`mus, kiitos
Vai, että sellaista oottelet
Itse en oikein tiedä, kumpi on parempi, Jake/Nessie vai Jared/Nessie.. Jakesta en muuten tykkää, mutta on hyvä, että se jätti Bellan rauhaan imprintatessaan Nessiehen, mutta.. Mukavaa, että pidät.
Eltsu, kiitos
Arvasin, että jotkut tykkäis luvusta ilman Beccaa. Noh, kun sanoin, että tapahtuu niin se meinasi sitä, että.. tapahtuu
Tästä luvusta eteenpäin tapahtuu. Juu, koetan laitella tälleen nopeasti, mutta koulun alkaessa tahti hidastuu, mutta aattelin, että jos saisin vaikka 1-3 lukua viikossa valmiiks niin se olis ihan kiva.
Tessuu, kiitos
Mukavaa, että pidät. Niin, mutta anteeksi ei ole vielä antanut. Jatkoa tässä, ole hyvä
Amanecer, kiitos
Eiköhän tästä luvusta kommentoitavaa sitten löydy
Ole hyvä
katriqqq, kiitos
Edi ei halua vastailla kysymyksiin
Niinhän se Emmett on.
Embry, kiitos
Pari/muutama on tainnut ehdotella tuota Rebecca ja Jake yhteen hommelia
Mut Nic ei taida haluta luopua Beccasta koiralle.. :/ Mukavaa, että tykkäät.
SabSab, kiitos
Nessie ikävöi Rediä, ei se voinutkaan kauaa olla sille vihainen
Mukavaa, että sääkin tykkäät.
empö, kiitos
Aivan, ei voinutkaan
Se kaipaa liikaa Redin juttuja..
Juuh, piti kirjoittaa tämä luku loppuun, vaikka pitäis olla nukkumassa aikasen herätyksen takia (mut joo, kyllä mä jaksan..). Ja mitäköhän odottamatonta mahtaakaan tässä luvussa tapahtua..
Luku 14 - OdottamatontaHämärä laskeutui hiljalleen Culleneiden talon ympärille ja pimensi yhtä huonetta, jossa ei ollut valoja päällä. Huoneen sängyllä makasi ruskeahiuksinen tyttö, joka huokaili yksinään kaipaavasti. Hän oli vähän aikaa sitten lähettänyt tekstiviestin Jaredille ja odotti nyt vastausta. Hän ei ollut puhunut pojalle vielä, mutta huomenna hän puhuisi, niin hän oli päättänyt.
Aion antaa sinulle anteeksi, Red. En enää jaksa tätä typerää riitaa, jostain typerästä vitsistä.Renesmeetä harmitti, että hän oli heittänyt muutaman päivän hukkaan olemalla vihainen Jaredille, jota kaipasi. Hän halusi taas istua tämän kanssa ruokalassa, uida järvellä ja kuunnella vitsejä, sekä juttuja tämän perheestä.
Jacobillekin tyttö aikoi antaa anteeksi, mutta tämän pitäisi luvata hänelle, ettei enää kävisi käsiksi Jarediin turhaan. Muuta hän ei pyytäisi.
Renesmee nousi istumaan ja tuijotteli violettia taivasta, joka muuttui hiljalleen yhä tummemmaksi hämärtäen metsän ja saaden varjot esille. Tyttö tunnusteli sänkyään ja yritti etsiä puhelintaan, mutta ei löytänyt sitä. Sen sijaan hän tunsi jotain karvaista ja kiljaisi säikähdyksestä.
”Pois! Mene pois, mikä ikinä oletkaan!”
Tyttö hypähti pois sängyltään. Kuului kolinaa, hänen puhelimensa oli tipahtanut lattialle, mutta hän ei välittänyt. Hän tuijotti sänkyään pelokkaana ja odotti, että joku ryntäisi hänen huoneeseensa katsomaan, mikä oli hätänä, mutta kukaan ei tullut. Renesmee liikahti kohti yöpöytäänsä, jonka päällä oli lukulamppu. Hän napsautti sen päälle ja kirkas valo valaisi nurkkausta, jolla sänky sijaitsi. Renesmee siristeli silmiään ja näki jotain karvaista, punaruskeaa.
