empö, kiitos
Ei tietenkään haittaa! Kaikenlaiset kommentit ovat tervetulleita.
tonkss, kiitos
Jaa-a, ei sitä ikinä tiedä mitä tapahtuu (mä muutan mieltä nopeasti, joten itekään en aina tiedä, että mitäs sitten ja sitten
).
Spoilaa kuudetta Potter leffaa! --->Juu, Potter oli hyvä. Draco ja Severus <33 Ja oli Harry oli hyvä siinä kohtaa, kun oli Hämäkäkin "hautajaiset", hauskaa Ne hampaat/leuat tai se juttu.. hihi..Spoil ends..
Yli 3500 sanaa tässä luvussa! Wow
Sori, että kesti, lauantai-iltana olin niin väsynyt etten saanut tekstiä oikein aikaiseksi. Toivottavasti ei töki pahasti.
Luku 5 - Sormus”En ymmärrä miksi Rosalie ei voi antaa Rebeccan olla”, Bella huokaisi maatessaan Edwardin vierellä heidän sängyssään. ”En olisi uskonut hänen olevan niin pitkävihainen.”
”En minäkään, mutta kerran kun Rose alkaa vihata jotain, hän vihaa sitä loppuelämänsä. Siis maailmanloppuun saakka”, Edward sanoi silitellen Bellan poskea. Hän veti tämän syliinsä ja kietoi kätensä hellästi tämän ympärille. ”Onneksi Rebecca ei kuitenkaan tunnu välittävän Rosaliesta.”
”Totta. Pelkäsin aluksi, että he olisivat kiinni toistensa kurkuissa, mutta ihan hyvin he ovat käyttäytyneet viime päivien ajan. Mietin vain, että milloin Rosalien itsehillintä mahtaa pettää.” Bella kuulosti huolestuneelta.
”Emmett on luvannut pitää huolen Rosesta, joten uskon, että kaikki tulee menemään hyvin jatkossakin.” Edward suukotti Bellan otsaa. ”Älä ole huolissasi.”
Mutta Bella oli. Hän oli viimeisten päivien aikana tutustunut uudestaan Rebeccaan ja he tulivat toimeen mainiosti, vaikka molemmat olivatkin hieman varuillaan toistensa seurassa. Edward ja Dominic olivat myös tutustuneet toisiinsa ja muutkin Cullenit olivat parin viimeisen päivän aikana alkaneet olla myötämielisiä Rebeccaa ja Dominicia kohtaan.
”Mitä sinä mietit?”
Bella käänsi katseensa Edwardiin ja suuteli tätä ennen kuin vastasi. ”Nessietä.”
”Mitä sinä hänestä?” Edward uteli kiinnostuneena sivellessään Bellan kaulaa sormellaan.
”Mietin vain häntä ja Jaredia. He näyttävät tulevan erittäin hyvin toimeen keskenään”, Bella kertoi. ”Mietin myös Nessietä ja Jacobia. He vaikuttavat onnellisilta.”
Edward painoi päänsä Bellan päätä vasten. ”He ovatkin. Tiedätkö muuten, mitä Jacob suunnittelee?” Bella pudisti päätään. ”Nessie ei välttämättä ole valmistautunut siihen, mutta Jacob kertoi minulle aikovansa kosia häntä.”
”Mitä?”
Bella nousi käsivartensa varaan ja tuijotti Edwardia tyrmistyneenä. Jacob kosisi Renesmeetä? Piakkoin? Olihan aikaa kulunut jo kymmeniä vuosia, mutta siltikin idea tuntui Bellasta järjettömältä.
”Hän aikoo kosia Nessietä”, Edward toisti hymyillen vinoa hymyään. ”Et tainnut itsekään olla valmistautunut siihen?”
”En tosiaankaan! Miksi Jacob sitä nyt on ajatellut? Nessiehän esittää 16-vuotiasta, joten heillä ei tosiaan ole asiaa papille vielä muutamiin vuosiin.”
”Bella”, Edward silitti tytön hiuksia, ”minustakin asia tuntuu äkkinäiseltä vaikka vuosia onkin kulunut jo lähes sata. Tiesit varmasti, että jossain vaiheessa tämä tulisi eteen?”
”Joo, mutta muuttaako Nessie sitten pois? En halua erota ainoasta lapsestani”, Bella selitti haikeana. Renesmee oli hänen ainokaisensa, silmäteränsä.
”Kyllä me ratkaisun keksimme. Voihan Jacob muuttaa tänne meidän luoksemme”, Edward ehdotti, mutta näytti epäilevältä.
”Sanonko ketkä kaksi eivät pitäisi siitä?”
