Kirjoittaja Aihe: Once He Was a Prince (H/Kros, L/J, K-11) / VALMIS; 22. lukua 31.12.2011  (Luettu 24228 kertaa)

mokkasiini

  • ***
  • Viestejä: 14
Vs: Once He Was a Prince (15/22 luku tullut 25.8!)
« Vastaus #40 : 22.10.2009 21:10:07 »
oot kyllä suunnitellu tän ficin älyttömän hyvin! sait uuden fanin, ahmin koko jutun (pakon edessä) pienissä osissa  ::)
ainakin mun mielestä on hauskaa lukea sellasta tarinaa, jossa on esim. paljon jo ennestään tuttuja paikkoja, hahmoja jne
vaikka kirjottajalle se on varmaa aika haastavaa..
jatkoa minäkin pyytäisin  :D
malfoy, just malfoy ♥

Prisca

  • ***
  • Viestejä: 5
Vs: Once He Was a Prince (15/22 luku tullut 25.8!)
« Vastaus #41 : 06.11.2009 15:05:42 »
Tuleeks tähän jatkoa milloin? Kaipaisin jatkoa mahdollisimman pian. Tää on nimittäin tosi hyvin kirjoitettu.

Kuurankukka

  • Onnenhileet
  • ***
  • Viestejä: 864
  • T'hy'la
Vs: Once He Was a Prince (15/22 luku tullut 25.8!)
« Vastaus #42 : 08.11.2009 18:58:32 »
Toivon todella, ettei tätä ole unohdettu. Edellisestä luvusta on kieltämättä vierähtänyt aika pitkä aika.

Olen pitänyt kovasti näistä uusimmista osista ja ihan hyvään tahtiin ovat ilmestyneet. Juttuhan menee kokoajan mielenkiintoisemmaksi, ja odotan edelleen kovasti sitä viimeistä lukua jossa kaikki selviää. Oikein hyvin olet keksinyt tähän kaikkea kivaa, erityisesti tuo kaksintaistelu toi lisämakua tähän, vaikka Kalkaroksen käyttäytyminen tuntui menevän hieman yli. Olen Amanecerin kanssa samaa mieltä siitä, että oli hyvä kun tämä uusi luku oli James/Lily painotteinen, hyvä että saivat välinsä selvitettyä. Olisi ollut hyvin tökeröä, jos esimerkiksi Hermione olisi juossut juuri silloin paikalle.. Oikein hyvin on hahmoista uusia puolia paljastanut, ficcisi jaksaa todellakin edelleen kiinnostaa.
Siksipä toivoisinkin pian jatkoa :D
« Viimeksi muokattu: 13.11.2009 22:12:03 kirjoittanut Kuurankukka »
Einmal ist keinmal


Nilla

  • ***
  • Viestejä: 103
    • Hopeinen pimeys -kirjallisuusfoorumi
Vs: Once He Was a Prince (15/22 luku tullut 25.8!)
« Vastaus #43 : 08.02.2010 17:40:58 »
Luin tätä silloin joskus "Kun puoliverinen prinssi rakastui" -nimellä ja joskus viime syksynä onnistuin löytämään uudelleen (olin etsinyt aiemminkin mutta nimenvaihdos sekoitti asioita :D )

Tulostin silloin ensimmäiset kymmenen lukua, tänään tuli luettua niistä seitsemän ja tulin hakemaan lisää. Tämä ficci on historiantuntieni ainoa ilo, opettaja kun selittää aina jotain ihan muuta kuin historiaa. Lukeminen onkin oikein hyvää ajanvietettä, varsinkin kun en ole juuri ficcejä pitkiin aikoihin lukenut.

Toivon, että jatkoa tulee pian lisää. Tähän asti olen pitänyt oikein paljon :D

(Anteeksi vähän epämäärinen viesti, sokerin puute.)
Sometimes people run away just to see if anyone cares enough to follow

 Gryffindor, you know?

Anaid

  • ***
  • Viestejä: 281
  • Jamie <3
Vs: Once He Was a Prince (15/22 luku tullut 25.8!)
« Vastaus #44 : 11.02.2010 18:03:20 »
Tosi hyvä!
P**ka Kalkaros!
Jos sen suunnitelmat olis käyny toteen niin kaikki olis menny pieleen!
Tää on tosi hyvä!
Jatkoo kiitos!
<3:Anaid
Draco/Harry<br />Harry/Ginny<br />Lily/James

Lunella

  • ***
  • Viestejä: 703
Vs: Once He Was a Prince (jatkuu maaliskuussa 2010)
« Vastaus #45 : 28.03.2010 00:07:31 »
Noniin. Vihdoinkin sain tämän luettua ja tykkäsin tästä tosi paljon (vaikka jatkoa toki olisi kiva saada jossain vaiheessa). Tykkään yleensäkin kaikista aikamatkailu-ficeistä, mutta tämä teki mukavan ja hieman oudon eroavaisuuden siinä, ettei Dumbledore tiedä heistä, tai ainakaan Harry, Ron ja Hermione eivät sille kertoneet. Odotan innolla, milloin nämä kolme paljastuvat jollekin opettajalle, sillä eiväthän kolme ylimääräistä oppilasta voi mitenkään jäädä huomaamatta? Myös paritus on ihana, toistaalta toivoisin, että jotain alkaisi jossain vaiheessa tapahtumaan näiden suhteessa.

Hahmot on mahtavan IC'itä tässä tarinassa, mutta viimeisestä luvusta sen verran, että Kalkaroksen käyttäytyminen oli outoa, samoin oli outoa Hermionelta suostua toimittamaan kaksintaistelu-viesti, mutta ehkä se on merkki suhteen lämpenemisestä, että Hermione suostuu Kalkaroksen viestinviejäksi? :'D

Ääh, mulla oli mielessä vaikka mitä sanottavaa, mutta oon sen verran väsynyt, että jätän sanottavani seuraavaan kertaan. Jatkoa odottelisin... seuraava luku tulee tässä kuussa? (:


Life is an illusion.



Nilla

  • ***
  • Viestejä: 103
    • Hopeinen pimeys -kirjallisuusfoorumi
Vs: Once He Was a Prince (jatkuu maaliskuussa 2010)
« Vastaus #46 : 23.05.2010 21:40:33 »
Koskas seuraavaa lukua tulee? Ainakin mulla oli se käsitys että tää oli sulla periaatteessa valmiina jo? :D
Sometimes people run away just to see if anyone cares enough to follow

 Gryffindor, you know?

Kukkamaaria

  • ***
  • Viestejä: 346
  • Keisarinna
Vs: Once He Was a Prince (jatkuu maaliskuussa 2010)
« Vastaus #47 : 24.05.2010 12:51:09 »
Olen lukenut tätä aikaisemminkin, mutta vasta nyt uskalsin tulla kommentoimaan  :) tykkään tavastasi kirjoittaa ja paritus on mitä mahtavin. Toivottavasti kirjoitat pian jatkoa, ja lisää Seviä ja Hermionea :)
But hey, isn´t it fun at the end of the day,
When everyone looks like me?
-Sonata Arctica -Cloud Factory

Tales By Kukkamaaria

Ava by Dolls

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Vs: Once He Was a Prince (taukosella)
« Vastaus #48 : 15.06.2010 13:57:09 »
Suurkiitos kaikille kärsivällisyydestä ja kommenteista!
Vihdoin sain aikaa ja rauhaa viimeistellä tämän ficin. Tässä seuraava luku!


16. luku
Sanoja tulevaisuudesta


Hermione makasi Rosalien sängyllä. Karhea päiväpeitto kutitti hänen paljaita käsiään, mikä tuntui rentouttavalta. Hermione oli juuri saanut kuulla Lilyltä, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut: Harryn isä oli paljastanut olevansa animaagi.

"He ovat tehneet sitä jo muutaman vuoden, enkä minä ole huomannut mitään!" Lily parahti ja pudisti päätään. Hänellä oli vielä vartti aikaa valmistautua päivän ensimmäiselle oppitunnille, pimeyden voimilta suojautumiseen.
   Hermione nousi hitaasti istumaan. Hän ei halunnut uskoa, että Kalkaros oli läpeensä paha. Pieni ääni hänen päässään muistutti kuitenkin Dumbledoren murhasta.
   ”Minä en tiedä mitä ajatella”, Lily sanoi pudistaen päätään. Hänen äänensä vaimeni epämääräiseksi mutinaksi.
   Hermione huokaisi syvään. Välillä oli raskasta salata totuus siitä, että hän tiesi enemmän kuin antoi olettaa.
   "Animaagitaitoja ei opetella ihan yhdessä yössä", hän muistutti Harryn nuorta äitiä.
Lily tuijotti ulos ikkunasta samalla kun nyökkäsi lähes huomaamattomasti. Sitten hän pudisti nopeasti päätään.
   ”James Potter tekee väärin! Minun pitäisi kannella rehtorille."
Lily nappasi koululaukkunsa ja alkoi tunkea läksykirjoja sen sisuksiin.
   ”Minä en ymmärrä, mitä Kalkaros touhusi”, hän puhisi. ”Kidutuskirous… Hän on vasta 17-vuotias! Mistä hän on voinut oppia –?"
   Hermione väisti Lilyn vihreiden silmien katsetta. Kidutuskirous ei todellakaan ollut kuulunut hänen suunnitelmaansa. Hermione olisi vain halunnut antaa kelmeille kunnon opetuksen… Mutta nähtävästi Kalkaros oli suunnannut kaiken vihansa James Potteriin. Eikä se viha lievenisi koskaan, Hermione ajatteli surullisena,  muistellen kaikkia niitä kertoja, kun Kalkaros oli piinannut Harrya.
   ”Sen takia minä en halua kieliä Dumbledorelle”, Lily jatkoi epäröiden, ”James – äh, Potter – käytti sitä, enkä minä halua, että… että siitä tehdään mitään isoa numeroa.”
   Hermione pyöräytti silmiään.
”Älä huoli, minä en kerro kenellekään. Jamesia ei eroteta koulusta.”
Hermione väisti Lilyn viskaamaa tyynyä.
   ”Kuule, minä taidan mennä… Tylyahoon”, Hermione sanoi ja nousi seisomaan. Hän halusi etsiä Harryn ja Ronin ja kertoa ainakin osan edellisen illan tapahtumista.
Lily katsoi häntä hieman hämillään.
   ”Kuule”, Lily aloitti varovaisesti, ”olen vähän miettinyt. Mitä te oikeastaan teette täällä? Kun te ette käy koulua.”
   Hermione empi. Kouluun tutustuminen kuulosti jo liian läpinäkyvältä. Pitäisi keksiä parempi valhe. Lily katsoi häntä odottavasti.
   ”Me… me olemme kiertolaisia”, Hermione sopersi ja tajusi kuulostavansa epätoivoiselta.
   ”Haluamme nähdä maailmaa. Tylypahka on niin mukava, että suostuttelin Larryn ja Ronin jäämään tänne.”
   Lily hymyili tavalla, joka muistutti Harryn ilmettä syyskuun ensimmäisenä päivänä.
   Hermione lähti Rohkelikkotornista ontto tunne mahanpohjassaan. Oli tosiaan onnekasta, kuinka hyvin he olivat onnistuneet väistelemään opettajia ja kiusallisia kysymyksiä näin pitkään. Hän, Harry ja Ron eivät voineet jäädä vuoteen 1977 ikuisiksi ajoiksi, vaikka Hermione ei enää vihannutkaan temppuilevaa aikaa.

* * *

Sirius tunsi itsensä yhtä aikaa maailman onnekkaimmaksi koiraksi, kelmiksi ja koululaiseksi, kun hän sai Puuskupuhin taianomaisen kupin käsiinsä.
   "Se siis kertoo minulle, miten minä rikastun?" Sirius varmisti. Hän puristi kultaista kuppia molemmin käsin. Rosalie nyökkäsi ja katseli ahnaasti käsissään olevaa kultaista medaljonkia.
   He istuivat aution oleskeluhuoneen lattialla, sohvatyynyjen päällä. Muut rohkelikot olivat tunnollisesti oppitunneilla tai makuusaleissa lukemassa.
   "Sinun pitää täyttää se vedellä ja juoda koko annos kerralla", Rosalie neuvoi katse Siriuksen perintökorussa. Hänellä oli yllään violetti aamutakki. Vaaleat hiukset valuivat sotkuisena kiharana hartioiden yli. Puuskupuhin kupin kimalluksessa Rosalie näytti sievältä – mutta niin näytti varmaan Hagridkin, Sirius ajatteli.
   Sirius kaatoi juomakannusta kirkasta vettä kuppiin. Mitään erikoista ei tapahtunut. Samaan aikaan Rosalie ujutti medaljongin kaulaansa. Sirius ei ollut koskaan saanut kapistusta auki, eikä siinä luultavasti piillyt taikavoimia. Mutta kulta oli aina kultaa, ja Rosalie oli saanut luvan kanniskella helyä tämän päivän ajan.
   Ennen kuin Sirius hörppäsi vettä, hänen oli pakko kysyä:
"Oletko sinä juonut tästä? Et vaikuta kovin vauraalta."
   Rosalie kohotti kulmiaan ja vastasi:
"Minä sain sinun arvokkaan medaljonkisi lainaan, kun join vain yhden kulauksen. En ole ahne, niin kuin eräät."
   Sirius pyöräytti silmiään ja joi kupin kerralla tyhjäksi.
"No niin, missä minun kaljuunani ovat?" hän kysyi ja katseli ympärilleen, aivan kuin rahaa olisi pian odotettavissa ovista ja ikkunoista.
   "Se voi kestää", Rosalie huomautti, "eikä rikastuminen tarkoita aina rahaa."
Sirius kavahti seisomaan.
   "Tämä alkaa haiskahtaa huijaukselta. Minun olisi pitänyt muistaa, että sinä olet Ludo Bagmanin sisar!"
   Rosalie nousi hänen eteensä.
"Tämä on Puuskupuhin kuppi! Minun veljeni ei todellakaan määrittele sitä, kuka minä olen!" Rosalie tiuskaisi.
   Sirius tyrkkäsi kultaisen kupin tytön syliin.
"Se veto taisi olla huono idea", hän sanoi koleasti.
   "Niin oli", Rosalie napautti ja viskasi medaljongin kaulastaan Siriukselle. "Minun ei olisi pitänyt usuttaa sinua Hannahin kimppuun. Hänellä on tarpeeksi vaikeaa muutenkin."
   Sirius laittoi medaljonkinsa takaisin kaulaan ja mulkoili Rosalieta.
"Noin, nyt sinä olet taas rikas. Tuntuuko hyvältä?" Rosalie tiukkasi.
   Sirius mulkoili Rosalieta, joka puristi valekuppia typerillä vaaleanpunaisilla kynsillään. Hiljaisuus lankesi oleskeluhuoneeseen, kun he kaksi tuijottivat toisiaan kiukkuisesti.
   Yhtäkkiä kultainen kuppi tipahti matolle. Rosalie sulki silmänsä, jolloin Sirius tunsi kevyttä voitonriemua: hän oli kukistanut ärsyttävän Rosalien tuijotuskilpailussa. Sirius nousi seisomaan ja päätti lähteä taikajuomatunnille. Kun hän oli ottanut muutaman askeleen kohti muotokuva-aukkoa, Rosalie sanoi vaimealla äänellä:
   "Sinä olet vapaa."
Hämmentynyt Sirius kääntyi katsomaan lattialla istuvaa Rosalieta, joka oli avannut silmänsä. Rosalien iirikset olivat tavallisesti vaalean siniset, mutta nyt ne olivat luonnottoman näköiset: silmät suorastaan hohtivat.
   "Mitä sinä höpiset?" Sirius tivasi.
Rosalie katsoi suoraan eteensä, kädet rauhallisesti reisien päällä.
    "Mitä – asuisin sinun luonasi?" hän sanoi hieman hämmästyneenä, mutta hymy kareili Rosalien huulilla. Sirius meni hänen eteensä, mutta ei saanut katsekontaktia tyttöön.
    "Häh? En minä mitään sellaista ehdottanut – todellakaan", Sirius huomautti. Hänestä tuntui, että Rosalien kannattaisi käydä tarkistuttamassa kuulonsa mahdollisimman pian.
   "Oletko hullu? Totta kai minä tahdon jättää Dursleyt! Onko sinulla koti? Milloin minä voin muuttaa?" Rosalie innostui ja katsoi vihdoin Siriusta silmiin. Hän kohensi asentoaan ja tuijotti Siriusta kärsimättömästi.
   "Hei, hetkinen nyt!" Sirius huudahti ja siirtyi kauemmas. "Ensinnäkin, minä asun Jamesin luona eikä siellä ole ylimääräistä tilaa. Sitä paitsi, me emme ole edes koskaan käyneet treffeillä..."
   Rosalie kurtisti kulmiaan ja kysyi:
"Karkasitko sinä kotoa?"
   Keskustelu kulki oudoilla raiteilla, aivan kuin Rosalie ei olisi välittänyt ollenkaan Siriuksen vastauksista.
   "Ei minun tarvitse karata paikasta, jossa minua ei kaivata. Minä lähdin", Sirius sanoi synkkänä, mutta Rosalie huusi jo hänen äänensä päälle:
"Sirius? Oletko täällä? Minne hän meni?"
   Sitten Rosalie sulki silmänsä ja kaatui kyljelleen lattialle.

