Purriainen, ei heitellä tomaateilla. Löytyyhän näköjään ainaskin yksi (vai kaksi?) Rebeccasta pitäjiä. Jep, Dominic
on ihana (ei kai haittaa, jos jaetaan hänet?
). Mm, Rebecca ei nyt ehkä ihan haaveillut ole, mietiskellyt menneitä ja näin pois päin. Khyllä, draamaa luvassa. Kiitos kommentistasi
Pixie, ideoita piisaa, samoin intoa kirjoittaa tätä, joten toki tein jatkoa. Kiitos kommentistasi
UntenLaiva, kyllä, jatko-osa. Kiitos kommentistasi
SabSab, niin törmäs ja pian ne tajuaakin keitä he ovat
Kiva, jos he vaikuttavat mielenkiintoisilta. Itse asiassa tykkäilen itse kummastakin erityisen paljon, erityisesti Jaredista. Kiitos kommentistasi
Khyllä, en voinut vastustaa kiusausta ja miulla on sitä paitsi kohta kolmos luku valmiina (koitan pitää tarinan nyt yhden tai pari lukua edellä, jos meinaa sattua tulemaan jotain tauontapaista).
Luku 2 - Muistoja”Mikset voi kertoa minulle, keitä he ovat?” Rebecca huusi Jaredille. He olivat tämän huoneessa. ”Jar, kuolen halusta tietää.”
”Sinä olet jo kuollut”, Jared tuumasi istuessaan vaaleanruskeaan nojatuoliin.
”Niin, mutta kerro nyt. En näe mitään syytä, miksi et kertoisi minulle”, Rebecca sanoi. Häntä vaivasi edelleen se, että ruokalassa viereisessä pöydässä istuneet vampyyrit olivat näyttäneet tutuilta. ”Olisit niin kiltti.”
Jared huokaisi, mutta nyökkäsi samalla. ”Jos kerron sinulle, lupaa ettet huuda tai sano minua valehtelijaksi. Okei?”
”Minä lupaan.”
Rebecca alkoi nojata valkoista seinää vasten odottaen kärsimättömänä tietoja, jotka Jared kohta kertoisi. Hänellä oli kyllä omat, huterat päätelmänsä siitä, keitä ne tutun näköiset vampyyrit olivat, mutta hän oletti olevansa väärässä. Se kuparinruskeahiuksinen poika ei millään voinut olla hän.
”No, kerro.”
Jared pudisti päätään. ”Ei.”
”Miksi ei?” Rebecca huudahti ja kiirehti Jaredin luo. Hän kumartui lähelle tämän kasvoja ärsyyntyneen näköisenä. ”Sinä lupasit!”
Jared pomppasi pystyyn kiivastuneena tönäisten Rebeccan syrjään. ”No hyvä on, minä kerron! He ovat Cullenit! Se poika, jolla on kuparinruskeat hiukset, on sama kuin hän, jonka joskus näen, kun katson sinua!”
Rebeccan suu loksahti auki. Ei, se ei voinut olla totta, Jared valehteli. Tämä puhui palturia, aivan varmasti. Se poika ei voinut olla
hän.
”Sinä valehtelet! Minä kyllä muistaisin!” Rebecca huusi ja juoksi huoneesta pois omaansa. Hän olisi voinut itkeä, jos olisi pystynyt. Jared vain härnäsi häntä valehtelemalla, niinhän poika aina teki.
Hän valehtelee, koittaa saada minut romahtamaan! Se poika ruokalassa ei ole hän!Rebecca juoksi nopeaa vauhtia ulos talosta suunnaten metsään. Hän halusi olla rauhassa, niin vihainen ja järkyttynyt hän oli. Hän ei tiennyt mihin uskoa, kehen luottaa. Jos poika ruokalassa tosiaan oli hän, oliko tyttö hänen vierellään sitten…? Rebecca pudisti päätään hurjasti juosten metsän halki puiden ja pensaiden välistä. Se olisi mahdotonta, tämän pitäisi olla kuollut.
”Pysähdy! Becca!”
Rebecca hiljensi vauhtiaan ja katsoi taakseen. Hän näki Dominicin juoksevan hänen perässään huolestuneen näköisenä. Rebecca huokaisi ja pysähtyi erään männyn juurelle. Dominic saapui hänen luokseen parissa sekunnissa.
