Author: minä eli lähde
Pairing: Bella/Edward
Rating: K-11
Fandom: Twilight
Genre: angst, romance
Disclaimer: Maailma, idea ja hahmot kuuluvat kirjailija Stephenie Meyerille, enkä minä saa tästä mitään rahallista hyötyä. Kirjoitan vain omaksi ja muiden iloksi. Stephenie Meyer omistaa kaiken tämän kirjoituksen ja saa vapaasti käyttää sitä omiin tarkoituksiinsa.
Summary: Mitä Bella tekee kun Edward satuttaa itsensä?
A/N: Elikkäs joo.. ensimmäinen ficci jonka oon koskaa kirjottanu, ja myös ensimmäinen jonka tänne postaan.
älkää olko ilkeitä.
ja auttakaa kiitos.
tästä se lähtee..
(ja ainiin, spoilaa kaikkia muita kirjoja, paitsi Breaking Dawnia.)
Edward hätkähti yhtäkkiä, ilman mitään ennakkovaroitusta. Hänen ilmeensä muuttui vihaiseksi, vaaralliseksi ja hänen päänsä kääntyi kohti ovea. Hänen otteensa tiukentui ja käsi joka oli selälläni veti minua lähemmäs häntä. Nostin kasvoni kohti hänen silmiään, nähdäkseni vain kylmän naamion joka peitti tunteet.
"Mitä on tapahtunut?" kysyin varovasti, hiljaa peläten että jotain kamalaa tulisi sattumaan. Edward käänsi katseensa vain hetkeksi minuun, mutta ehdin nähdä hänen silmänsä, täynnä huolta. Hänen kätensä kiersi pitkäksi kasvaneita hiuksiani sormiensa ympärille, ja jännittynyt käsi veti minua yhä vaan lähemmäs. Olin aivan kiinni hänen vartalossaan, tällaista ei tapahtunut koskaan julkisilla paikoilla.
"Mitä nyt?" kähisin pelosta äänettömästi.
"Minusta tuntuu että olet paremmassa turvassa nyt" hän sanoi.Edwardin ilme muuttui äkkiä varautuneeksi, hän oli kuin valmiina hyökkäämään jonkun kimppuun siltä seisomalta.
"Ole kiltti ja kerro mitä siellä on!" anelin kun hänen pelkonsa alkoi valua minuun. Edward katsoi minuun topaasisilla silmillään, ja laski hieman päätään. Hänen kylmä hengityksensä kutitti kaulaani ja sai kylmät väreet juoksemaan selkääni pitkin.
"Älä huolehdi minusta." hän kuiskasi. Minua alkoi pelottaa, ja puristin kaikin voimin häntä itseäni vasten. Aistin muutoksen hänen kehossaan, ja mikäli mahdollista, hän toi minut vielä lähemmäs itseään.
"Uskallakin jättää minut tähän!" parahdin avuttomana, kun hänen molemmat kätensä kietoutuivat ympärilleni ja hän pyörähti pitäen minua sylissään. Sydämeni löi kiivaasti.
"Et!" kuiskasin, mutta hän suuteli minua nopeasti ja päästi sitten pois, lähtien itse puolijuoksua ovesta.
"Pysy täällä, pysy turvassa Bella. Ja katsokin että pysyt sisällä." kuulin hänen kuiskauksensa kaiun. Hengitykseni oli kiivasta ja nopeaa. Jouduin peruuttamaan nopeasti ja lysähdin tuolin päälle huohottaen järkyttyneesti. Puristin käsilläni tuolin reunaa, peläten että putoan siltä. Olin kuulevinani kaukaista huutoa, jota kukaan muu ei kuullut eikä huomioinut. Muut parit tanssivat iloisesti.
Minun oli täytyi saada juotavaa. Kylmiksi valahtaneet käteni tärisivät edelleen, kun otin lasin, jonka alemmalla luokalla oleva tyttötarjoilija minulle antoi. Boolia roiskui yli laitojen ja jouduin laskemaan lasin takaisin pöydälle. Tyttö tuijotti minua ja tunsin punastuvani. Pakotin käteni vakaiksi, enkä ollut huomaavinanikaan väreilyä juoman pinnassa.
Äkkiä alkoi myös happi loppua. Tiesin että Edward oli huolissaan jostain ulkoa tulevasta vaarasta, mutta äkkiä minun oli pakko saada raitista ilmaa. Huoneen ilma oli liian raskasta hengittää. Pelko alkoi jälleen kasvaa sisälläni. Mitä oli tapahtumassa? Mitä sellaista oli tapahtunut, ettei hän voinut kertoa minulle!? Olivatko Volturit jälleen perässäni? Olisiko Victoria palannut? Oliko Irina kyllästynyt odottamaan ja päättänyt tulla tuhoamaan ihmissudet? Missä Jake oli? Mielikuvitukseni pääsi ikävästi laukkaamaan, ja hapentarpeeni kasvoi. Haparoin tien ovelle välittämättä oudoista katseista, jotka minuun luotiin. Ulkona kylmä ja sateinen ilma pyyhki kasvojani. Painoin käteni pallealleni, vedin happea.
Nyt kuulin varmasti huutoa kauempaa. Minua alkoi toden teolla pelottaa. Oliko hänen perheellään joku hätänä? Mitä jos Alicella oli joku hätä? Tai Esmellä? Tärisin edelleen. Mitä jos Edwardille tapahtuisi jotain? Keskeytin ajatustenjuoksun. Keskity, käskin itseäni ja vedin happea rauhallisesti sisääni.
Tunsin äkkiä jonkun toisen läsnäolon. Jäykistyin ja sydämeni hakkasi kurkussani. Tarrasin käsilläni kaiteeseen terassin ympärillä. Pehmeä viitta laskeutui päälleni, mutta ennen kuin ehdin sukeltamaan sen alta pois huomasin vierelläni vienosti hymyilevän Miken.
