Nimi: Tähtisadetta
Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: S
Genre: Draama vaikka joo...
Yhteenveto: Minä etsin tähtiä. En niitä, jotka tiesivät oman paikkansa taivaankannella, vaan niitä, jotka eksyivät ja lankesivat piiloon ruohoon ja ihmisten jalkoihin.
Yö olisi varmasti ollut pimeä ja ikävä kuin siipensä levittänyt pikimusta korppi, ellei tähtiä olisi ollut. Ne rikkoivat taivaan sysimustan pinnan valollaan, sirotellen vanaveteensä pienen pieniä kultaisenhopeita hiukkasia. Jos siristeli silmiään ja tuijotti noita yössä hohtavia säikeitä tarpeeksi pitkään, saattoi näyttää siltä, kuin osa niistä olisi voinut langeta maahan nauravana sateena.
Juuri tähdet ja niiden valossa pysyttelevä toivo tekivät yöstä niin kauniin kuin se oli. Sen takia minäkin olin paikalla, vihreä päivänvarjo pääni ylle kohotettuna. Annoin jalkojeni painua kiinni yön tummaksi muuttamiin ruohonkorsiin, jotka myötäilivät askeleitani. Hajamielinen kävelyni kuljetti minua pitkin reittiä, jolla ei ollut päämäärää, selvää paikkaa jossa pysähtyä. Vaikka katseeni olikin sillä hetkellä luotuna miettiväisesti maahan, seurasivat silmäni suurimmaksi osaksi taivasta. Tähtien matkalleen hukkaama kultapöly sai sadepilven tummuutta muistuttavat hiukseni hohtamaan.
Pyörittelin päivänvarjoa käsissäni ja kohotin katseeni jälleen kerran ylös. Valoloisto pysyi paikoillaan taivaalla, ei millään muotoa yrittänyt laskeutua luokseni. Askeleet aavistuksen verran hidastuneina jatkoin matkaa.
Minä etsin tähtiä. En niitä, jotka tiesivät oman paikkansa taivaankannella, vaan niitä, jotka eksyivät ja lankesivat piiloon ruohoon ja ihmisten jalkoihin. Sellaisia tarinoita äidilläni oli ollut tapana kertoa minulle silloin kun minä olin vielä pieni ja hän vielä elossa. Satuja tähdistä, jotka eivät enää maanpäälle jouduttuaan päässeetkään takaisin kotiinsa taivaalle.
”Jonkun pitää etsiä niitä”, oli äiti selittänyt. ”Etsiä ja pelastaa.”
Kuulin hänen pehmeän äänensä korvissani nytkin, vaikka muutoin maailma muistutti hiljaisuutta itseään. Äiti oli kertonut satujaan aina tavalla, joka oli kuin rauhallista tuutulaulua. Hän itse ei ollut koskaan saanut yhtään tähteä kiinni. Enkä minäkään, en vielä tähän mennessä.
Kävelyni oli muuttunut jo miltei harppovaksi minun katsellessani taivaalle silmiäni siristäen. Se loi hetkeksi aikaa illuusion siitä, etten minä ehkä sittenkään ollut sillä niityllä turhaan.
Vaikka totta kai minä olin siellä turhaan, tiesin sen kyllä. Iltasadut ovat juuri niitä joiksi niitä sanotaan, satuja. Ei sellaisiin pidä uskoa, tarttua siinä toivossa että se tekisi mahdottomasta mahdollista.
Että se toisi äidin takaisin.
Otteeni päivänvarjosta muuttui tiukemmaksi minun painaessani sen rintaani vasten kuin viimeisen muiston. Etsintäretkilläni inhosin aina eniten näitä hetkiä, jolloin realismi yritti tuhota kaiken vaivalla rakentamani toiveikkuuden.
Tähdet lauloivat äänettömästi taivaalla pusertaessani kasvot kalvenneina päivänvarjoa. Yritin pitää epätoivoisesti kiinni minua äsken ympäröineestä taiasta, vaikka tunsin kuinka se alkoi karata sormieni välistä kuin hiekka.
Samassa astuin johonkin, joka viilsi jalkapohjaani sirpaleiksi särkyneen lasin lailla. Nopeana sävähtävästä kivusta huolimatta esineen tuntu oli pehmeä, anteeksipyytävä sen koskettaessa ihoani vaivihkaisesti kuin huokaus. Se ei laimentanut millään tavoin tuskaa, joka oli kauneinta lajissaan.