”Milloin olet alkanut kutsua minua Beccaksi?”
”Tästä lähtien. Minne olet menossa?”
”Pois.”
Dominic tarttui Rebeccaa käsivarsista. ”Jared siis kertoi sinulle?” Tämä pyristeli irti hänen otteestaan.
”Hän siis mielellään kertoi sinulle, muttei minulle? Olette tekin reiluja!”
”Rebecca, minä käskin häntä olemaan hiljaa, koska tiesin, miten reagoisit, kun kuulisit. Sinä olet ajatellut häntä, etkö olekin?” Dominic tarttui Rebeccaa hellästi leuasta ja käänsi tämän kasvot itseensä päin.
”Ei, se ei ole totta. Mikään ei ole totta. Se poika ei ole hän, enkä minä ole ajatellut häntä”, Rebecca valehteli tarttuen Dominicia ranteesta. ”Älä aina usko kaikkea, mitä Jar sanoo.” Hän irrotti tämän otteen leuastaan.
Dominic naurahti. ”Väärin. Minun ei pitäisi aina uskoa sinua, rakkaani, mutta päätin olla avoimin mielin sitten viimeisimmän eromme.”
Rebecca tuijotti miehen kullanruskeisiin silmiin muistaen heidän ensitapaamisensa. Oli ollut talvi, ja hän ja Jared olivat olleet Kanadassa etsimässä reittiä hotellille, jossa Adam ja Caroline olivat majailleet…
”Becky, me taidamme olla eksyksissä”, Jared sanoi hieman äkäisenä. ”Emme ikinä löydä hotellille!”
”Jar, lopeta! Minä vien meidät sinne kyllä pian. Sitä paitsi, miksi valitat?” Rebecca kysyi. Hän katseli ympärilleen ja näki vain isoja toimistorakennuksia heidän ympärillään. ”Ei sinulla voi olla kylmä.”
Jared tuhahti. ”Miksemme voi kysyä apua joltakulta? Jooko, Beck?”
Rebecca pudisti päätään ja tarttui poikaa kädestä. He lähtivät kävelemään katua ylöspäin melko kovaa vauhtia. Ihmisiä käveli vastaan paksuissa talvitakeissaan ja he tuijottivat oudoksuen Jaredia ja Rebeccaa, joilla oli päällään vain mustat nahkatakit. Vetoketjut olivat auki ja takkien alta pilkistivät ohuet t-paidat. Rebecca sulki äkkiä takkinsa vetoketjun ja tönäisi sitten Jaredia, jotta tämä tekisi samoin.
”Tämä on typerää!” tämä huudahti heidän matkattuaan muutamia kortteleita. ”Ihmiset tuijottavat meitä, koska olemme vähissä vaatteissa ties kuinka monen kymmenen asteen pakkasessa!”
”Lopeta! En minäkään tästä nauti, mutta emme voi muuta. Mistä olisimme voineet tietää, että täällä on näin kylmä?” Rebecca pysähtyi paikoilleen ruokakaupan eteen ja hieroi paljaita käsiään yhteen. Ei hänellä oikeasti ollut kylmä, se oli vain pientä esitystä.
”Ehkäpä säätiedotuksesta? Ai niin, mutta ethän sinä välitä katsoa, mitä säätä on luvattu!”
Kumpikaan ei puhunut toisilleen moneen minuuttiin. Sinä aikana Rebecca katseli ympärilleen ja koetti vielä miettiä, mihin suuntaan heidän pitäisi lähteä. Tosin ehkä Jared oli oikeassa, heidän pitäisi kysyä tietä.
”Tule”, Rebecca mutisi ja tarttui Jaredia käsivarresta kovakouraisesti. Tämä ähkäisi ja lähti vastahakoisena kävelemään punatukkaisen tytön perään.
”Minne sinä raahaat minua?”
”Kysymme tietä.”
”Niin tietysti. Vasta nyt minun ehdotukseni kelpaa.”
Rebecca ja Jared pysähtyivät pian erään pojan viereen. Tällä oli mustat hiukset ja ruskeat silmät, joita Rebecca tuijotti hetken aikaa ennen kuin sai ähkäistyä sanat suustaan.