"Missäs Cullen on?" kysyi Mike mustasukkainen vivahdus äänessään.
"Cullenilla on nimikin, Edward" sanoin ärtyneesti. Juuri sillä hetkellä en olisi jaksanut kuunnella Mikeä.
"Minä voin kutsua häntä Culleniksi jos haluan. Hän ei ansaitse sinua!" Mike sanoi vihaisena.
"Mike anna olla." puuskahdin kärsimättömänä. "Et voi sille mitään. Tiedät että minä rakastan häntä, etkä sinä pysty sitä muuttamaan. Ja hän rakastaa minua."
"Ja silti sinä seisot yksin päätöstanssiaisissasi." Mike intti vastaan.Ojensin hänen takkinsa takaisin.
"Minun ei ole kylmä." sanoin jäätävästi, vakka ihoni oli kananlihalla. "Eikä sinulla ole minkäänlaista oikeutta kysellä Edwardin tai minun tekemisieni perään!"
"Minulla on oikeus, koska olen ystäväsi ja haluan lohduttaa sinua kun olet onneton." hän väitti vastaan.
"En ole onneton." puuskahdin ja käänsin selkäni hänelle.
"Älä nyt suutu Bella. Tulisit sisälle lämpimään. Ei se Cul-... Edward kuitenkaan heti ole takaisin tulossa." Mike mairitteli.
" Minä olen tässä niin kauan kuin itse haluan." sanoin lapsellisen vihaisena.
"Et viitsisi." Mike puhui edelleen mielistelevästi. "Pian alkaa sataakin ja kastut."
"Etsi Jessica, ja jätä minut rauhaan." ärähdin lopulta pinnani menettäneenä. Mike lähti ja kaduin sanojani saman tien. Hän vain yritti olla ystävällinen. En kuitenkaan tuhlannut Mikeen montaa ajatusta. Olin keskittynyt Edwardiin kehoni joka solulla.
Ajatukseni harhailivat edestakaisin hänessä, ja kaikessa mitä oli viime vuosien aikana. Mitä oli jäänyt huomaamatta? Mitä Edward oli jättänyt kertomatta? Uusi puistatus juoksi lävitseni ja käännyin lähteäkseni sisälle. Sydämeni hakkasi kiihtyvällä tempolla. Kertasin mielessäni yhä tapahtuneita. Katsoin kelloa. Jotain kamalaa oli sattunut. Jotain oli sattunut hänelle. Hän oli ollut liian tasainen lähtiessään, liian sisäänpäinkääntynyt. Sydämeni löi yhä kiivaammin. Kuka olisi niin voimakas että voisi haavoittaa häntä? Ja millä hänet voisi hoitaa kuntoon?
Mielikuvat alkoivat jälleen juosta päässäni, kun mietin vahvoja vampyyrejä, jotka repivät irti Edwardin pään. Mielikuvat jotka jatkuivat sillä, että seisoimme ringissä, minä, Alice, Esme, Carlisle, Jasper, Emmett ja Rosalie. Edward puuttui, mutta edessämme paloi kynttilä. Paniikki alkoi käydä yhä voimakkaampana päälle. Pääsin saliin ja siirryin seinän viereen. Poika joka nojaili seinään lähellä minua, tuijotti minuun hieman liian tiiviisti ja pyyhkäisin silmääni. Petolliset kyyneleet. Painelin naistenhuoneeseen. Pysähdyin peilin eteen, ja pyyhkäisin kyyneleet pois poskeltani. Minua pyörrytti, ja kompastelin ulos wc:stä, kohti lähintä tuolia. Painoin pääni polviini ja hengitin syvään.
"Bella?" kuulin samettisen äänen kuiskaavan. Samalla kuitenkin vahvat käsivarret tarttuivat hartioihini. Lempeästi ne siirsivät hiuksiani kasvoiltani ja tarttuivat leukaani nostaen sen ylös. En uskaltanut toivoa ennen kuin näin hänen kasvonsa.
"Bella" hän kuiskasi uudelleen ja nousin tuolilta, kiersin käteni hänen ympärilleen. Tunsin syvää helpotusta. Sitten nostin katseeni hänen kasvoihinsa. Ne olivat kalpeammat kuin koskaan aiemmin, ja kylmä hiki helmeili otsalla.
”Olen kunnossa” hän väitti pelästynyttä katsettani vastaan ja veti varovasti henkeä. Ehkä olisin niellyt selityksen, jos Edward ei olisi irvistänyt kivusta. Samalla haistoin veren. Sen rautainen tuoksu sai pääni pyörimään ja vatsani kääntymään. Horjahdin taaksepäin, muta Edward tarttui minuun kiinni ennen kuin ehdin kaatua.Hän tiesi jääneensä kiinni. Katsoin hänen silmiinsä ja kauhu valtasi minut voimakkaampana kuin koskaan aiemmin sinä iltana. Avasin puvun takkia, minkä hän oli huolellisesti napittanut kiinni. Purin huultani ja hengitin syvään suun kautta. Nostin takin reunaa niin että näkisin kauluspaidan. Haukoin happea. Kauluspaidan oikea kylki oli verestä tumman punainen.
”Ei”, kuiskasin. Työnsin hänet naistenhuoneeseen, varmistin kopit ja pistin oven lukkoon.
”Ei se ole niin vakavaa kuin miltä näyttää”, Edward yritti rauhoitella kätkien irvistyksen. Avasin kuitenkin jo aivan liian säikähtäneenä aiemmin niin puhtaan paidan nappeja. Käteni tärisivät ja Edward nappasi ne kämmentensä väliin.
”Bella”, hän sanoi vakavalla äänellä, ”Ei sinun tarvitse...”