* * *

Hermione laskeutui eteisaulaan. Kuten oli sovittu, Kalkaros odotti häntä siellä. Kalkaroksen hymy hyytyi, kun hän näki Hermonen tuiman katseen.
   ”Mitä sinä olet tehnyt?” Hermione kysyi luonnottoman kimeällä äänellä. ”Minähän sanoin, etten halua satuttaa ketään.”
Kalkaros kääntyi katsomaan tammisia ulko-ovia. Hermionesta tuntui, ettei Kalkaros katunut tekoaan lainkaan. Se sai hänet suuttumaan entistä enemmän.
   ”Sinä et tiedä”, Kalkaros sanoi rauhallisella äänellä, ”sinä et tiedä, kuinka paljon James on satuttanut minua näiden vuosien aikana.”
Hermione astui lähemmäs Kalkarosta, jonka kasvoja saattoi tuskin erottaa mustien hiusten takaa.
   ”Severus, anteeksiantamattomien kirousten käyttö vie Azkabaniin.”
Kalkaros ei vastannut mitään. Hermione laittoi toisen kätensä hänen olkapäälleen. Kalkaros vavahti.
   ”Kelmit ovat lapsellisia. He eivät ymmärrä sinua”, Hermione sanoi tavoitellen rauhallista äänensävyä. Hän huokaisi syvään. ”Mutta minä ymmärrän.”
Kalkaros kääntyi katsomaan häntä kulmat koholla. Hän astui askeleen taaksepäin, irrottautuen Hermionen kosketuksesta. Katse yhä Hermionen silmissä hän sanoi:
    ”Minä haluan näyttää sinulle jotain.”
Yllättäen Kalkaros tarttui Hermionen käteen ja veti hänet mukaan käytävään, josta laskeuduttiin tyrmiin. He saapuivat tyhjään käytävään ja Kalkaros otti taikasauvansa esiin.
    ”Se toimii tasatunnein”, Kalkaros sanoi lähinnä itsekseen ja vilkaisi Hermionen kädessä olevaa rannekelloa. Se oli kymmentä vaille seitsemän.
”Minä… Minä olen kehitellyt oman loitsun”, Kalkaros henkäisi. Hermione katsoi häntä odottaen ja oli haljeta uteliaisuudesta. Kalkaros vilkaisi taas hänen kelloaan.
    ”Nimitän sitä menopaluuloitsuksi”, Kalkaros sanoi. ”Olen kehitellyt sitä halloweentanssiaista asti.”
   Kalkaros hymyili Hermionen hämmentyneelle ilmeelle.
”Sinä sanoit, että se olisi huomattava osoitus neroudesta”, Kalkaros muistutti. ”Ajassa matkustamisen salat…”
    Hermione vajosi hetkeksi omiin mietteisiinsä. Hän pääsisi vihdoinkin kotiin, omaan aikaansa. Pieni ääni hänen sisällään käski kuitenkin jäämään vielä hetkeksi menneisyyteen.
   ”Se toimii vain tasatunnein?” Hermione varmisti.
Kalkaros nyökkäsi.
   ”Toisaalta olen testannut sitä vasta pari kertaa… En usko, että ministeriö hyväksyisi menopaluuloitsua. Sen toimintaan vaikuttavat monet seikat. Jos matkustaa yksin, pääsee kevyemmin perille. Mitä kauemmas menneisyyteen siirtyy, sitä vaikeampi on päästä takaisin.”
    Kalkaros vilkaisi jälleen Hermionen rannekelloa. Se näytti minuuttia vaille seitsemää. Kalkaros tarttui Hermionen käsivarteen.
    ”Minne me mennään?” Hermione kysyi arasti.
Kalkaros ei vaivautunut vastaamaan. Hän odotti hetken. Sitten…
”Menopaluu, vuosi 1997, Tylypahka”, Kalkaros lausui selkeästi. Sitten heidät ympäröi sankka musta sumu. He siirtyivät kaksikymmentä vuotta eteenpäin. Sumu haihtui. He seisoivat samassa paikassa mistä olivat lähteneetkin, autiossa käytävässä lähellä tyrmiä.
”Mennään”, Kalkaros sanoi innoissaan ja lähti nousemaan kohti eteisaulaa. Järkyttyneenä Hermione seurasi häntä. Ketään ei kuitenkaan kävellyt heitä vastaan. Mistään ei kuulunut ääniä. Kalkaros vilkuili ympärilleen. Hän käveli ulos auringonpaisteeseen, Hermione vanavedessään.
   ”Tuolta kuuluu jotain”, Kalkaros mutisi itsekseen ja lähti kävelemään kohti järveä. Pahaa aavistaen Hermione seurasi häntä. Hän saattoi erottaa vedenväen laulun jo kaukaa. Hän näki satoja penkkejä ja satoja ihmisiä istumassa niissä. Hän riensi Kalkaroksen rinnalle ja tarttui tämän käteen.
”Pysähdy. He eivät saa nähdä meitä.”
    Kalkaros totteli. Kahdestaan he näkivät, kun Hagrid kantoi purppuraiseen samettiin käärittyä ruumista kohti edessä olevaa jalustaa. Hermione tuijotti hautajaisvieraita. Hän näki itsensä itkemässä Ronin olkaa vasten.
”Häivytään”, Hermione sanoi nopeasti ja yritti vetää Kalkarosta takaisin kohti linnaa.
”Kuka on kuollut?” Kalkaros kysyi hievahtamatta paikoiltaan. Musiikki oli lakannut soimasta. Pienikokoinen ja tupsutukkainen, mustaan ja yksinkertaiseen kaapuun pukeutunut mies oli aloittanut puheensa.
Hermione sai vedettyä Kalkarosta muutaman metrin kauemmas penkkiriveistä. Samalla Hermione kompastui ja kaatui maahan. Kalkaros ei vaivautunut auttamaan häntä ylös, niin tiiviisti hän tuijotti Dumbledoren hautajaisia.
Hermione hieroi päätään. Hän näki oikealla puolellaan lohkeilleen hautakiven. Onneksi hän ei ollut lyönyt päätään siihen.

Rosemary Kasandra Korpinkynsi 1900–1965
Sukunsa viimeinen.


Hermione tuijotti itsensä pituista hautakiveä tiiviisti. Sen sävy oli vaalean harmaa. Kultaiset koristeet olivat kuluneet. Hautaa olisi voinut luulla sen koon puolesta sukuhaudaksi, mutta siihen oli kaiverrettu vain Rosemaryn nimi. Hermione erotti haudan alareunassa pienen merkin, joka ei ollut kulunut lainkaan. Se esitti mustaa kotkaa.
   ”Palataan takaisin menneisyyteen”, Hermione sanoi vaativasti Kalkarokselle. ”Minun täytyy päästä sairaalasiipeen.”
Kalkaros kääntyi katsomaan häntä hieman näreissään. Lopulta hän suostui ja he poistuivat hautausmaalta.
   ”Menopaluu, 15. marraskuuta ja vuosi 1977, Tylypahka”, Kalkaros lausui jälleen tyhjässä käytävässä. Tuttu musta sumu kietoutui heidän ympärilleen. Hermione vilkaisi rannekelloaan. Sen viisarit pyörivät vinhasti ympyrää.
Kun sumu haihtui, kello näytti kahdeksaa, eli tasatuntia. Kalkaros katsoi Hermionea silmät kiiluen.
   ”Piditkö sinä siitä?”
Hermione empi. Sitten hän nyökkäsi hitaasti.
   ”Olenko minä nyt nero sinun mielestäsi?”
Hermione naurahti hermostuneesti ja nyökkäsi taas. Sitten hän sanoi pikaiset hyvänyön toivotukset, mutta Kalkaros tarttui hänen käteensä, eikä Hermione päässyt lähtemään.
   ”Anteeksi”, Kalkaros sanoi hiljaa.
Hermione tuijotti häntä. Kalkaros ei ollut koskaan aikasemmin pyydellyt anteeksi tekemisiään. Sekunnin murto-osan ajan Hermione ajatteli, että Kalkaros pyysi anteeksi Dumbledoren tappamista.
   ”Hannah, anteeksi. Minun ei olisi pitänyt satuttaa Potteria sillä tavalla. En voi pyytää häneltä anteeksi, mutta sinulle minä voin sanoa sen. Anteeksi.”
Hermione seisoi hievahtamatta paikoillaan. Hän irrottautui Severuksen höllentyneestä otteesta. Sitten hän ryntäsi pois Severuksen luota, pois eteisaulasta. Hän oli melkein halunnut suudella Severusta.

* * *

Hermione oli kertonut Harrylle ja Ronille kaiken menopaluuloitsun kokeilusta ja Rosemary Kasandra Korpinkynnen haudasta. Harry yritti koota ajatuksiaan ja miettiä, mitä merkitystä tällä löydöllä saattaisi olla. He kolme olivat päättäneet jäädä vielä pariksi päiväksi Tylypahkaan, koska menopaluuloitsu vaikutti vielä keskeneräiseltä.
   ”Korpinkynnen viimeinen perillinen haudattiin siis Tylypahkaan”, Harry sanoi. ”Ehkä Tom Valedro löysi hänen haudastaan jotain, mikä kuului itse Rowena Korpinkynnelle ja teki siitä hirnyrkin.”
Hermione kohautti olkiaan.
    ”Ehkä. Se tuntuisi kuitenkin liian helpolta.”
Hetken he istuivat vaiti nojatuoleissaan. Ron ei ollut sanonut vielä sanaakaan.
    ”Dumbledore sanoi, ettei Voldemort luultavasti tunne, kun hirnyrkki tuhoutuu”, Harry sanoi lopulta. ”Sen puolesta voimme siis vapaasti tuhota hirnyrkin jo nyt.”
Päiväkirja ja sormus olivat jo tuhoutuneet, Harry kertasi mielessään. Neljä hirnyrkkiä oli vielä tuhoamatta. Yksi niistä saattoi olla aivan heidän lähettyvillään.
   ”Sopiiko, että menemme vasta huomenna katsomaan sitä hautaa?” Ron kysyi hetken kuluttua ja haukotteli.
   ”Sopii”, Hermione sanoi reippaasti ja ponkaisi ylös tuolistaan.
Harry vaihtoi pikaisesti pyjamaansa ja kömpi peittonsa alle. Hermione sammutti valot, mutta Harry ei saanut unta. Hirnyrkit pysyivät päällimmäisinä hänen mielessään. Voldemort oli pyrkinyt haalimaan jotain jokaiselta neljältä tuvan perustajalta. Dumbledore oli epäillyt, ettei hän ollut löytänyt kaikkia. Oliko Dumbledore erehtynyt? Harry mietti Kalkarosta, joka oli lopulta pettänyt Dumbledoren ja murhannut hänet. Dumbledore oli aina vakuuttanut Harrylle, että Kalkarokseen saattoi luottaa. Lopulta Harry tuli siihen tulokseen, että jokainen ihminen tekee virheitä elämänsä aikana, myös Dumbledore… ja Kalkaros.

Seuraavana päivänä Harry meni seuraamaan Rohkelikkojen huispausharjoituksia, näkymättömyysviitan alla tietenkin. Aluksi oli ollut vaikeaa tottua seuraamaan pelaamista sivusta. Ennen – tai siis tulevaisuudessa – hän oli ollut joukkueen kapteeni ja jaellut ohjeita sekä käskyjä.
   Vain Remus istui katsomossa.
"Missä Sirius on?" Harry kysyi vilkaistuaan pelikentälle.
   Väsyneen oloinen Remus empi.
"Hän vei Rosalien sairaalasiipeen. Toivon todella, etteivät ne kaksi ole taistelleet", hän vastasi lopulta.
   Harry tiesi, että hänen kummisetänsä oli äkkipikainen ja jääräpäinen, mutta ei luultavasti satuttaisi ketään – varsinkaan tyttöä – ilman kunnollista syytä.
   "Pitääkö Hannah huispauksesta?" Remus kysyi yhtäkkiä.
"Ei, miten niin?" Harry hämmentyi.
"No kun hän on tuolla", Remus vastasi ja osoitti Hermionea, joka käveli kohti katsomoa. Harry tunsi pientä närkästystä, koska hän olisi halunnut jäädä treenien jälkeen juttelemaan isänsä kanssa.
"Larry, sinun pitää tulla mukaan", Hermione huusi ja katseli Remusta.

Harryn olo synkkeni, kun hän erotti hautapaasien harvat rivit. Tähän paikkaan Dumbledore haudattaisiin.
Harry katseli hautoihin kirjoitettuja nimiä ja vuosilukuja. Useimpien haudattujen elinikä oli lyhyt – Harry oletti, että suurinosa oli koulussa kuolleita oppilaita.
”Se on tämä”, Hermione huudahti muutaman metrin päästä. ”Hauta on paremmassa kunnossa kuin Dumbledoren hautajaisten aikoihin.”
Harry meni katsomaan Hermionen osoittamaa hautaa.

Rosemary Kasandra Korpinkynsi 1900 - 1965
Sukunsa viimeinen.


Hermione näytti kotkan kuvaa. Harry kosketti sitä. Mitään ei tapahtunut.
”Aukene”, Harry sanoi ja yritti tavoitella kärmeskielen sihisevää ääntä. Hermione pudisteli päätään. Ron potkaisi hautakiveä.
”Minusta tuntuu, että Tiedät-kai-kuka sai Korpinkynnen arvoesineen jotain toista kautta”, Ron sanoi tuimana. ”Ehkä olisi parempi, jos me palaisimme omaan aikaamme nyt.”
   ”EI!” Hermione huudahti. ”Me emme voi”, hän lisäsi hiljempaa.
Ron katsoi häntä kulmat koholla.
   ”Miten niin? Mikä sinua täällä pitää?”
Ron astui askeleen lähemmäs Hermionea. Hänen ilmeensä oli vaativa.
   ”Ei minua täällä mikään pidä”, Hermione tiuskaisi, ”mutta me emme voi lähteä noin vain. Ihmisten muistia pitää muunnella ja hirnyrkki… Harry! Me emme voi lähteä. Varmasti on vielä jotain tärkeää, mitä me emme ole huomanneet.”
   Harry katsoi Hermionen lähes hätääntyneitä kasvoja. Hitaasti hän nyökkäsi.
    ”Mehän sovimme, että jäämme vielä muutamaksi päiväksi. Menopaluuloitsu ei ole ehkä täysin turvallinen… Ihmettelen vieläkin sitä, miten minä pääsin ensimmäisellä kerralla tänne ja takaisin niin helposti.”
    Hermione näytti helpottuneelta. Ron kierteli lukemassa hautakiviin kaiverrettuja nimiä.
   ”Täällä ei ole vielä Dumbledoren hautaa", Ron mutisi hiljaa.
”Mennään takaisin linnaan”, Harry ehdotti.
« Viimeksi muokattu: 29.12.2011 18:43:10 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Kukkamaaria

  • ***
  • Viestejä: 346
  • Keisarinna
Vs: Once He Was a Prince // JATKOA 15.6.
« Vastaus #49 : 15.06.2010 17:09:45 »
Hahaa, ensimmäinen! :D

Pidin todella paljon! :) yhtä juttua en vain tajunnut, miksi Rosalie pyörtyi?  ???