Edward pudisti päätään. Hän tiesi kyllä, että Alice ei haluaisi Jacobia asumaan heidän luokseen, koska tämä vaikutti hänen näkökykyynsä. Ja Rosalie ei vain pitänyt Jacobista.
***
Harmaat pilvet olivat peittäneet taivaan ja auringon, joka kuitenkin pilkisteli pilvien takaa luoden valoa metsään. Jacob ja Renesmee istuskelivat sylikkäin Cullenien talon kulmalla. Kumpikaan ei puhunut mitään, he vain olivat siinä ja nauttivat toistensa seurasta.
Renesmee nojasi päätään Jacobin olkapäätä vasten ja kuljetti sormiaan pitkin tämän kaulaa ja paljasta rintakehää. Hän katsahti välillä ylös nähdäkseen Jacobin hymyilevät kasvot ja saadakseen edes pienen suukon huulilleen. Mutta tällä kertaa tämä suuteli tyttöä intohimoisemmin ja veti hänet mukanaan nurmelle makaamaan. Renesmee alkoi nauraa hiljaa Jacobin kaulaa vasten.
”Jake?”
”Nessie?”
Kumpikin katsoivat toisiaan, heidän silmänsä kiiluivat kuin kirkkaat tähdet tummalla yötaivaalla. Jacob painoi huulensa Renesmeen poskelle ja otti sitten tämän kasvot käsiinsä varovaisesti, jolloin tytön posket punehtuivat hieman.
”Kuule, minulla on sinulle yllätys”, hän sanoi hymyillen.
”Onko? Millainen?” Renesmee alkoi kysellä.
”Tällainen.”
Jacob siirsi toisen kätensä farkkujensa taskuun ja etsiskeli hetken aikaa ennen kuin toi kätensä Renesmeen kasvojen eteen. Hänen kädessään oli hyvin pieni puinen rasia, jota Renesmee tuijotti uteliaana.
”Ota vain.”
Renesmee nousi pois Jacobin päältä ja istahti nurmelle tämän viereen. Hän otti rasian käteensä, avasi sen kannen ja kippasi sisällön avonaiselle kämmenelleen. Puinen sormus, johon oli kaiverrettu kiemuraisia kuvioita, putosi Renesmeen kädelle. Tyttö laski rasian kädestään ja katseli sormusta ihmeissään.
”Tein sen itse”, Jacob kertoi noustessaan istumaan. ”Koristelu oli vaikeaa, mutta toivottavasti tykkäät.” Hän nappasi sormuksen käsiinsä ja pujotti sen Renesmeen oikean käden nimettömään. ”Pidätkö siitä?”
”Se on kaunis, mutta en ymmärrä, miten sinä oikein osaat tehdä jotain tällaista, Jake!” Renesmee katseli sormusta sormessaan, se oli hieman liian iso hänelle. ”Kiitos.”
Jacob hymyili. ”Tiedän, hopea tai kulta olisi varmasti ollut hienompaa, mut-”. Renesmee hiljensi hänet painamalla huulensa hänen huulilleen.
”Ihan sama onko tämä puuta vai hopeaa vai kultaa. Minä välitän vain siitä, että se on sinulta.”
”Hyvä. Kuule, lähdetkö mukaani La Pushiin?”
”Nyt?”
”Nyt.”
Renesmee pudisti päätään. ”En voi, Jake, mutta joku toinen päivä, jooko?”
”Joo. No, tuletko sitten saattamaan minut edes rajalle?”
”Totta kai.”
Jacob muuttui punaruskeaksi sudeksi ja Renesmee lähti tämän kanssa La Pushin rajalle. Hän tiesi sopimuksesta, jonka mukaan vampyyrit eivät saaneet astua reservaattiin, mutta se ei koskenut häntä, eihän hän ollut kokonaan vampyyri. Renesmee olisi aina tervetullut La Pushiin, niin Jacob oli aikoinaan sanonut.
***
”Philip, kuuntelisit minua!”
”Minä olen kuunnellut sinua jo aivan tarpeeksi, Lucrezia. Jätä minut jo rauhaan tai muuta pois!”
”En ikinä jättäisi sinua kahdestaan Nicin kanssa, ties mitä te kaksi keksisitte!”
Jared ja Dominic istuivat olohuoneessa vaalealla sohvalla ja kuuntelivat keittiöstä kantautuvaa huutoa. Lucrezia oli päättänyt, ties kuinka monennen kerran, saada Philipin tajuamaan, että hän olisi tälle hyväksi, mutta kaikki ei ollut aivan onnistunutkaan.
”Itse asiassa minäkään en ymmärrä Philipiä”, Jared tokaisi.
”Miten niin?”
”No, Zia on todella viehättävä nainen! En ymmärrä miten hän pystyy pitämään näppinsä erossa tästä.”