”Kyllä tarvitsee!” kuiskasin ja vedin käteni pois avaten viimeiset napit. Puristin silmäni kerran kiinni ennen kuin heilautin vaatetta.
”Ei!” henkäisin uudelleen, ja olin vähällä oksentaa. Pystyin näkemään hänen kylkiluitaan! Veri valui koko ajan ja yhä tiheämmällä tahdilla. Yhdestä kylkiluusta oli selvästi repäisty pala irti.
”Edward...” aloitin kuiskauksen. Miten hän pystyi olemaan niin tyyni. Tiesin että häneen sattui, näin sen hänen silmistään. Tuska poltti syvällä, enkä tiennyt miten hän pystyi olemaan huutamatta. Edwardin keskittynyt katse leimahti äkkiä vihasta ja saman tien huolesta. Hänen päänsä rävähti pystyyn ja hän epäröi.
”Et sinä voi lähteä minnekään!” parahdin. ”Sinä kuolet!” ääneni alkoi muuttua hysteeriseksi. Edward veti minut syliinsä, veti minut aivan lähelle itseään, niin että tunsin kuinka veri imeytyi pukuni läpi. Tunsin kuinka katkaistun kylkiluun rosoinen reuna painautui omaan kylkeeni. Hengitykseni tahti kiivastui koko ajan, tuntui kuin en saisi happea.
”Bella, minä en lähde!” Edward sanoi kiihkeästi. ”Minä en ikinä enää jätä sinua tällä lailla. Bella, minä en lähde!”
”Edward... Mitä tälle voi tehdä?” Edward vältti katseeni ja piilotti jälleen tuskansa. Vedin paperia telineestä ja tungin niitä Edwardin kyljessä ammottavaan aukkoon.
”Bella”, hän sanoi lempeällä äänellä, ja otti paperit pois.
”Älä väitä että tätä on mahdoton paikata!” parahdin kyyneleet silmissä. Edward avasi suunsa mutta puristi sen sitten tiukaksi viivaksi. Hän kuuli taas jonkun ajatuksia. Mutta minä vedin johtopäätöksen hänen ajatuksistaan. "Ei, ei, ei, ei...” kuiskin hiljaa kyyneleet poskille valuen. Edward laski katseensa minuun, ja kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi mistä puhuin.
”En minä sanonut niin.” mutta hänen äänensä kuulosti epätoivoiselta. ”Älä kiltti itke, älä minun takiani.”
”Enkö saisi tuhlata edes muutaman kyynelen sinuun, mieheen jota rakastan yli kaiken. Mieheen jota ilman en aio elää!?” suuttumus kuitenkin kaikkosi, kun mieleeni nousi taas epäilys Edwardista kuolleena. Purskahdin itkuun. Tuli hiljaista. ”Edward”, kuiskasin vailla ääntä. ”Carlisle.”
”Alice tietää, he ovat valmiina.””Mitä me sitten odotamme?” kysyin. Edward horjahti ja oli kaatua maahan. ”Katso nyt!” kuiskin kauhistuneena hänen ennennäkemättömästä heikkoudestaan.”He ovat vielä täällä” Edward murisi ja nosti kylmän katseensa kattoon.
”Ei!!” huusin. ”Mitä jos Charlie, tai Angela ja Mike...?” aloitin, mutta Edward keskeytti.
”He eivät tule tänne, pysy rauhallisena. He ovat pian poissa. Ja sitten voimme mennä.” Edwardin puhe alkoi jäätyä. Siihen tuli outoja taukoja, ja puhe oli vaikeammin ymmärrettävissä.
”Kuka tämän teki?” vaadin tietää. Edward väisti katseeni.
”Ei kai!?” huudahdin järkyttyneenä. ”Ihmissudet!?” kysyin äänettä, silmät laajoina. Edward väisti jälleen katseeni.
”Ei voi olla totta! Minun täytyy mennä sinne!” huudahdin.
”Siinä ei ollut vielä kaikki! Sinä et mene minnekään. En voi jättää sinua yksin!” Edwardin kiihkeä ääni kuulosti äärettömän pelästyneeltä.
”Enkä minä voi antaa heidän vain olla!” väitin vastaan. ”Miten he kehtaavat!? Minun on pakko mennä sinne!” kihisin kiukusta joka hetkeksi peittosi pelkoni.
”Sinä kuolet jos jätän sinut yksin!” Edward kuiskasi kiihdyksissään.
”Isä on kotona.” sanoin. ”Ihmissudet eivät vahingoita häntä.” mutta ääneni vavahti. Edward naurahti kylmästi, ennen kuin luisui taas hieman alemmas seinää pitkin.
”Siinä ei ollut vielä kaikki! He ovat liian vaarallisia, sinä tulet mukaani. En välitä, mitä sinä sanot, mutta en jätä sinua yksin!”
Olimme hetken hiljaa. Edwardin ilme oli keskittynyt.
”Voimmeko lähteä?” kysyin ja tajusin ääneni värisevän. Edward kuunteli ja pudisti päätään.
”Hetki vielä.”Revin paperia yhdestä kopista ja putsasin enimmän veren lattiasta. Heitin paperia vielä lisää maahan.
”Joko?” kysyin hermostuneena.
”Nyt.” hän vastasi. Edward otti yhden epäröivän askeleen, ja horjahti. Tartuin kiinni hänen kädestään, ja yritin tukea häntä. Hän hengitti syvään ja otti uuden askeleen, tällä kertaa vakaamman. Vedin hänet ulos ja katsahdin vielä kertaalleen hänen kasvoihinsa. Hänen otsansa oli kylmän hien peitossa. Tuin häntä parhaani mukaan, ja lopulta pääsimme autolle. Autoin hänet matkustajan puolelle ja kaivoin avaimet hänen housujensa taskusta. Läimäytin oven kiinni ja juoksin Volvon kuljettajan paikalle.