Tasapainoni horjahti vieraan esineen ja minun ollessa kosketuksissa niin äkkinäisesti. Päivänvarjo oli karata käsistäni jalkojen yrittäessä löytää kadonnutta tuntumaansa maaperään.
Huojahdin kauemmas tuosta viiltävästä kivusta ja pyörähdin katsomaan taakseni. Pienenpieni kaistale niittyä ei ollut enää yön tummaksi maalaama, vaan sen sijaan se loisti nyt aavistuksen kultaisena, hiukan hopeisena. Kuin jokin valoa hohtava olisi piileskellyt ruohikon suojissa…
En välittänyt jalkapohjani nakertavasta kivusta, vaan polvistuin tuon loisteen luo niin nopeasti, että liikkeeni muistutti melkein sukellusta. Päivänvarjoni tipahti yhdessä mukanani maahan.
Käteni tärisivät odotuksesta, koska tiesin mikä se oli. Tiesin sen, koska olin koko ikäni ollut tyttö, joka tahtoi uskoa satuihin ja tarinoihin.
Sormeni hipaisivat varovaisesti tähden haurasta pintaa. Se ei ollut kaasupallo, kuten tiedemiehet väittivät, vaan kultaisesta muodostuva epäselvän pyöreä hahmo, jossa oli teräviä sakaroita. Vähän kuten lasten vahaliiduilla tekemissä piirustuksissa, vain pehmeämpänä, silti yhtä kauniina.
Se oli todellakin kauneinta mitä olin ikinä nähnyt, ja samalla surullisinta. Ruohon seassa pelokkaana piilotellessaan siitä huokui yksinäisyys, niin kipeä, että minua itketti. En ollut koskaan kuvitellut, että tähden löytäminen saisi minut näin täyteen sääliä.
”Älä huoli”, kiirehdin sanomaan ja otin sen varovaisesti käsieni väliin. Minusta tuntui, kuin se olisi käpertynyt arasti ihoani vasten. Se liikahteli hiljaa kuin linnun sydän, kietoen kultaiset heijastukset kiinni sormiini.
En kyennyt katsomaan tähteen aivan suoraan, sillä sen loiste särki sydäntäni.
Olin juuri kohottamassa sitä taivasta kohti, kun äkisti takaani kuului hiljainen, pehmeä ääni, joka ei millään tavalla voinut kuulua samaan maailmaan kanssani:
”Löysit siis sen.”
Käännähdin ympäri todistaakseni, kuinka hoikka, kalpea käsi ojentautui ottamaan maahan pudonneen päivänvarjoni. Suupielillä tanssi hymy, jonka sävyä en kyennyt tunnistamaan.
Hän oli poika, tai ehkä sittenkin mies, sitä oli vaikea sanoa. Hänen piirteensä olivat sulavat ja huolettomat, mutta jotenkin epäselvät, aivan kuin en olisi kyennyt tarkentamaan katsettani häneen kunnolla. Tajusin ainoastaan myrskyävän siniset kapeat silmät ja hiukset, jotka loistivat kuin niihin olisi siroteltu tähtisadetta.
En osannut pelätä hahmon lähestyessä minua päivänvarjo käsissään. Hän pysähtyi vasta ollessaan melkein kiinni omassa läsnäolossani.
”Minä otan tämän”, hän kuiskasi pehmeästi, ottaen kämmenissäni olevan tähden omien käsiensä väliin. Jotenkin hänen onnistui antaa päivänvarjo samalla minulle. Hymy ei ollut vieläkään sammunut kapeilta huulilta.
Sanaakaan sanomatta hahmo kääntyi kannoillaan, tähti käsissään. En ymmärtänyt estää häntä.
Taivaalla tähtien loisto oli alkanut jo hivenen himmetä pian nousevan aamunkajon tieltä. Myös tähteä pitelevän olennon olemus hävisi jokaisen henkeään haukkovan sydämenlyöntini myötä.
Juuri ennen yön sammumista ja kaiken katoamista tuo hahmo kääntyi vielä viimeisen kerran. Hymyyn oli tullut nyt selkeän lempeä sävy hänen kallistaessaan hivenen päätään.
”Terveisiä äidiltäsi”, hän sanoi hyräilevällä äänellä ja hävisi sitten tähtisateeseen.