”Anteeksi”, Kalkaros sanoi hiljaa.

Severus oli niin suloinen :) harmi, ettei vielä tapahtunut mitään Severuksen ja Hermionen välillä. Mutta toivottavasti pian tapahtuu ;)

Jatkoa nopeasti!! :)

But hey, isn´t it fun at the end of the day,
When everyone looks like me?
-Sonata Arctica -Cloud Factory

Tales By Kukkamaaria

Ava by Dolls

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Vs: Once He Was a Prince // JATKOA 15.6.
« Vastaus #50 : 16.06.2010 20:45:52 »
Laitan jatkoa pian, koska tässä oli välissä niiin pitkä tauko. Kiitos Kukkamaaria kommentista!

17.luku
 Valmistelua


Ensilumi peitti Tylypahkan tilukset kevyesti kuin silkkiharso. Harry katseli leijuvia lumihiutaleita oleskeluhuoneen ikkunasta. Hän, Ron ja Hermione olivat toistaiseksi päättäneet jäädä menneisyyteen, vaikka heillä saattaisikin olla mahdollisuus päästä takaisin omaan aikaansa.
   Hermione oli jostain syystä päättänyt, että he eivät olleet vielä valmiita palaamaan omaan aikaansa.
   ”Harry, kelmit ovat oikeassa. Mitä me oikein tehdään täällä?” Ron oli kysynyt edellisenä iltana, kun he olivat palanneet Tylypahkan hautausmaalta. Kelmit ja Lily olivat kyselleet vähän väliä, mikä piti heitä Tylypahkassa.
   Harry huokaisi syvään. Hän oli uskotellut itselleen ja Ronille, että arvoituksia tosiaan oli vielä ratkomatta. Se ei ollut valehtelua. Harrylla ei vain ollut pienintäkään vihjettä siitä, miten jatkaa tästä eteenpäin. Hän tiesi vain, missä sijaitsi Rosemary Kasandra Korpinkynnen hauta. Hän halusi uskoa, että löytäisi myös hirnyrkin. Todisteita sen sijainnista ei ollut.
   Hermionella puolestaan ei ollut mitään sitä vastaan, että he jäivät viettämään aikaa menneisyyteen. Itse asiassa Hermione vaikutti innostuneelta, kun hän sai mahdollisuuden tutkia kirjastoa (monet kirjat olivat hänelle kuulemma ennestään tuntemattomia) ja viettää aikaa nuoren ja oudon Kalkaroksen kanssa. Se hämmensi Harrya eniten. Kalkaros oli kaiketi pätevä oppilas ja osasi omia loitsuja, mutta kaikesta huolimatta Kalkaros oli… inhottava. Harry ei koskaan lakkaisi näkemästä Kalkarosta murhaajana. Ei koskaan.
    Harry kuuli askeleita portaikosta ja kääntyi katsomaan. James laskeutui oleskeluhuoneeseen. Koska Harry oli verhoutunut näkymättömyysviittaan, ei James voinut huomata häntä. Harry seurasi Jamesia ulos käytävälle.
   ”Hei”, Harry kuiskasi varmuuden vuoksi. ”Mennäänkö?”
James säpsähti hieman ja nyökkäsi. Ensin he suuntasivat luutakomerolle hakemaan Jamesin luudan ja pallot. Lisäksi he ottivat yhden koulun kehnoista luudista, jollaisen Harry muisti nähneensä omassa ajassaankin.
   Sitten he lähtivät huispauskentälle, jossa Jamesin oli tarkoitus näyttää Harrylle hyviä lentokikkoja. Harry epäili suuresti, ettei hän oppisi mitään uutta. Oikeasti hän halusi vain viettää aikaa isänsä kanssa, joka ei tiennyt viettävänsä aikaa (tulevan) poikansa kanssa.
   ”Sää on hieman kolea”, James tuumasi ja ravisteli lunta hartioiltaan.
”Ei se haittaa”, Harry sanoi. ”Olen tottunut lentämään vaikeissa olosuhteissa.”
   James vilkaisi Harrya uteliaana, mutta Harry pysyi vaiti. Mitä vähemmän James hänestä oikeasti tiesi, sen parempi.
   ”Oletko kokeillut laiskiaispyörähdystä?” James kysyi, kun he pääsivät kentän laidalle. Harry aikoi ensin vastata, että hän osasi sen vaikka unissaan, mutta sitten hän päättikin sanoa:
    ”Pari kertaa.”
James rupesi neuvomaan hänelle laiskiaispyörähdystä. Heillä oli oikein hauskaa, varsinkin kun Harry yritti esittää kömpelöä. Lopulta hän teki pyörähdyksen täydellisesti ja iski vielä kaadon maaliin.
    ”Loistavaa”, James kehui ja hymyili. ”Sinä tosiaan olet minulle sukua.”
Harrykin hymyili.
    Loppuajan he pelasivat niin, että toinen oli pitäjä ja toinen yritti saada kaadon maaliin. Pitäjänä Harry oli oikeasti aika kehno, koska hän oli harvemmin pelannut sitä paikkaa. Jameskaan ei ollut kovin kummoinen.
   ”Kuule, kohta on joulu”, James sanoi, kun he laskeutuivat maahan. ”Koska olet sukua, voisin kutsua sinut meille kylään.”
   Harry väisti Jamesin innosta hehkuvan katseen. Hän olisi niin kovasti halunnut vastata kutsuun myöntävästi: silloin Harrylla olisi mahdollisuus tavata isovanhempansa ja nähdä juuriaan.
   ”Minä en voi tulla”, Harry vastasi raskain sydämin. ”Menen…öö, Ranskaan jouluksi.”
   James katsoi Harrya kulmat koholla.
”Minulla on siellä – ” Harry empi hetken. ’Mummo’ kuulosti liian pehmolta. ”Tyttöystävä”, Harry päätti viimein.
James virnisti.
   ”Olet iskenyt jonkun ranskalaisen vai? Hienoa!”
James löi Harrya olalle. He lähtivät palaamaan kohti linnaa pimeyden ympäröimänä. Tylypahkan ikkunoissa loistivat aavemaiset valot.
   ”Voro on luultavasti jo lukinnut ovet”, James huomautti. ”Mutta me emme tarvitsekaan ovia.”
   James nousi luudalleen. Harry seurasi uteliaana hänen esimerkkiään.
”Menemme sisään ikkunasta!” James ilmoitti ja nousi korkeuksiin. Jännittyneenä Harry seurasi häntä. He lensivät Rohkelikkotornin luokse. James koputti yhteen ikkunaan, jonka takaa erottuivat korkeat pylvässängyt.
   Makuusalin ikkuna aukesi. James huudahti epäuskoisena, kun näki edessään seisovan punatukkaisen tytön.
   ”Lily! Mitä sinä teet poikien makuusalissa? Oletko sinä siellä jonkun kanssa –?”
James yritti kurottaa päätään Lilyn yli.
”Tämä on tyttöjen makuusali”, Lily tiuskaisi, "ihan kuin et tietäisi sitä!"
Hänen ilmeensä pehmeni, kun hän huomasi Harryn.
”Ahaaaa”, James tajusi ja haroi mustaa hiuspehkoaan. ”Anteeksi. Larry tässä vähän töpeksi, hän luuli tätä poikien makuusaliksi. No, nyt kun me kerran ollaan tässä, niin ei kai haittaa jos me tullaan tätä kautta sisälle?”
Yhä hämmentyneen oloinen Lily väisti ja päästi heidät makuusaliin.
   ”James, onko sinulla jotain asiaa?” Lily kysyi vakavana. James oli nostanut luudan olalleen ja tuijotti Lilyä mietteliäänä.
   ”Asiaa?” James toisti.
Lily nyökkäsi. ”Niin.”
   ”Mitä asiaa minulla pitäisi olla?” James kysyi varuillaan.
Lily käänsi heille selkänsä. Hän sulki ikkunan, josta James ja Harry olivat juuri lentäneet sisälle. Sitten Lily kääntyi hitaasti katsomaan Jamesia silmiin.
   ”James, minä olen suoraan sanottuna huolissani teistä, etenkin... Remuksesta."
Harryn mielestä keskustelu oli valumassa kiusallisille urille – ainakin hänen kannaltaan. Hän yritti siirtyä mahdollisimman huomaamattomasti kohti makuusalin ovea. Samalla hän poimi näkymättömyysviitan taskustaan.
   ”Ai siitä tässä on kyse”, James huudahti ja naurahti helpottuneena. ”Minä jo luulin, että on tapahtunut jotain vakavaa. Oletko sinä ihastunut Kuutamoon?”
Lily astui askeleen lähemmäs Jamesia.
   "Minä olen johtajatyttö. Minun pitäisi kertoa tästä Dumbledorelle."
Harry poistui huoneesta, vaikka jokin hänen sisällään olisi halunnut jäädä huoneeseen kuuntelemaan vanhempiensa rakkaustarinaa.

* * *

Lily kuuli oven loksahtavan kiinni. Hän ja James olivat nyt kahden tyttöjen makuusalissa. James tuijotti häntä tiukasti.
   ”Dumbledore tietää jo”, James sanoi karkeasti. Dumbledore tiesi jo, että Remus oli ihmissusi. Rehtori ei kuitenkaan tiennyt, että tiluksilla liikkui rekisteröimättömiä animaageja.
   "Ehkä minun pitäisi tarjota apua", Lily sanoi, vaikka tunsi itsensä lapselliseksi. Hän ei voisi mitenkään auttaa Remusta.
   "Anna olla", James tuhahti. Häntä kadutti, että oli paljastanut kelmien salaisuuden Lily Evanssille. Hän oli luvannut ystävilleen, että animaagit olivat heidän yhteinen salaisuutensa.
   "Rosalie on edelleen sairaalasiivessä, enkä ole päässyt katsomaan häntä", Lily vaihtoi puheenaihetta, "tiedätkö sinä siitä jotain? Sirius vei hänet sinne."
   James pudisti päätään.
"Sirius on ollut koko päivän Rosalien luona. En usko, että hän teki mitään tahallaan."
   Lily näytti hieman epäuskoiselta.
"Kuule, minä en halua häiritä sinua. Hyvää yötä", James toivotti ja lähti. Hän laskeutui oleskeluhuoneeseen kovan ujelluksen saattelemana – portailla oli taipumusta kohdella miespuolisia opiskelijoita kaltoin.

* * *

Harry, Ron ja Hermione istuivat kirjastossa päät yhteen painettuina. He lukivat Tylypahkan sivuhistoriikkia, jossa oli lisää tietoa tupien perustajista ja heidän jälkeläisistään. Harry pongasi ensimmäisenä Rosemary Kasandra Korpinkynttä käsittelevän kappaleen:

…Rosemary Kasandra Korpinkynsi asuu Tylyahon velhokylässä. Hän on syntynyt vuonna 1900 ja täytti tänä vuonna pyöreät kuusikymmentä vuotta. Ylpeänä sukujuuristaan hän on säilyttänyt muutamia perintökalleuksia, mutta todistamatta on, kuuluiko yksikään niistä alun perin Rowena Korpinkynnelle.
Rosemary Korpinkynsi tunnetaan älykkäänä kirjailijana, jonka teoksia ovat muun muassa Mikä on manalius ja Pirteät peikkojuomat.


”Hän asui Tylyahossa!” Ron huudahti innoissaan.
Hermione yritti hiljentää Ronin hyssyttelemällä. Hän ja Harry olivat piiloutuneet näkymättömyysviitan alle. Ron vilkuili ympärilleen. Lähettyvillä ei näkynyt ketään.
   ”Me voidaan mennä kyselemään, missä hän asui. Jos jokin hänen tavaroistaan on tallella, se voi olla hirnyrkki”, Ron jatkoi hiljempaa.
   Hermione jatkoi kirjan lukemista. Harry sanoi:
”Minusta on muutenkin parempi, jos lähdemme linnasta vähäksi aikaa. Keräämme liikaa huomiota, jos liikumme ilman viittaa.”
   Ron nyökkäsi.
”Meidän pitää muunnella ihmisten muistia. Hermione, osaatko sinä tehdä sen?”
   Hermione sai luettua kappaleen loppuun.
”Minun pitää harjoitella sitä vielä, mutta uskon, että voin tehdä sen”, Hermione sanoi varman kuuloisena. Samalla hän kaivoi esiin pergamentin, johon oli listannut joukon nimiä.
   ”Tällä hetkellä meidän pitää muunnella suunnilleen sadan ihmisen muistia”, Hermione sanoi kepeästi.
”SADAN?” Ron huudahti epäuskoisena.
Hermione tökkäsi häntä varoittavasti.
   ”Niin, sadan. Emme voi ottaa pienintäkään riskiä…”
He vaikenivat, koska Matami Prilli ilmestyi lähelle heidän pöytäänsä. Prilli katsoi Ronia uhkaavasti.
   ”Voitko uskoa, hän on lukenut yli sata kirjaa?" Ron tölväisi.
Prilli oikoi lasejaan ja näytti entiseltä kiukkuiselta itseltään, vaikka olikin roimasti nuorempi kuin Harryn muistikuvissa.
   ”Hermione, harjoittele nyt”, Ron sanoi merkitsevästi.
Pian Prilliin osui valosuihku, joka jäi häälymään hänen aivojensa kohdalle. Kului minuutti, jonka aikana Prillin silmät tuijottivat tyhjyyteen. Sitten taian kipinät katosivat ja Prilli henkäisi. Aivan kuin hän olisi juuri pidättänyt hengitystään.
   ”Kukas sinä olet?” Prilli kysyi hämmentyneeltä Ronilta.
”Arthur Weasley”, Ron sanoi nopeasti, nousi seisomaan ja riensi ulos kirjastosta. Matami Prilli jupisi itsekseen kirjojen huonosta kohtelusta, poimi Tylypahkan historiikin itselleen ja lähti tutkimaan sen kuntoa pöytänsä ääreen.
   ”Hienoa, Hermione”, Harry kuiskasi. ”Seuraavaksi unhoitetaan Kalkaros!”
Hymy hyytyi Hermionen kasvoilta.
   ”Tuota, Kalkaros tuntee mi– meidät paremmin kuin Prilli. Hänen muistinsa muuntelu on vaikeampaa. Tarvitsen vielä lisää harjoitusta.”
   Harry tiesi syvällä sisimmässään, että hyvin harvoin Hermione tarvitsi oikeasti lisää harjoittelua. Yleensä kyse oli enemmän tunteiden hallitsemisesta kuin tekniikasta.

