Kirjoittaja: neniainas
Beta: tällä kertaa betaamaton, koska olen kärsimätön
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Rose Weasley/OC
Genre: Fluff
Yhteenveto: Melkein vain ärsyttääkseen tyttöä, poika nyökkää hymyillen, pysyen kuitenkin hiljaa.A/N: Lapsifluff on ihanaa. <3 Täytyihän tähän valita OC-jästi, että sain FF100:n liitettyä. Rose oli tarinassa alusta asti mukana, tuollaiseksi ilopilleriksi olen aina hänet kuvitellut.
Kommentit ovat oikein toivottuja.
Haasteet: Osallistuu FF100:n sanalla 063. Kesä.LasihattaraaTyyni järvi näyttää niin kiinteältä, että sen pinnalla voisi vaikka kävellä. Se tuntuisi tasaiselta kuin lasi, mutta pehmeältä kuin hattara, kuvittelee poika. Kokeilevat varpaat kurottavat alas, yli laiturin reunan, alemmas alemmas alemmas, kunnes kohtaavat veden peilityynen pinnan. Ei kai sitten. Poika katsoo kuinka pienet ympyräaallot leviävät, rikkovat lasihattaran tasaisuuden.
Ruohikko suhisee, askeleet lähestyvät, paljaat jalat tumpsahtelevat puuta vasten, kunnes pieni hahmo saapuu pojan vierelle ja täräyttää laituria laskeutuessaan istumaan. Tuuli hulmuttaa ruskeita kiharoita kun tyttö heilauttaa kättään pojan naaman edessä.
”Hei! Mitä sinä täällä?” hän kysyy kovalla ja iloisella äänellä, täysin tietämättömänä siitä, että on juuri rikkonut kesäillan taian. Poika päättää jättää vastaamatta ja vain huokaisee. Tyttö on aina ollut tuollainen, eikä varmaan tule koskaan muuttumaan, ei vaikka poika kuinka kovasti sitä tahtoisikin. Eikä hän edes tahdo, ei oikeasti.
Pojan hiljainen hymyily alkaa jo vähän ärsyttää tyttöä, joka tuli etsimään puheseuraa. ”Mikset sinä koskaan puhu? On ihan tyhmää vaan istua hiljaa ja katsella jotain järveä.”
Melkein vain ärsyttääkseen tyttöä, poika nyökkää hymyillen, pysyen kuitenkin hiljaa. Tyttö ristii käsivartensa ja puhisee hiljaa itsekseen. Alkaa olla jo aika pimeää. Poika ei pidä pimeästä, hän ei haluaisi joutua kävelemään metsäpolkua yksin. Hän nousee nopeasti seisomaan ja nykäisee tytön hiuksia.
”Mennäänkö jo kotiin?” Tyttö katsahtaa ylös ja virnistää voitonriemuisena, vihdoinkin poika taas puhuu. Tyttö melkein putoaa järveen pompatessaan innoissaan seisomaan.
”Mennään. Äiti sanoi muuten, että sinä voisit tulla meille yökylään tänään”, tyttö selittää innokkaana raahaten ystäväänsä kädestä metsää kohden. Poika panee vähän vastaan, hänestä olisi mukavampaa mennä pidempää reittiä, valoisampaa kävelytietä pitkin polun sijaan. Hän vetää kätensä irti tytön kädestä ja jää vitkuttelemaan metsän laitaan.
”Mitä nyt?” Tyttö kääntyy, näkee pojan ilmeen ja palaa hitaasti takaisin hymyillen rauhoittavasti. ”Ei sinun tarvitse pelätä. Minä kyllä suojelen sinua pimeältä, niin kuin sinä suojelet minua hämähäkeiltä ja perhosilta. Niinhän ollaan sovittu?”
Poika ei ehdi reagoida muuten kuin nyökkäyksellä, kun tyttö jo suikkaa suukon pojan poskelle ja lähtee hyppelemään hymyillen metsään. Poika kävelee hitaasti hänen peräänsä ja on kerrankin onnellinen siitä, että polulla on pimeää. Näin tyttö ei voi nähdä hänen kuumottavien poskiensa punaa.