”Jake!”
Kiilusilmäinen susi hypähti kokonaan sängylle kantaen kaulassaan vaaleaa laukkua. Se tuijotti Renesmeetä, joka huokaisi syvään ja otti laukun suden kaulalta pois.
”Hei.”
Hän kääntyi ympäri ja odotti, että susi muuttuisi ihmiseksi. Tyttö tuijotti vaaleaa seinää puristaen laukkua käsissään. Miten ihmeessä Jacob oli päässyt hänen huomaamattaan tänne?
”Hei”, Renesmee kuuli pojan äänen. ”Heittäisitkö housut sieltä laukusta?”
”Joo”, hän mutisi ja kaivoi esiin siniset housut, jotka heitti olkansa yli Jacobille. ”Jake, olen niin pahoillani.” Renesmee kääntyi ympäri ja näki Jacobin istuvan keskellä sänkyä pahoitteleva ilme kasvoillaan. Hän istahti sängyn reunalle ja ojensi laukun tälle.
”Minunhan tässä kuuluisi olla pahoillani, Nessie. Minä löin Jaredia, et sinä”, Jacob sanoi alkaessaan tonkia laukkua. Hän mutristi suutaan nostaessaan esiin jotain lilaa, kukkia. ”Hmm, ne taisivat vähän kärsiä.” Hän ojensi kukat Renesmeelle, joka tuijotti niitä hämmentyneenä. Jacob ei yleensä tuonut hänelle kukkia, ei oikeastaan koskaan. ”En halua riidellä kanssasi enää. Haluan sopia, Nessie. Olen todella pahoillani, jos loukkasin sinua jotenkin.”
Renesmee laski kukat sängylle ja nyökkäsi. Hänkin halusi sopia Jacobin kanssa. Hän oli miettinyt sopimista sen jälkeen, kun oli päättänyt antaa anteeksi Jaredille. Hän ei halunnut enää olla riidoissa kummankaan kanssa. Hän halusi molemmat taas lähelleen. Toisen rakkaana, toisen ystävänä.
”Toin sinulle kukkien lisäksi myös tämän”, Jacob sanoi nostaessaan laukusta esille jotain puista. Se oli nyrkinkokoinen puusydän, jonka keskelle oli kaiverrettu Renesmeen ja Jacobin nimet. Renesmee otti sen käteensä ja hymyili. ”Tein sen itse ja vieläpä tänään, kun olit koulussa. Minulle tuli kiire ja luulin, etten saa sitä valmiiksi.”
”Jake, kiitos”, Renesmee henkäisi. ”Mikä tämä on?”
”Sydän.”
”Näen sen, mutta mikä tämän tarkoitus on?”
”Se voi olla vaikkapa koristesydän. Voit pistää sen esille jonnekin.”
Renesmee laski sydämen käsistään ja katsoi Jacobia suoraan silmiin. Tämä hymyili ja tarttui hellästi häntä kädestä. Renesmee hivuttautui Jacobin viereen alkaen nojata päätään tämän olkapäätä vasten.
”Saanko anteeksi?”
Renesmee suukotti pojan olkapäätä. ”Etköhän, mutta lupaathan hillitä itsesi? Ethän enää mene lyömään Jaredia ilman kunnon syytä?”
”Yritän.”
”Kiitos.”
”Aiotko antaa hänelle anteeksi? Vai joko olet antanut?” Jacob uteli kääntäessään Renesmeen itseensä päin nähdäkseen tämän kasvot..
”Aion, en kestä tätä enää.” Tyttö kietaisi kätensä pojan kaulan ympäri ja suikkasi pienen suukon tämän poskelle. ”En halua olla riidoissa teidän kanssanne. Haluan, että kaikki on niin kuin ennen sitä päivää, kun suutuin Redille.”