Pelkäsin nyt vielä enemmän. Edward istui velttona tuolilla ja oli sulkenut silmänsä. Painoin kaasun pohjaan ja auto lennähti eteenpäin. Lähdimme kovalla vauhdilla kohti Culleneiden taloa. Edward alkoi mutista jotain itsekseen, eikä hänen puheistaan saanut mitään selvää. Hän ei sitä huomioinut, mutta minä pistin merkille kaikki pakonomaiset liikkeet. Hänen kätensä nytkähteli, hänen jalkansa hötkyi, pää putoili. Hän oli nopeasti huononemassa. Otin kiinni hänen kädestään ja asetin sen ratille.
”Älä anna periksi.” toistelin hänelle. ”Älä jätä minua yksin tähän!” anelin.
”Ä...lä...” Edward yritti sanoa.
”Shh...” kielsin hiljaa. Käännyin rajusti oikealle ja auto teki kierroksen. Juoksin ovelle ja taoin sitä monta kertaa. Ovi lennähtikin auki, ja koko perhe juoksi talosta ulos. Emmett otti Edwardin syliinsä, ja kantoi hänet kohti sisälle muiden saattelemana. Esme tarttui käteeni ja veti minut heidän mukaansa. Emmett laski Edwardin pöydälle, jolle Carlisle oli valmiiksi asettanut sideharsoja, lääkepurkkeja ja muita mahdollisesti tarvittavia instrumentteja.
”Bel...la” kuulin hänen edelleen riipaisevan kauniin äänen. Hänen oli vaikea hengittää. Laskin käteni hänen kasvojensa molemmille puolille. Katsoin hänen silmiinsä. Ne harhailivat ja kohdistuivat sitten Aliceen.
”Pidä... hänestä... huol...ta!” Edward yritti vielä sanoa.
”Edward” Alicen ääni tärisi. ”Et sinä kuole. Et voi!” hänen äänensä kuitenkin murtui. Alice ei nähnyt Edwardin tulevaisuutta, se oli pimeän peitossa.
”Lu...paa... et...tet... pääs...tä... hän...tä... sil...mis...tä...s...i!” Edward vaati heikkenevällä äänellä Alice pudisteli vieläkin päätään.
”Et voi, et saa, et ikinä!” Alice vapisi kauttaaltaan.
”Al...i...ce... Lu...p...aa!” ääni oli kiivas pelosta, kiivas tuskasta, kiivas huolesta minuun. Ja Alice nyökäytti päätään.
”Minä lupaan, minä lupaan Edward”
Kyyneleet valuivat poskiani pitkin. ”Älä jätä minua. Pysy täällä.” kuiskasin anellen. Edward vain pudisti päätään, hän ei enää pystynyt puhumaan. Hän nosti kättään ja tarttui ryvettyneeseen pukuuni ja veti minua lähemmäs. Hän painoi jääkylmääkin kylmemmät huulensa huulilleni ja suuteli minua.
”En... u...no...h...da... Tä...män... muis...tan... kuol...” Edward kuiskasi, mutta asetin sormeni hänen huulilleen.
”Älä”, kuiskasin kyyneleitä niellen. En kestäisi tuota sanaa hänen suustaan. Edward otti kädestäni kiinni, eikä päästänyt irti. Hänen otteensa ei hellittänyt, vaikka Carlisle alkoi avata hänen takkiaan ja paitaansa uudelleen. Purin huultani, ja kyyneleet virtasivat poskilleni.
”Pysy täällä. En voi elää ilman sinua.” kuiskasin vielä Edwardille kyynelen sumentaessa silmäni. ”En voi...”
***
Aika kului, eikä mitään tapahtunut. Edward ei liikkunut. Ei edes pientä liikahdusta. Hänen silmänsä eivät värähdelleet, hänen vartalonsa ei heittelehtinyt kuten kuuluisi. Rintakehäkään ei liikkunut kuten normaalisti. En koko illan aikana päästänyt hänen kädestään irti, ja puristin sitä jälleen hieman tiukemmin.Alice asteli keittiöstä luokseni.
”Kello on jo paljon”, hän sanoi hiljaisella äänellä.
“En aio lähteä.” vastasin yhtä hiljaisella äänellä. Halusin olla varma siitä että näkisin hänet myöhemmin. Pelkäsin kuollakseni mahdollisuutta, että hän ei enää koskaan avaisi kauniita topaasisia silmiään, että en enää koskaan saisi mahdollisuutta käpertyä hänen kivikovaan syliinsä. Mahdollisuutta, etten enää koskaan kuulisi hänen ääntään, nauruaan, vihaansa tai huoltaan. Ajatukseni nostivat kyyneleet silmiini ja jouduin taistelemaan etteivät ne valuisi poskilleni. Yksi kyynel pääsi kuitenkin karkaamaan poskelleni, ja yritin huolimattomasti pyyhkäistä sen pois.
“Charlie huolestuu.” Alice muistutti ja vilkaisin ensimmäisen kerran kelloa. Puoli kaksitoista. Kiroilin vaimeasti. En todellakaan halunnut lähteä, mutta Charlie alkaisi epäillä, jos en ilmestyisi kotiin ennen kahtatoista. Ja Edward kun oli vielä luvannut tuoda minut ajoissa kotiin. Purin jälleen huultani pitääkseni kyyneleeni kurissa.
“Hän jää eloon” Alice sanoi hiljaa, mutta epäröivällä äänellä kun en tehnyt elettäkään lähteäkseni. En sanonut mitään, ja laskin katseeni jälleen Edwardiin. Alice katsoi minua, tunsin sen, ja nyt en enää edes yrittänyt peittää silmiini edelleen pyrkiviä kyyneleitä. Olin uuvuksissa.
“Voi Bella. Kyllä hän vielä herää.” Alice huokaisi. “Kyllä sinä voit lähteä.”