Dominic kohotti kulmiaan. ”Jos hän kerta on niin viehättävä, mikset sitten itse kerro sitä hänelle? Lucrezia varmasti pitäisi sanoistasi…ja sinusta.”
Jared näytti hapanta naamaa. ”Liian vanha, valitan.”
”Niin, hän on lähes tuplasti sinun ikäisesi.”
Jokin meni rikki keittiössä ja Lucrezia ryntäsi olohuoneeseen Philip perässään. Tämä näytti hieman yli nelikymppiseltä ja miehellä oli lyhyet, ruskeat hiukset.
”Kiitos vain tauluni rikkomisesta!” Philip huusi Lucrezian perään, joka juoksi ulos koko talosta. Hän huokaisi pudistelleen päätään ja kiinnitti sitten huomiota sohvalla istuviin Jarediin ja Dominiciin. ”Anteeksi, hän on ihan mahdoton.”
”Ei se mitään”, Jared sanoi, ”kyllä tuohon on totuttu. Lucrezia on vain niin intohimoinen nainen, joka ei helposti luovuta.”
”Niin”, Dominic myötäili. ”Philip, voi olla, että saat kestää häntä vielä pitkään.”
Ruskeahiuksinen mies istahti vaaleaan nojatuoliin ja rypisti otsaansa. Hän oli kauan sitten pelastanut Lucrezian aviomieheltään, joka oli yrittänyt tappaa naisen. Se oli tapahtunut Italiassa, lähellä Venetsiaa…
”Missä minä olen?” Lucrezia vaikeroi tuntiessaan viileän yötuulen kasvoillaan. Hän tunsi kylmät käsivarret ympärillään ja värähti. ”Kuka sinä olet?”
”Philip”, mies vastasi ja laski naisen kostealle nurmikolle. He olivat aidan metsän laidalla, kaukana Lucrezian kodista. ”Onko sinulla sukulaisia?”
Nainen mietti hetken ja pudisti sitten päätään. ”Ei ketään, joka välittäisi. He pakottaisivat minut takaisin mieheni luo.” Hänen silmänsä rävähtivät kunnolla auki ja hän tarttui miestä paidasta. ”Älä pakota minua menemään takaisin kotiin! Hän tappaa minut!”
Mies otti mustan viitan ympäriltään ja kietaisi sen yöpukuisen naisen ympärille. Tämä puristi viittaa lujasti ja alkoi itkeä lohduttomasti.
”Hän tappoi meidän lapsemme, mutta kukaan ei usko! Hän tappoi pienen vauvamme.”
”Shh, minä lupaan, ettet enää ikinä joudu takaisin hänen luokseen. Haluatko lähteä minun matkaani?”
Lucrezia tuijotti Philipiä pitkään itkuisin silmin. ”Ha… Haluan! Ota minut mukaasi, muukalainen!”Philip oli ottanut Lucrezian mukaansa ja vienyt tämän sen aikaiseensa asuinpaikkaan, jossa hän oli muuttanut naisen vampyyriksi tämän omasta tahdostaan. Siitä lähtien Lucrezia oli kulkenut Philipin kanssa yhdessä ja alkanut pikku hiljaa osoittaa rakkauttaan tätä kohtaan saamatta vastakaikua.
”Kadutko sitä, että pelastit hänet?” Dominic kysyi rikkoen hiljaisuuden. Philip pudisti päätään ilmeettömänä. ”Miksi muuten teit sen?”
”Koska oma isäni oli tappanut äitini, enkä halunnut sen vääryyden tapahtuvan kenellekään toiselle. Ihan sattumaltahan minä törmäsin Lucreziaan ja hänen aviomieheensä. Tiesin heidän pienestä tytöstään, Agnesesta, ja kun kuulin tämän kuolleen, tiesin, mitä oli tapahtunut ja mitä tapahtuisi myöhemmin. Minun oli pakko pelastaa hänet.”
Jared virnisti. ”Ja nyt Philip on ikuisesti Zian prinssi!”
”Tapasin muuten Carlisle Cullenin eräänä päivänä”, Philip sanoi vaihtaen aihetta. ”Hän vaikutti erittäin mukavalta. Mites muiden Cullenien laita on?”
”Mukavia hekin ovat, mutta Rebeccalla ja heillä on yhteinen menneisyys, joka ei ollut mitä parhain. Ainakin yksi Cullenien tytöistä vihaa häntä”, Dominic kertoi. ”Ja Jared on tehnyt lähempää tuttavuutta sen puolivampyyrin kanssa.” Hän loi vihjaavan katseen oranssitukkaiseen poikaan vieressään.
”Millainen hän on?” Philip kysyi luoden katseensa Jarediin, joka kohautti olkiaan välinpitämättömästi.
”Ihan mukava.”
