A/N: Kiitos kommenteista!
Kukkamaaria: McGarmiwa varmaan oletti Jamesin nähneen heidät Röttelössä.
Bloody Princess: IC, ikuisesti coolia
Asuka.: hyvä jos jännitys tiivistyy
Tässä jatkoa, toivottavasti tarpeeksi pian:
19. luku
SeitsemänPettymys oli tunne, jota Hermione Granger vihasi jokaisella solullaan. Pettymyksen tunne oli kuin ilkeä pieni hutsu, joka iski varoittamatta.
Hermione oli kokenut pettymyksiä harvoin Tylypahkassa. Hän oli sen verran etevä oppilas, että pystyi helposti ylittämään omat tavoitteensa arvosanoissa. Opettajat olivat arvostaneet hänen ahkeruuttaan ja älykkyyttään, mutta Hermione itse tiesi olevansa muutakin kuin luokan priimus. Hän oli noita, joka vihasi pettymyksiä.
Hermione istui viileällä lattialla ja tunsi Kalkaroksen arvioivan katseen itsessään. Hermione vilkaisi häntä nopeasti. Jostain syystä hänelle tuli tunne, että Kalkaros olisi halunnut sanoa jotakin ivallista. Sitten Hermione tajusi, että se olikin hänen oma mielikuvituksensa. Jokin riiviö hänen sisällään halusi ilkkua: ”Mitenkäs nyt suu pannaan?” tai ”Sinullahan on aina ratkaisu kaikkeen, entäs nyt?”
Hermione oli pettynyt itseensä, koska hän oli luullut olevansa nokkela.
Hermione pyyhkäisi karkuun päässeet kyyneleet kasvoiltaan ja nousi hitaasti seisomaan. Oli hyvin harvinaista, että hän päästi tunteet voittamaan järjen.
”Minä – minä olen lähdössä”, Hermione sanoi varovaisesti, ”minä olen lähdössä pois.”
Kalkaros astui askeleen lähemmäs häntä ja kurtisti kulmiaan.
”Minne?” hän kysyi terävästi.
Hermione pudisti päätään ja kääntyi katsomaan käytävän kolkkoa tiiliseinää. Hän ei voinut uskoa, että Severuksen hyvästely tuotti hänelle vaikeuksia.
”Onko tapahtunut jotakin?” Severus kysyi hiljaa. Hänen äänensä oli karhea. Hermione kääntyi katsomaan häntä murheellisena. Jos hän kertoisi totuuden, siitä ei välttämättä olisi kenellekään haittaa. Dumbledorehan muuntelisi kuitenkin Kalkaroksen muistia, ja Kalkaros jäisi taas yksin, ilman ainuttakaan hyvää ystävää…
"Me lähdemme opiskelemaan”, Hermione valehteli ja nielaisi. Ei hänestä ollut paljastamaan totuutta, joka voisi vahingoittaa tulevaisuutta.
”Opiskelemaan?” Kalkaros toisti epäluuloisesti. ”Pimeää taikuuttako?”
Epäröimättä Hermione nyökkäsi. Kalkaroksen kasvoille karehti hymyntapainen.
”Minä tiesin, että sinä olet samanlainen kuin minä”, Kalkaros sanoi hyväntuulisena. ”Pimeää taikuutta… Upeaa! Sinä saat kokea jotain sellaista, mitä minä en Tylypahkassa voi kokea.”
Hermione näki, miten Kalkaroksen silmät kiiluivat innostuksesta ja hivenen kateudesta.
”Sinulla on koko elämä edessä”, Hermione mutisi lohdutuksen sanoja.
Kalkaros nyökytti päätään innostuneena.
”On on, minä tiedän sen ja siksi olenkin suunnitellut kaiken valmiiksi!”
Kalkaros hymyili entistä leveämmin, kun hän näki Hermionen uteliaan katseen.
”En ole kertonutkaan sinulle aikaisemmin
seitsemästä.”
Kalkaroksen sanojen myötä Hermionen mieleen tulvahti muistikuvia, joissa hän oli salakuuntelemassa Kalkarosta ja Regulus Mustaa.