Pudistin päätäni. “Pelkään mitä tapahtuu, jos jätän hänet hetkeksikään vartioimatta. Että jos silmäni välttää hän… katoaa” kuiskasin. En ollut koskaan nähnyt Edwardia tällaisena. Ja nyt tiesin, kuinka kammottavalta hänestä oli mahtanut tuntua monina sairaalakertoinani.
“Minä vahdin häntä”, Alice lupasi. Nostin katseeni hänen silmiinsä, joissa häivähti osaaottava ilme.
“Etkö sinä pelkää?” kysyin henkäisten.
“Voi Bella, et tiedäkään kuinka paljon.” hän vastasi huokaisten ja laski katseensa veljeensä.“Sinun täytyy mennä.” hän muistutti. Minulla oli vain alle vartti aikaa olla kotona.
“Minä tulen pian takaisin.”
“Emmett seuraa sinua ja tuo sinut takaisin.” Alice sanoi.
“Ei hänen tarvitse, tiedän että hän haluaa jäädä tänne.” väitin vastaan. Lisäksi halusin olla yksin.
“Minä en petä Edwardin luottamusta. Pidän sinusta huolta kuten lupasin, enkä päästä sinua silmistäni.”
“Minä en mene minnekään. Haluan vain olla rauhassa.” kuiskasin.
“Bella, minä en jaksa tapella kanssasi. Emmett tulee mukaasi, halusit tai et. “ Alice sanoi väsyneesti.
Alistuin kohtalooni. Alice huusi Emmettiä ja hän ilmestyi vierelleni. Hän ojensi kätensä, mutta käskin hänen odottaa. Kumarruin ja painoin huuleni Edwardin liikkumattomia, kylmiä huulia vasten.
Emmett nosti minut syliinsä . Kun olimme talon ulkopuolella, purskahdin itkuun. Emmett oli nopeammin kotonani, kuin olisin ollut autolla. Olin kävelemässä autolle, mutta Emmett nappasi minua kädestä kiinni, ja halasi vielä tiukasti. En tiedä lohduttiko hän minua vai itseään, mutta kiedoin silti käteni hänen ympärilleen.
“Varo mekkoasi.” Emmett vielä muistutti, ennen kuin liikkui varjoihin. Katsoin kauhistuneena hameeseeni. Se oli veren peitossa. Nielaisin, ja kiedoin takin ympärilleni. Avasin oven avaimella, ja hiivin sisään. Oletusteni vastaisesti Charlie olikin jo nukkumassa, ja sain huomaamattomasti kiivettyä portaat huoneeseeni, jossa riisuin pukuni pois. Heitin sen sängyn alle ja puin ylleni risaisen yöpaitani. Hiivin Charlien huoneeseen.
“Hei isä, tulin kotiin.”
“Ömm, mmm,” isä vastasi ja käänsi kylkeä. Samalla hänen päänsä kuitenkin ponnahti pystyyn, ja hän tajusi minun palanneen.
“Oliko hauskaa?” hän kysyi tokkurassa. Yritin vääntää hymyn kasvoilleni, mutta onnistuin vaan irvistämään. Charlie alkoi nousta sängystä. Kauhistuin, ja yritin estellä häntä.
“Hei isä, ei sinun tarvitse minun takiani nousta. Syön vain vähän ja sitten menen nukkumaan.”
“Enhän minä. Tulen juomaan vain kupposen vettä.” Kirosin itseäni mielessäni, kun olin mennyt herättämään hänet.
Laskeuduimme yhtä matkaa rappusia, ja kävelin suoraan jääkaapille napaten jogurttipurkin hyllyltä. Charlie täytti vesilasin ja tarkasteli minua.
“Menikö kaikki hyvin?” hän kysyi. Nyökkäsin ja lusikoin ruokaa suuhuni. Jokainen lusikallinen uhkasi nousta uudelleen suuhuni, ja kertaalleen olin oksentaa ruuan suoraan Charlien päälle.
“Meni.” mumisin jogurttia suussa. Hän katsahti minuun vielä, mutta toivotti sitten hyvät yöt ja lähti tallustamaan yläkertaan. Seurasin hyvin pian hänen jäljessään ja suoraan kylpyhuoneeseen, missä pesin hampaani. Hiivin huoneeseen, ja kuulin kuinka Charlie vielä liikuskeli huoneessaan. Istuin sänkyni laidalle ja odotin. Sekunnit kuluivat liian hitaasti, minuutit tuntuivat päiviltä.
Puoli tuntia. lupasin itselleni. vain puoli tuntia. Ja silti minusta tuntui että aikaa kului liikaa. Kun kaksikymmentä minuuttia oli kulunut, hiivin huoneestani tarkistaakseni että Charlie nukkui. Törmäsin kuitenkin häneen huoneeni ovella.
“Bells, onhan kaikki varmasti hyvin?” Charlie kysyi huolestuneena. Pyyhkäisin silmääni ja näin petollisen kyyneleen jälleen paljastaneen minut.
“Oliko teillä riitaa Edwardin kanssa?” Tajusin että tässä olisi minulle helpoin tekosyy.
“Hieman”, vastasin hiljaa.Charlien kasvoille levisi hymy, jota hän ei ehtinyt peittämään.
“Noo, kyllä se ohi menee” hän yritti lohduttaa.Nyökkäsin, mutta minun täytyi toden teolla hillitä itseni, etten olisi purskahtanut itkuun.