”Ihan mukava?” Dominic toisti naurahtaen. ”Tarkoitit varmaan
erittäin mukava?”
Jared tönäisi häntä ja katsoi varoittavasti. ”Niin, Nic juuri sanoi, mitä oikeasti ajattelin.” Jared vilkaisi Philipiä, jonka suu oli vääntynyt hymyyn.
”Tapasin myös yhden jäsenen susilaumasta.”
Dominicin ja Jaredin ilmeet muuttuivat kiinnostuneiksi. ”Ja?” he sanoivat yhteen ääneen.
”Hän selvitti pari asiaa eräästä sopimuksesta, jonka heidän isoisänsä olivat tehneet kauan sitten Cullenien kanssa. Pojat, La Pushiin teillä ei ole asiaa, muistakaa se.”
”Miksi?” Jared kysyi. ”Onko siellä jokin susien salainen tukikohta?”
”Se on heidän aluettaan, heidän maataan ja meidän pitää kunnioittaa sitä. Ette mene sinne huvin vuoksi, ettekä missään nimessä metsästämään.”
Pojat nyökkäsivät ja Philip lähti korjailemaan rikkoutunutta tauluaan keittiöön. Jared oli lähdössä takaisin naapuritaloon, mutta Dominic tarttui häntä kädestä ja veti hänet takaisin istumaan.
”Haluatko, että pyydän Beckyn tänne?”
”En”, Dominic sanoi, ”menen hänen luokseen ihan kohta. Kuule, sinä tosiaan näytät viihtyvän sen Renesmeen kanssa.”
”Entä sitten?” Jared puuskahti välttelevästi.
Dominic hymyili leveästi. ”Ajattelin vain, että jos sinä-”
”Älä sinä ajattele sellaisia”, Jared mutisi pompatessaan pystyyn. Hän tunsi itsensä hieman kiusaantuneeksi Dominicin sanoista.
Miksi minusta tuntuu tällaiselta? Jared tuijotti ulos ikkunasta ja toivoi tunteen katoavan, mutta se ei lähtenyt pois. ”Nic?”
”Niin?”
Jared huokaisi hiljaa ja oli jo aloittamassa kysymään jotain, mutta sulkikin suunsa ja keksi nopeasti jotain muuta sanottavaa. ”Mennään. Ei anneta Beckyn odottaa prinssiään liian kauan.”
***
Renesmee istuskeli pöydän ääressä keittiössä syöden paprikavoileipää ajatuksissaan. Jacobilta saatu puinen sormus koreili hänen sormessaan edelleen ja välillä hän ihasteli sitä hymyillen. Se oli omaperäinen, kaunis lahja, jonka teossa oli varmasti mennyt kauan.
Hän varmaan joutui aloittamaan sormuksen teon alusta monia kertoja, Renesmee pohti ihastellessaan sormusta taas kerran.
Tämä on kyllä niin Jakea.Hän laski kätensä pöydälle ja hymyili itsekseen. Jacob oli aiemmin antanut Renesmeelle puisen tähtikaulakorun, jonka hän oli vahingossa hukannut Italiassa. Se oli harmittanut todella kauan ja hän oli yrittänyt etsiä sitä joka paikasta, mutta koru oli ja pysyi kadoksissa.
”Täällähän sinä olet!” Bella oli ilmestynyt keittiön ovelle seisomaan ja katseli Renesmeetä, joka haukkasi juuri palasen leivästään. ”Ol- hmm.. mikä sinulla on sormessasi?”
Renesmee katsahti sormusta ja hymyili. ”Jacob antoi sen minulle. Hän teki sen itse.” Bella käveli lähemmäs ja tarttui Renesmeetä oikeasta kädestä. ”Eikö olekin hieno?”
”Joo. Tuota, olisiko meillä nyt siis aihetta juhlintaan?” Bella kysyi varovaisesti tuijottaen sormusta hieman järkyttyneenä. Ei kai Jacob ollut mennyt kosimaan nyt?
”Miten niin?” Renesmee ihmetteli ja pisti leivänlopun suuhunsa ja alkoi pureskella. Hän tuijotti Bellaa, joka tuijotti edelleen sormessa komeilevaa korua.
”Sinä pidät tätä väärässä kädessä, Nessie.”
”Mitä?”
Bella siirsi katseensa tyttäreensä ja huokaisi. ”Et varmaankaan halunnut kertoa meille vielä? Ymmärrän kyllä, mutta minä tiedän jo. Kuule, eikö tämä ole vähän hätiköity päätös? Tehän vasta saitte toisenne takaisin.”
”Mistä sinä puhut, äiti?” Renesmee kysyi noustessaan ylös.
”Teidän kihlauksestanne!”
