Kiitos kommentoijille
Jatkoa tuleekin jo tänään. Pahoittelen huonoa lukua, olen niin väsynyt ja aivot eivät toimi kunnolla.
LUKU 3.BPOV:Jacob totesi, että minä en pysyisi minuuttiakaan moottoripyörän kyydissä, niin väsynyt olin. Hän käski minua odottamaan aukiolla sillä välin kun hän haki autoaan. Aukio sijaitsi lähellä Jaken taloa, joten hän ehtisi takaisin nopeasti.
Istahdin hiekkaiselle kivelle ja jäin katsomaan Jacobin selkää, kun hän lähti hakemaan autoaan. Kun Jacobia ei enää näkynyt, otin pitkän kepin maasta ja aloin piirtämään hiekkaan erilaisia kiemuroita.
Mietin, mahtoiko Edward olla jo kotona. Olikohan hän minulle vihainen? Tai siis totta kai hän oli. Olin pettänyt antamani lupauksen, mutta eihän minulle ollut sattunut mitään, ainakaan vielä. Eikä edes sattuisi, sillä olin Jacobin kanssa.
Sitten yhtäkkiä kuulin rapinaa metsästä. Hätkähdin ja keppi tippui kädestäni. Katsoin hermostuneesti ympärilleni, mutta en nähnyt mitään.
“Jake”, huudahdin kysyvästi, ääni täristen. Kukaan ei vastannut. Kuulin lisää rapinaa, mutta hieman lähempää.
“Jake, tämä on kai jotain tyhmää pilaa, vai mitä? Voit jo tulla esiin, tiedät kuinka minä säikyn helposti..”, pölisin hermostuneesti. Mieleeni putkahti Edwardin huolestunut ääni, kun hän oli tullut käymään ennen kuin lähti metsästämään. En olisi saanut lähteä pois kotoa.
Naurettavan hitaasti nousin kiveltä, otin kepin maasta aseekseni, vaikka tiesin ettei se auttaisi mitään.
Otin hitaasti pari askelta samaan suuntaan, mihin Jake oli mennyt. Jos nyt lähtisin juoksemaan, kaatuisin. Voisin alkaa huutamaan, mutta kurkkuni oli kuiva, eli ääntä ei lähtisi.
Kuulin takaani matalaa naurua. Hätkähdin, sillä tunsin tuon naurun. Tunnistaisin sen vaikka miljoonan ihmisen joukosta.
Edward.
Käännyin nopeasti, ja näin hänen enkelikasvonsa hymyilevän minulle. Helpotuksen kyyneleet valuivat poskilleni kun syöksyin halaamaan häntä. Tömähdin hänen marmorivartaloaan vasten, josta tiesin seuraavan mustelmia. Edward veti minut syleilyynsä ja suukotti hiuksiani.
“Edward, Edward..”, nyyhkytin. Tajusin pitäväni yhä keppiä kädessäni ja tiputin sen.
Vedin Edwardin tuoksua keuhkoihini.
“Anna anteeksi! Olin tyhmä kun lähdin ja..” Jäykistyin, kun älysin. Edward oli rajan tällä puolella. Hänen pitää lähteä, ennen kuin hänet huomataan!
“Edward, sinun pitää lähteä, Jacob tulee kohta,” huusin hätääntyneenä. Voi ei, tämä oli minun syytäni. Cullenit ja sudet joutuvat sotaan..
“Bella..”, hän totesi mietteliäästi ja puristi minua yhä tiukemmin. Käänsin katseeni hänen silmiinsä.
Ne olivat punaiset, ja minulle aivan tuntemattomat.
Niissä ei ollut sitä tuttua lämpöä, rakkautta, ymmärtäväisyyttä, hellyyttä. Ei mitään.
Hän hymähti nähdessään ilmeeni.
“Ai niin”, hän sanoi naurahtaen. “
Sinun Edwardisi taisikin omistaa kullanruskeat silmät.” Samassa silmät alkoivat muuttaa väriään. Punainen alkoi kellastumaan ja haaleamaan, antaen tilaa kullanruskealle. Silmistä tuli täsmälleen Edwardin silmien väriset, mutta kun katsoi tarkkaan, näki pienen punaisen taustan. Aivan kuin hänellä olisi piilolinssit.
“Noniin, kelpaako nyt”, hän kysyi kohottaen kulmaansa. Hän ei ollut Edward.
“Kuka.. Kuka sinä olet”, kysyin ääni väristen.
“Sinähän tiedät jo, minä olen sinun Edwardisi. Minä olen täällä, minä rakastan sinua, minä en ikinä jätä sinua ja lässyn lässyn”, hän sanoi kyllästyneen oloisena. “No ei, oikeastaan minun käskettiin saamaan sinut näin lähelle itseäni. Sitten minun pitää ilmeisesti haavoittaa sinua, mutta en saa tappaa.. Tämä on kuulemma varoitus poikaystävällesi”, hän sanoi pudistellen päätään, siihen malliin että “kaikkea sitä ihmiset keksivät”.
Katsoin häntä hämmästyneenä. Oli jotenkin vaikea kuvitella Edwardin (tai no siis, Edwardin näköisen) haavoittavan minua.
Yhtäkkiä hän tarttui minua kädestä, ja veti minut syliinsä. Sitten hän lähti juoksemaan poispäin aukiolta, kohti rajaa. Hän näki kysyvän katseeni.
“Koirasi on juuri tulossa. Ajattelin että hän ei varmaan saa nähdä minua”, hän sanoi väsyneenä. Nyökkäsin. En halunnut että Cullenit ja sudet joutuisivat sotaan tämän tuntemattoman vampyyrin, siis jos hän oli vampyyri, takia.
Välillä sieppaajani pysähteli ja jäi haistelemaan ilmaa. Välillä hän nyrpisti nenäänsä ja vaihtoi suuntaa.
“Mitä sinä teet”, kysyin hämmästyneenä. Jostain syystä en pelännyt häntä, vaikka se olisi järkevää. Ehkä se johtui siitä, että hän näytti, tuoksui ja kuulosti Edwardilta.
“Hmm, varmistan että saan ylitettyä rajan ilman että poikaystäväsi tai joku muu näkee. Mutta heti kun olen ylittänyt rajan, niin se Alice-tyttönen näkee meidät. Mutta jos jään tänne, koirat nappaavat minut”, hän sanoi poissaolevana. Hän tuntui lähinnä puhuvan itsekseen, aivan kuin päätöksen teko helpottuisi ääneen puhumalla. “Hän sanoi että minun pitää haavoittaa sinua varoitukseksi, hmm..”
Hetkeksi hän sulki silmänsä ja näytti kuin suorittaisi monimutkaista laskutehtävää. Sitten hän avasi silmänsä ja olin jo näkevinäni lampun syttyvän hänen päänsä päälle.
“Nyt keksin”, hän huudahti, ja samassa huomasin lentäväni ilmassa. Sitten läsähdin päin jotain kovaa, ja lysähdin maahan velttona. Tunsin kovan kivun koko ruumiissani: hän oli heittänyt minut päin puuta.
Yritin nousta pystyyn, mutta kylkeni esitti vastalauseen. Suuri, polttava-aalto vyöryi koko kehon läpi ja huusin kivusta. En pystynyt liikkumaan senttiäkään.
Tunsin kylmän kosketuksen, joka helpotti hieman kipua. Minut vedettiin kylmään syliin kuin pikkulapsi, ja pian tunsin taas tuulen kasvoillani.
//Kommentteja kiitos