Jacob hymyili lämpimästi, mutta hänen silmänsä eivät olleet yhtä lämpimät. Niistä kuulsi mustasukkaisuutta ja pientä vihaa. Renesmee oli kuulevinaan murinaa painaessaan päänsä Jacobin rintaa vasten, muttei sanonut mitään.
Jake yrittää, mutta kuinka kovasti? Hän ei tuntunut pitävän siitä, että annan Redille anteeksi, hän ajatteli pojan kietoessa kätensä hänen ympärilleen.
Kunpa hän ei menisi ärhentelemään tälle! Se olisi ihan turhaa, mehän olemme vain kavereita.Jaredin sylissä istuminen järvellä tuli Renesmeen mieleen ja hän huokaisi. Hän ei ymmärtänyt, miksi oli tuntenut kutkuttavan tunteen mahan pohjassaan, miksi hänen sydämensä oli hakannut niin lujaa heidän ollessa lähekkäin. Ainoan syyn, jonka Renesmee keksi ja tunsi sopivaksi, hän teilasi. Ei se voinut olla niin, mutta kyllä se oli. Osa hänen sydämestään sykki tuolle oranssitukkaiselle pojalle.
***
Caroline kuunteli kärsivällisesti Rebeccan selostusta vaikeasta tilanteestaan ja sekavista tunteistaan. Tämä oli kaivannut juttukaveria kipeästi ja päättänyt purkaa itseään naiselle, jota oli pitänyt äitinään muutamien vuosikymmenien ajan. Sitä paitsi Rebecca tiesi, ettei Caroline tuomitsisi häntä, vaan yrittäisi neuvoa, auttaa.
”En tiedä, mitä tehdä!” hän voihkaisi painaessaan päänsä polviinsa. He istuivat olohuoneessa, punaisella sohvalla. ”Rakastan yhä Niciä, mutta se ei tunnu samalta kuin ennen.”
”Entä tunteesi Edwardia kohtaan?” Caroline kysyi hieroessaan Rebeccan selkää kämmenellään yrittäen helpottaa tämän oloa.
Tämä kohautti olkiaan. ”Tunnen häntä kohtaa jotain ja toisinaan haluaisin hänen pitelevän minua sylissään, mutta olen parhaani mukaan yrittänyt torjua niitä ajatuksia.”
”Becky, älä torju tunteitasi, jos kerta tunnet jotain. Sinun pitää käydä ne läpi, jotta voit päästä niistä eroon.”
”Mutta pelkään tekeväni jotain! Pelkään, että satutan Culleneita taas. Pelkään, että hajotan heidän perheensä.”
Rebecca nousi istumaan ja tuijotti lattiaa silmät surullisina, mutta kylminä. Hän ei oikeasti pelännyt niin paljon kuin antoi Carolinen ymmärtää. Ääni hänen päässään oli alkanut vaikuttaa häneen, hänen ajatuksiinsa. Rebecca oli koulun jälkeen päättänyt, että saisi suudeltua Edwardia edes kerran, yhden ainokaisen kerran, mutta nyt hän katui päätöstään, ja ääni yritti maanitella häntä lupaamaan itselleen uudestaan, että suutelisi kerran sitä kaunista poikaa. Rebecca kuitenkin pisti vastaan, eikä antanut itsensä luvata mitään sellaista enää.
”Sinä rakastat kuitenkin Niciä enemmän ja olet varmempi tunteistasi häneen kuin Edwardiin, joten mikset vain antaisi tämän olla ja palaisit kokonaan hänen vierelleen?” Caroline kysyi, ja Rebecca katsahti häneen turhautuneena. Miksi kukaan ei ymmärtänyt, ettei se ollut noin helppoa?
”Carol, älä sinäkin aloita!” tämä tiuskaisi. ”Miksi teidän kaikkien pitää luulla, että pystyisin unohtamaan Edwardin tuosta noin vain ja hautaamaan tunteeni? Sinä itsehän sanoit juuri, että on parempi käydä tunteet läpi!”