”Minä kuulin sinun puhuvan niistä, kun tapasimme ensimmäisen kerran”, Hermione myönsi ja hymyili vinosti. Silloin Kalkaros oli kohdellut häntä entiseen malliin – tylymmin kuin ankeuttaja uhriaan.
”Aivan”, Kalkaros naurahti, ”taisimme kuitenkin tavata jo ennen sitä. Silloin, kun olit kiinnostunut yksisarvisten yhdynnästä.”
Hermione punastui raivokkaasti.
”En minä – ”
”Seitsemällä tarkoitetaan seitsemää velhoa tai noitaa, jotka ovat valmiita taistelemaan
Pimeän lordin puolesta”, Kalkaros puhui hänen päälleen.
Hermione kuunteli Severusta hievahtamatta. Viimein hän kuulisi jotain, minkä takia aikamatka oli kannattanut tehdä.
”Pimeän lordi on nero, joka sanoo olevansa kuolematon. Hän vihaa kuraverisiä ja jästejä.”
Kalkaros irvisti. Hermionelle tuli taas pettynyt olo. Hän halusi, että Severus kunnioittaisi enemmän erilaisuutta. Ahdistuneena Hermione puri hammasta ja kysyi:
”Miten hän sai heidät puolelleen?”
Kalkaros vilkaisi nopeasti ympärilleen varmistaakseen, ettei lähettyvillä ollut muita.
”Pimeän lordi on luvannut kertoa heille kuolemattomuutensa salaisuuden. Hän on todella taitava velho! Lisäksi hän on luvannut niille seitsemälle arvovaltaa. Kun pimeät ajat koittavat, hänen kannattajistaan nousevat uusi taikaministeri ja Tylypahkan rehtori… Tietenkin Tylypahkasta tulee laitos, joka valmistaa pimeän velhoja.”
”Entä Vol– Pimeän lordi itse? Tuleeko hänestä… johtaja?” Hermionen mielestä nuo seitsemän kuulostivat kuolonsyöjien edeltäjiltä.
”Hän on jo johtaja”, Kalkaros nauroi. ”Hän on enemmän johtaja alaisilleen kuin Dumbledore voisi koskaan olla kenellekään –”
LÄPS!
Kalkaros perääntyi monta askelta omituisessa kippurassa ja piteli toista kättään kipeällä poskellaan. Hermione vetäisi nopeasti kätensä alas ja hengitti nopeasti.
Hän oli lyönyt tulevaa opettajaa!
”Hyvästi”, Hermione sopersi ja ryntäsi pois käytävästä. Hän ei enää kohtaisi nuoren Kalkaroksen hämmästynyttä katsetta.
Hermione oli ollut Severuksen ainoa lohtu tässä kylmässä maailmassa. Hermionesta tuntui, että hän oli lopulta paljastanut todelliset kasvonsa. Kaikki tuntui kulminoituvan kuolleeseen Dumbledoreen.
Hermione tunsi vahvaa sääliä ja samaan aikaan tappavaa vihaa. Nyt hän oli vihdoin valmis hyvästelemään tunteet, jotka olivat aikamatkailun tulosta.
Mutta miksi juuri seitsemän kannattajaa, kysyi järjen ääni Hermionen päässä.
Harryn syyttävästä ilmeestä päätellen Ron oli kertonut hänelle Kalkaroksesta. Häpeän tunne poltteli Hermionen sisuksissa, kun hän asteli poikien luokse lähelle Tällipajua. Yö oli jo pitkällä, täysikuu oli noussut taivaalle.
Miten Hermione voisi enää kertoa, että oli tarkoittanut vain hyvää yrittäessään olla Severuksen ystävä? Hermione ja Kalkaros olivat ainakin tulevaisuudessa vihollisia, mikä heijastui menneisyyteen.
Onneksi heillä oli tärkeämpiä asioita murehdittavaan kuin riutunut Kalkaros.
”Hirnyrkki”, Hermione muistutti heikosti, ”Voldemort teki Rosemary Korpinkynnen ruumiista hirnyrkin.”
Harry ja Ron tuijottivat Hermionea epäuskoisina.
”Oletko varma?” Harry kysyi.
Hermione nyökkäsi vahvistukseksi.