”Hei. Me tuota etsimme tietä eräälle hotellille, jossa ystävämme majailevat”, Rebecca sanoi hymyillen. ”Jar, mikä sen hotellin nimi oli?”
Jared kaivoi paperilapun takin taskustaan ja ojensi sen mustahiuksiselle pojalle. Tämä vilkaisi nopeasti paperia ja ojensi sen takaisin Jaredille.
”Olette eksyksissä?” poika kysyi. Hän hymyili. ”Minä olen menossa samalle hotellille, joten voin saattaa teidät, jos se vain sopii?”
Rebecca nyökkäsi. ”Toki, kiitos.”Sen jälkeen he tapasivat toisensa uudestaan pari viikkoa myöhemmin. Silloin lempi leiskahti, ja Rebecca sai tietää, että poika oli samanlainen kuin hän, vampyyri. He kiertelivät kahdestaan Kanadaa muutaman viikon ja pitivät yhtä monia vuosia, kunnes erimielisyydet lopulta katkaisivat heidän välinsä. Pian sen jälkeen he kuitenkin tapasivat uudestaan ja Dominic muutti kahden vampyyri ystävänsä kanssa Forksiin, lähelle Rebeccaa. Mutta seuraavaksi heidät erotti mustasukkaisuus, hyvin syvä sellainen, ja Dominic lähti yksin kiertelemään maailmaa.
”Miksi?”
”Koska rakastan sinua.”
Rebecca hymyili varovaisesti. ”Minäkin sinua.”
”Mutta?” Dominic työnsi hänet mäntyä vasten.
”Ei ole mitään muttia!” Rebecca veti Dominicin lähemmäs itseään ja suuteli tätä. ”Haluaisin olla nyt yksin ja selvittää päätäni.”
Kun hän oli sen sanonut, tutut sanat alkoivat kaikua hänen päässään.
’Toivottavasti saat selvitettyä päätäsi.’ Rebecca tarrasi molemmilla käsillään männystä kiinni ja näytti hämmentyneeltä. Ihmismuistot nousivat pintaan hänen mielessään.
”Mikä sinulle tuli?” Dominic kysyi huolestuneella äänellä. Hän alkoi silittää Rebeccan punertavia hiuksia ja koetti tulkita tämän ilmettä.
’Hyvä vaan, että pääsemme mokomasta eroon.’”Rebecca?”
”Nic, sano Carolinelle ja Adamille, että palaan yöhön mennessä. Minun on pakko päästä juoksemaan,
yksin.”
Dominic otti Rebeccan kasvot käsiinsä ja suuteli tätä. ”Ja ajattelemaan
häntä?”
”Älä aloita tätä. En ole nähnyt häntä yli yhdeksäänkymmeneen vuoteen!”
”Mutta tänään näit ja tuijottelit häntä hyvin kiinnostuneena.”
”En! Minä vain yritin miettiä, kuka hän on, koska hän vaikutti tutulta.”
”Ja nyt sinä tiedät, että hän on hän.”
Rebecca pudisti päätään ja työnsi Dominicin pois edestään. Hän lähti kävelemään sinne päin, minne oli alun perin ollut menossa. ”Ei, hän ei ole.”
Voisin lyödä siitä vaikka vetoa! Se tyyppi ei ole hän. ”Nähdään myöhemmin.”
Hän lähti juoksemaan niin kovaa kuin vain jaloistaan pääsi. Dominic ei lähtenyt hänen peräänsä vaan jäi seisomaan männyn luo päätään pudistellen. Miksei Rebecca voinut myöntää, että Jared puhui totta? Pelkäsikö hän?
***
Bella seisoskeli ikkunan luona keittiössä ja katseli ulos. Näkyi pelkkää metsää ja hieman jokea, joka virtasi lähellä Cullenien upeaa ja isoa taloa. Bella muisteli, kuinka hän oli useasti vienyt Renesmeen joelle leikkimään, ja tämä oli ollut iloinen pikku tyttö, aina niin innokas. Ne ajat olivat Bellan parhaimpia muistoja.