”Mene isä jo nukkumaan. Haluaisin olla rauhassa.” mutisin ja join kulauksen vettä kylpyhuoneen hanasta.Charlie nyökkäsi, ja lähti takaisin makuuhuoneeseensa. Samoin lähdin minä. Huoneessani purskahdin itkuun. Koska pääsisin lähtemään, jos Charlie koko yön miettisi perääni? Odotin kolme pitkää minuuttia, kunnes en enää pystynyt odottamaan. Vaihdoin ylleni nopeasti ensimmäiset vaatteet jotka käteeni osuivat. Laitoin peittoni alle pari tyynyä, niin että se näyttäisi, kuin olisin käpertynyt peiton alle. Sitten vielä hetken kuulosteltuani avasin ikkunan. Sydän pamppaillen katsoin ulos siitä. Ja siellä Emmett seisoi. Heilautin hänelle kättäni, ja hän hyppäsi ikkunasta sisälle, äärettömän hiljaisesti verrattuna hänen isoon massaansa. Hänen pelokas ilmeensä ei enteillyt hyvää, ja virnistys jonka hän yritti kasvoilleen vääntää näytti pelottavalta tuskan irvistykseltä.
“Mitä on tapahtunut!?” vinkaisin, mutta Emmett ei vastannut, heilautti minut vain syliinsä ja lähti juoksuun. Aloin käydä yhä hermostuneemmaksi ja pelästyneemmäksi. Alice oli ovella. Hänen ilmeensä säikäytti minut yhtä pahoin kuin Emmettin. Henkäisin kauhistuneena.
“Ei mitään.” Alice sanoi vakavalla äänellä, lausumattomaan kysymykseeni, mutta äänen särähdys paljasti hänet. Työnnyin hänen ohitseen ja juoksin olohuoneeseen. Voihkaisin ja vaivuin maahan kyynelten juostessa poskilleni. En saanut happea, keuhkoni olivat painuneet kasaan.
“Ei, ei, ei, ei, ei, ei…” voihkin. Edwardin valkeat kasvot, hänen verta valuva auki leikattu kylkensä, veri joka tippui maahan. Rintaani repi kaikki tuo. “Ei, ei, ei” kuiskin. En halunnut uskoa, tajuta mistä oli kysymys. Hän ei voinut olla kuollut! Hänen silmänsä, kauniit silmänsä nousivat mieleeni. Näin niiden huolen, näin hänen viimeisen minuun luomansa katseen. Yritin haukkoa happea, muta en pystynyt. Hän ei voinut olla kuollut!
A/N: tässä nyt oli siis alkua..
lisää tulee jos kiinnostaa.
ja tosiaan vaikeuksia kirjottaa oli, koska en tiedä valuuko vampyyreistä verta vai ei. Tein omat johtopäätökset, jotka voin kertoa myöhemmin jos jotakuta kiinnostaa.
Jatkuu.
“Hän ei ole kuollut, hän on vielä hengissä”
Vasta silloin tajusin, että joku oli polvistunut viereeni. Tunnistin Alicen mustat hiukset. En ymmärtänyt hänen sanojaan. Haukoin henkeä, mutta en saanut sitä sisääni. Alice painoin pääni polvieni väliin.
“Bella hengitä, rauhoitu! Hän ei ole kuollut!” Alice toisti. En ymmärtänyt, hänen oli täytynyt vuotaa kuiviin, verta oli aivan liikaa.
“Hän ei ole ihminen Bella.” Alice sanoi hiljaisella äänellä.
Silloin avasin silmäni. Kyynelten läpi näin sumeasti, kuinka joku vielä pyöri Edwardin ympärillä. Toivo ei ollut vielä menetetty. Vedin happea täristen. Olin aivan uuvuksissa.
“Hengitä Bella. Yhdessä minun kanssani. Vedä syvään henkeä, ja sitten hitaasti ulos… Juuri noin.” Alice rauhoitteli. Tärisin vielä pitkään. Alice oli kietonut kätensä ympärilleni ja keinutti minua hiljalleen edes takaisin.
“Mitä tapahtui?” kysyin arvaten, että katuisin sitä. Alice oli pitkään hiljaa, vilkaisi sitten muuta perhettään, jotka keskustelivat edelleen vaihtaen kääreitä Edwardin haavaan.
“Jasper ja Rosalie löysivät puuttuvan palan.” Alice kuiskasi hiljaa. Nielaisin, enkä tiennyt miten suhtautua asiaan.
“Edwardin keho kuitenkin hylki kylkeä.” hän jatkoi.
Uikahdin ja kyyneleet alkoivat valua jälleen. Alice jatkoi saman tien keinuttelemista.
“Shh Bella. Carlisle keksii varmasti keinon.” Panin merkille aikamuodon, Edwardin keho ei vieläkään suostunut yhteistyöhön.
“Minä tiesin että minun ei olisi pitänyt lähteä.” sanoin syyllisenä.
“Ei tämä ole sinun vikasi! Et sinä tätä aiheuttanut!” Alice yritti lohduttaa minua. Yritin pitää itseni kasassa, yritin estää murtumista . Alice kiersi kätensä ympärilleni jälleen kerran. Samalla kuitenkin pomppasin pystyyn. Juoksin Edwardin ruumiin viereen. Veren haju kuvotti minua, mutta pakotin itseni lähemmäs. Alice kuiskasi jotain, mistä en saanut selvää. Asetin käteni Edwardin hartioille, työntyen muun perheen läpi. Annoin niiden liukua hänen rintaansa pitkin ja silmäni sulkien ja henkeä pidätellen kylkeä kohti. Pakotin irtonaista palaa syvemmälle, ja estin oksennuksen ylösnousun. Kyyneleet virtasivat ja tipahtelivat poskiltani Edwardin päälle. Carlisle oli aikeissa tarttua minuun ja vetää pois Edwardin luota, mutta Alicen terävä ääni kielsi häntä.
“Älä! Edward tee tätä!” kuiskasin kyynelten ja kauhun sekaisella äänellä. “Älä kiltti tee tätä minulle!” Nostin käteni pois ja peitin kasvoni. Carlisle kietoi kätensä ympärilleni, ja halasi minua, lohdutti minua, kenties myös yritti saada käsitystä mielenterveyden tilastani.