* * *

Sirius havahtui unesta. Hänellä meni hetki tajuta, että hän oli sairaalasiivessä ja selässä tykyttävä kipu johtui huonosta asennosta. Rosalie nukkui sängyllä, johon Sirius oli nojannut päätään.
   Matami Pomfrey oli sanonut, että Rosalien aivot olivat joutuneet kovan rasituksen alaiseksi ja siksi hän oli pyörtynyt. Pomfrey oli antanut parantavaa liuosta, mutta Rosalie tarvitsi edelleen lepoa.
   Sirius nousi seisomaan. Hän oli jäänyt tytön luokse, koska tunsi syyllisyyttä tapahtuneesta. Rosalien kohtaus johtui joko Mustan suvun medaljongista tai Puuskupuhin kupista, siitä Sirius oli varma. Hän ei ollut uskaltanut mainita arvoesineistä muille, koska ainakin medaljongissa oli takuu varmasti pimeitä voimia.
   Lattia narahti, kun Sirius astui kauemmas sängystä. Rosalie avasi silmänsä.
"Sinä kuorsaat", hän sanoi unisesti.
   Sirius istui takaisin tuoliin. Sairaalasiivessä ei ollut muita potilaita.
"Sori."
   Rosalie räpytteli silmiään.
"Pyysitkö sinä minulta anteeksi?"
   Sirius tyytyi hymyilemään. Rosalie hymyili hetken takaisin, sitten hän vakavoitui ja ponkaisi istumaan.
   "Helvetti! Minun piti palauttaa se kuppi isälle!"
Sitten hän voihkaisi ja painoi käden otsalleen. Sirius painoi hänet takaisin sängylle.
   "Eiköhän se voi odottaa. Minusta tuntuu, ettei sen omistaja voi hyötyä siitä kupista yhtään sen enempää kuin sinä."
Rosalie katsoi häntä empien.
   "Sirius, minä muistan, mitä minä sanoin sinulle. Se en kuitenkaan ollut minä."
Sirius katsoi häntä hölmistyneenä hämärässä.
  "Se oli joku sinulle tärkeä, ehkä joku, jota sinä et ole vielä tavannut", Rosalie henkäisi. Hänen kasvonsa näyttivät edelleen kalpeilta.
   "Miten pahasti sinä menetit järkesi?" Sirius kysyi ontosti.
Rosalie pudisti päätään.
   "Minä tiedän, että se kuppi laittoi minut kertomaan, miten sinä saat jotain arvokasta elämääsi."
Rosalie tarttui hänen käteensä. Sirius säpsähti.
   "Joku sanoo sinulle vielä joskus nuo sanat", Rosalie sanoi painokkaasti.
Sirius muisti hänen kertoneen aiemmin, ettei kaikki vauraus ollut rahaa. Sirius nielaisi.
   "Se joku halusi aika innokkaasti muuttaa minun luokseni", hän huomautti.
Rosalie kohautti olkiaan.
   "Minä tunsin, että hän oli aidosti onnellinen."
Siriuksesta tuntui kummalliselta, että Rosalie piteli häntä edelleen kädestä.
   "Hmm. Tunsitko sinä, onko se nainen hyvännäköinen?" Siriuksen oli pakko keventää tunnelmaa. Rosalie näytti liioitellun mietteliäältä.
   "Oikeastaan minusta tuntuu, että hän oli mies."
Sirius kiskaisi kätensä irti Rosalien kädestä ja kutitti tyttöä niin kauan, että tämä perui puheensa.
« Viimeksi muokattu: 29.12.2011 18:57:47 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Bloody Princess

  • Vieras
Vs: Once He Was a Prince // JATKOA 16.6.
« Vastaus #51 : 16.06.2010 21:25:45 »
Hei.  Löysin tämän ficin pari päivää sitten ja nyt sain tähän mennessä tulleet osat luettua, kovasti olen tykännyt.  :) Pidän kirjoitustyylistä ja parituksen olet saanut toimimaan oikein hyvin.

Huomasin tuolta aiemmista luvuista, että tanssiaisissa tapahtunut Lilyn  pois juokseminen muistutti jonkin verran erään oman ficcini tapahtumaa. En kuitenkaan ollut kyseistä ficciä kirjoittaessani vielä tätä sinun ficciäsi lukenut, joten nähtävästi meillä on vain samantapainen ajatusmaailma.  :D

Toivoisin tietysti että pystyisit mahdollisimman usein postaamaan jatkoa, odotan innolla tulevia tapahtumia.  ;)
Kiitos.
« Viimeksi muokattu: 17.11.2011 20:27:39 kirjoittanut Bloody Princess »

Kukkamaaria

  • ***
  • Viestejä: 346
  • Keisarinna
Vs: Once He Was a Prince // JATKOA 16.6.
« Vastaus #52 : 16.06.2010 21:42:51 »
"Hmm. Tunsitko sinä, onko se nainen hyvännäköinen?" Siriuksen oli pakko keventää tunnelmaa. Rosalie näytti liioitellun mietteliäältä.
 "Oikeastaan minusta tuntuu, että hän oli mies."

Repesin :D ja tajusin samalla, että Rosalie sanoi mitä Harry sanoo Siriukselle! :D hän siis näki tulevaisuuteen.

Mukavaa, että tätä jatkoa tuli näin nopeasti :) toivottavasti jatkossakin tulee näin nopeasti jatkoa? ;) :)
But hey, isn´t it fun at the end of the day,
When everyone looks like me?
-Sonata Arctica -Cloud Factory

Tales By Kukkamaaria

Ava by Dolls

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Vs: Once He Was a Prince // JATKOA 16.6.
« Vastaus #53 : 17.06.2010 14:52:21 »
Bloody Princess: hyvin pian siis laitan jatkoa, eli toiveesi täyttyi :) Tämä fici on siis pari vuotta vanha, eli jännää lukea tätä nyt uudestaan.
Kukkamaaria: aivan, Rosalie sanoi Siriukselle arvokkaita sanoja.
Kiitos lukijoille ja kommentoijille!


18. luku
Paljastuksia


Harry, Ron ja Hermione hiipivät ulos Tylypahkan tammisista ovista. Heidän oli tarkoitus livahtaa Tylyahoon, tietenkin tällipajun luota alkavaa salakäytävää pitkin. He kaikki kolme olivat ahtautuneet Harryn näkymättömyysviitan alle. Kun he pääsivät vajaan kymmenen metrin päähän tällipajusta, se ikään kuin heräsi eloon ja alkoi heilutella pitkiä oksiaan kuin ruoskia. Tottuneesti Hermione poimi maasta pitkän kepin ja lähestyi huitovaa puuta varovaisesti. Hän kohotti kädessään olevan oksan ja tökkäsi sillä nopeasti puun runkoa. Tällipaju jähmettyi heti.
   ”Nopeasti”, Harry hoputti, ja he riensivät sisälle onkaloon, joka sijaitsi puun juurien lomassa. Harry laittoi näkymättömyysviitan taskuunsa, koska pimeässä käytävässä oli liian ahdasta, jotta he kaikki olisivat saattaneet kulkea siellä viitan kanssa.
   Hermione kulki edellä, joten hän näki ensimmäisenä pienen yllätyksen käytävän päässä. He olivat tulleet Rääkyvään röttelöön, jonne tunneli päättyi.
   ”Kelmit”, Hermione kuiskasi varoittavasti ja osoitti pölyisellä puulattialla lojuvia talviviittoja. ”He ovat täällä.”
   Harry, Ron ja Hermione pysyttelivät vaiti. He kuulivat yläkerrasta puheensorinaa, ja varmistuivat asiasta. He eivät olleet yksin.
   ”Näkymättömyysviitta! Harry, anna se, nopeasti!” Hermione sihahti hermostuneena.
   Harry kaivoi nopeasti viitan taskustaan. Hän kuuli viereisestä huoneesta nopeita askeleita. Hän ehti heilauttamaan viitan vain itsensä päälle, kun heidän takaansa jo kuului yllättynyt huudahdus:
   ”Mitä hemmettiä te täällä teette?”
Harry käännähti nopeasti ja näki Siriuksen järkyttyneet kasvot. Muut kelmit ilmestyivät nopeasti rappusten yläpäähän ja sieltä alas Ronin, Hermionen ja (näkymättömän) Harryn luokse. Sirius oli tempaissut taikasauvansa esiin.
   ”Me… me eksyttiin”, Ron sopersi ja vilkuili Hermionea huolestuneena. ”Me tökittiin sitä puuta, kun se hyökkäsi meidän kimppuumme ja sitten se pysähtyikin ja – ja – ”
    ”Ja sitten me päätettiin tulla tänne piiloon”, Hermione lopetti Ronin lauseen. Ron vilkaisi häntä nopeasti kulmat koholla, mutta Sirius virnisti.
   ”Ahaa”, Sirius nauroi ovelasti, ”luulitte kelmien päämajaa joksikin lemmenluolaksi vai? No, olen pahoillani, mutta meillä on… pieni karvainen ongelma, ja siksi teidän pitää lähteä.” Sirius lisäsi vielä painokkaasti:
   ”Nyt heti.”
Harry katseli viittansa alta nuorta Lupinia. Hän näytti selvästikin hieman kärsivältä. Täysikuu taisi olla vaarallisen lähellä.
   James ja Peter tuijottivat Ronia ja Hermionea säikähtäneinä. Heistä näki selvästi, ettei heidän piilopaikkaansa eksynyt tavallisesti ulkopuolisia.
   ”Anteeksi”, Hermione keskeytti Siriuksen höpinän tärkeästä projektista,
”olemmeko me Tylyahossa? Tuo tunneli oli melko pitkä ja ajattelin, että tämä talo on juuri oikealla suunnalla.”
   Harry huomasi, miten James, Peter ja Remus vaihtoivat huolestuneita katseita. Sirius kuitenkin nyökkäsi.
   ”No, me taidammekin sitten mennä vierailemaan siellä”, Hermione sanoi päättäväisesti. ”Hyvää illan jatkoa.”
   Hermione käveli lahonneen oven luokse ja avasi sen lukosta alohomora-loitsulla.
”Älkää kertoko kenellekään tästä paikasta”, James puhui ensimmäisen kerran heidän tulonsa jälkeen. Harry ystävineen katosi ovesta ulos talviseen ilmaan.
   ”Tai teille käy huonosti…”

Harry, Ron ja Hermione laskeutuivat Tylyahon hiljaiseen kylään. Lumesta valkoiset kadut oli valaistu vanhainaikaisilla messinkilyhdyillä. Tunnelmallinen ympäristö sai lisää hehkua hohtavista ikkunoista. Harry alkoi huomaamattaan kaivata jouluateriaa Kotikolossa tai Tylypahkan suuressa salissa.
   ”Me olemme kamalassa pulassa”, Hermione valitti heidän päästyään kauppakadun varrelle. ”Me olemme epäilyttäviä. Ehkä olisi sittenkin parasta, jos palaisimme omaan aikaamme heti huomenna.”
   Jostain syystä Ron naurahti huolettomasti. Kun sekä Harry että Hermione katsoivat häntä uteliaasti, hän sanoi kepeästi:
   ”Minun mielestäni kelmit ottivat ihan tosissaan sen sinun juttusi, että me muka kuhertelimme Rääkyvässä röttelössä. Mikseivät he uskoisi muitakin valheita?”
   Hermione punastui kevyesti.
”Olisitko itse keksinyt paremman tekosyyn?" hän tiuskaisi.
   ”Joo, me oltaisiin voitu kertoa, että nähtiin Kalkaroksen hiipivän sinne. Meidän piti estää rakasta Kalkarosta jäämästä ihmissuden hampaisiin…”
   Hermione mulkaisi Ronia vihaisena.
Harry keskeytti kinastelun riisumalla näkymättömyysviitan yltään ja osoittamalla erään talon portinpieleen kiinnitettyä rautaista kotkaa. Se oli kevyesti ruostunut, mutta pikkutarkasti tehty. Joku olisi saattanut luulla kotkaa oikeaksi, jollei se olisi ollut niin pieni.
   ”Korpinkynnen tunnus”, Harry huomautti innostuneena. ”Tämä voisi olla perillisen talo!”
    Hermione kyykistyi tutkimaan kotkaa tarkemmin.
”Murtaudutaanko me tuonne vai?” Ron kysyi hämmästyneenä ja katsoi pimeää taloa, joka näytti asumattomalta. Ullakon ikkuna oli rikki ja pihaa peitti paksu lumikerros.
   ”Ei tietenkään”, Hermione tiuskaisi. ”Älä ole idiootti, Ron. Mennään kysymään naapurilta, mihin Rosemary Korpinkynnen tavarat on viety.”
   ”Jos talo edes oli Korpinkynnen. Ja ihan kuin naapuri muka tietäisi – ” Ron aloitti kipakasti, mutta Harry vaiensi hänet katseellaan. Nyt ei ollut oikea aika kinastelulle.
   Harry päätti kokeilla Hermionen ideaa ja käveli viereisen talon siististi – luultavasti taikakeinoin – kolatun pihan läpi etuovelle. Harry koputti oveen ja jäi odottamaan.        Ron ja Hermione riensivät hänen taakseen. Hetken kuluttua Harry kuuli askeleita ja ovi avautui naristen.
   ”Niin? Mitä asiaa?” kysyi iäkäs noita, jolla oli yllään erittäin värikäs yöpaita. Hänen ruskeat hiuksensa oli kääritty papiljoteille. Harrylle tuli etäisesti mieleen rouva Figg.
   ”Anteeksi, minulla olisi kysyttävää Rosemary Korpinkynnestä”, Harry aloitti. Noita pani silmilleen suureet ja pyöreät silmälasit ja nojautui lähemmäs Harrya.
   ”Poika, minun nimeni on Ester Sananjalka."
Harry kuuli Ronin tirskahtavan takanaan.
”Rosemary Korpinkynsi”, Harry toisti, ”Tunsitteko te hänet?”
   Vanhan noidan ryppyiset kasvot täyttyivät ymmärryksestä.
 ”Rose! Kyllä minä hänet tunsin, mutta hän on kuollut yli kymmenen vuotta sitten.   Ei, te olette erehtynyt. Hän asui ennen tuossa viereisessä talossa”, noita selitti. Harry nyökkäsi ja kiirehti jatkamaan:
   ”Tiedän. Haluan vain tietää, miten hän kuoli?”
Harry joutui toistamaan taas kysymyksensä, ennen kuin vanha noita kuuli sen oikein.
   ”Hän… hän ei kuollut normaalisti”, noidan ääni vaimeni kuiskaukseksi, ”hänet murhattiin! Ruumis on haudattu Tylypahkan hautasmaalle.”
   Vanha nainen jäi hetkeksi tuijottamaan tyhjyyteen, aivan kuin hän muistelisi jotain hyvin kaukaista tapahtumaa.
   ”Varastettiinko häneltä mitään?” Harry kysyi kovaa, ja nainen hätkähti.
”Mitä? Ei mutta, teidän pitää palata nyt kouluun!”
   Vanha nainen rupesi hätistelemään käsillään Harrya, Ronia ja Hermionea pois etuoveltaan.
   ”Hän oli Korpinkynnen perillinen”, Harry yritti vielä peruuttaessaan taaemmas, ”oliko hän perinyt mitään Rowena Korpinkynneltä?”
   Vanha nainen pysähtyi paikoilleen ja otti tukea pihaansa reunustavasta valkoisesta aidasta.
   ”Perikö Rosemary Korpinkynsi mitään Korpinkynnen tuvan perustajalta?” Harry kysyi kuuluvasti. Hermione tarttui häntä olkapäästä ja jupisi jotain vanhusten kiusaamisesta.
”Tiedätkös poika, minä kysyin sitä häneltä joskus”, noita sanoi rauhallisemmalla äänellä kuin kertaakaan heidän keskustelunsa aikana. ”Rose kertoi, että hän oli saanut perintönä Rowenalta älynsä. Rose tosiaan oli viisas. Hän kuului Korpinkynnen tupaan ja suoritti V.I.P–tutkinnon jo kolmannen vuoden jälkeen.”
   Hetken vanhus oli vaiti. Sitten tämä rupesi taas hätistelemään Harrya, jotta he jättäisivät hänet rauhaan.