Hän kääntyi ympäri ja katseli tummapuisen pöydän pintaa. Jokin pieni muisto välähti hänen silmiensä edessä. Punatukkainen tyttö, Carlisle sitomassa tämän haavaa… Bella muuttui mietteliääksi ja risti kätensä rinnalleen.
He istuivat tämän pöydän ääressä, ja me, minä ja Edward tulimme tänne. Se tapahtui kauan sitten, mutta miksi? Hän tiesi, että tämä pieni muiston palanen oli hänen ihmisajoiltaan, ja että se oli painunut hyvin syvälle hänen mieleensä, josta se vain pitäisi onkia ylös valoon.
Se tyttö oli ihminen, mutta en muista, kuka hän oli. Edward varmasti muistaisi. Bella koetti vielä hakea mielestään kokonaista muistoa, joka liittyisi jotenkin siihen tapahtumaan tai tyttöön. Muistoa ei löytynyt, mutta hän tajusi jotain.
Se tyttö, joka istui ruokalassa tänään niiden kahden pojan kanssa näyttää aivan tältä muistojeni tytöltä. Ei, eivät he voi olla sama henkilö! Mutta se ruokalan tyttö herättää minussa jonkinlaista vihan tunnetta.Bella lähti olohuoneeseen ja hänen silmiinsä osui pyöreä, lasinen pöytä, jonka päällä oli Esmen antiikkinen maljakko. Sen näkeminen sai Bellan ajatukset pyörimään ja hän alkoi muistaa.
Punahiuksinen tyttö oli täällä, koska me juttelimme. Ei, me riitelimme. Kaikki olivat paikalla, ja hän sai haavan.”Bella?”
”Edward, voitko kertoa minulle jotain?” Bella kääntyi katsomaan Edwardia, joka seisoi hänen vieressään uteliaan näköisenä.
Tämä nyökkäsi. ”Totta kai.”
”Mitä tapahtui silloin, kun joku punahiuksinen tyttö oli täällä? Me riitelimme, eikö niin?” Bella kysyi ja sai Edwardin ilmeen muuttumaan vaikeaksi. ”Minä en muista sitä kauhean hyvin.”
”Mistä se tuli sinulle mieleen?”
”Katsoin keittiönpöytää. Ja se ruokalassa istunut punahiuksinen tyttö herätti minussa jo aiemmin tänään pieniä muistoja. Edward, sinä muistat, minä tiedän.”
Edward huokaisi ja veti Bellan lähelleen. ”Se tyttö ruokalasta ja ne pojat myös ovat muuten vampyyreita.”
”Minä tiedän”, Bella sanoi ja loi katseensa Edwardin kullanruskeisiin silmiin. ”Kerro nyt, mitä silloin tapahtui.”
”Se on tarpeetonta, eikä sinun tarvitse muistaa sitä, jos olet kerta unohtanut. Se muisto tekisi vain kipeää”, Edward sanoi vastaan ja suukotti Bellan otsaa. ”On kyllä ihme, että unohdit tapahtuneen.”
”Alice kertoo, jos sinä et kerro”, Bella mutisi vetäytyen Edwardin sylistä tämän rypistäessä otsaansa.
”Hyvä on. Sanooko nimi Rebecca Parker sinulle jotain?”
Nimi iski nopeasti Bellan aivoihin ja sai hänet muistamaan enemmän. Edward suuteli sitä tyttöä, hän itki ja raivosi, hän heitti murot Edwardin päälle. Bellasta alkoi tuntua pahalta, kun pienet muistikuvat alkoivat vilahdella hänen mielessään.
Rebecca, hän yritti viedä Edwardin!Edward silmäili Bellaa uteliaana, mutta hieman huolestuneena. Hän toivoi, että jos tämä tosiaan muistaisi, tämä ei tuntisi oloaan kovin pahaksi.
”Bella, onko kaikki hyvin?” hän kysyi ojentaen kätensä kohti tämän hiuksia.
”Joo. Edward, minä muistan. Hän halusi sinut”, Bella sanoi hiljaa. Hän tarttui Edwardia vyötäröltä ja painoi päänsä tämän rintaa vasten. ”Mitä hänelle tapahtui?”
Edward oli hetken aikaa hiljaa. ”Hän… lähti pois.”
”Ja?”
”Ei palannut takaisin.”