“Carlisle, katso.” Esme hengähti. Panoin pääni liian pelokkaana Carlislen rintaan, mutta hän työnsikin minut hellästi pois, ja kääntyi tarkastelemaan Edwardia. Hengähdin syvään, ennen kuin käännyin. Huojuin paikoillani ja olin pyörtyä silkasta helpotuksesta. Kylki oli alkanut hitaasti, hyvin hitaasti sulautumaan takaisin paikoilleen. Purskahdin itkuun, ja polvistuin pitkäksi ajaksi Edwardin viereen.
***
Katsoin Edwardin kalpeisiin kasvoihin. En ollut koskaan pelännyt näin paljon. Tämä riisti sydäntäni. Pelkäsin niin kovasti että sydämeni hakkasi kivuliaasti kylkiluitani vasten. Pelkäsin niin kovasti, pelkäsin niin paljon…
Huokaisin raskaasti ja painoin pääni Edwardin käden viereen. vilkaisin sitä ennen kuitenkin nopeasti kelloa. Oli jo aamu. Minun täytyisi taas lähteä kotiin. Charlie lähtisi töihin, ja tulisi varmasti tarkastamaan että olin omassa huoneessani. Minua pelotti aivan liikaa, jotta pystyisin lähtemään.
Olin sillä hetkellä yksin huoneessa. En tiennyt minkä ennusteen he olivat Edwardille antaneet, enkä uskaltanut sitä kysyäkään. Esme kävi luonamme jatkuvasti, tosin hieman pidemmin väliajoin jälkeen päin. Carlisle kävi säännöllisesti, melkein joka viides minuutti. Samaten muut, he kaikki olivat huolissaan Edwardista.
Alice oli kuitenkin viimeinen joka tuli luokseni. Hän ojensi lempeästi kättään, kohti minua, mutta hänen ilmeensä synkkeni, kun se siirtyi Edwardiin.
“Et näe vieläkään?” kysyin hiljaisella äänellä. Alice ei vastannut. Hän ei nähnyt, eikä pitänyt siitä yhtään sen enempää kuin minäkään.
“Kello alkaa olla paljon. Sinun pitäisi taas lähteä.” Alice sanoi kuiskaten. Huokaisin.
“Ovatko ihmissudet todella voineet tehdä tämän? Onko Jacob voinut tehdä tämän kaiken tapahtuneen jälkeen?”
Alicen katse synkistyi, mutta hän ei hetkeen sanonut mitään. “Kaiken sen jälkeen, kyllä, uskon niin. Mutta emme saa vetää johtopäätöksiä. Edward kertoo kun hän herää.” hänen ilmeensä oli tuima. Hänen katseensa laskeutui jälleen veljeensä. Käänsin kasvoni nähdessäni tuskan Alicessa. Purin huultani, mutta kyyneleet vierivät poskilleni. Hengitin syvään muutaman kerran, niin että tiesin ääneni tasaiseksi.
“Minä lähden”, sanoin lopulta. Alice kohotti kasvonsa, kätki pelkonsa ja niiasi sirosti. “Palveluksessanne.”
“Alice, kulta ei sinun tarvitse minun kanssani tulla, tiedän että haluat jäädä.”
“Bella minä lupasin! Jos se on viimeinen…” mutta Alice keskeytti lauseen tajutessaan mitä sanoi. “Bella, minä lupasin. Ei tapella siitä enää.”
Nyökkäsin, sillä Alice kärsi myös. Ei yhtä paljon kuin minä, ei läheskään, mutta kärsi kuitenkin.
“Anna minulle hetki.” pyysin, ja odottamatta vastausta käänsin Alicelle selkäni. Sivelin Edwardin kasvoja tärisevillä käsillä, ja annoin muutaman kyynelen pyyhkäistä hänen poskiaan. Kylmällä kädellä sivelin ne pois.
“Palaan pian, lupaan sen.” kuiskasin hänen korvaansa. Nousin ja lähdin Alicen selässä kotiin.
***
Heitin myös nämä vaatteet sängyn alle, ja vedin yöpaitani päälle. Heitin tyynyt pois sängystä, ja kömmin niiden tilalle, Alicen liukuessa kehotuksestani ulos.
Huone oli kylmä, koska ikkuna oli jäänyt auki. Kylmästä täristen käperryin peiton alle. Katsoin kelloa. Charlie tulisi varmasti pian katsomaan. Yritin rauhoittaa itseni, mutta sainkin hysteerisen itkunpuuskan. Silmäni olivat jo turvoksissa koko yön kestäneestä itkusta, ja luulin että olisi jo kauan sitten itkenyt kyyneleet loppuun. Kiedoin peittoa ympärilleni lohduksi, mutta se ei tuonut sitä turvan tuntua jonka oikeat käsivarret soivat. Jonka Edwardin käsivarret soivat. En kuullut mitään, mutta en säikähtänytkään, kun jäätävät kädet kiertyivät ympärilleni. Olin liian turtunut, liian syvällä murheessa, että olisin pelännyt.
“Shh, hengitä kanssani Bella. Hengitä nyt. Sisään… ja ulos… Sisään… ja ulos…” Alice oli kanssani. Hengitin, ja tajusin vasta silloin että en ollut pystynyt taaskaan vetämään happea.
***
Hätkähdin, kun Alicen kädet katosivat ympäriltäni. Seuraavassa hetkessä kuulin Charlien juoksevan kylpyhuoneeseen. Katsoin kelloa. Olin kärsimättömästi odottanut, että hän kävisi katsomassa että olen kotona, ja lähtisi. Nyt ymmärsin että hän oli nukkunut pommiin. Käänsin kylkeä, niin ettei hän pystyisi näkemään itkusta punaisia kasvojani tai tummia silmänalusiani.
