä, ruskeahiuksinen nainen seisoskeli lyhyiden portaiden yläpäässä kädet rinnalle ristittyinä, katse suunnattuna punatukkaiseen tyttöön, jonka mielessä naksahti. Totta kai, Lucrezia saattaisi tietää, missä Dominic oleskeli.
Lyhyin, mutta nopein askelin Rebecca eteni kohti taloa. Hän näki Lucrezian hymyilevän salaperäisenä, istahtavan ylimmälle rappuselle. Naisen näkeminen, saatikka sitten jutteleminen tämän kanssa ei huvittanut Rebeccaa laisinkaan.
”Katsopas, Rebecca”, Lucrezia tokaisi tytön pysähdyttyä rappusten juurelle. ”Sinulla taitaa olla jotain asiaa minulle?”
”Missä Nic on?”
”Ei täällä ainakaan, jos sitä epäilet.”
Rebecca hymähti. ”Sinä tiedät, mihin hän on lähtenyt. Hän kertoo sinulle kaiken, eikö totta?”
”Ei hän kerro kaikkea, joten en tiedä, missä hän on. Itse asiassa olen miettinyt samaa, mutten ole keksinyt vastausta taikka saanut yhteyttä häneen.”
Rebeccan tuijotti tiiviisti Lucreziaa, joka vaikutti leppoisalta. Hän ei ollut sitä, ei laisinkaan. Mustasukkaisuuden ja pahan olon ympäröimä hän sen sijaan oli, ne tunteet pitivät häntä hallinnassa, saivat hänen katseensa tiukaksi.
”Nic muuten kertoi, että sinä tiedät nyt meistä”, Lucrezia sanoi noustessaan seisomaan. Hän asteli muutaman rapun alas Rebeccan vierelle piilottaen hymynsä. ”Taisi olla aikamoinen shokki?”
”Niin, mutta ihan se ja sama minulle on, mitä te olette joskus tehneet”, Rebecca tiuskaisi äänen kuiskatessa sanan
valehtelija hänen mielessään. ”Sillä ei ole merkitystä.”
”Ei ole merkitystä?” Lucrezia toisti kummastellen. ”Minä taisin sitten ymmärtää väärin, kun Nic sanoi, että vaikutit järkyttyneeltä. Ja olit kuulemma kysynyt häneltä, että olemmeko koskaan suhteenne aikana maanneet yhdessä.”
”Entä sitten? Nic asui kanssasi saman katon alla koko suhteemme ajan, joten eiköhän minulla ole tarpeeksi syytä kysyä sitä?”
Lucrezia kohautti olkiaan astellen Rebeccan ohi tämän selän taakse. Tämä kääntyi ympäri hitaasti mustasukkaisuuden kalvaessa hänen sisintään. Miksi ihmeessä hän jutteli tämän naisen kanssa?
”Nic ei oikeasti rakastanut sinua suhteenne aikana”, Rebecca mutisi kylmästi, silmänsä sulkien. ”Hän oli kanssasi vain, jotta saisitte tehtyä Philipin mustasukkaiseksi.”
”Älä puhu”, Lucrezia aloitti kuulostaen terävältä, ”asioista, joista et tiedä mitään! Nic rakasti minua, hän rakastui minuun, mutta sitten tulit sinä valheinesi ja suunnitelminesi ja sait hänet rakastumaan itseesi! Hän jätti minut, koska väitti, etten minä muka rakastanut häntä.”
”Et rakastanutkaan, en usko, että rakastit. Sinä vain käytit häntä hyväksesi!”
”Kuten sinä nyt.”
Kädet tarttuivat Lucreziaa kaulasta, jalat yrittivät potkaista tämän kumoon. Lucrezia otti käsillään kiinni Rebeccan olkapäistä, hän yritti työntää tämän poissa, mutta epäonnistui, ja he kaatuivat hiekkaiselle pihalle muristen. Rebecca luuli päässeensä niskan päälle, mutta hän iloitsi aivan liian aikaisin, sillä Lucrezia käänsi hänet alimmaiseksi ja sai irrotettua hänen kätensä kaulaltaan asettaen omansa hänen kaulalleen. Peukalon pitkä kynsi hiveli kovaa ihoa, painautui sitä vasten varoittavana.
”Ihme, ettei se vaalea Cullenin tyttö ole vielä tuhonnut sinua. Ei sinusta ole edes tappelemaan!”