Keittiö kävi hiljaiseksi ja molemmat tuijottivat toisiaan hetken aikaa. Renesmee alkoi nauraa, eikä Bella ymmärtänyt, miksi.
”Kihlauksesta? Äiti, emme me ole kihloissa! Miksi sinä sellaista luulit?”
”Ajattelin vain, kun näin tuon sormuksen.”
”Ei, sinä valehtelet. Kerro totuus!”
Bella huokaisi. ”Edward kertoi, että Jacob aikoo kosia sinua.”
”Mitä?” Renesmee henkäisi ja tarrasi kädellään pöydän reunasta. Jacob aikoisi kosia häntä? Ei, Bella varmasti pelleili. ”Sinä vitsailet, etkö?”
”En, kysy vaikka isältäsi.”
Renesmee tuijotti pöydän tummaa pintaa ajatukset sekaisin. Ei hän halunnut vielä kihloihin. He olivat vasta palanneet Italiasta, hän oli vasta vähän aikaa sitten päässyt takaisin Jacobin syliin ja tämän vahvojen käsivarsien suojiin. Hän ei halunnut sitä, ei nyt.
”Nessie, onko kaikki hyvin?” Bella kysyi. Hän näytti hieman huolestuneelta ja kuulostikin siltä. ”Sinä et halua sitä?” Renesmee nyökkäsi. ”Ymmärrän sinua. Minäkään en pitänyt ajatuksesta avioliitosta niin nuorena, mutta minä tein sen kuitenkin. Kuule”, Bella veti tyttärensä syliinsä ja silitteli tämän hiuksia, ”tee niin kuin sinusta tuntuu. Älä tee niin kuin muut haluaisivat sinun tekevän, jooko?”
”Joo, minä lupaan.”
***
Lähes kahden viikon ajan Renesmee ja Jared olivat istuneet joko kahdestaan tai sitten Cullenien pöydässä, jossa myöskin Rebecca ja Dominic olivat istuneet. He kaikki olivat ahtautuneet pöydän ympärille, ja Rosaliekin oli aivan yllättäen päättänyt istua heidän kanssaan ja olla välittämättä Rebeccasta. Välillä välinpitämättömyys kuitenkin rakoili ja tytöt saivat aikaan pieniä kiistoja.
Rosalie murjotti ja silppusi sämpylää tarjottimelleen. Hän oli kuin muita ei olisikaan istunut koko pöydässä, Emmettkin oli täyttä ilmaa hänelle. Rebecca taasen tuijotti herkeämättä vaaleahiuksista vampyyria ärsyyntynyt ilme kasvoillaan. Kaikki olivat ihan hiljaa, paitsi Jared ja Renesmee, jotka kuiskivat hiljaa toistensa kanssa.
”Voisitko lopettaa?” Rosalie kysyi kireästi siirtämättä katsettaan sämpylästä, josta oli hädin tuskin enää puoliakaan jäljellä.
”En”, Rebecca vastasi ääni yhtä kireänä. ”Odotan yhä anteeksipyyntöäsi.”
Rosalie pudisti päätään. ”Minä en sinulta anteeksi pyydä.” Hän mulkaisi punatukkaista tyttöä, joka istui häntä vastapäätä. ”Voitko jo lopettaa?”
Rebecca kohautti olkiaan ja käänsi katseensa pois. Silloin Rosalie mutisi jotain, jonka hän kuuli ja pomppasi pystyyn ketterästi.
”Mitä sanoit?”
Rosalie kohotti katseensa sämpylästä. ”En mitään.”
”Sanoithan! Minä tiedän, ettet pidä minusta, mutta voisit yrittää edes käyttäytyä!”
”Kukahan se tässä ei käyttäydy?” Rosaliekin ponnahti seisomaan, samoin Emmett ja Dominic. ”Minä en ymmärrä kuinka te muut pystytte istumaan samassa pöydässä hänen kanssaan! Hän on petturi!”
”Rose, rauhoitu”, Emmett kuiskasi hiljaa ja sai rakkaaltaan vihaa täynnä olevan katseen. ”Menkää edes ulos tappelemaan.”
”Sinähän sen sanoit, Em! Punapää, tule!”
Rosalie siirtyi Emmettin, Alicen ja Jasperin ohi pois pöydän äärestä ja viittoili Rebeccaa mukaansa, joka lähti hänen peräänsä hieman vastahakoisena. Emmett ja Dominic katsahtivat toisiinsa ja lähtivät näiden mukaan, ihan vain varmuuden vuoksi.
”Alice, mitä tapahtuu?” Renesmee kysyi huolestuneena.
”Tappelua”, keijukaismainen tyttö vastasi päätään pudistellen. ”Meidän pitäisi mennä perään, jos jotain vakavaa sattuu.”