Rääkyvä röttelö ei näyttänyt kummitustalolta Harryn silmissä. Se vaikutti enemmänkin nuhjuiselta vankilalta, jota vartioi vaarallinen puu. Röttelöstä ei kuulunut suden ulvontaa, kun Harry ystävineen sai sen näköpiiriinsä.
   ”Täysikuu on huomenna”, Hermione huomautti. ”Voimme huoletta palata sen kautta takaisin Tylypahkaan – tai siis niin huolettomasti kuin kelmien epäilevien katseiden alla on mahdollista.”
   Harry heilautti jälleen näkymättömyysviitan ylleen, kun he kapusivat loivaa mäkeä ylös.
   ”Jos Voldemort ei löytänyt mitään Korpinkynnen omaa, hänen hirnyrkkikokoelmansa on epätäydellinen”, Harry pohti ääneen. ”Eihän ihmisen älystä voi tehdä hirnyrkkiä.”
   Hermione pudisti mietteliäänä päätään.
”Ehkä Valedro otti Rosemary Korpinkynnen aivot”, Ron ehdotti irvistäen.
   Hermione naurahti haluttomasti ja pudisti päätään. Sitten hän kuitenkin vakavoitui ja pysähtyi äkisti.
   ”Ron, sinä olet nero!” Hermione huudahti ja pinkaisi juoksuun. Hämmentyneinä Harry ja Ron lähtivät hänen peräänsä ja saavuttivat hänet pian Rääkyvän röttelön luona.
   ”Olenko koskaan sanonut, että tuo on ärsyttävää”, Ron mutisi Hermionen loihtiessa lukkoa auki. ”Hei, minä keksin sen ja lähdenkin tästä vähän kirjastoon etsimään todisteita kertomatta muille mitään, paitsi sitten kun se on liian myöhäistä!”
   Hermione ei kuunnellut, vaan tempaisi oven auki ja syöksyi huoneen läpi tunneliin. Kelmejä ei näkynyt tai kuulunut, kun Harry vilkaisi vielä ympärilleen ennen kuin lähti ystäviensä perään, takaisin kohti Tylypahkaa.

Tunnelin toisessa päässä odotti jälleen yllätys. Näkymättömyysviittaan harsoutunut Harry saapui viimeisenä ulos tällipajusta juuri parahiksi näkemään, kuinka skottiruutuiseen aamutakkiin pukeutuneen Minerva McGarmiwan ankara katse koetteli Ronia ja Hermionea. Tämä McGarmiwa saattoi olla hurjasti nuorempi kuin Harrya opettanut McGarmiwa, mutta kiltimmältä tai ymmärtäväisemmältä hän ei vaikuttanut.
   Harry hiipi varovaisesti kauemmas tällipajusta ja professori McGarmiwasta. Hänen sydämensä syke tuntui nopeammalta kuin siepin siipien iskut. Me olemme kamalassa pulassa, Harry muisteli Hermionen sanoja ja oli tällä hetkellä enemmän kuin samaa mieltä. Hänen oli myös pakko allekirjoittaa Ronin väite, että Hermione panttasi oivalluksiaan turhan kauan.
   ”Täällä Tylypahkassa noudatetaan tiettyjä sääntöjä”, McGarmiwa puhui Ronille ja Hermionelle silmät viiruina, ”joiden rikkomisesta seuraa ankaria rangaistuksia.”
Harry nielaisi. Hän tunsi hikipisaroiden kertyvän ohimolleen.
   ”Te ette kuulu mihinkään tupaan”, McGarmiwa sanoi hitaasti ja tarkkaili Harryn hermostuneita ystäviä. ”Te ette kuulu tämän koulun oppilaisiin. Keitä te olette, ja mitä te teitte erityisoppilaille varatussa tilassa?”
   Vasta nyt Harry huomasi, kuka seisoi vähän matkan päässä McGarmiwan takana. James Potter, Harryn tuleva isä, katseli tilannetta synkkäilmeisenä. Hän oli ilmeisesti mennyt kielimään Ronista ja Hermionesta tupansa johtajalle. Harryn tunsi olonsa pettyneeksi.
   ”Olen kuullut, että teitä on enemmänkin, yhteensä kolme”, McGarmiwa jatkoi ankarana. ”Vastatkaa, olkaa hyvät! Mitä te teette Tylypahkassa?”
   Harry pyyhki hikeä otsaltaan. Oli tarpeeksi kamalaa seurata sitä kaikkea sivusta, mutta hänen ystävistään mahtoi tuntua vielä kamalammalta. Hermione tärisi hienoisesti, Ron haroi hiuksiaan ja mutisi jotain epäselvää.
   ”Me vain – ” Hermione yritti surkean kuuloisena, ”me vain menimme Rääky – siihen taloon ja tulimme tänne. Me olemme uteliaita.”
   McGarmiwa pudisti päätään.
”Herra Potter kertoi, että te olette viettäneet aikaa koulussa jo jonkin aikaa”, McGarmiwa sanoi kädet puuskassa. ”Ensin hän taisi pitää sitä hauskanakin juttuna, mutta nyt – nyt hän haluaa tietää, mitä te teette täällä.”
   Harry katsoi nuorta James Potteria katkerana. Hänen oma isänsä oli kavaltanut heidät! Harry tiesi, ettei Hermione pystyisi muuntelemaan McGarmiwan muistia, koska professori oli elämänsä kunnossa ja loistava taikoja. Hermione oli vasta 18 – tai siis omassa ajassaan 17 – vuotias. Harry ajatteli, että kun he joskus pääsisivät takaisin tulevaisuuteen, heitä ei enää olisi olemassa. Voldemort olisi tappanut hänet, eikä Hermionea tai Ronia kutsuttaisi Tylypahkaan.
   ”Me menemme nyt tämän koulun rehtorin puheille”, McGarmiwa sanoi kuuluvasti. Hermione vingahti, mutta ei vastustellut, kun McGarmiwa tarttui häntä ja Ronia käsivarresta. Harry seisoi hievahtamatta ja turtana paikoillaan. Hän näki, kuinka McGarmiwa raahasi hänen ystävänsä sisälle Tylypahkan suurista ovista.
Harry kääntyi katsomaan nuorta isäänsä, mutta James ei ollutkaan enää siinä.                                 
 Jamesin tilalla seisoi suuri ja ruskea hirvi. Harry seurasi sivusta, kuinka hirvi laukkasi halki Tylypahkan lumisten tilusten ja sukelsi Kielletyn metsän uumeniin.

* * *

Hermione halusi kotiin. Hän ei voinut mitään kyynelille, jotka valuivat vuolaina hänen poskilleen. McGarmiwa päästi viimein irti hänen kädestään ja koputti Dumbledoren huoneen oveen. Sen takaa kuului tuttu ääni, joka pyysi heitä astumaan sisään. McGarmiwa avasi oven ja työnsi Ronin ja Hermionen tavaraa pursuavaan huoneeseen. Hermione näki feenikslintu Fawkesin istumassa orrellaan. Puisen pöydän takana istui velho, jota Hermione ei ollut uskonut enää näkevänsä. Albus Dumbledore tuijotti heitä uteliaasti puolikuulasiensa takaa. Hänen partansa oli ruskea, ja hänen kasvoiltaan erottui vain muutama ryppyjuova.
    ”He ovat harhailleet tässä koulussa jo monta kuukautta”, McGarmiwa kertoi. ”Tänään he kävivät Rääkyvässä röttelössä. Se taisi olla James Potterille viimeinen pisara, sillä juuri hän kertoi heistä minulle.”
    Dumbledore laski käsistään paksun kirjan, jota oli ollut lukemassa. Hermione yritti epätoivoisesti nähdä, mikä kirjan nimi oli. Oli se mikä tahansa, sen oli pakko olla jokin erittäin hyödyllinen, koska itse Dumbledore luki sitä.
   ”Minä olin varma, että eräänä marraskuisena iltana tässä huoneessa oli muitakin velhoja kuin minä ja Horatius”, Dumbledore sanoi melkein hymyillen. McGarmiwa tuijotti häntä hämmentyneenä. Dumbledore jatkoi rauhallisena:
   ”Oletan, että tässä ovat ne uteliaat silmäparit, jotka meitä silloin tarkkailivat."
Hermione ei pystynyt valehtelemaan Dumbledorelle. Tuskin hän olisi pystynyt edes liikuttamaan päätään, niin järkyttynyt hän oli. Sen sijaan Ron nyökkäsi hänen puolestaan.
   ”Keitä te olette?” McGarmiwa kysyi kärsimättömästi.
”Hermione Granger”, Hermione vastasi automaattisesti. Mitä väliä millään enää oli, se kaikkihan oli jo menetetty. Tulevaisuus oli menetetty. Jos joku heitä enää voisi auttaa, se joku olisi Dumbledore.
   Hermione tunsi Ronin hämmästyneen katseen itsessään. Dumbledore vain nyökkäsi hyväksyvästi ja kysyi Ronin nimeä.
   ”Ronald Weasley”, Ron vastasi hetken emmittyään. Hermione olisi halunnut tarttua Ronin käteen, mutta Hermionen aivot eivät totelleet häntä.
   Kuten oli odotettavissa, sekä McGarmiwan että Dumbledoren otsat rypistyivät hienoisesti ja he katsoivat Ronia kiinnostuneina.
   ”Oletko sinä sukua Arthur Weasleylle?” McGarmiwa kysyi nopeasti.
Ron kääntyi katsomaan kuin apua hakien Hermionea, joka nyökkäsi.
   ”Hänen poikansa”, Ron huokaisi, ”hänen kuudes poikansa.”
McGarmiwa henkäisi ja otti tukea lähimmän tuolin selkänojasta. Dumbledore oikaisi puolikuusilmälasejaan.
   ”Hän on ollut ehtiväinen”, McGarmiwa sanoi tuskin kuiskausta kuuluvammin, ”minkä ikäinen sinä olet? Tuntuu kuin Arthur olisi vasta valmistunut tästä koulusta… ”
   ”Minä olen 17-vuotias”, Ron sanoi hiljaa.
McGarmiwa nyökkäsi hermostuneesti ja löyhytteli kädellään punoittavaa naamaansa.     ”Mutta täällä minua ei pitäisi olla edes olemassa. Olen syntynyt vasta vuonna 1980.”
    McGarmiwa valui lähimmälle tuolille ja katsoi rehtoria. Dumbledore reagoi maltillisemmin: hänen sinisissä silmissään oli vakava katse, kun hän nyökkäsi.
   ”Jotain tällaista minä olen uumoillutkin”, Dumbledore sanoi rauhallisesti. ”Jos te ette olisi ennen käyneet tässä koulussa, te ette olisi päässeet tänne.”
   Hermione laski katseensa Dumbledoren pöydän pintaan. Jostain syystä hän ei voinut katsoa entistä rehtoriaan silmiin. Hänestä tuntui pahalta rikkoa sääntöjä, jotka eivät koskeneet vain koulua vaan koko taikamaailmaa. Lisäksi hänen teki kovasti mieli varoittaa Dumbledorea petollisesta Kalkaroksesta. Jostain syystä Hermionen teki mieli myös kertoa, että Kalkaros ei ollut pelkästään paha, ehkä jotain olisi vielä tehtävissä.
   ”Me kokeilimme outoa loitsua”, Ron sopersi. ”Emme kuitenkaan päässeet sen avulla enää takaisin omaan aikaamme.”
   Dumbledore nyölytteli hitaasti päätään. McGarmiwa hieroi stressaantuneen oloisena päätään.
   ”Nyt loitsu kuitenkin toimii taas”, Hermione jatkoi värisevällä äänellä. ”Palaamme kotiin heti, kun löydämme ystävämme.”
   Dumbledore kohotti oikean kätensä ylös, jotta he vaikenisivat. Hän nousi seisomaan ja haki eräästä kaapista pienen altaan. Hermione tunnisti sen ajatuseulaksi.
”Teidän tosiaan on palattava kotiin”, Dumbledore sanoi ankarana, ”mutta sitä ennen meidän on yksinkertaisesti… huuhdottava teidät pois mielestämme.”
    Varoittamatta Dumbledore tähtäsi taikasauvansa McGarmiwaan. Hermione ja Ron seurasivat totisena vierestä, kuinka Dumbledore muunteli McGarmiwan muistia. Lopuksi Dumbledore vei McGarmiwan huoneensa ulkopuolelle ja pyysi tätä palaamaan opettajien huoneeseen.
    ”Nyt teidän on poistuttava, jotta minä en enää näe teitä”, Dumbledore komensi. ”Laitan teidän muistonne ikuisiksi ajoiksi ajatuseulaan turvaan. Me näemme sitten, kun sen aika on.”
   Hermione ja Ron nousivat seisomaan.
”Rehtori – tai siis Professori Dumbledore – minulla on lista oppilaista, jotka ovat luultavasti nähneet meidät”, Hermione sanoi ja kaivoi kaapunsa taskusta pergamenttilapun. ”Minun oli tarkoitus muunnella heidän muistiaan itse, mutta Te olette minua parempi siinä."
Dumbledore otti listan käteensä ja tutkaili sitä hetken. Sitten hän kohotti tutkailevan katseensa Hermioneen.
   ”Osaatko sinä jo muunnella muistia?”
Epäröiden Hermione nyökkäsi.
”Vähän.”
Hermione ei ollut varma, mutta hän oli näkevinään Dumbledoren kasvoilla lyhyen hymyn.
   ”Anteeksi”, Ron sanoi hiljaa Dumbledorelle. Hän käveli huoneen ovelle ja tarttui kahvaan.
”Tule jo, Hermione! Mennään etsimään... Larry, ja lähdetään.”
Hermione riensi Ronin luokse ovelle. He saattoivat kuulla, kuinka Dumbledore sanoi vielä ennen heidän lähtöään:
”Me tapaamme vielä.”