”Näit iseeviot-peilissä luurangon, eikö niin? Halusit löytää hirnyrkin, ja peili antoi vastauksen. Lisäksi sinun arpeasi vihloi silloin.”
Hermione viittasi melkein kuukauden takaiseen tapahtumaan, josta Harry ja Ron olivat hänelle kertoneet.
”Voiko ihmisistä tehdä hirnyrkkejä?” Ron kysyi Harrylta, eikä vilkaissutkaan Hermionea.
Pojat, Hermione ajatteli tympääntyneenä, heidän piti olla aina oikeassa.
”Voi”, Hermione vastasi, ”luuranko on esine siinä missä päiväkirjakin.”
Harry näytti hetken mietteliäältä.
”Voldemort on uskomaton. Hän pakottaa meidät tuhoamaan syyttömän ihmisen ruumiin!”
Hermione ja Ron katsoivat häntä huolestuneena.
”Harry, Voldemort ei edes halua, että se tuhotaan”, Hermione huomautti.
Harry mulkaisi häntä kyllä-minä-sen-tiedän –ilmeellä ja Hermione näki parhaaksi vaieta.
”Missä Seve on?” Ron ilkkui väliin.
”Jos välttämättä haluat tietää, hyvästelin hänet juuri intohimoisesti poskiläimäyksellä”, Hermione vastasi kiukkuisesti.
Ron katsoi häntä hämmästyneenä, mutta pysyi hiljaa.
”Meidän pitää tuhota se luuranko”, Harry sanoi varmana, aivan kuin ei olisi kuullutkaan Ronin ja Hermionen nälvimistä.
”Öh, niin. Kun me olemme hävittäneet sen, voimme palata kotiin”, Hermione sanoi.
Harry näytti tyytyväiseltä, mutta Ron tuijotti poissaolevasti maahaan.
”Mitä nyt?” Hermione kysyi huolissaan. Jos Ron oli mennyt tekemään jotain ajattelematonta, he saisivat heittää hyvästit syntymälleen.
Ron kohotti katseensa ja katsoi vakavana Harrya.
”Ehkä meidän pitäisi yrittää pelastaa Kalkaros”, hän sanoi tasaisella äänellä.
Hermione ei voinut uskoa korviaan.
”Pelastaa?” Harry toisti hämmentyneesti.
Ron nyökkäsi.
”Niin. Jos me saamme Kalkaroksen järkiinsä, ehkä hän ei tapa Dumbledorea eikä kavalla sinun vanhempiasi. Kalkaros voisi saada elämänsä raiteilleen, jos
me saisimme kelmit hänen puolelleen.”
Hermione tuijotti Ronia. Hän arvasi, mitä Harry näki mielessään: vanhempansa ja Albus Dumbledoren elossa, itsensä taistelemassa Kalkaroksen rinnalla Voldemortia vastaan.
Mutta Hermione näki jotain muuta: elämäniloisen Severus Kalkaroksen, jolla oli ehjä perhe ja rakkautta.
”Ron, tuo on maailman ajattelemattomin ja vastuuttomin idea”, Hermione sanoi vakaasti, ”mutta kauniimpi kuin minun suunnitelmani koskaan!”
Ron kohautti olkiaan ja hymyili takaisin.
Yhdessä taikasauvan heilautuksessa Harry, Ron ja Hermione olivat saaneet Rosemary Korpinkynnen kuluneen luurangon esiin. He katsoivat syvään kuoppaan, jossa aukinainen arkku makasi. Näky ei ollut kaunis.
”Käytänkö poisto-kirousta?” Harry aprikoi.
Hermionea kylmäsi, kun hän katsoi luurangon tyhjiin silmiin.
”Voidaankohan me varmistaa ensin mitenkään, että luuranko todella on hirnyrkki?” Hermione kysyi, ehkä enemmän itseltään kuin pojilta.
”Nytkö sinä et enää olekaan varma?” Ron kysyi hämmästyneenä.
Hermione kohautti olkiaan.
”Ikinä ei voi olla varma.”
Harry kohotti taikasauvansa kasvot vakavina.
”Ei siitä voi haittaakaan olla.”