”Niin”, Bella sanoi nyökäten. ”He ovat tähän asti pärjänneet niin hyvin, mutta nyt kaikki hajosi käsiin.”
”Vedä sanasi takaisin!” kuului Rebeccan huuto käytävältä. Suurin osa oppilaista kääntyi katsomaan ruokalan ovelle ja osa heistä meni käytävään katsomaan, mitä siellä tapahtui. ”Minä vihaan sinua!”
”Minä vielä enemmän! Olisit vain kuollut sinne metsään, petturi! Sinä yritit hajottaa meidän perheemme! Me emme kaipaa sinua!” Rosalien huuto kantautui ruokalaan. ”Päästä irti!”
Jared ja Renesmee vaihtoivat huolestuneita katseita, samoin Bella ja Alice. Edward ja Jasper nousivat pöydästä ja kiisivät äkkiä käytävään, josta kuului entistä enemmän huutoa. Renesmee huokaisi ja painoi päänsä pöytää vasten.
”Miksi he eivät voi tulla toimeen? Siitä on varmaan miljoona vuotta!” hän vaikeroi tuntiessaan käden hiuksissaan. Jared silitti varovaisesti tytön hiuksia ja puhui tälle kuiskaamalla. ”Minä en kestä istua täällä! Tule, Red, mennään.”
He nousivat pöydästä, veivät tarjottimet ruokineen pois ja lähtivät käytävälle varovaisina. Bella ja Alice istuivat kahdestaan pöydässä ja tuijottivat ruokalan ovea kiinnostuneina. Pian käytävästä kuului kilinää, jotain oli mennyt rikki.
***
Rosalie ja Rebecca olivat saaneet pari taulua rikotuksi käytäviltä, mistä rehtori ei tosiaankaan ollut mielissään. Emmett ja Dominic olivat koettaneet hillitä kaksikkoa, mutta huonoin tuloksin. Nämä olivat olleet toistensa kurkuissa kiinni ja solvanneet toisiaan niin pahasti kuin olivat pystyneet. Rosalie oli lähtenyt heti ruokailun jälkeen kotiin Emmettin kanssa. Hän oli ollut niin vihainen, ettei olisi voinut millään istua paikoillaan tunnilla ja keskittyä opiskeluun.
”Aikamoinen tappelu”, Jared sanoi hiljaa Renesmeelle heidän kävellessään englannin luokasta ulos. ”Onkohan Rose kunnossa?”
”Tuskinpa hän kolhuja sai, paitsi ehkä itsetuntoonsa. Minä en tosiaan ymmärrä heitä kahta! He ovat kuin toistensa pahimmat viholliset.” Renesmee huokaisi ja pyöritti päätään. ”Minä en enää jaksa.”
”En minäkään.”
He kävelivät rakennuksen läpi ulko-ovelle ja puhuivat lukutehtävästä, jonka opettaja Lane oli määrännyt heille juuri äskeisellä tunnilla. Heidän pitäisi lukea määrätty kirja ja tehdä muutamia tehtäviä. Renesmee oli ihan iloinen tehtävästä, hän tykkäsi kirjoista, mutta Jared oli huokaissut ja katsonut epätoivoisesti Renesmeetä.
”En ole oikein lukuihmisiä, Ness”, Jared mutisi. He kävelivät tihkusateessa kohti parkkipaikkaa, josta autot olivat alkaneet huveta. ”Mutta kai minun on pakko yrittää lukea se kirja.”
Renesmee nyökkäsi. ”Tiedän, että pystyt siihen, Red. Ja jos haluat vähän apua, niin kysy vain.”
”Kiitos.”
Parkkipaikalle saavuttuaan Renesmee pysähtyi ja katseli ympärilleen. Hänen ilmeensä muuttui hätäiseksi Jaredin kohottaessa kulmiaan kysyvästi. Renesmee huokaisi ja loi katseensa poikaan.
”Mitä nyt?”
”He ovat jo lähteneet.”
”Perheesi? Miksi?” Jared ihmetteli ristiessään kätensä rinnalleen.
”He varmaan luulivat, että Jacob tulee hakemaan minua niin kuin muina päivinä”, Renesmee mutisi. ”Nyt joudun kävelemään kotiin!”
Jared pudisti päätään. ”Minä vien sinut. Nic ja Becky menivät Nicin autolla ja minulle jäi Audi. Tule, Ness.”
Jared tarttui Renesmeetä kädestä ja veti tämän mukaansa mustan Audin luo. He kapusivat autoon, Jared kuskin paikalle ja Renesmee hänen viereensä. Tyttö katseli pojan kasvoja, kun he ajoivat pois koulun pihasta parin muun auton perässä.