Hermione käveli alas rappusia sisällään outo tunne. Puolituntia sitten hän oli ollut mielestään kuolemaisillaan ja nyt hänen olonsa oli melkein keveä ja iloinen. Suuri taakka oli lähtenyt hänen hartioiltaan. Dumbledoreen saattoi luottaa, kuten aina. Hän oli pelastanut heidät.
   "Minusta me päästiin aika helpolla", Ron sanoi huojentuneesti.
Hermione oli samaa mieltä. Hänestä oli outoa, ettei koulun johto passittanut heitä ministeriöön, taikalain rikkomusten piiriin.
   ”Hermione, mihin sinulla on tuollainen kiire?” Ron kysyi ja kiirehti Hermionen vierelle. Hermione oli huomaamattaan kävellyt todella nopeasti alas. Hän vilkaisi rannekelloaan. Se näytti melkein kahtatoista. Hän oli melkein unohtanut tapaamisensa Kalkaroksen kanssa. He olivat sopineet näkevänsä tyrmillä kahdeltatoista.
   ”Ei minulla ole mikään kiire”, Hermione sanoi totuuden mukaisesti ja suuntasi eteisaulasta tyrmille vievään käytävään. Ron tietenkin seurasi häntä.
    ”Hermione, meidän pitää mennä etsimään Harry ja palata kotiin! Kuunteletko sinä?”
   Hermione ei ehtinyt vastaamaan Ronille, sillä hän pohti kuumeisesti hyvää tekosyytä jäädä tyrmille yksin. Hän ei halunnut kertoa, että oli tullut tapaaman nuorta Kalkarosta, mahdollisesti viimeisen kerran. Ei Hermione sitä mitenkään hävennyt, mutta jostain syystä hän halusi olla Kalkaroksen kanssa salaa ja kahdestaan. Yleensä he vain puhuivat tai Kalkaros näytti jotain keksimistään loitsuista – niistä loitsuista, joita Hermione oli joutunut sietämään koko edellisen vuoden, kun Harry oli hyödyntänyt Puoliverisen prinssin kirjaa.
   ”Hermione, sinä vaikutit aikaisemmin siltä, että keksit missä se hirnyrkki on. Liittyykö tämä jotenkin siihen?” Ron kysyi huolestuneena. Hermione oli unohtanut koko hirnyrkit, kun McGarmiwa oli napannut heidät.
    ”Joo, minä tapaan kohta Kalkaroksen. Varmistan vain yhden asian häneltä”, Hermione selitti. Oikeasti Kalkaros ei liittynyt mitenkään Hermionen aiempaan ideaan, mutta nyt halusi vain päästä eroon Ronista. Nyt he olivat kahdestaan käytävässä, lähellä tyrmiä ja liemiluokkaa.
    ”Kalkaroksen?” Ron toisti. ”Hermione, tietääkö Kalkaros jotain hirnyrkeistä?”
   Hermione väisti hänen katsettaan ja kohautti olkiaan. Varoittamatta Ron tarttui Hermionea olkapäistä ja tyrkkäsi hänet kolean käytävän seinää vasten.
   "Hei –!"
”Mitä teillä on oikein meneillään?” Ron tivasi siniset silmät kipunoiden. Hän oli niin lähellä, että pisamat olisi voinut laskea.
   Hermione yritti pyristellä irti Ronin otteesta, mutta turhaan.
”Me olemme ystäviä! Hänellä ei ole täällä muita ihmisiä, joiden kanssa voi puhua murheistaan”, Hermione sanoi raivostuneena. Kalkaroksen oli oikeastaan vaikeaa puhua edes hänen kanssaan, hän oli niin sulkeutunut omaan näkymättömään kilpeensä. Sitä Hermione ei kuitenkaan sanonut Ronille.
   ”Kalkaros on murhaaja, Hermione”, Ron muistutti, turhaan.
”Hänestä tulee murhaaja, koska hänellä ei ole yhtään ystäviä”, Hermione intti.    Hän joutui katsomaan ylöspäin puhuessaan Ronille, koska tämä oli niin pitkä. Se suututti Hermionea entisestään. Hän yritti taas päästä irti Ronin otteesta.
   ”Minä olen huolissani sinusta”, Ron sanoi oudon ontolla äänellä. Hermione katsoi hämmentyneenä hänen pisamaisia kasvojaan.
   ”Hyvä on, Kalkaros on sinun ystäväsi”, Ron vakuutti lähinnä itselleen, ”silti sinun täytyy nyt hyvästellä hänet. Hermione, meidän pitää palata omaan aikaamme!”
   Oli Kalkaros miten mielenkiintoinen tahansa, niin Ronin huolenpito teki vaikutuksen Hermioneen. Hyvänen aika sentään, Hermione oli ollut sentään vuosikurssinsa paras noita! Hänen pitäisi tosiaan olla järkevä ja unohtaa Kalkaros. Tulevaisuudessa Kalkaros oli piikittelevä ja itsevarma mäntti, joka kosti huonon olonsa lapselle, Harrylle.
   Ron höllensi otettaan Hermionesta ja kosketti pikaisesti hänen kasvojaan.
”Minä olen riidellyt jo ihan tarpeeksi paljon siitä, kuka on kenenkin ystävä ja kuka ei”, hän sanoi.
   Hermione valui lattialle istumaan. Hän oli kokenut jo tarpeeksi järkytystä sinä iltana.
   "Etsi Harry ja menkää tarvehuoneeseen odottamaan minua", hän komensi.
Ron vilkaisi Hermionea epäluuloisesti ja jätti hänet viimein yksin. Ronin täytyi luultavasti ohittaa poistuessaan Severus, joka saapui hetken päästä Hermionen luokse.
   "Oliko hänestä jotain haittaa?" Severus kysyi, kun hän näki Hermionen itkuiset kasvot.
    Hermione nyökkäsi. Ron häiritsi hänen outoja hetkiään Severuksen kanssa, kahdella tavalla: hoputtamalla Hermionea hyvästelemään Kalkaros ja ilmestymällä Hermionen mieleen silloin, kun hän eniten halusi syleillä Severusta.
« Viimeksi muokattu: 29.12.2011 19:03:48 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Kukkamaaria

  • ***
  • Viestejä: 346
  • Keisarinna
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 17.6.
« Vastaus #54 : 17.06.2010 15:26:18 »
Jatkoa! :)

Jälleen mukavaa luettavaa, täytyy sanoa! :) James oli ihan tyhmä, kun meni kantelemaan Hermionesta ja Ronista!  >:( mutta eikö McGarmiwa ihmetellyt, mistä James tiesi, että Hermione ja Ron olivat rääkyvässä röttelössä? Toivottavasti kolmikko ei vielä palaa takaisin omaan aikaansa! Muuten Severus ja Hermione eivät saa mahdollisuutta!

Mutta jatkahan mahdollisimman pian! :)
But hey, isn´t it fun at the end of the day,
When everyone looks like me?
-Sonata Arctica -Cloud Factory

Tales By Kukkamaaria

Ava by Dolls

Bloody Princess

  • Vieras
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 17.6.
« Vastaus #55 : 17.06.2010 22:26:44 »
Pianhan sitä jatkoa tulikin, hienoa.   :D

Lainaus
"Oliko hänestä jotain haittaa?" Severus kysyi, kun hän näki Hermionen itkuiset kasvot.
    Hermione nyökkäsi. Ron häiritsi hänen outoja hetkiään Severuksen kanssa, kahdella tavalla: hoputtamalla Hermionea hyvästelemään Kalkaros ja ilmestymällä Hermionen mieleen silloin, kun hän eniten halusi syleillä Severusta.

Voisin sanoa tuon olleen mielestäni luvun paras kohta.  ;)  Severus on suosikkihahmoni ja olet saanut hänet kuvailtua tässä ficissä todella hyvin, samanaikaisesti hän on pysynyt IC:nä, mutta olet myös tuonut häneen tietyllä tavalla jotakin uutta.
« Viimeksi muokattu: 17.11.2011 20:27:07 kirjoittanut Bloody Princess »

Asuka.

  • Harmiton tomppeli.
  • ***
  • Viestejä: 15
  • Wtf?
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 17.6.
« Vastaus #56 : 19.06.2010 19:56:10 »
Aww. Ihanaa, kun viimeinkin on tullut jatkoa ja vieläpä näin useasti :D Tarina muuttuu koko ajan vain mielenkiintoisemmaksi, toivottavasti loputkin osat tulee pian.. ;)
"Kun maailma kääntää selkänsä sinulle, sä käännät selkäsi maailmalle!"  -Timon-

Röhkö

  • ***
  • Viestejä: 1 170
  • Oot kuuma.
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 17.6.
« Vastaus #57 : 21.06.2010 19:56:06 »
A/N: Kiitos kommenteista!
Kukkamaaria: McGarmiwa varmaan oletti Jamesin nähneen heidät Röttelössä.
Bloody Princess: IC, ikuisesti coolia ;)
Asuka.: hyvä jos jännitys tiivistyy :)
Tässä jatkoa, toivottavasti tarpeeksi pian:

19. luku
Seitsemän


Pettymys oli tunne, jota Hermione Granger vihasi jokaisella solullaan. Pettymyksen tunne oli kuin ilkeä pieni hutsu, joka iski varoittamatta.
   Hermione oli kokenut pettymyksiä harvoin Tylypahkassa. Hän oli sen verran etevä oppilas, että pystyi helposti ylittämään omat tavoitteensa arvosanoissa. Opettajat olivat arvostaneet hänen ahkeruuttaan ja älykkyyttään, mutta Hermione itse tiesi olevansa muutakin kuin luokan priimus. Hän oli noita, joka vihasi pettymyksiä.

Hermione istui viileällä lattialla ja tunsi Kalkaroksen arvioivan katseen itsessään. Hermione vilkaisi häntä nopeasti. Jostain syystä hänelle tuli tunne, että Kalkaros olisi halunnut sanoa jotakin ivallista. Sitten Hermione tajusi, että se olikin hänen oma mielikuvituksensa. Jokin riiviö hänen sisällään halusi ilkkua: ”Mitenkäs nyt suu pannaan?” tai ”Sinullahan on aina ratkaisu kaikkeen, entäs nyt?”
   Hermione oli pettynyt itseensä, koska hän oli luullut olevansa nokkela.
Hermione pyyhkäisi karkuun päässeet kyyneleet kasvoiltaan ja nousi hitaasti seisomaan. Oli hyvin harvinaista, että hän päästi tunteet voittamaan järjen.
   ”Minä – minä olen lähdössä”, Hermione sanoi varovaisesti, ”minä olen lähdössä pois.”
   Kalkaros astui askeleen lähemmäs häntä ja kurtisti kulmiaan.
”Minne?” hän kysyi terävästi.
   Hermione pudisti päätään ja kääntyi katsomaan käytävän kolkkoa tiiliseinää. Hän ei voinut uskoa, että Severuksen hyvästely tuotti hänelle vaikeuksia.
   ”Onko tapahtunut jotakin?” Severus kysyi hiljaa. Hänen äänensä oli karhea. Hermione kääntyi katsomaan häntä murheellisena. Jos hän kertoisi totuuden, siitä ei välttämättä olisi kenellekään haittaa. Dumbledorehan muuntelisi kuitenkin Kalkaroksen muistia, ja Kalkaros jäisi taas yksin, ilman ainuttakaan hyvää ystävää…
   "Me lähdemme opiskelemaan”, Hermione valehteli ja nielaisi. Ei hänestä ollut paljastamaan totuutta, joka voisi vahingoittaa tulevaisuutta.
   ”Opiskelemaan?” Kalkaros toisti epäluuloisesti. ”Pimeää taikuuttako?”
Epäröimättä Hermione nyökkäsi. Kalkaroksen kasvoille karehti hymyntapainen.
   ”Minä tiesin, että sinä olet samanlainen kuin minä”, Kalkaros sanoi hyväntuulisena. ”Pimeää taikuutta… Upeaa! Sinä saat kokea jotain sellaista, mitä minä en Tylypahkassa voi kokea.”
   Hermione näki, miten Kalkaroksen silmät kiiluivat innostuksesta ja hivenen kateudesta.
   ”Sinulla on koko elämä edessä”, Hermione mutisi lohdutuksen sanoja.
Kalkaros nyökytti päätään innostuneena.
   ”On on, minä tiedän sen ja siksi olenkin suunnitellut kaiken valmiiksi!”
Kalkaros hymyili entistä leveämmin, kun hän näki Hermionen uteliaan katseen.
   ”En ole kertonutkaan sinulle aikaisemmin seitsemästä.”
Kalkaroksen sanojen myötä Hermionen mieleen tulvahti muistikuvia, joissa hän oli salakuuntelemassa Kalkarosta ja Regulus Mustaa.
   ”Minä kuulin sinun puhuvan niistä, kun tapasimme ensimmäisen kerran”, Hermione myönsi ja hymyili vinosti. Silloin Kalkaros oli kohdellut häntä entiseen malliin – tylymmin kuin ankeuttaja uhriaan.
   ”Aivan”, Kalkaros naurahti, ”taisimme kuitenkin tavata jo ennen sitä. Silloin, kun olit kiinnostunut yksisarvisten yhdynnästä.”
   Hermione punastui raivokkaasti.
”En minä – ”
  ”Seitsemällä tarkoitetaan seitsemää velhoa tai noitaa, jotka ovat valmiita taistelemaan Pimeän lordin puolesta”, Kalkaros puhui hänen päälleen.
   Hermione kuunteli Severusta hievahtamatta. Viimein hän kuulisi jotain, minkä takia aikamatka oli kannattanut tehdä.
   ”Pimeän lordi on nero, joka sanoo olevansa kuolematon. Hän vihaa kuraverisiä ja jästejä.”
Kalkaros irvisti. Hermionelle tuli taas pettynyt olo. Hän halusi, että Severus kunnioittaisi enemmän erilaisuutta. Ahdistuneena Hermione puri hammasta ja kysyi:
   ”Miten hän sai heidät puolelleen?”
Kalkaros vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, ettei lähettyvillä ollut muita.
   ”Pimeän lordi on luvannut kertoa heille kuolemattomuutensa salaisuuden. Hän on todella taitava velho! Lisäksi hän on luvannut niille seitsemälle arvovaltaa. Kun pimeät ajat koittavat, hänen kannattajistaan nousevat uusi taikaministeri ja Tylypahkan rehtori… Tietenkin Tylypahkasta tulee laitos, joka valmistaa pimeän velhoja.”
   ”Entä Vol– Pimeän lordi itse? Tuleeko hänestä… johtaja?” Hermionen mielestä nuo seitsemän kuulostivat kuolonsyöjien edeltäjiltä.
   ”Hän on jo johtaja”, Kalkaros nauroi. ”Hän on enemmän johtaja alaisilleen kuin Dumbledore voisi koskaan olla kenellekään –”
LÄPS!
   Kalkaros perääntyi monta askelta omituisessa kippurassa ja piteli toista kättään kipeällä poskellaan. Hermione vetäisi nopeasti kätensä alas ja hengitti nopeasti.
   Hän oli lyönyt tulevaa opettajaa!
”Hyvästi”, Hermione sopersi ja ryntäsi pois käytävästä. Hän ei enää kohtaisi nuoren Kalkaroksen hämmästynyttä katsetta.
   Hermione oli ollut Severuksen ainoa lohtu tässä kylmässä maailmassa. Hermionesta tuntui, että hän oli lopulta paljastanut todelliset kasvonsa. Kaikki tuntui kulminoituvan kuolleeseen Dumbledoreen.
   Hermione tunsi vahvaa sääliä ja samaan aikaan tappavaa vihaa. Nyt hän oli vihdoin valmis hyvästelemään tunteet, jotka olivat aikamatkailun tulosta.
Mutta miksi juuri seitsemän kannattajaa, kysyi järjen ääni Hermionen päässä.

Harryn syyttävästä ilmeestä päätellen Ron oli kertonut hänelle Kalkaroksesta. Häpeän tunne poltteli Hermionen sisuksissa, kun hän asteli poikien luokse lähelle Tällipajua. Yö oli jo pitkällä, täysikuu oli noussut taivaalle.
   Miten Hermione voisi enää kertoa, että oli tarkoittanut vain hyvää yrittäessään olla Severuksen ystävä? Hermione ja Kalkaros olivat ainakin tulevaisuudessa vihollisia, mikä heijastui menneisyyteen.
  Onneksi heillä oli tärkeämpiä asioita murehdittavaan kuin riutunut Kalkaros.
   ”Hirnyrkki”, Hermione muistutti heikosti, ”Voldemort teki Rosemary Korpinkynnen ruumiista hirnyrkin.”
   Harry ja Ron tuijottivat Hermionea epäuskoisina.
”Oletko varma?” Harry kysyi.
   Hermione nyökkäsi vahvistukseksi.
”Näit iseeviot-peilissä luurangon, eikö niin? Halusit löytää hirnyrkin, ja peili antoi vastauksen. Lisäksi sinun arpeasi vihloi silloin.”
   Hermione viittasi melkein kuukauden takaiseen tapahtumaan, josta Harry ja Ron olivat hänelle kertoneet.
   ”Voiko ihmisistä tehdä hirnyrkkejä?” Ron kysyi Harrylta, eikä vilkaissutkaan Hermionea. Pojat, Hermione ajatteli tympääntyneenä, heidän piti olla aina oikeassa.
  ”Voi”, Hermione vastasi, ”luuranko on esine siinä missä päiväkirjakin.”
Harry näytti hetken mietteliäältä.
   ”Voldemort on uskomaton. Hän pakottaa meidät tuhoamaan syyttömän ihmisen ruumiin!”
   Hermione ja Ron katsoivat häntä huolestuneena.
”Harry, Voldemort ei edes halua, että se tuhotaan”, Hermione huomautti. 
   Harry mulkaisi häntä kyllä-minä-sen-tiedän –ilmeellä ja Hermione näki parhaaksi vaieta.
”Missä Seve on?” Ron ilkkui väliin.
   ”Jos välttämättä haluat tietää, hyvästelin hänet juuri intohimoisesti poskiläimäyksellä”, Hermione vastasi kiukkuisesti.
   Ron katsoi häntä hämmästyneenä, mutta pysyi hiljaa.
”Meidän pitää tuhota se luuranko”, Harry sanoi varmana, aivan kuin ei olisi kuullutkaan Ronin ja Hermionen nälvimistä.
   ”Öh, niin. Kun me olemme hävittäneet sen, voimme palata kotiin”, Hermione sanoi.
   Harry näytti tyytyväiseltä, mutta Ron tuijotti poissaolevasti maahaan.
”Mitä nyt?” Hermione kysyi huolissaan. Jos Ron oli mennyt tekemään jotain ajattelematonta, he saisivat heittää hyvästit syntymälleen.
   Ron kohotti katseensa ja katsoi vakavana Harrya.
”Ehkä meidän pitäisi yrittää pelastaa Kalkaros”, hän sanoi tasaisella äänellä.
   Hermione ei voinut uskoa korviaan.
”Pelastaa?” Harry toisti hämmentyneesti.
   Ron nyökkäsi.
”Niin. Jos me saamme Kalkaroksen järkiinsä, ehkä hän ei tapa Dumbledorea eikä kavalla sinun vanhempiasi. Kalkaros voisi saada elämänsä raiteilleen, jos me saisimme kelmit hänen puolelleen.”
   Hermione tuijotti Ronia. Hän arvasi, mitä Harry näki mielessään: vanhempansa ja Albus Dumbledoren elossa, itsensä taistelemassa Kalkaroksen rinnalla Voldemortia vastaan.
   Mutta Hermione näki jotain muuta: elämäniloisen Severus Kalkaroksen, jolla oli ehjä perhe ja rakkautta.
  ”Ron, tuo on maailman ajattelemattomin ja vastuuttomin idea”, Hermione sanoi vakaasti, ”mutta kauniimpi kuin minun suunnitelmani koskaan!”
   Ron kohautti olkiaan ja hymyili takaisin.