Harry ei kuitenkaan ehtinyt loitsimaan mitään. Häneen osui yllättäen valosuihku ja Harryn taikasauvan lennähti monen jalan päähän. Loitsun voimasta Harry kaatui Korpinkynnen hautakuoppaan. Aseistariisuja naurahti karheasti.
”Severus!” Hermione huudahti yllättyneenä, kun näki Luihuisen väreihin pukeutuneen Kalkaroksen kävelevän heitä kohti, mustat hiukset kalpeiden kasvojen peittona. Hermione saattoi erottaa punoittavan jäljen hänen poskessaan.
”Sinä seurasit minua”, Hermione totesi turtana. Ron oli ottanut taikasauvansa esiin.
”Totta kai minä seurasin”, Kalkaros sylkäisi, ”halusin tietää, mitä hemmettiä sinä tarkoitit pimeän taikuuden opiskelulla.”
Kalkaros väisti Ronin tainnutustaian ja rääkäisi salamannopeasti:
”Kidutu!”
Ron kaatui maahan, kieri ja huusi tuskasta.
”Ei!” Hermione huudahti ja syöksyi Kalkaroksen kimppuun ilman taikasauvaa. ”Lopeta, hän on minun ystäväni!”
Kalkaros heristi Hermionen kimpustaan, mutta lopetti kuitenkin Ronin kiduttamisen. Hän osoitti heitä vuorotellen sauvallaan, vauhkona kuin saarrettu eläin.
”Minä kuulin, kun te puhuitte
hänestä, vieläpä oikealla nimellä!” Kalkaros näytti hetken mielipuolelta, kun hänen silmänsä poukkoilivat eri suuntiin. Sitten hän keskittyi katsomaan Hermionea.
”Sinä olet valehdellut minulle.”
Jostain syystä Hermione laittoi toisen kätensä Kalkaroksen toiselle olkapäälle rauhoittaakseen tätä.
”Minä olen jättänyt kertomatta asioita”, Hermione oikaisi. ”Ja olen ehkä vähän muokannut totuutta.”
Kalkaros kavahti kauemmas ja katsoi Hermionea murhaavasti. Samassa he kuulivat Harryn tuskaisen huudon haudan pohjalta.
”Harry!” Hermione huudahti kauhistuneena ja riensi haudan reunalle. ”Mitä tapahtui?”
Harry seisoi nyt tyhjässä arkussa ja piteli käsillään otsaansa, aivan kuin se olisi putoamaisillaan. Hermione osoitti häntä taikasauvallaan. Äänetön loitsu nosti Harryn takaisin ylös, mutta hänen tuskansa ei näyttänyt laantuvan.
”Hän… Hän tietää”, Harry huohotti, ”Voldemort tietää, että hirnyrkki tuhoutui.”
Hermione katsoi avuttomana, miten Harry laskeutui polvilleen maahan ja piteli toista kättään salama-arpensa päällä.
”Mikä häntä vaivaa?” Kalkaros kysyi puhtaasti uteliaana. Hermionea ärsytti hänen tyyneytensä. Samassa hän muisti, mistä hän oli juuri puhunut Kalkaroksen kanssa.
”Sinä!” Hermione huudahti ja katsoi silmät kipunoiden Kalkarosta. ”Missä ne seitsemän ovat?”
Kalkaros katsoi häntä hämmästyneenä.
”En minä tiedä”, hän sopersi ja peruutti hitaasti taaksepäin. ”Mitä täällä on oikein meneillään?”
Yhtäkkiä Ron syöksähti Severuksen eteen, tarttui tätä kaavun etumuksesta ja nosti kasvojensa tasalle. Ron oli paljon pidempi kuin Kalkaros, joten tämän jalat olivat kaukana maasta.
”Missä Tiedät-kai-kenen loput kannattajat ovat? Pääsevätkö he tänne?” Ron tivasi.
Harry huudahti taas tuskasta. Ron painoi Kalkaroksen lähimpää hautakiveä vasten.
”Sinun edessäsi on yksi heistä”, Kalkaros vastasi ivallisesti hymyillen Ronille, ”en ehkä kuulu seitsemään, mutta minä tulen saamaan vielä kunniaa. Kerron hänelle, että te etsitte hänen hirnyrkkejään.”