Edward painoi huulensa Bellan ruskeisiin hiuksiin ja piteli tätä lähellään. Hän ei halunnut kertoa Bellalle, että Rebecca olikin muutettu vampyyriksi, ja tämä oli nyt palannut takaisin. Sen Bella saisi kyllä tietää, mutta ei vielä. Nyt ei ollut oikea hetki.
***
”Jake, päästä irti.”
Renesmee ja Jacob istuivat Renesmeen huoneessa hänen sänkynsä reunalla. Jacob oli kietonut kätensä hänen ympärilleen pidellen tyttöä lähellään. Renesmee oli painanut päänsä Jacobin olkapäätä vasten, mutta nyt hän yritti luikerrella tämän syleilystä pois. Hänen pitäisi ehtiä siistiytyä, pukeutua ja lähteä kouluun muiden Cullenien kanssa.
”Anteeksi”, Jacob sanoi höllentäen otettaan tytöstä. Tämä hymyili ja suikkasi suukon hänen poskelleen. ”En halua, että myöhästyt koulusta minun takiani.”
Renesmee huokaisi noustessaan seisomaan. ”Ei sillä olisi väliä, olenhan käynyt jo kerran lukion kokonaan.”
”Niin, mutta ehkäpä Bella ja Edward eivät pitäisi siitä, jos minä viivyttäisin sinua?”
”Tuskinpa.”
Renesmee käveli vaatekaapilleen ja avasi sen ovet. Hän tuijotteli sisälle kaappiin hetken aikaa, kunnes nappasi sieltä valkoisen topin.
”Haluatko pukeutua rauhassa?” Jacob kysyi. Hän nousi sängyltä ja oli menossa ovelle, mutta Renesmee ryntäsi hänen eteensä.
”Joo, haluan”, tämä sanoi painaessaan kätensä Jacobin paljasta, lämmintä rintaa vasten, ”mutta haluaisin tietää ensin, että näemmekö me vielä tänään?”
Jacob hymyili. ”Minä ainakin mielelläni näkisin sinua.” Hän naurahti ja painoi huulensa kevyesti Renesmeen huulia vasten. ”Nähdään illalla.”
***
Hopeinen Volvo pysähtyi koulun parkkipaikalle ja sen viereen ajoi valkoinen Mercedes, josta Rosalie ja Emmett astuivat ulos. Bella ja Edward seisoivat lähekkäin Volvon vieressä odottaen, että Jasper, Alice ja Renesmee pääsisivät ulos autosta. Edward katseli ympärilleen ja näki mustan Audin ajavan parkkipaikalla ja pysäköivän muutaman auton päähän heistä. Punatukkainen tyttö ja poika astuivat ulos ja loivat katseensa Culleneihin hetkeksi ennen kuin lähtivät kävelemään nelosrakennukselle.
”Edward, mennäänkö?” Bella kysyi tarttuessaan Edwardia kädestä. Alice, Jasper ja muut olivat jo kävelemässä rakennuksien luo.
”Minun täytyy kertoa sinulle jotain”, Edward sanoi ja käänsi katseensa Bellaan, joka ei tiennyt, mitä olisi tulossa. ”Sinä siis muistat?”
”Ai Rebeccasta? Hämärästi”, Bella vastasi. ”Miten niin?”
”Mitä sanoisit, jos hän ilmestyisi yhtäkkiä eteesi ja tervehtisi sinua?”
Bella tuijotti Edwardia hölmistyneenä. Mistä tämä oikein puhui? Rebeccahan oli kuollut. ”No, olisin varmasti ihmeissäni ja kysyisin, mitä hän täällä tekee. Edward, mistä on kyse?”
Edward käänsi katseensa mustaan Audiin. Hän näytti vakavalta. ”Rebecca ei ole kuollut.”
”Mitä?” Bella huudahti ja tarttui Edwardia käsivarsista kääntäen tämän itseensä päin. ”Ei, on varmaan tapahtunut jokin väärinkäsitys!” Hän oli vasta eilen muistanut yhden kurjimmista ihmismuistoistaan, mutta silti hänestä alkoi tuntua oudolta, pikkuisen katkeralta. Vanhat tunteet olivat puskemassa pintaan.