Yhdessä taikasauvan heilautuksessa Harry, Ron ja Hermione olivat saaneet Rosemary Korpinkynnen kuluneen luurangon esiin. He katsoivat syvään kuoppaan, jossa aukinainen arkku makasi. Näky ei ollut kaunis.
   ”Käytänkö poisto-kirousta?” Harry aprikoi.
Hermionea kylmäsi, kun hän katsoi luurangon tyhjiin silmiin.
   ”Voidaankohan me varmistaa ensin mitenkään, että luuranko todella on hirnyrkki?” Hermione kysyi, ehkä enemmän itseltään kuin pojilta.
   ”Nytkö sinä et enää olekaan varma?” Ron kysyi hämmästyneenä.
Hermione kohautti olkiaan.
   ”Ikinä ei voi olla varma.”
Harry kohotti taikasauvansa kasvot vakavina.
   ”Ei siitä voi haittaakaan olla.”
Harry ei kuitenkaan ehtinyt loitsimaan mitään. Häneen osui yllättäen valosuihku ja Harryn taikasauvan lennähti monen jalan päähän. Loitsun voimasta Harry kaatui Korpinkynnen hautakuoppaan. Aseistariisuja naurahti karheasti.
   ”Severus!” Hermione huudahti yllättyneenä, kun näki Luihuisen väreihin pukeutuneen Kalkaroksen kävelevän heitä kohti, mustat hiukset kalpeiden kasvojen peittona. Hermione saattoi erottaa punoittavan jäljen hänen poskessaan.
   ”Sinä seurasit minua”, Hermione totesi turtana. Ron oli ottanut taikasauvansa esiin.
”Totta kai minä seurasin”, Kalkaros sylkäisi, ”halusin tietää, mitä hemmettiä sinä tarkoitit pimeän taikuuden opiskelulla.”
   Kalkaros väisti Ronin tainnutustaian ja rääkäisi salamannopeasti:
”Kidutu!”
   Ron kaatui maahan, kieri ja huusi tuskasta.
”Ei!” Hermione huudahti ja syöksyi Kalkaroksen kimppuun ilman taikasauvaa.       ”Lopeta, hän on minun ystäväni!”
Kalkaros heristi Hermionen kimpustaan, mutta lopetti kuitenkin Ronin kiduttamisen.       Hän osoitti heitä vuorotellen sauvallaan, vauhkona kuin saarrettu eläin.
   ”Minä kuulin, kun te puhuitte hänestä, vieläpä oikealla nimellä!” Kalkaros näytti hetken mielipuolelta, kun hänen silmänsä poukkoilivat eri suuntiin. Sitten hän keskittyi katsomaan Hermionea.
   ”Sinä olet valehdellut minulle.”
Jostain syystä Hermione laittoi toisen kätensä Kalkaroksen toiselle olkapäälle rauhoittaakseen tätä.
   ”Minä olen jättänyt kertomatta asioita”, Hermione oikaisi. ”Ja olen ehkä vähän muokannut totuutta.”
   Kalkaros kavahti kauemmas ja katsoi Hermionea murhaavasti. Samassa he kuulivat Harryn tuskaisen huudon haudan pohjalta.
   ”Harry!” Hermione huudahti kauhistuneena ja riensi haudan reunalle. ”Mitä tapahtui?”
   Harry seisoi nyt tyhjässä arkussa ja piteli käsillään otsaansa, aivan kuin se olisi putoamaisillaan. Hermione osoitti häntä taikasauvallaan. Äänetön loitsu nosti Harryn takaisin ylös, mutta hänen tuskansa ei näyttänyt laantuvan.
   ”Hän… Hän tietää”, Harry huohotti, ”Voldemort tietää, että hirnyrkki tuhoutui.”

Hermione katsoi avuttomana, miten Harry laskeutui polvilleen maahan ja piteli toista kättään salama-arpensa päällä.
   ”Mikä häntä vaivaa?” Kalkaros kysyi puhtaasti uteliaana. Hermionea ärsytti hänen tyyneytensä. Samassa hän muisti, mistä hän oli juuri puhunut Kalkaroksen kanssa.
   ”Sinä!” Hermione huudahti ja katsoi silmät kipunoiden Kalkarosta. ”Missä ne seitsemän ovat?”
    Kalkaros katsoi häntä hämmästyneenä.
”En minä tiedä”, hän sopersi ja peruutti hitaasti taaksepäin. ”Mitä täällä on oikein meneillään?”
   Yhtäkkiä Ron syöksähti Severuksen eteen, tarttui tätä kaavun etumuksesta ja nosti kasvojensa tasalle. Ron oli paljon pidempi kuin Kalkaros, joten tämän jalat olivat kaukana maasta.
   ”Missä Tiedät-kai-kenen loput kannattajat ovat? Pääsevätkö he tänne?” Ron tivasi.
Harry huudahti taas tuskasta. Ron painoi Kalkaroksen lähimpää hautakiveä vasten.
   ”Sinun edessäsi on yksi heistä”, Kalkaros vastasi ivallisesti hymyillen Ronille, ”en ehkä kuulu seitsemään, mutta minä tulen saamaan vielä kunniaa. Kerron hänelle, että te etsitte hänen hirnyrkkejään.”
   Hermionen sisintä kylmäsi. Kalkaros tiesi, mitä hirnyrkit olivat. Nyt hän tiesi myös, että Voldemortilla oli niitä.
   ”Sinusta ei tule kunnioitettua!” Hermione kivahti ja asteli aivan Ronin ja Kalkaroksen viereen.
   ”Sinusta tulee säälittävä murhaaja, jolla ei ole elämässään yhtään rakkautta! Minä tiedän, koska minä olen nähnyt sinut aikuisena! Niin, me olemme tulevaisuudesta. Käytimme sinun omaa menopaluuloitsuasi.”
   Hermione katsoi, miten Kalkaroksen ilme vaihtui yllättyneestä säikähtäneeksi.
”Minulla on kuitenkin Pimeän lordi”, Kalkaros sanoi lähinnä itselleen. ”Minulla on loitsuja, joita hänkään ei tunne. Sitten minulla on ystävä…”
   Hermione pudisti päätään.
”Voldemortilla ei ole ystäviä. Hänellä on vain palvelijoita ja vihollisia, ja niihin kahteen ryhmään voidaan jakaa kaikki maailman velhot. Sinusta tulee osa tavallista massaa, mutta sinusta ei ikinä tule kunnioitettua. Voldemort kunnioittaa vain yhtä ihmistä, ja se et ole sinä.”
    Hermione huomasi, että Harryn voihkinta oli loppunut. Hän oli noussut seisomaan ja näytti vitivalkoiselta.
   ”Voldemort lähetti tiedustelijan tänne”, Harry sanoi heikosti. ”Minä näin taas näyn… Se on Bellatrix Lestrange. Hän on tulossa tänne.”
   Hermione haukkoi henkeään. Tähän oli siis tultu. He joutuisivat pakenemaan tai taistelemaan taas Voldemortin kannattajia vastaan.
   ”Tällipajuun!” Hermione huudahti hetken mielijohteesta. Hän tarttui Kalkarosta ranteesta ja raahasi hänet perässään huitovan puun sisuksiin. Hermione ei ehtinyt jäädä edes ihmettelemään, miksi Kalkaros ei pyristellyt vastaan.
   ”Hetkinen!” Ron huomautti ensimmäisenä. ”Mitä me teemme Ruikulille?”
Kalkaros riuhtaisi itsensä irti Hermionen otteesta. Pimeässä tunnelissa hän näytti erittäin pelottavalta.
   ”Minä tulen teidän mukaanne”, Kalkaros sanoi itsepäisesti. ”Voin tosin muuttaa mieleni ja hakea rakkaan Bellankin tänne… Tai jos tainnutatte minut, kerron hänelle kaiken ja tulevaisuus vaarantuu!”
   Kalkaros silmäili epäluuloisesti Hermionen taikasauvaa.
”Hyvä on, tule mukaan”, Hermione tiuskaisi ja jokin hänen sisällään pompahti iloisesti. Aivan kuin toive siitä, että Kalkaros ei ollutkaan läpikotaisin paha. Ainakin jotain sellaista Hermione oli uumoillut näiden kuukausien aikana.
   ”Piiloudutaan Rääkyvään röttelöön, kunnes tilanne rauhoittuu. Sitten me palaamme omaan aikaamme.”
   Kalkaros katsoi häntä tuimasti.
”Minä tulen teidän mukaanne”, Kalkaros sanoi taas.
    Hermione sulki silmänsä hyvin lyhyeksi ajaksi, jotta saisi myllertävän mielensä rauhoittumaan ja löytämään ratkaisun.

* * *

James makasi nuhjuisella sängyllä ja yritti keskittyä lukemaan Muodonmuutoksen käsikirjaa eteville. S.U.P.E.R-kokeet lähestyivät, eivätkä edes kelmit voineet välttyä niiltä – sitä paitsi Rääkyvä röttelö ei tarjonnut sillä hetkellä mielenkiintoisempaa puuhaa kuin pänttääminen.
   Remus nukkui ja Sirius oli Peterin kanssa linnassa. James oli päättänyt jäädä Remuksen seuraksi, mutta tällä hetkellä Remus ei näyttänyt kaipaavan syvällistä keskustelua.
   Jamesia ei nukuttanut tippaakaan. Ehkä se johtui siitä, että täysikuu oli käsillä. Ensimmäisen kerran myös Lily tiesi, missä James sillä hetkellä oli ja mitä Remus pian joutuisi kestämään.
   Lily oli suhtautunut salaisuuteen hämmästyttävän tyynesti. James pudisti itsekseen päätään. Liian usein hän antoi ajatustensa harhailla koulukirjoista Lily Evanssiin. 
   Jamesin haaveilut keskeytyivät rajusti, kun hän kuuli alakerrasta mekkalaa ja puheensorinaa. Hän tunnisti Larryn hätääntyneen äänen. James kavahti istumaan ja heilautti itsensä lattialle. Taas ne hyypiöt tunkeutuivat Rääkyvään röttelöön, vaikka James oli kannellut heistä McGarmiwalle! James veti taikasauvansa esiin. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla, olkoonkin vaikka sukulainen – jos oli oikeasti sitäkään.
   James ei ollut tyhmä, vaikka valvojaoppilaaksi hän ei kelvannutkaan. Hän oli kuitenkin pannut merkille, miten oudon kolmikon kertomus ontui.
   James laskeutui varovaisesti alas ja kohtasi Larryn vakavan katseen. Miten Larry muistuttikaan Jamesia itseään, paitsi että hänellä oli vihreät, mantelinmuotoiset silmät, joissa oli jotain häiritsevän tuttua.
   ”James”, Larry sanoi anovasti, ”me tarvitsemme piilopaikan. Ole hyvä ja jätä meidät rauhaan.”

   James tuijotti poikaa, joka oli väittänyt kaikki nämä kuukaudet olevansa hänen sukulaisensa.
   ”Miksi te ette lähde pois?” James kysyi epäluuloisesti. Hän oli varma, että kolmikko salasi jotain, varsinkin nyt, kun he raahasivat innostuneen näköistä Severus Kalkarosta mukanaan.
   ”Koska sinä kantelit meistä opettajille!” Larryn punatukkainen (James olisi voinut vaikka vannoa, että hiukset olivat joskus olleet vaaleat) ystävä, Ron Poljakoff, sanoi kimpaantuneena. Hiusten värin lisäksi Ronin aksentti oli muuttunut.
   ”Minä mainitsin teistä McGarmiwalle, koska – ” Jamesin ja Larryn katseet kohtasivat hetkeksi. James tunsi vihaa, mutta jostain syystä myös hämmentävää surua. ” – koska te olisitte voineet joutua hengenvaaraan täällä!”
   James vaihtoi painoa jalalta toiselle. Miksi nuo kolme tuijottivat häntä kuin Azkabanista karannutta vankia? Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, päinvastoin. Täysikasvuisen ihmissuden kanssa ei kannattanut pelleillä.
   Kalkaros katseli uteliaana ympärilleen. Hän oli käynyt kelmien salaisessa päämajassa aikaisemmin, mutta silloin hänen vierailunsa oli loppunut lyhyeen – Remus oli ollut silloin ihmissuden hahmossaan, ja sellainen karkottaa ihmiset kumman nopeasti pois luotaan. Kalkaros tiesi totuuden. Liian moni tiesi.
   ”Me… me olemme ministeriön vakoojia”, Hannah sopersi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
  James kääntyi katsomaan Hannahia, jolla oli ruskeat silmät ja tuuhea, ruskea hiuspehko. Tyttö näytti korkeintaan 20-vuotiaalta.
   ”Mistä sinä puhut?” James tivasi.
Hannah vilkaisi nopeasti Larrya ja Ronia. Heidän takanaan seisova Kalkaros näytti yhtä uteliaalta kuin James.
   ”Kai me voimme kertoa”, Hannah sanoi empien, ”me – ministeriö haluaa valvoa Tylypahkan tasoa huomaamattomasti.”
   James kohotti kulmiaan. Tällaista hän ei ollut osannut odottaa.
”Ministeriö lähetti teinejä harhailemaan koulun käytäville?”
   Hannah nyökkäsi.
”Teinit herättävät koulussa huomattavasti vähemmän huomioita kuin virkamiehet”, Hannah huomautti näsäviisaasti.
   ”Ja ministeriö olettaa, ettei kukaan huomaa teitä?”
Hannah nyökkäsi taas.
   ”Opetus on kaikille julkista.”
James kääntyi katsomaan Larrya.
    ”Tuo on typerintä, mitä olen koskaan kuullut”, James tuhahti.
Larry ei vastannut mitään, mutta sen sijaan hän kosketti otsaansa ja voihkaisi kuuluvasti.
   Hannah ja Ron katsoivat häntä huolissaan.
Hän on Tylyahossa”, Larry kuiskasi.
Hannah henkäisi kauhistuneena ja Ron otti taikasauvansa esiin.
   ”Kuka on Tylyahossa?” James kysyi, eikä tajunnut mistään mitään. Tämä alkoi mennä jo naurettavaksi.
   James ei kuitenkaan saanut vastausta kysymykseensä. Sen sijaan Hannah ryntäsi hänen eteensä ja sanoi hysteerisenä:
   ”Meidän on pakko pysyä täällä piilossa! Täysikuu on vasta huomenna. Lupaamme lähteä täältä heti aamulla.”
   James kavahti kauemmas Hannahista ja tuijotti tämän kauhistuneita kasvoja.
”Miten sinä tiedät –?”
Kolmikko tiesi ihmissudesta, ehkä Kalkaros oli laverrellut heille. Jos koko koulu saisi tietää Kuutamosta, pian vanhemmat vaatisivat Remuksen erottamista ja… kaikki olisi pilalla. Kelmit saisivat sanoa hyvästit toisilleen.
    James kääntyi katsomaan Kalkarosta, joka seisoi kyyryssä pimeässä nurkassa.
”Ruikuli!” James huusi myrkyllisesti. ”Sinä olet kertonut heille Kuutamosta!”
   ”Ei!” Hannah huudahti. ”Me olemme ministeriöstä. Siellä tiedetään tällaiset asiat, Remus Lupin on rekisterissä.”
   Larry ja Ron vilkaisivat Hannahia nopeasti. Jamesista alkoi vaikuttaa pikku hiljaa siltä, että Hannah oli heidän johtajansa – tyttö näytti tietävän kaikesta kaiken. Kaiken lisäksi Hannahin normaali puheääni oli melko komenteleva.
   James vetäisi taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Hannahia.
”Hyvä on – yksi yö. Jos kerrotte Remuksesta kenellekään ulkopuoliselle, voin vannoa, että tulen henkilökohtaisesti kostamaan siitä sinulle.”
   Samassa James tunsi rajun tönäyksen oikeassa kyljessään. Hän kaatui lattialle ja kääntyi katsomaan vihaisena kaatajaansa.
   ”Tule mieluummin minun puheilleni, jos sinulla on jokin ongelma Her– siis Hannahin kanssa”, Poljakoff uhkaili. James nousi seisomaan ja tönäisi hänet pois tieltään.
    ”Ylhäällä on vapaita huoneita”, James sanoi nopeasti, ”voitte osoittaa kiitollisuutenne kunnioittamalla yksityisyyttämme aamusta alkaen.”
   Hän lähti kävelemään portaita pitkin yläkertaan, mutta vilkaisi vielä kerran taakseen. Jokin Larryn kasvoissa muistutti häntä todellakin muustakin kuin itsestään – ehkä Larry näytti etäisesti Angus-tädiltä.