Hermionen sisintä kylmäsi. Kalkaros tiesi, mitä hirnyrkit olivat. Nyt hän tiesi myös, että Voldemortilla oli niitä.
”Sinusta ei tule kunnioitettua!” Hermione kivahti ja asteli aivan Ronin ja Kalkaroksen viereen.
”Sinusta tulee säälittävä murhaaja, jolla ei ole elämässään yhtään rakkautta! Minä tiedän, koska minä olen nähnyt sinut aikuisena! Niin, me olemme tulevaisuudesta. Käytimme sinun omaa menopaluuloitsuasi.”
Hermione katsoi, miten Kalkaroksen ilme vaihtui yllättyneestä säikähtäneeksi.
”Minulla on kuitenkin Pimeän lordi”, Kalkaros sanoi lähinnä itselleen. ”Minulla on loitsuja, joita hänkään ei tunne. Sitten minulla on ystävä…”
Hermione pudisti päätään.
”Voldemortilla ei ole ystäviä. Hänellä on vain palvelijoita ja vihollisia, ja niihin kahteen ryhmään voidaan jakaa kaikki maailman velhot. Sinusta tulee osa tavallista massaa, mutta sinusta ei ikinä tule kunnioitettua. Voldemort kunnioittaa vain yhtä ihmistä, ja se et ole sinä.”
Hermione huomasi, että Harryn voihkinta oli loppunut. Hän oli noussut seisomaan ja näytti vitivalkoiselta.
”Voldemort lähetti tiedustelijan tänne”, Harry sanoi heikosti. ”Minä näin taas näyn… Se on Bellatrix Lestrange. Hän on tulossa tänne.”
Hermione haukkoi henkeään. Tähän oli siis tultu. He joutuisivat pakenemaan tai taistelemaan taas Voldemortin kannattajia vastaan.
”Tällipajuun!” Hermione huudahti hetken mielijohteesta. Hän tarttui Kalkarosta ranteesta ja raahasi hänet perässään huitovan puun sisuksiin. Hermione ei ehtinyt jäädä edes ihmettelemään, miksi Kalkaros ei pyristellyt vastaan.
”Hetkinen!” Ron huomautti ensimmäisenä. ”Mitä me teemme Ruikulille?”
Kalkaros riuhtaisi itsensä irti Hermionen otteesta. Pimeässä tunnelissa hän näytti erittäin pelottavalta.
”Minä tulen teidän mukaanne”, Kalkaros sanoi itsepäisesti. ”Voin tosin muuttaa mieleni ja hakea rakkaan Bellankin tänne… Tai jos tainnutatte minut, kerron hänelle kaiken ja tulevaisuus vaarantuu!”
Kalkaros silmäili epäluuloisesti Hermionen taikasauvaa.
”Hyvä on, tule mukaan”, Hermione tiuskaisi ja jokin hänen sisällään pompahti iloisesti. Aivan kuin toive siitä, että Kalkaros ei ollutkaan läpikotaisin paha. Ainakin jotain sellaista Hermione oli uumoillut näiden kuukausien aikana.
”Piiloudutaan Rääkyvään röttelöön, kunnes tilanne rauhoittuu. Sitten me palaamme omaan aikaamme.”
Kalkaros katsoi häntä tuimasti.
”Minä tulen teidän mukaanne”, Kalkaros sanoi taas.
Hermione sulki silmänsä hyvin lyhyeksi ajaksi, jotta saisi myllertävän mielensä rauhoittumaan ja löytämään ratkaisun.
* * *
James makasi nuhjuisella sängyllä ja yritti keskittyä lukemaan
Muodonmuutoksen käsikirjaa eteville. S.U.P.E.R-kokeet lähestyivät, eivätkä edes kelmit voineet välttyä niiltä – sitä paitsi Rääkyvä röttelö ei tarjonnut sillä hetkellä mielenkiintoisempaa puuhaa kuin pänttääminen.
Remus nukkui ja Sirius oli Peterin kanssa linnassa. James oli päättänyt jäädä Remuksen seuraksi, mutta tällä hetkellä Remus ei näyttänyt kaipaavan syvällistä keskustelua.