Rebecca yritti nousta, mutta Lucrezia oli lukinnut hänet maata vasten tiukasti. Tämä toi hänen mieleensä metsän, kallion, jota vasten Rosalie oli hänet lukinnut, kun hän oli luullut kuolevansa. Mutta Dominic oli tullut väliin, pelastanut hänet.
”Minäpä sanon, kuka rakasti ja ketä”, Lucrezia totesi pirullisen kuuloisena. ”Nic rakasti minua, ja minä rakastin häntä. Nic rakastui sinuun, rakasti sinua ja rakastaa yhtä, mutta sinä luovuit rakkaudestasi häntä kohtaan, kun joku mukamas niin jumalainen olento menneisyydestäsi ilmestyi takaisin ja sai tunteesi tätä kohtaan pintaan. Mutta ei se oikeastaan niin mennyt. Sinä olet rakastanut Niciä koko ajan, rakastat vieläkin, muttet näe etkä tunne sitä, koska kuvitteelliset tunteet ovat sokaisseet sinut.” Lucrezia muuttui vakavaksi. ”Niin, mitään tunteita Edward Cullenia kohtaan ei ole olemassa.”
Hän hellitti otettaan, mutta Rebecca ei liikahtanutkaan, ei edes hengittänyt. Viimeinen lause oli iskeytynyt luodin lailla tämän aivoihin, saanut mielen sekaisin. Tunteita ei ollut olemassa? Mitä Lucrezia oikein höpisi?
Tuo nainen on mennyt sekaisin, Becky!
Niin on. Hän ei tiedä mitään! Muka ei ole olemassa? Pah!Rebecca oli avaamassa suutaan, mutta punaisen Toyotan ilmestyminen pihaan sai hänet äänettömäksi, hiljentymään täysin. Auto pysähtyi heidän lähelleen, ovi aukeni ja pamahti kiinni pienen helpotuksen kasvaessa Rebeccan sydämessä. Eikö Dominic ollutkaan lähtenyt matkalle? Eikö tämä ollutkaan päättänyt unohtaa häntä?
”Mitä täällä tapahtuu?” Dominic kysyi vetäessään Lucrezian ylös punahiuksisen tytön päältä. ”Onko kaikki hyvin?”
Lucrezia nyökkäsi ja painautui Dominicin kylkeä vasten hipaisten sormenpäillään tämän kaulaa. ”On minulla, mutten tiedä ex-tyttöystäväsi.”
Dominic loi katseensa maassa makaavaan Rebeccaan, jonka ilme oli muuttunut anovaksi, kaipaavaksi. Tämä nousi hitaasti istumaan hieroen kaulaansa, ojentaen kätensä kohti häntä, mutta hän ei reagoinut siihen mitenkään. Pojan toinen käsi pysytteli Lucrezian vyötäröllä, toinen hänen sivullaan.
”Nic”, Rebecca kuiskasi, mutta sai pojalta takaisin vain kylmän katseen, ei muuta. ”Nic, puhutaan! Nic, olisit niin kiltti!”
Dominic ei pudistanut päätään, ei nyökännyt. Hän päästi Lucreziasta irti, suikkasi pienen suukon tämän poskelle ja katosi silmänräpäyksessä sisälle taloon. Rebeccan sisällä kuohahti, viimeinenkin lanka katkesi siitä sydämen puolikkaasta, joka oli melkein tuhottu. Miksi? Oliko Dominicin pakko osoittaa hellyyttä Lucrezialle hänen edessään? Oliko italialaisen letukan pakko keimailla pojalle koko ajan, hymyillä vahingoniloisena hänelle?
”Sitä saa, mitä tilaa, Rebecca”, Lucrezia tuumasi, ”mutta ilmeisesti sinun tilauksesi ei mennyt perille. Taisit toivoa Edward Cullenia Dominic Cornierin tilalle, mutta ilmeisesti vaihto ei onnistunutkaan odotustesi mukaisesti. Olen pahoillani.”
Ruskeat hiukset heilahtivat, kun hän lähti kävelemään kohti ovea katse Rebeccassa, joka mumisi loukkaavia nimityksiä. Lucrezia oli kuin ei olisi kuullutkaan ja pamautti oven kiinni perässään Rebeccan noustessa pystyyn.
”Helvetti!” tämä kirosi jupisten hiljaa lisää kirosanoja. ”En jaksa tuota naista! Ja Nic, mitä hänkin näkee tuossa italiattaressa? Ei tämä ole yhtään parempi kuin minäkään!”
