Author: maisamiisa
Title: Forgive me
Genre: deathfic
Rating: K-11
Pairing: x/x
Disclaimer: omia kaikki.
Warnings: hahmon kuolema
A/N: oli jännä angsti päällä.
”Mun pitäisi kertoa sulle yksi juttu.”
Sä naurat jollekin mun ohitseni, mä en usko, että sä edes kuulit, mitä mä sanoin. Sä naurat vasemmalle, ja kun sä huomaat, että mä seison sun edessä odottaen, sä kysyt, että sanoinko mä jotain. Mä nyökkään ja avaan suuni, mutta mä en saa sanaakaan sanottua ennen kuin sä sanot, että mun pitäisi odottaa hetki. Sä sanot, että kulta pieni, odota vähän, ja se alkuosa särähtää korvaan, mutta mä en anna sun huomata sitä. Sä käännyt oikealle ja ojennat kättäsi jonkun jätkän suuntaan, mä en usko, että sä edes tunnet sitä, tai mä en ainakaan tiennyt että sä tunnet sen. Te lyötte ylävitoset mun katsoessa vieressä.
Mä kyllästyn jahtaamaan sun huomiotasi, mä en aio odottaa, että sä soisit sen mulle. Sen sijaan mä työnnyn anteeksi pyydellen ihmisten läpi, mä etsin pöydän, mä löydän pöydältä kynän ja taskustani kuitin. Kukaan ei tunnu huomaavan mua, kun mä kirjoitan pöydän pintaa vasten kuitin taakse viestiä sulle.
”Mä lähden himaan”, mä sanon ja ojennan lapun sulle. ”Nähdään sitten”, tai sitten ei, mä jätän lisäämättä. Sä nyökkäät mulle ohimennen ja myttäät paperin käsissäsi, ja mä oletan, että sä et koskaan tule edes lukemaan.
Mä lähden puolijuoksua pois, ja mä en edes mieti enää mitään. Mä olen kyllästynyt tähän, mä olen kyllästynyt tappelemaan sun huomiosta aina, kun paikalla on muitakin. Sä et koskaan koske muhun, koska sä sanot, että sun kaverit ei ehkä sulattaisi sitä että sä olisit mun kanssa, ja mä en tiedä, tarkoitatko sä, että sun kaverit eivät sulattaisi mun sukupuolta vai mua yleensä. Mä arvaan että jälkimmäistä.
Askeleet kuljettaa tuttuja teitä pitkin ihan huomaamatta, mä ajaudun kulkemaan samoja reittejä kuin monta kertaa aiemminkin. Mä muistan monta yötä, joina mä kiipesin sen mäen laelle, istuin kiveen louhitun pommisuojan reunalle niin, että mun jalat roikkuivat ilmassa, siitä on noin kuusi metriä matkaa. Mä olen lukemattomat kerrat istunut siinä, mä olen kerännyt rohkeutta, mutta koskaan mä en ole kokenut tilannetta sellaiseksi. Nyt mä taidan kokeilla, mä päädyn taas samalle tutulle paikalle tunnustelemaan tunteitani.
Mitä mä sanoin sulle? Mä sanoin, että me nähdään taas joskus, tai sitten ei, ihan sama. Täsmälleen niillä sanoilla: ”Me nähdään joskus, tai sitten ei, ihan sama.” Perässä vielä xoxo ja mun nimeni, eikä mitään muuta. Korutonta. Mä voin luottaa siihen, että jos nyt ei tapahdu mitään, sä et kuitenkaan lue sitä, ja jos tapahtuu, sä voit syyttää itseäsi. En mä haluaisi sysätä sulle sitä kohtaloa, mutta... mä en voi sille mitään. Anteeksi. Tietenkin mä voisin sanoa, että älä syytä itseäsi, mutta sä syyttäisit kuitenkin, joten ihan sama. Mä en jaksa enää välittää susta, tai jaksanpas, juuri sä olet se, joka mut ajoit tähän tilanteeseen, heiluttelemaan jalkoja pommisuojan päälle. Tästä pitäisi aika hyvin hypätä, että siinä kävisi pahemmin kuin vain jalka paskaksi, mutta tuskin se edes olisi vaikeaa. Vaatii taitoa, totta kai, mutta mahdollista. Mä muistan sen yhden tytön, joka putosi tästä lapsena ja melkein tappoi itsensä, mutta pihlajan kanssa onnistui kuitenkin pelastamaan itsensä. Kiskoi pihlajan juurineen maasta pudotessaan ja kääntyi niin, että putosi jaloilleen eikä niskalleen.
Onko tää mun tapani? Ei, ei todellakaan. Mä en haluaisi olla se, joka löytää kuolleen mytyn mäen alta, en todellakaan, enkä mä halua, että se olisi kukaan mun tuttu, tai edes random koirankusettaja. Mä en halua.
”Mä en halua”, mä kuiskaan ääneen ja pudistan päätäni, nousen seisomaan ja katson alas. En mä halua, en mä tee niin. Mä nyökkään itselleni kuin vahvistukseksi ja lähden kiipeämään mäkeä ylös.
Mun huulilta pääsee kirkaisu, kun mun jalkani lipeää rinteessä. Sekunniin murto-osan kestävän hetken ajan mä tajuan, mitä tapahtuu, mutta mä en voi tehdä mitään. Liuku kestää sekunnin, mutta siinä ajassa mä ehdin pyytää sulta anteeksi ajatuksissani. Ja kun mä mätkähdän maahan, mä en ajattele enää mitään.
Anna anteeksi minulle.