Jamesia ei nukuttanut tippaakaan. Ehkä se johtui siitä, että täysikuu oli käsillä. Ensimmäisen kerran myös Lily tiesi, missä James sillä hetkellä oli ja mitä Remus pian joutuisi kestämään.
Lily oli suhtautunut salaisuuteen hämmästyttävän tyynesti. James pudisti itsekseen päätään. Liian usein hän antoi ajatustensa harhailla koulukirjoista Lily Evanssiin.
Jamesin haaveilut keskeytyivät rajusti, kun hän kuuli alakerrasta mekkalaa ja puheensorinaa. Hän tunnisti Larryn hätääntyneen äänen. James kavahti istumaan ja heilautti itsensä lattialle. Taas ne hyypiöt tunkeutuivat Rääkyvään röttelöön, vaikka James oli kannellut heistä McGarmiwalle! James veti taikasauvansa esiin. Jos ei hyvällä niin sitten pahalla, olkoonkin vaikka sukulainen – jos oli oikeasti sitäkään.
James ei ollut tyhmä, vaikka valvojaoppilaaksi hän ei kelvannutkaan. Hän oli kuitenkin pannut merkille, miten oudon kolmikon kertomus ontui.
James laskeutui varovaisesti alas ja kohtasi Larryn vakavan katseen. Miten Larry muistuttikaan Jamesia itseään, paitsi että hänellä oli vihreät, mantelinmuotoiset silmät, joissa oli jotain häiritsevän tuttua.
”James”, Larry sanoi anovasti, ”me tarvitsemme piilopaikan. Ole hyvä ja jätä meidät rauhaan.”
James tuijotti poikaa, joka oli väittänyt kaikki nämä kuukaudet olevansa hänen sukulaisensa.
”
Miksi te ette lähde pois?” James kysyi epäluuloisesti. Hän oli varma, että kolmikko salasi jotain, varsinkin nyt, kun he raahasivat innostuneen näköistä Severus Kalkarosta mukanaan.
”Koska sinä kantelit meistä opettajille!” Larryn punatukkainen (James olisi voinut vaikka vannoa, että hiukset olivat joskus olleet vaaleat) ystävä, Ron Poljakoff, sanoi kimpaantuneena. Hiusten värin lisäksi Ronin aksentti oli muuttunut.
”Minä mainitsin teistä McGarmiwalle, koska – ” Jamesin ja Larryn katseet kohtasivat hetkeksi. James tunsi vihaa, mutta jostain syystä myös hämmentävää surua. ” – koska te olisitte voineet joutua hengenvaaraan täällä!”
James vaihtoi painoa jalalta toiselle. Miksi nuo kolme tuijottivat häntä kuin Azkabanista karannutta vankia? Ei hän ollut tehnyt mitään väärää, päinvastoin. Täysikasvuisen ihmissuden kanssa ei kannattanut pelleillä.
Kalkaros katseli uteliaana ympärilleen. Hän oli käynyt kelmien salaisessa päämajassa aikaisemmin, mutta silloin hänen vierailunsa oli loppunut lyhyeen – Remus oli ollut silloin ihmissuden hahmossaan, ja sellainen karkottaa ihmiset kumman nopeasti pois luotaan. Kalkaros tiesi totuuden. Liian moni tiesi.
”Me… me olemme ministeriön vakoojia”, Hannah sopersi pitkän hiljaisuuden jälkeen.
James kääntyi katsomaan Hannahia, jolla oli ruskeat silmät ja tuuhea, ruskea hiuspehko. Tyttö näytti korkeintaan 20-vuotiaalta.
”Mistä sinä puhut?” James tivasi.
Hannah vilkaisi nopeasti Larrya ja Ronia. Heidän takanaan seisova Kalkaros näytti yhtä uteliaalta kuin James.
”Kai me voimme kertoa”, Hannah sanoi empien, ”me – ministeriö haluaa valvoa Tylypahkan tasoa huomaamattomasti.”
James kohotti kulmiaan. Tällaista hän ei ollut osannut odottaa.
”Ministeriö lähetti teinejä harhailemaan koulun käytäville?”
Hannah nyökkäsi.
”Teinit herättävät koulussa huomattavasti vähemmän huomioita kuin virkamiehet”, Hannah huomautti näsäviisaasti.