Viha, kunnon kiukunpuuska otti tytön valtaansa, sai hänet pohtimaan suunnitelman käyttöönottoa. Jos Dominic kerta oli päättänyt unohtaa hänet ja ottaa Lucrezian tilalle, kuten siltä näytti, hänkin voisi ihan yhtä hyvin jatkaa Edwardin piirittämistä ja kokeilla suunnitelmaa. Mikä häntä muka estäisi?
Ei niin mikään! Ihan sama, mitä Caroline ja Adam sanovat, minä teen sen! Minä teen sen, kuulitko?
Kuulin, kuulin, mutta ota rauhallisemmin, jottet mene liian pitkälle. Becky, et tiedäkään, kuinka iloinen olen!Viekas hymy, se samainen kuin metsässä, kun hän oli kuullut Jaredista ja Renesmeestä, nousi hänen kasvoilleen ja jäi niille. Hän valmistautuisi siihen nyt, hän valmistautui suunnitelmaan ja toteuttaisi sen vielä tänä yönä. Hän tiesi, että eräs henkilö olisi silloin liikkeellä.
Olen kovin pahoillani, Jared, jos saatan sinut pulaan, mutten voi mitään. Ehkäpä annat vielä anteeksi minulle.***
”Minusta tuntuu, että jotain tapahtuu pian.”
Rosalie käänsi katseensa Aliceen, joka nojasi päätään Jasperin olkapäätä vasten leveällä parisängyllä, joka oli peitetty vaalealla päiväpeitolla. Tämä oli sulkenut silmänsä, ristinyt jalkansa ja ollut hiljaa hyvin pitkään katsellen tulevaisuuteen.
”Kenelle?” Rosalie kysyi Emmettin kietoessa kätensä hänen ympärilleen.
”En tiedä. Tarkastelin Rebeccan tulevaisuutta, mutta se katosi yhtäkkiä. En näe yhtikäs mitään enää”, Alice kertoi hivenen huolestuneena.
”Ehkäpä punapää katoaa. Se olisi itse asiassa päivän paras uutinen, kohokohta!”
Jasper pudisti päätään. ”En usko, että kyse on siitä. Pikemminkin asia on niin, että jokin vaikuttaa Alicen näkökykyyn, joku saa tulevaisuuden katoamaan.”
”Mutta eihän se ole mahdollista!” Rosalie mutisi huoneen toiselta puolelta, valkoiselta sohvalta. Emmett kietoi hänen vaaleita kutrejaan sormiensa ympärille ja veti niitä hellästi. ”Tai on, mutta vain sudet vaikuttavat sillä tavalla Alicen taitoon, ei mikään muu, varsinkaan punapää.”
Jasper ja Alice vilkaisivat Rosalieta, joka näytti nyrpeältä, hitusen ärsytetyltä. Rebeccasta puhuminen tai edes tytön mainitseminen ei saanut häntä hymyilemään leveästi, pikemminkin irvistämään ja pohtimaan sopivia keinoja murhata mokoma tyttö. Mutta Edwardin takia hän ei pystynyt suunnittelemaan mitään, se otti häntä päähän.
”No, olemmeko me turvassa? Katoaako meidän tulevaisuutemme?” Emmett kysyi puristaen vaalean tytön vasten itseään.
”Ei, meidän perheemme tulevaisuuden näen kirkkaasti, mutta Rebeccan katoaa yhtäkkiä pimeyteen. Haluaisin tosiaan tietää, mikä estää minua näkemästä enempää kuin sen, että hän on metsässä uskomattoman häijy ilme kasvoillaan”, Alice sanoi ja huokaisi. Hän oli alkanut huolestua näkökyvystään, hän pelkäsi sen heikkenevän. ”Ilmeisesti hän on suunnitellut jotain.”
”Ja keksinyt keinon eksyttää sinut”, Rosalie tuumasi hymähtäen. ”Mutta jos kenellekään meistä ei käy mitään, jos et näe mitään sellaista tapahtuvan meille, kuka on sitten hänen kohteenaan? Minne hän on menossa? Kenen luo?”
Alice kohautti olkiaan. ”Olen käynyt läpi kaikkien mahdollisten henkilöiden tulevaisuudet, mutta mikään niistä ei viittaa Rebeccaan. Meidän perheemme pysyy talon sisällä, yö on rauhallinen. Dominic on jonkun tumman naisen kanssa kotonaan, ja Jared puhuu Nessien kanssa puhelimessa.”
Kaikki neljä vilkaisivat toisiaan hämmentyneinä. Pitäisikö heidän olla varuillaan varmuuden vuoksi? Olisiko Rebecca tosiaan voinut keksiä keinon huijata Alicea? Sitä he kaikki pohtivat, mutta ennen kuin kukaan ehti syventyä ajatuksiinsa, Bella ja Edward pamahtivat huoneeseen.