”Niin, mutta minusta tuntuu, että jos teet niin, saatat tehdä jotain muutakin.”
Rebecca mutristi huuliaan ja oli väittämässä vastaan, mutta totesi sitten mielessään Carolinen olevan oikeassa. Ääni villiintyisi vielä pahemmin, ja lopulta hän roikkuisi Edwardin kaulassa, koettaisi riisua ja suudella tätä.
”Anteeksi, Becky, mutta minusta vain tuntuu siltä”, Caroline sanoi pahoittelevaan sävyyn.
”Ei se mitään. On vain hyvä, että kerrot, mitä ajattelet”, Rebecca totesi ja hymyili pikkuisen ulko-oven pamahtaessa kiinni. Dominic ilmestyi kaksi tummaa matkalaukkua käsissään olohuoneeseen ja sai Rebeccan silmät suurenemaan.
”Minä nyt sitten tulin, Carol”, poika sanoi hymyillen Carolinelle, joka nousi ylös ja meni halaamaan häntä. ”Kiitos, että sain muuttaa tänne.”
Rebecca pongahti pystyyn järkyttyneenä kuulemastaan. Dominic muutti heidän luokseen? Ei, se ei voinut olla mahdollista! Ääni hänen päässään tuhahteli ja murisi tarpeettoman paljon saaden hänen ilmeensä vihaiseksi.
”Miksi et kertonut?” Rebecca huudahti Carolinelle.
”Luulin, että tiesit”, tämä vastasi rauhallisesti. ”Anteeksi, haittaako tämä sinua?”
”Missä huoneessa hän aikoo majailla?”
Dominic hymyili leveästi. ”Sinun, totta kai. Onko se jokin ongelma?”
Rebecca kiristeli hampaitaan ja yritti rauhoittua. Mikä häntä oikein vaivasi? Hänhän rakasti Dominicia ja tämän muuttaminen heille pitäisi olla hyvä juttu, saada hänet iloiseksi.
”Ei kai”, hän mutisi yrittäen hiljentää ääntä päässään. ”Olen vain loukkaantunut, kun minulle ei kerrottu.” Dominic ei sanonut mitään, vaan suuntasi kohti rappusia Rebecca perässään. ”Nic, miksi muutat tänne?”
Poika asetti laukut lattialle tytön huoneessa, laittoi oven kiinni ja työnsi tytön sitä vasten. ”Etkö muista? Koska en kestä Ziaa ja koska rakastan sinua ja haluan olla lähelläsi.”
”Etkö muista, että riitelimme eilen?” Rebecca kysyi Dominicin silittäessä hänen hiuksiaan.
”Mm, muistan, mutta se oli eilen se. Nyt on uusi päivä.”
Poika painoi huulensa tytön huulille ja tarttui tämän paidan helmasta kiinni. Tyttö pisti vastaan, mutta poika piteli häntä oven ja itsensä välissä tiukasti.
”Lopeta!”
”Miksi?”
”Lopeta nyt vain.”
”Etkö halua minua?”
Rebecca ei ehtinyt sanoa sanaakaan ennen kuin he suutelivat uudestaan, ja hän tunsi jalkojensa kohoavan ilmaan. Dominic piteli häntä sylissään ja availi hänen paitansa nappeja hitaasti.
”Nic”, Rebecca henkäisi, ”älä.”
”Kulta, rakastan sinua”, Dominic sanoi hiljaa laskiessaan tytön sängylle. ”Sinäkin rakastat minua.”
He tuijottivat toisiaan, ja Rebecca tarttui poikaa käsistä. Hänen tunteensa olivat tällä hetkellä ristiriitaiset. Hän halusi suudella Dominicia, antautua tälle, mutta toisaalta hän halusi pyytää tätä poistumaan, muuttamaan takaisin omaan kotiinsa.