”Ei, Bella”, Edward sanoi hiljaa pudistellen päätään. ”Se tyttö, joka istui eilen viereisessä pöydässä ruokalassa, on Rebecca. Ja se punahiuksinen poika on hänen veljensä poika ja mustahiuksinen on hänen poikaystävänsä.”
”Mutta miten? Miksei Alice nähnyt?” Bella alkoi kysellä. Hän muisti entistä enemmän koko ajan. He olivat olleet ystäviä, hän ja Rebecca. ”Tietääkö hän, keitä me olemme?”
Edward mutristi huuliaan. ”Kyllä, mutta hän ei usko. Äsken, kun hän ajoi tänne, hän kiven kovaa sanoi itselleen, etten minä ole hän. Hänkään ei taida muistaa kaikkea kunnolla.”
Bella sulatteli tietoa heidän lähtiessä kävelemään rauhallisesti kohti kuutosrakennusta. Hän muisti, kuinka he kaikki olivat luulleet Rebeccan kuolleen, Alice ei ollut nähnyt mitään tämän tulevaisuudesta, eivätkä poliisitkaan olleet saaneet selville mitään. Olivatko vampyyrit siis löytäneet Rebeccan ja muuttaneet tämän kaltaisekseen tarkoituksella vai vahingossa?
Hän on palannut, Bella huokaisi ajatuksissaan. En voi uskoa tätä!
Sain elää lähemmäs sata vuotta rauhassa Edwardin kanssa ja pikku hiljaa opin unohtamaan kaiken tapahtuneen Rebeccan kanssa, mutta nyt hän palasi ja sai muistikuvani palaamaan. Bella kietaisi kätensä Edwardin vyötärölle heidän saapuessaan sisälle kuutosrakennukseen.
Toivottavasti menneisyys ei ala toistamaan itseään.***
”Rebecca!” Dominic huusi käytävän toisesta päästä ja sai käytävällä liikuskelevat oppilaat kääntämään katseet itseensä. Rebecca pysähtyi niille sijoilleen käytävälle, muttei kääntynyt ympäri. ”Hei.”
”Hei”, tyttö mutisi hiljaa katsomatta Dominicia. ”Oliko sinulla asiaa?”
”Anteeksi”, Dominic sanoi tarttuessaan Rebeccaa kädestä. Tämä nosti katsettaan hieman nähdäkseen juuri ja juuri hänen silmänsä.
”Miksi sinä anteeksi pyydät?”
”Koska en jättänyt sinua rauhaan, vaikka niin pyysit.”
Rebecca pudisti päätään. ”Ei se mitään, halusit vain auttaa minua.”
”Niin, mutta kävin hermoillesi.” Dominic veti Rebeccan halaukseensa, mutta tämä pyristeli siitä irti. ”Mikä nyt on?”
Rebecca kohautti olkiaan. ”En tiedä. Ehkä minusta on vain ärsyttävää, että yhtenä hetkenä olet mustasukkainen, sitten todella huolehtivainen ja taas mustasukkainen ja kaava vain jatkuu samaa rataa. Nic”, hän loi katseensa kunnolla poikaan, ”en halua, että käy niin kuin viimeksi.”
Dominic nyökkäsi pahoittelevan näköisenä ja lähti takaisin ulos sanaakaan sanomatta. Rebecca huokaisi ja jatkoi matkaansa kohti matematiikan luokkaa. Hän oli eilen juossut melko kauas kotitalosta, ja Dominic oli sittenkin lähtenyt hänen peräänsä. Kun tämä oli saavuttanut hänet, he olivat riidelleet ja huutaneet toisilleen. Rebecca oli lähtenyt takaisin kotiin Dominic perässään ja sulkeutunut huoneeseensa miettimään. Hän oli ollut vihainen Dominicille ja oli vieläkin hieman. Miksi tämän piti olla niin helposti mustasukkainen?
’Miksi sinun pitää ajatella häntä? Rebecca, hän on menneisyyttä!’ Rebecca kävi läpi mielessään heidän eilistä keskusteluaan.
’Minä en taidakaan olla ainoa, joka mahtuu ajatuksiisi ja sydämeesi.’ Hän pudisteli päätään käydessään istumaan ikkunan viereisen pulpettijonon takimmaiseen pulpettiin.