* * *

Hermione istui lahonneen sängyn reunalla ja tuijotti edessään seisovaa Severusta silmiin.
    ”Sinä löit minua”, Kalkaros syytti. Tummuva jälki hänen kalpealla poskellaan puhui puolestaan.
    ”Sinä kidutit Ronia”, Hermione huomautti terävästi.
”Sinä iskit ensin”, Kalkaros sanoi silkinpehmeällä äänellä, joka oli ainakin aikuisen Kalkaroksen suusta kuultuna vaaran merkki.
   ”Sinä VALEHTELIT!”
Kalkaroksen tumman ruskeat silmät olivat täynnä raivoa. Hän ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä – aivan kuin Hermione olisi juuri saanut taikajuomien kokeesta nollan.
   Hermione nousi seisomaan. Hän oli vain muutaman sentin Kalkarosta lyhyempi.
”Me olemme oikeasti eri puolilla taistelua”, Hermione sanoi hiljaa. ”Sinä olet väärällä puolella.”
   Kalkaros tuhahti kuuluvasti.
”Sinun näkökulmastasi olen väärällä puolella. Ja kaikesta siitä huolimatta sinä valehtelit.”
   Hermione istui takaisin sängylle ja tuijotti jalkoihinsa. Kalkaros puhui totta.
”Miksi sinä valehtelit?” Kalkaros kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Olisit voinut kertoa, että olet ministeriöstä. Olisit voinut jättää kaikki ne valheet kertomatta. Sinä käytit minua hyväksesi.”
   Hermione pudisti päätään.
”Minä en ole ministeriöstä.”
   Kalkaros kohotti kulmiaan. Hermione huokaisi raskaasti ja selitti:
”Ilman sinua minä en olisi nyt tässä. Minä en oikeasti kuulu tänne, en tähän aikaan. Minä olen matkustanut tänne tulevaisuudesta, sinun hiomasi loitsun avulla.”
   Kalkaros tuijotti häntä lyhyen hetken, jonka aikana Hermionen sanat näyttivät valuvan hänen tajuntaansa. Sitten Kalkaros istui Hermionen viereen sängylle, varoen koskettamasta häntä.
   ”Totuus”, Kalkaros puhui hitaasti, ”totuus kasvattaa luottamusta.”
Hermione ei tiennyt mitä sanoa, joten hän tyytyi nyökkäämään.
   ”Valheet taas ajavat ihmisiä pois toistensa luota”, Kalkaros sanoi hymyillen vinosti. ”Niin Dumbledore sanoi, kun minä olin ensimmäistä päivää Tylypahkassa. En ole valehdellut täällä kenellekään, mutta silti minulla ei ole kovin montaa ystävää.”
   Hermione tunsi kasvavaa ahdistusta sisällään. Hänen oli vaikea olla ajattelematta, että loppujen lopuksi juuri Kalkaros tappaisi Dumbledoren.
   ”Ehkä sinä valehtelet itsellesi”, Hermione ehdotti hiljaa. ”Ehkä sinä et osaa päättää, millainen oikeasti olet.”
   Hermione nousi seisomaan, koska hän ei kestänyt istua paikoillaan toimettomana. Hän alkoi kävellä ympyrää pienessä makuuhuoneessa.
   ”Minä olen puoliverinen Prinssi”, Kalkaros sanoi ja Hermione jähmettyi paikoilleen. Hän kääntyi katsomaan Kalkarosta.
   ”Minä tiedän sen. Sinun äitisi on Eileen Prinssi ja sinä olet puoliverinen.”
Kalkaros katsoi häntä tutkien.
   ”Sinä tosiaan olet tulevaisuudesta.”
Hermione nyökkäsi taas.
   ”Sinusta tulee Tylypahkan opettaja”, hän sanoi ja näki Kalkaroksen kasvoilla lyhyen hymyn. Sitten tämä pudisti päätään.
   ”Ei, minulla on muitakin suunnitelmia. Regulus on näyttänyt minulle – ” Kalkaros vaikeni. Hän ei nähtävästi halunnut puhua suunnitelmistaan Hermionelle.
   ”Sillä ei ole väliä”, Hermione sanoi ja huomasi miettivänsä, että pian hänen olisi pakko muunnella Kalkaroksen muistia ja palata omaan aikaansa. Nyt sillä ei olisi väliä, miten paljon Kalkaros saisi tietää, hän unohtaisi kuitenkin kaiken…
   ”Sinusta tulee joka tapauksessa opettaja”, Hermione sanoi rauhallisesti.
”Ei, ei”, Kalkaros sanoi pudistaen päätään. Hän kaivoi taskustaan esiin palan pergamenttia, jolle oli kirjoitettu lyhyt kirje.
   "Minun ystäväni sai yhteyden..."
Hän ojensi pergamentin palasen Hermionelle. Kirje oli kirjoitettu punaisella musteella. Kirjoittajan käsiala oli hyvin siroa ja kaunista.

Saimme viestinne, R. A. Musta.
Ilahduimme huomatessamme, kuinka paljon olitte valmis kertomaan Tylypahkasta ja sen nykyisestä rehtorista, Albus Dumbledoresta. Teillä ei kuitenkaan ollut mitään uutta kerrottavaa, ei mitään sellaista, mitä hän ei jo tietäisi.
   Mielenkiintonne aatettamme kohtaan on ihailtavaa. Jos haluatte olla avuksi, meillä olisi teille kullanarvoinen tehtävä tarjolla. Hän ei ole kertonut siitä muille, mutta hän takaa, että pääsette puolustamaan hänen sieluaan ikuisesti.

Seitsemän.


Hermione kohotti katseensa kirjeestä ja ojensi sen takaisin omahyväiselle Kalkarokselle tärisevin käsin. Hän oli pannut merkille isot kirjaimet kirjeen alussa: R.A.M.
   ”Pimeän lordi on luvannut Regulus Mustalle tehtävän”, Kalkaros sanoi riemuissaan. ”Regulus lupasi suostutella minuakin, kun he tapaavat. Oletko varma, että haluat pysyä häviäjien puolella?”
   Hermione ei vastannut mitään. Hänen suutaan kuivasi.
”Millainen se tehtävä on?” hän kysyi lopulta.
   Kalkaros kohautti olkiaan.
”Regulus on jo lähtenyt tästä koulusta”, Kalkaros sanoi tyytyväisenä. ”Hän on luultavasti juuri nyt tekemässä palvelusta Pimeän lordille.”
   Hermione kuunteli Kalkaroksen voitonriemuista puhetta vain puolella korvalla. Hän yritti muistella, mitä valehirnyrkin sisällä olleessa lapussa oli lukenut.
   Olen varastanut oikean hirnyrkin ja aion tuhota sen heti kun voin… Voisiko kirjeen kirjoittaja olla Regulus Musta, joka oli vaikuttanut Voldemortin innokkaalta kannattajalta?
   Kohtaan kuoleman siinä toivossa, että kun sinä kohtaat vertaisesi, olet taas kuolevainen.
   Mutta Hermionen mielestä Regulus vaikutti ihmiseltä, joka olisi taistellut Voldemortin puolesta hamaan loppuun saakka.
   Hermione havahtui ajatuksistaan, kun hän huomasi Kalkaroksen osoittavan häntä taikasauvallaan.
   ”Minä kyllästyin ihmisten valheisiin jo aikoja sitten”, Kalkaros sanoi synkästi. ”Siksi päätin opetella lukitilista – en osaa sitä vielä sanattomasti, mutta alan olla jo melko hyvä… LUKITILIS!”
   Hermione ei ehtinyt valmistautua siihen mitenkään. Hän ei ollut aikaisemmin kokenut mitään sellaista, mitä hän joutui seuraavaksi katselemaan.
   Ensin Hermione näki 7-vuotiaan itsensä halaamassa äitiään syntymäpäivänään. Hän ei vielä tiennyt olevansa noita. Sitten kuva vaihtui: hän oli tavallisessa jästien koulussa ja oli saanut matematiikan kokeesta täyden kympin… Seuraavaksi hän istui veneessä ja näki Tylypahkan ensimmäistä kertaa, sitten hän näki välähdykseltä Harryn ja Ronin tappelemassa vuorenpeikon kanssa… Professori Lupin muuttui ihmissudeksi… Viktor Krum tuli pyytämään häntä joulutanssiaisiin… Ron suuteli Lavenderia… Hermione tanssi Ronin kanssa Billin ja Fleurin häissä… Nuori Kalkaros ja Regulus Musta juttelivat halloweentanssiaisissa seitsemästä – sitten Hermione näki edessään taas Kalkaroksen ja tunsi kovaa kipua selässään. Hän oli kaatunut kovalle lattialle, kun Kalkaros oli lakannut lukemasta hänen ajatuksiaan.
   ”Sinä siis vakoilit meitä?” Kalkaros kysyi vihaisena.
Hermione ei katsonut häntä silmiin. Hän tarttui vaivihkaa taskussaan olevaan taikasauvaansa ja astui lähemmäs Kalkarosta.
   ”Tulee vielä aika, jolloin sinä joudut tekemään valintasi”, Hermione sanoi hitaasti. Kalkaros katsoi häntä hämmentyneenä.
   ”Sinä olet ristiriitainen ihminen”, Hermione mutisi. ”Minusta kuitenkin tuntuu, että tunnen sinun syvimmän luontosi, oli se sitten hyvä tai paha. Sinä haluat kunniaa enemmän kuin mitään muuta, eikö niin?”
   Kalkaros tuijotti häntä liikahtamatta.
”Muista vain tämä tunne, aina kun olet vajoamassa pimeyteen. Muista tämä tunne”, Hermione kuiskasi ja astui aivan Severuksen eteen.
   Sitten Hermione kosketti huulillaan Kalkaroksen pehmeitä huulia, mutta vain hyvin pikaisesti. Hän halusi pelastaa yhden ihmishengen ilman taikasauvaa.
   ”Hyvästi”, hän sanoi ja tainnutti Kalkaroksen. Hän otti tämän taskusta Reguluksen kirjeen ja poistui huoneesta.

Rääkyvässä röttelössä oli kolme makuuhuonetta: James ja Remus olivat niistä isoimmassa, tainnutettu Kalkaros yhdessä ja Harry ja Ron nukkuivat kolmannessa.        Hermione vilkaisi rannekelloaan. Se oli viisi aamulla, ja kaiken sinä iltana tapahtuneen jälkeen häntä nukutti enemmän kuin koskaan. Nyt hän ei kuitenkaan voinut nukkua. Hän astui Harryn ja Ronin huoneeseen ja laittoi valot päälle.
  ”R.A.M. on Regulus Musta, Siriuksen veli”, Hermione huusi unisille pojille. ”Katsokaa!”
   Hermione laittoi Reguluksen kirjeen haukottelevan Harryn kasvojen eteen.
”Kalkaros kertoi, että Regulus on karannut koulusta ja tekemässä juuri nyt palvelusta Voldemortille!”
   Kuului kova ääni, kun Ron putosi alas sängystään ja mutisi: ”älä sano sitä nimeä.”
Harry nousi istumaan sängyllään ja katsoi tarkemmin Hermionen ojentamaa pergamentin palasta.
   ”Tehtävä Regulukselle… Voisiko se liittyä jotenkin hirnyrkkeihin?”
Hermione kohautti olkiaan.
   ”Hän on vasta 17-vuotias, jos sitäkään. Kaiken lisäksi hän ei tuon kirjeen perusteella ole Vol-äh-tiedät-kai-kenen suosituin palvelija”, hän pohti.
   Harry näytti lukevan kirjettä yhä uudestaan ja uudestaan.
”Missä Kalkaros on?” Ron kysyi.
   Hermione kertoi tainnuttaneensa tämän. Hän luotti siihen, että kelmit passittaisivat Kalkaroksen takaisin koululle.
   ”Jos Voldemort on lähettyvillä, meidän pitää toimia nopeasti”, Hermione huomautti.
   Ron katsoi häntä hieman hämmästyneenä, mutta ei sanonut mitään.
”Minä haluan puhua Reguluksen kanssa”, Harry sanoi yllättäen, ”ennen kuin hän kuolee.”
« Viimeksi muokattu: 29.12.2011 19:13:40 kirjoittanut Röhkö »
Mitä tapahtuu ficissä, jossa päähenkilö kirjoittaa ficciä? Ficcinception, K-15

Bloody Princess

  • Vieras
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 21.6.
« Vastaus #58 : 21.06.2010 23:23:12 »
Hieno luku.  :) Tässä tapahtui niin paljon erilaisia asioita että nyt alkoi jännittää vielä enemmän, kuinka asiat loppujen lopuksi päättyvät.   :D

Pahoittelen lyhyttä kommenttia, joudun pian lähtemään koneelta ja olen sen vuoksi melko kiireinen tällä hetkellä. Ehdinpäs kuitenkin käydä tämän osan lukemassa.  :D

Jatkoa toivoisin mahdollisimman pian.  ;)
« Viimeksi muokattu: 17.11.2011 20:26:41 kirjoittanut Bloody Princess »

Kukkamaaria

  • ***
  • Viestejä: 346
  • Keisarinna
Vs: Once He Was a Prince // jatkoa 21.6.
« Vastaus #59 : 22.06.2010 12:18:16 »
Kiva luku :) on vaikea keksiä mitään kirjoitettavaa, mutta yritän silti :D jännitys tiivistyy kyllä, en malta odottaa mitä tapahtuu seuraavassa luvussa :)

En edes yritä keksiä mitään järkevää, joten pyydän vain jatkoa mahdollisimman nopeasti! :) :D
But hey, isn´t it fun at the end of the day,
When everyone looks like me?
-Sonata Arctica -Cloud Factory

Tales By Kukkamaaria

Ava by Dolls