”En pakota sinua mihinkään”, poika kuiskasi sivellen tytön kaulaa sormellaan. ”Sinä päätät, mitä tapahtuu seuraavaksi.”
Rebecca nyökkäsi ja veti Dominicia lähemmäs itseään. Hän tunsi tämän hengityksen kasvoillaan ja halusi painaa huulensa tämän huulille ja riisua tämän paidan. Tyttö tunsi halun suudella poikaa suurenevan, eikä enää edes miettinyt huutamista tälle.
Hän veti pojan suudelmaan, ja he painautuivat toisiinsa kiinni kuin kaksi takiaista. Ääni tytön päässä esitti vastalauseita, mutta vaimeni sitä mukaa, mitä enemmän tyttö alkoi janota poikaa. He suutelivat taukoamatta ja kaatuivat sängylle makaamaan. Rebeccasta tuntui, että siitä oli pitkä aika, kun hän oli viimeksi ollut näin lähellä Dominicia ja halunnut tätä. Siksi hän ei ymmärtänytkään, miksi hän yhtäkkiä tunsi näin, tunsi intohimoa poikaa kohtaan.
Aivan sama! Rebecca ajatteli Dominicin suudellessa hänen kaulaansa.
Ehdin miettiä sitä myöhemminkin.***
Edward suukotti Bellan ohimoa heidän istahtaessa Rosalien ja Emmettin viereen heidän vakiopöytäänsä. Jasper istui toisella puolella pöytää Alicen kanssa pidellen tätä kädestä. Alice oli sulkenut silmänsä juuri äsken ja vaikutti hyvin keskittyneeltä. Bella vilkaisi Edwardia kysyvänä, mutta tämä kohautti olkiaan.
Alice oli eilisillasta lähtien tarkkaillut ahkerasti jonkun tulevaisuutta, mutta hän ei ollut kertonut kenen. Useimmiten hän näytti hämmentyneeltä palatessaan takaisin näyistään ja se sai kaikki miettimään, mitä olisi tulossa. Oliko jotain pahaa tapahtumassa? Mitä, keitä se koski?
Alan todellakin huolestua, kun hän ei kerro mitään meille. Edward varmasti tietää, mutta leikkii, ettei ole mukamas kuullut hänen ajatuksiaan, Bella huokaisi mielessään Alicen avatessa silmänsä. Tämä ei näyttänyt hämmentyneeltä, kuten eilen, pikemminkin huolestuneelta.
”Alice? Mitä sin-”
”Näet kohta. Ja toisen jutun kerron sinulle myöhemmin.”
Bella pudisti päätään. ”Ei, kerro nyt. Saat minut hermostumaan, kun en tiedä, mitä on tulossa!”
”Saat meidät kaikki”, Rosalie lisäsi.
Alice näytti tuumivan hetken, mutta nyökkäsi sitten. ”Yksi sana varmasti riittää sanomaan tarpeeksi. Rebecca.”
Rosalie puristi toisen kätensä nyrkkiin ja tuijotti Alicea kysyvänä. ”Mitä hänestä? Alice, sinun pitää kertoa!”
”Kerro heille, Alice”, Edward kehotti hiljaa tuijottaen eteensä katse lasittuneena.
”Hyvä on sitten. Bella”, keijukaismainen tyttö vei katseensa Bellaan, ”näin Rebeccan ja Edwardin. He… Rebecca roikkui Edwardissa kiinni, koetti suudella tätä, mutta tämä pisti vastaan.”
Rosalie pamautti kätensä vasten pöytää, ja Bella tuijotti Alicea kuin ei olisi ymmärtänyt, mitä tämä oli sanonut. Alice oli siis nähnyt väläyksiä Edwardista ja Rebeccasta, nähnyt nämä yhdessä. Bellasta tuntui oudolta, pahalta. Mitä mahtaisi tapahtua, jos näyt kävisivät toteen, mutta Edward toimisikin erilailla, ei yrittäisikään torjua Rebeccaa? Se sai hänet tuntemaan olonsa vielä pahemmaksi, hän alkoi pelätä.