”Tiedätkö edes, missä asun?” Renesmee kysyi varmana siitä, ettei Jared osaisi ajaa heille. Tämä nyökkäsi itsevarmasti kääntämättä katsettaan pois tieltä. ”Taitosi ansiosta?” Poika nyökkäsi uudestaan ja vilkaisi nopeasti tyttöä vierellään. ”Olen kateellinen, Red.”
”Miksi? Sinulla itselläsihän on varsin erikoinen kyky”, Jared tuumasi iloisesti.
”Niin, näytän toisille asioita. Sinä taasen näet toisista asioita. Minäkin haluaisin tehdä sellaista!”
Jared naurahti. ”Ness, voin sanoa, että joskus tästä taidosta saattaa olla pelkkää haittaa. Joskus, kun katsoo jotakuta itselleen tärkeää, saattaa nähdä jotain sellaista mitä ei haluaisi.” Hän tuijotti katse lasittuneena eteensä hetken aikaa ennen kuin kääntyi katsomaan Renesmeetä. ”Ole iloinen siitä, mitä sinulla on.”
”Joo, niin kai. Kuule, saanko pyytää sinulta jotain?” Renesmee hymyili kauniisti ja Jared hymyili takaisin.
”Siitä vain.”
”Minä voin näyttää sinulle joskus menneisyyttäni, mutta koska sinä et voi näyttää minulle niin voisitko kertoa siitä?”
”Nyt?”
”Ihan sama.”
Jared käänsi katseensa tiehen ja kohautti olkiaan. ”Sopii minulle. Mm, käykö sinulle, jos käydään nyt sitten ajelemassa jossain? Jos en viekään sinua heti kotiin?”
”Sopii”, Renesmee sanoi. ”Minulla ei ole kiire minnekään tänään.”
Jared hymyili leveästi. ”Ei minullakaan. No, mitä haluat tietää?”
”Kaiken.”
”Hyvä on. Minä olen siis Rebeccan veljenpoika ja asuin Seattlessa vanhempieni kanssa, mutta he kuolivat, kun olin kymmenen. Menin sitten asumaan setäni luokse. En pitänyt hänestä, enkä hänen perheestään, joten muutamia vuosia siellä asuttuani minä pakenin. En tiennyt minne mennä. Minä vain harhailin ympäriinsä ja nukuin pari yötä metsässä, kunnes sitten eräs aamu heräsin pehmeästä sängystä kauhean kivun jälkeen. Näin Rebeccan ensimmäisenä, enkä tiennyt kuka hän on. Sitten Caroline, ”meidän äitimme”, tuli ja selitti kaiken. Ymmärsin ja uskoin kaiken heti ensi kuulemalla ja olin iloinen, että istuin siinä sängyllä sen naisen kanssa. He, Becky ja Caroline, olivat löytäneet minut metsästä ja Becky oli pyytänyt, että minut muutettaisiin.”
”Oliko hän tunnistanut sinut?” Renesmee kysyi väliin Jaredin kääntyessä vasemmalle risteyksessä. Tie muuttui kapeaksi hiekkatieksi, jota puut ympäröivät.
”Niin Caroline kertoi. Hän sanoi Beckyn kiljahtaneen nähdessään minut ja sitten tämä oli alkanut pyydellä, että minusta tehtäisiin vampyyri. Caroline ja Adam olivat lopulta suostuneet siihen”, Jared kertoi. ”Olen elänyt heidän kanssaan yli kuusikymmentä vuotta ja tappanut vain kaksi ihmistä.”
Hän pysäytti auton järven rannalle. Sen ympärillä kasvoi pelkkää metsää, eikä siellä ollut ketään muita, vain he. Jared astui autosta ulos ja Renesmee teki samoin. He kävelivät laiturille Jaredin selittäessä samalla Dominicista ja Philipistä.
”Nic on ranskalainen ja hänet muutettiin, kun hän oli kahdeksantoista. Yöllä kuulemma joku tunkeutui heidän kotiinsa ja tappoi hänen vanhempansa, mutta tämä murhaaja jätti Nicin henkiin, otti mukaansa ja muutti vampyyriksi. Miehen nimi oli Ferdinand ja Nic eleli hänen kanssaan monia vuosia juoden ihmisverta, mutta lopulta Nic lähti omille teilleen ja tapasi jonkin ajan päästä Philipin. He lyöttäytyivät yhteen ja Nic alkoi totutella eläimen vereen, tosin huonolla menestyksellä.”
”Hän edelleen tappoi ihmisiä?” Renesmee kysyi tuijotellen liplattelevaa vettä. Taivas oli harmaa, hyvin surullisen näköinen, mutta vettä ei satanut.
”Niin. Philipillä oli kova työ saada Nic lopettamaan se ja lopulta hän onnistui. Ja sitten me Beckyn kanssa tapasimmekin Nicin Kanadassa ja he rakastuivat.” Jared huokaisi ja loi katseensa Renesmeehen, joka tuijotteli edelleen vettä.