”Kuulin keskustelunne”, Edward sanoi Alicelle, joka piti silmiään kiinni. ”Rebeccan tulevaisuusko katoaa?”
”Niin”, Rosalie myönsi, ”ja toivon, että se tarkoittaa hänen katoamistaan.”
”Ja Rebecca ei liity meihin mitenkään, niinkö?” Bella kysyi, Jasper nyökkäsi. ”Onko teillä mitään havaintoa, mihin hänen tulevaisuutensa katoaminen liittyy?”
”Ei”, Alice vastasi aukaisten silmänsä, ”mutta Rosalie taisi aiemmin mainita yhden tärkeän asian, joka meidän tulisi huomioida.” Hän loi katseensa Rosaliehen, joka kohotti kulmiaan kysyvänä. ”Sudet.”
***
Nessie, hän on ollut taas hieman omituinen. En tajua, miksi hän sillä tavalla hermostui ja alkoi itkeä viikonloppuna, kun pyysin häneltä anteeksi. Hän kysyi minulta, voisinko antaa hänelle anteeksi. En oikeasti ymmärrä häntä nyt. Häntä selvästi vaivaa jokin.Susi puikkelehti puiden välistä kohti mäkeä, kalliota, joka kohosi uljaana maasta. Sammaleet ja jäkälät olivat verhonneet sen varpujen kanssa, puut ympäröivät sitä muodostaen ympyrän sen ympärille. Susi pysähtyi haistelemaan maata, mutta jatkoi pian matkaansa vilkuillen ympärilleen.
Ehkäpä hän ei vain jaksa jatkuvaa epäilyäni hänen ja Jaredin suhteen. Ehkä hän on alkanut syyttää itseään siitä, että luulen jotain, mikä ei ole kai totta. Minun pitäisi lopettaa se, he ovat vain ystäviä, mutta se tapa, jolla Jared katsoo häntä, se on liian hellä!Puu, jonka kaarnaa oli raavittu, revitty pois, pisti suden silmään. Se kohta, jossa ei ollut kaarnaa, vihersi hieman, tarkat silmät huomasivat sen. Miksi se vihersi? Oliko siihen sipaistu jotain ainetta?
Susi asteli puun juurelle ja nuuhkaisi maata, vampyyri. Sen kostea nenä osui punaisiin hiuksiin, joita oli muutama maassa. Vihertävä osa puussa tuoksahti pahalta suden nenään, se sai sen murahtamaan inhotuksesta.
Outoa. Mitäköhän tuo on?Susi nuuskaisi ainetta lähempää, se murahti uudestaan. Aine tuoksui hirveältä, se kirveli hänen nenäänsä, sai olon huonoksi, keinuvaksi. Se jätti puun rauhaan ja jatkoi eteenpäin ravistellen päätään.
Tästä pitää jutella Samin kanssa. Mutta Nessie… mikä sinulla taas on? Kertoisit minulle, jos sinua vaivaa mustasukkaisuuteni tai jokin muu minussa. Haluaisin tietää ja yrittää auttaa, hyvittää, jos olen tehnyt jotain väärää.Tassut askelsivat pitkin mäkeä ylös pysähtyen välillä kuuntelemaan rasahduksia, jotka lähenivät koko ajan. Varoittava murina alkoi kummuta hiljaisena suden rinnasta sen jatkaessa matkaansa varovaisempana. Katkera naurahdus leijaili suden korviin mäen päältä, sai sen pysähtymään paikoilleen ja tuijottamaan ylös.
Mitä täällä oikein tapahtuu? Aivan kuin joku varjostaisi minua. Tai odottaisi.Isku, susi lensi päin lähimpää puuta kolauttaen päänsä sen runkoon lujaa. Se vajosi maahan kipua tuntien, sen takia ulvoen. Kylmät kädet kietoutuivat sen kehon ympärille, nostivat ylös. Susi avasi silmänsä, yritti raapaista kantajaansa, päästä takaisin maahan, mutta se iskettiin vasten puuta uudestaan.
Kuka…Susi ehti nähdä vilauksen punertavista hiuksista ja vihreästä paidasta ennen kuin se tunsi raastavan kivun selässään ja vajosi pimeyteen kuin syvään, pohjattomaan mereen.
A/N: Vihdoin jatkoa
Olen ollut tämän kimpussa todella kauan tänään. Risuja? Ruusuja?