Bella vilkaisi Edwardia, joka nojasi käteensä ja katsoi ruokalan oven suulle. Myös Rosalie, Emmett ja Jasper katsoivat sinne hämmentyneinä, ihmettelevinä.
Mitä he tuijottavat? Eikö tässä pitäisi olla huolestunut siitä, että Rebec- MITÄ?Rebecca ja Dominic kävelivät käsi kädessä, kylki kyljessä kohti heidän pöytäänsä. He hymyilivät toisilleen, ja Dominic suikkasi nopean suukon Rebeccan huulille, kun he pysähtyivät pöydän kulmalle ja hymyilivät Culleneille.
Mitä ihmettä? Tätäkö Alice tarkoitti, kun sanoi, että näen kohta? Siis, mitä ihmettä tämä tarkoittaa? Bella mietti erittäin hämmentyneenä. Hän tuijotti kaksikkoa epäuskoisena, suu hieman raollaan. Mitä tämä oli?
”Hei”, Rebecca sanoi ystävälliseen sävyyn, ”saammeko istua kanssanne? Muualla on aika täyttä.”
Kukaan ei sanonut mitään, kaikki vain tuijottivat heitä uteliaina. Rosalien ilme vaihtui kuitenkin pian tiukaksi, kuten aina, kun Rebecca oli lähettyvillä. Hän ei uskonut näkemäänsä, tuo oli vain jokin temppu, juoni, jonka avulla Rebecca yrittäisi päästä lähemmäs Edwardia.
”No, istukaa vain”, Alice vastasi viimein (muttei ystävällisesti) saaden Rosalielta kummastuneen katseen. Rebecca ja Dominic eivät huomanneet sitä vaan istuivat hänen ja Jasperin viereen. ”Aika outoa.”
”Mikä?” Dominic kysyi.
”Nähdä teidät noin lähekkäin”, Alice selvensi.
Rebecca naurahti. ”Sinä varmasti näit tämän jo aikoja sitten, etkö nähnytkin?”
”Vasta äskettäin oikeastaan.”
Alice ja Rebecca hymyilivät toisilleen, mutta käänsivät katseensa pois ja hymyt katosivat heidän kasvoiltaan. Dominic suukotti punatukkaisen tytön hiuksia ja piteli tätä lähellään. Rosalie tuijotti heitä entistä epäilevämpänä, mutta hieman säälien.
Dominicilla ei taatusti ole hajuakaan punapään katalasta suunnitelmasta. Tyttö käyttää vain hyväkseen häntä, mutta hän ei näe mitään rakkautensa lävitse. Tajuaisi jo, että parempiakin löytyy.Bella nojautui vasten Edwardin kylkeä ja koetti olla katsomatta Rebeccaa ja Dominicia. Hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, mutta häntä tosiaan kiinnosti, olivatko he nyt sovussa, oliko heidän suhteensa taas yhtenäinen. Jos oli, niin miksi Alice sitten oli nähnyt Rebeccan kiinni Edwardissa?
Bella vilkaisi silmäkulmastaan Rebeccaa, jonka silmät leimusivat halusta. Ne olivat kiinnittyneet katsomaan, tuijottamaan jotain, jotain hänen vieressään, Edwardia. Bella painautui entistä enemmän kiinni poikaan vierellään, ja Rebecca vilkaisi häntä silmät yhtäkkiä kylminä, hohkaen kateellisuutta. Se sai hänet miettimään, olivatko tämän ja Dominicin lämpimät välit pelkkää lavastusta.
En ymmärrä häntä. Hän kiehnää Dominicissa kiinni, mutta tuijottaa minun Edwardiani ja mulkoilee minua kylmä katse silmissään. Hänellä on jotain mielessään, jotain pahaa.***
Kello pirahti soimaan, ja opettaja Bolton lopetti opetuksen kuin seinään, kun oppilaat alkoivat keräillä tavaroitaan reppuihinsa ja laukkuihinsa. Renesmee kuitenkin istui paikoillaan nojaten käteensä, tuijottaen Jaredia, joka oli juuri noussut ylös ja tunki matematiikan kirjaa mustaan laukkuun. Hän ei ollut vieläkään puhunut tälle, mutta vielä olisi aikaa, vielä hän ehtisi.