”Teitä on siis sinä, Rebecca, Caroline, Adam, Philip ja Nic?” Renesmee kysäisi ja kävi makuuasentoon laiturille.
”Ja Lucrezia.”
”Kuka hän on?”
”Italialainen vampyyri, oikea romantikko. Philip pelasti hänet mieheltään joskus kauan sitten ja siitä lähtien he ovat kulkeneet yhdessä. Zia rakastaa Philipiä, mutta tämä ei välitä hänestä laisinkaan. He riitelevät aina, ja Zia itkee Philipin perään.”
Renesmee naurahti. ”Ei kai? Eikö hän osaa päästää irti?”
”Ziako päästäisi irti? Philipistä? Ei ikinä!” Jared huudahti huvittuneena. Hän nousi seisomaan ja katseli taivaanrantaa mietteliäänä. Pian eräs hänestä hauska idea nousi hänen mieleensä saaden hymyn nousemaan hänen kasvoilleen. ”Ness?”
”Niin?”
”Onkohan vesi kylmää?”
”Sinulle mikään ei ole kylmää. Olet vampyyri, muista se.”
Jared kohautti olkiaan ja kumartui Renesmeen ylle. Hän nosti tytön syliinsä, jolloin tämä katsoi häntä kysyvästi ja kiljui sitten.
”Päästä minut alas, Red! Oikeasti, minä en-”
Mutta Jared oli jo pudottanut Renesmeen veteen ja tämä upposi. Hän katseli veden pintaa ja odotti tytön nousevan kohta ylös, mutta tätä ei kuulunut. Pelko ja katumus hiipivät hänen sydämeensä, eikö Renesmee osannut uida? Oliko tämä lyönyt päänsä kiveen? Ei!
Voi ei! Jared huudahti ajatuksissaan sukeltaessaan veteen etsimään tyttöä. Hän löysi tämän nopeasti, kietoi kätensä tämän ympärille ja ui pintaan.
Mitä oikein ajattelin? Olen tyhmä, oikea idiootti!Poika kapusi takaisin laiturille tikkaita pitkin ja asetti yskivän Renesmeen selälleen. Tämä yski ja Jared katseli tätä huolestuneena. Mitä hän oli taas tehnyt? Renesmee oli taatusti vihainen.
”Ness, oletko kunnossa? Olen todella pahoillani! En tiennyt, ettet osaa uida”, Jared puhui käydessään polvilleen Renesmeen viereen. ”Anteeksi, olen todella typerä. Tämä-”
”Red”, tyttö sanoi käheästi ja tarttui poikaa kädestä, ”kaikki hyvin. Saat anteeksi. Et voinut tietää, etten osaa uida.”
”Sinä olit sanomassa sitä, ihan varmasti! Ja minun olisi pitänyt nähdä se sinusta, mutten nähnyt”, Jared melkein huusi vihaisena itselleen. Hän silitti Renesmeen märkiä hiuksia, kun tämä hivuttautui lähemmäs häntä ja painoi päänsä hänen syliinsä. ”Sori.”
”Säästä pahoittelusi vanhemmilleni. Alice taatusti näki, mitä tapahtui, ja Edward näki sen hänen ajatuksistaan. Ja kun viet minut kotiin, he ovat valmiina kuulustelemaan sinua”, Renesmee totesi ja yskäisi. ”Ja Jake ei ainakaan ilahdu kuullessaan.”
Jared pudisti päätään. ”Anteeksi kuitenkin. Se oli tyhmää, aivan älytöntä. Olen tehnyt niin ennenkin ja silloin se oli hauskaa, koska ne, jotka heitin veteen, nauroivat, eivätkä meinanneet hukkua. Mi-”
Renesmee nousi istumaan ja painoi sormensa Jaredin huulille, jolloin tämä hiljeni ja alkoi tuijottaa häntä jokseenkin hermostuneena. Renesmee hymyili ja kumartui lähemmäs Jaredia, jolloin tämä vetäytyi hieman taaksepäin. Mitä tyttö oikein aikoi? Yhtäkkiä kuului loiskahdus ja Renesmeen naurua. Hän oli työntänyt pojan veteen.
”Anteeksi, Red”, hän sanoi ja iski silmää. Jared hymyili vedestä ja ui laiturin laidalle ottaen käsillään siitä kiinni. Hän ja Renesmee katsoivat toisiaan silmiin hymyillen. Jared sipaisi hiussuortuvan tytön korvan taakse ja huokaisi hiljaa mielessään.
Sinä olet niin kaunis.A/N: <3 Hmm.. toivottavasti teksti ei tosiaan tökkinyt joissain kohti.. Kommentteja?