Charlie avasi oven hiljaa ja sulki saman tien, jatkaen juoksuaan alas. Hänen raskaat askeleensa kaikuivat keittiössä kun hän hörppäsi kupin kahvia, ja hotkaisi palan leipää. Hän lähti ulos, ja laittoi oven lukkoon. Auto starttasi, ja niin hän oli poissa.
Nousin välittömästi pystyyn. Alice oli ulkona, joten olin hetken aikaa kahden vaiheilla. Lopulta lähdin kylpyhuoneeseen, koska tärisin kuin horkassa. Riisuin vaatteeni ja astuin kuumaan suihkuun. Annoin veden valua, ja lämmittää minua, kylmää ihoani ja silti toimin niin kiireesti kuin pystyin. Juoksin omaan huoneeseeni ja vedin puhtaat vaatteet ylleni. Kirjoitin Charlielle kirjeen, jossa luki että olisin Edwardin kanssa koko päivän, ja että ruokaa löytyisi ylähyllyltä. Vilkaisin itsekin jääkaappiin, mutta ajatus ruuasta sai mahani vääntymään. Alice pyyhälsi sisälle, ja kiipesin pyynnöttä hänen selkäänsä.
***
Päivä kului jälleen liian nopeasti, ja samalla niin pelottavan hitaasti. En liikkunut paikaltani minnekään. En pystynyt syömään, en pystynyt nukkumaan, en pystynyt tekemään mitään. Vain ajattelemaan. Vain itkemään.
Tunsin oloni yksinäiseksi. Odotin koko ajan hetkeä, jolloin hän avaisi silmänsä. Hetkeä, jolloin voisin todeta, että murheeni olivat turhia, että pelkoni olivat poissa. Mutta hänen silmänsä pysyivät kiinni, hän ei hievahtanutkaan. Ja pelkoni voimistuivat.
Viikko kului. En nukkunut, en syönyt, en käynyt koulussa. Alice ilmoitti sinne vastahakoisesti että olin sairastunut, vain kuulemma helpottaakseen työtään vahtia minua. Sisimmässäni tiesin hänen tietävän etten kestäisi sitä, vaan opettajat soittaisivat Charlien hakemaan minut.
Tiesin että isä oli jo valmiiksi huolissaan. Ne lyhyet hetket, jotka hänen kanssaan vietin, olivat tuskaa minulle. Päivän ainoat hetket ilman Edwardin kylmää kättä käteni alla. Ja hän alkoi tulla epäileväksi. Välttelin hänen katseitaan ja kysymyksiään. Välttelin häntä. Ja silti, silti joka ikinen ilta isä odotti minua kotona, huolestunut ilme vanhoissa kasvoissaan.
Vietin päiväni ja yöni Edwardin vierellä, vahtien hänen elottomuuttaan. Mistä tietäisin, koska hän olisi kuollut, kun hänen rintakehänsä ei liikkunut. Mistä tietäisin, että hän oli rajan toisella puolella, kun hänen silmäluomensa eivät värähtäneetkään. Kuinka voisin tietää, kun hänen perheensäkään ei tietänyt.
Koko perhe oli minulle hyvin ystävällinen, myös Rosalie. Jokainen heistä vuorollaan kuljetti minua kotiin . Jokainen heistä yritti lohduttaa minua, omilla tavoillaan. Esme istui kanssani Edwardin luona, ja kuunteli hiljaista itkuani. Carlisle kertoi ja yritti selittää minulle lääketieteellisiä faktoja, mutta en ymmärtänyt hänen puheitaan. Emmettin sanaton lohdutus sai minut kyynelehtimään yhä enemmän, samoin kuin Rosalien kevyet olkapään silitykset. Alice poistui hyvin harvoin luotani, ja Jasper yritti rauhoittaa minua kaikin keinoin. Hän vain ei ollut tarpeeksi voimakas. Ei tässä tilanteessa.
Oli yö. Olin Edwardin vierellä, kuten aina. Häntä ei oltu uskallettu siirtää omaan huoneeseensa, joten pystyin katsomaan olohuoneen lasiseinästä ulos. Kuu kimmelsi, luoden kauniin heijastuksen jokeen joka pilkkoi kaunista niittyä.
Näinä kylminä yön tunteina, muistelin kuluneita vuosia, kuluneita kuukausia. Muistin ensitapaamisemme. Muistin kuinka vihainen katse Edwardin silmissä oli ollut. Muistin hänen jäykän vartalonsa vierelläni. Muistin ensisuudelmamme, muistin ensimmäisen kasvon hipaisun. Muistin myös kaikki muut tapaamiset. Niityn, meidän niittymme. Muistin balettistudion, Volturit, Victorian. Muistin kaikki kerrat kun hän oli pelastanut minut. Muistin kaiken, ja silti se ei auttanut minua pitämään ikävää poissa.
Nyyhkin ääneen, ja katsoin hänen kauniisiin, aivan liian levollisiin kasvoihin. Huultani puremalla sain nyyhkeet lakkaamaan, mutta kyyneleet jatkoivat matkaansa poskilleni. Tuijotin Edwardia. Jokin oli muuttunut, vaikken pystynytkään sanomaan mikä. Jokin oli muuttunut. Pelästyin suunnattomasti ja haukoin henkeä.
“Carlisle!” minä huusin puhumattomuuden kähentämällä äänellä. Toivoin että hän kuulisi, mutta en tiennyt oliko hän jo palannut metsästykseltään. “Carlisle!” yritin kuitenkin uudelleen.
A/N: jälleen saatte jatkoa jos haluatte.
voisin ottaakin betan käyttöön.
mulla on kaksi erilaista jatkoa tälle. saatte päättää postaanko molemmat, vai sen mistä itse enemmän pidän.