Jared kääntyi katsomaan tyttöä ja hymyili suloisesti heiluttaessaan kättään tämän silmien edessä. Tämä havahtui ajatuksistaan ja tunsi haalean punan nousevan kasvoilleen.
Nessie, sano jotain hänelle.Renesmee tuijotti Jaredia, joka oli juuri heilauttanut laukun olalleen ja lähtenyt kävelemään ovelle. Hän tuijotti tämän perään, eikä saanut itseään toimimaan pakatakseen tavaransa ja lähteäkseen tämän luo. Hän ajatteli sitä, minkä oli eilen todennut syyksi pieneen hermostuneisuuteensa Jaredin lähellä, mutta minkä oli tyrmännyt melkein heti. Hän ei ollut ihastunut poikaan, ei hän voinut olla.
Mutta punastuin taas. Ja… Renesmee tunsi punan syvenevän, mitä enemmän hän ajattelikaan asiaa.
Äh, mene nyt vain hänen peräänsä ja anna hänelle anteeksi!Hän nappasi laukun käteensä ja toiseen kirjan ja tumman penaalin ennen kuin lähti juoksemaan Jaredin perään. Hän juoksi koko rakennuksen läpi ulko-ovelle tönien muutamia oppilaita ja tiputtaen penaalinsa, mutta hän ei pysähtynyt nostamaan sitä. Hän halusi puhua Jaredille ennen kuin tämä ehtisi lähteä kotiin.
”Red!” Renesmee huusi nähdessään pojan parkkipaikalle vievien portaiden yläpäässä. Tämä pysähtyi ja kääntyi katsomaan iloisesti yllättyneenä häntä. ”Red.”
”Ness”, Jared sanoi hymyillen tytön pysähtyessä hänen eteensä lievästi hengästyneenä. ”Puhutko sinä taas minulle?”
”Puhun”, Renesmee vastasi. ”Red, anna anteeksi, että suutuin sinulle turhasta. En halua riidellä kanssasi, haluan olla ystäväsi.”
Jared hymyili entistä leveämmin ja tarttui tyttöä olkapäistä. ”Ei sinun tarvitse pyytää anteeksi, minun täytyy. Saanko siis anteeksi?”
”Totta kai saat”, Renesmee sanoi Jaredin vetäessä hänet halaukseen. ”Mutta en olisi saanut suut-”
”Sinulla oli siihen oikeus. Minä haukuin sielunkumppaniasi, väänsin vits-”
”Red, kuunt-”
”Ei, Ness, kuuntele sinä minua. Niin, väänsin turhaan vitsiä teistä…”
Renesmee huokaisi ja koetti saada Jaredin hiljaiseksi, muttei onnistunut. Hän puhui päälle, koetti tukkia tämän suun kädellään, mutta Jared aavisti hänen jokaisen liikkeensä, eikä sulkenut suutaan.
”Red! Kuuntele minua!”
”…mutta kai ymmärrät, että…”
Renesmee puristi kirjaa käsissään turhautuneen ennen kuin päästi sen putoamaan maahan heidän väliinsä. Hänen laukkunsa kolahti myös maahan, kun hän täysin odottamatta otti Jaredin kasvot käsiinsä ja painoi huulensa pojan huulille.
A/N: Rebeccalle sopisi tuo Katy Perryn Hot’n Cold kappale, haha. Niin ailahtelevainen se on! Ja oli pakko tähän lisätä pikkuinen koukku tuohon Rose/Nic paritukseen, josta teinkin spin-off ficin Ulkoavaruuden puolelle
Joo ja tuota.. Päätin säästää kuvailua tämän luvun lopusta ensi lukuun. Kommentteja?