Nic, en ymmärrä, miksi sinun pitää vauhkoontua noin vähästä! Minä rakastan vain sinua.Rebecca etsi mustasta laukustaan matematiikan kirjaa samalla kun muut oppilaat alkoivat kerääntyä luokkaan. Saatuaan tarpeelliset tavarat esille, hän alkoi pyöritellä lyijykynää käsissään miettien Jaredin eilisiä sanoja. Hän ei vieläkään uskonut, että se ruokalassa istunut vampyyrijoukko olisi ollut Cullenien perhe, hän ei halunnut uskoa.
Ihan sama, jos he ovatkin Cullenit. Sillä ei ole mitään merkitystä minulle, Rebecca ajatteli nostaessaan katseensa ylös huomatessaan jonkun kävelevän pulpettinsa ohitse. Kuparinruskeahiuksinen poika istui hänen viereiseensä pulpettiin, joka oli ainoa jäljellä oleva. Tämä vilkaisi nopeasti punahiuksista tyttöä vieressään ja käänsi sitten katseensa taululle.
Ei! Hän…Tämä ei voi olla totta!Rebecca tuijotti poikaa vieressään säikähtäneenä. Ei, tuo poika ei voinut olla hän, ei missään nimessä! Rebecca käänsi katseensa pois pojasta ja tuijotti jännittyneenä pulpetin puista pintaa. Hän muisti, kuinka he olivat silloin joskus istuneet yhdessä biologian tunnilla.
Ehkä Jared olikin oikeassa, Rebecca mietti vilkuillen sivusilmällä poikaa vieressään.
Hän niin Edwardin näköinen, mutta… Äh, se on hän!Tunti kului sutjakkaasti Rebeccan miettiessä koko ajan, mitä sanoisi Edwardille, joka ei antanut minkäänlaista huomiota hänelle tunnin aikana. Kun kello lopulta pirisi, Edward hyppäsi pystyyn, keräsi tavarat käsiinsä ja oli jo lähdössä, mutta Rebecca tarrasi tätä käsivarresta.
”Hei, Edward.”
Edward kääntyi ympäri ja katsoi Rebeccaa pienoinen hymy kasvoillaan. ”Hei. En uskonut, että näkisin sinua enää.”
”En minäkään”, Rebecca sanoi päästäen Edwardin käsivarresta irti. Hän tarkasteli tämän kasvoja ja totesi mielessään, että tämä tosiaan oli Edward. ”Olet vielä Bellan kanssa?”
”Olen. Sinulla taitaakin olla käsipuolessasi se tummahiuksinen poika? Dominic?”
Rebecca nyökkäsi ja ihmetteli, mistä Edward tiesi Dominicin nimen, muttei kehdannut kysyä. ”Tietävätkö muut, että minä olen minä?”
”Joo, he vähän järkyttyivät, Bella varsinkin. Hän unohti sinut vuosien kuluessa, mutta alkoi eilen taas muistaa kaiken tapahtuneen. Muistatko sinä?”
Rebecca nyökkäsi taas ja siirsi katseensa lattiaan. Hän ei tiennyt, mitä enää sanoisi Edwardille. Ehkäpä hänen ei tarvitsisi sanoa mitään? Hänestä tuntui oudolta seisoa tämän edessä monien vuosikymmenien jälkeen.
”Minä menen nyt”, Edward sanoi ja käänsi selkänsä Rebeccalle, joka kohotti katseensa hetkellisesti häneen. ”Nähdään.”
”Joo.”
Rebecca jäi seisomaan aloillensa sekavana. Yli yhdeksänkymmentä vuotta oli kulunut ja äsken hän oli seisonut Edward Cullenin edessä ja puhunut tälle. Se ei voinut olla todellista, ei mitenkään, mutta se oli.
Rebecca sujautti tavarat laukkuunsa ja katsoi viereistä pulpettia. Hän istuisi koko vuoden Edwardin vieressä.
A/N: Rebecca siis on mietiskellyt menneitä, mutta hän ei ihan varsinaisesti siis haikaile Edwardin perään. Mutta Rebe ei sitten millään meinannut uskoa, että se kuparinruskeahiuksinen poika oli kuin olikin Eddie (tais sitä hieman pelottaa?). Kommenttia?