”Ja ministeriö olettaa, ettei kukaan huomaa teitä?”
Hannah nyökkäsi taas.
”Opetus on kaikille julkista.”
James kääntyi katsomaan Larrya.
”Tuo on typerintä, mitä olen koskaan kuullut”, James tuhahti.
Larry ei vastannut mitään, mutta sen sijaan hän kosketti otsaansa ja voihkaisi kuuluvasti.
Hannah ja Ron katsoivat häntä huolissaan.
”
Hän on Tylyahossa”, Larry kuiskasi.
Hannah henkäisi kauhistuneena ja Ron otti taikasauvansa esiin.
”Kuka on Tylyahossa?” James kysyi, eikä tajunnut mistään mitään. Tämä alkoi mennä jo naurettavaksi.
James ei kuitenkaan saanut vastausta kysymykseensä. Sen sijaan Hannah ryntäsi hänen eteensä ja sanoi hysteerisenä:
”Meidän on pakko pysyä täällä piilossa! Täysikuu on vasta huomenna. Lupaamme lähteä täältä heti aamulla.”
James kavahti kauemmas Hannahista ja tuijotti tämän kauhistuneita kasvoja.
”Miten sinä tiedät –?”
Kolmikko tiesi ihmissudesta, ehkä Kalkaros oli laverrellut heille. Jos koko koulu saisi tietää Kuutamosta, pian vanhemmat vaatisivat Remuksen erottamista ja… kaikki olisi pilalla. Kelmit saisivat sanoa hyvästit toisilleen.
James kääntyi katsomaan Kalkarosta, joka seisoi kyyryssä pimeässä nurkassa.
”Ruikuli!” James huusi myrkyllisesti. ”Sinä olet kertonut heille Kuutamosta!”
”Ei!” Hannah huudahti. ”Me olemme ministeriöstä. Siellä tiedetään tällaiset asiat, Remus Lupin on rekisterissä.”
Larry ja Ron vilkaisivat Hannahia nopeasti. Jamesista alkoi vaikuttaa pikku hiljaa siltä, että Hannah oli heidän johtajansa – tyttö näytti tietävän kaikesta kaiken. Kaiken lisäksi Hannahin normaali puheääni oli melko komenteleva.
James vetäisi taikasauvansa esiin ja osoitti sillä Hannahia.
”Hyvä on – yksi yö. Jos kerrotte Remuksesta kenellekään ulkopuoliselle, voin vannoa, että tulen henkilökohtaisesti kostamaan siitä
sinulle.”
Samassa James tunsi rajun tönäyksen oikeassa kyljessään. Hän kaatui lattialle ja kääntyi katsomaan vihaisena kaatajaansa.
”Tule mieluummin minun puheilleni, jos sinulla on jokin ongelma Her– siis Hannahin kanssa”, Poljakoff uhkaili. James nousi seisomaan ja tönäisi hänet pois tieltään.
”Ylhäällä on vapaita huoneita”, James sanoi nopeasti, ”voitte osoittaa kiitollisuutenne kunnioittamalla yksityisyyttämme aamusta alkaen.”
Hän lähti kävelemään portaita pitkin yläkertaan, mutta vilkaisi vielä kerran taakseen. Jokin Larryn kasvoissa muistutti häntä todellakin muustakin kuin itsestään – ehkä Larry näytti etäisesti Angus-tädiltä.
* * *
Hermione istui lahonneen sängyn reunalla ja tuijotti edessään seisovaa Severusta silmiin.
”Sinä löit minua”, Kalkaros syytti. Tummuva jälki hänen kalpealla poskellaan puhui puolestaan.
”Sinä kidutit Ronia”, Hermione huomautti terävästi.
”Sinä iskit ensin”, Kalkaros sanoi silkinpehmeällä äänellä, joka oli ainakin aikuisen Kalkaroksen suusta kuultuna vaaran merkki.
”Sinä VALEHTELIT!”
Kalkaroksen tumman ruskeat silmät olivat täynnä raivoa. Hän ei näyttänyt ollenkaan tyytyväiseltä – aivan kuin Hermione olisi juuri saanut taikajuomien kokeesta nollan.
Hermione nousi seisomaan. Hän oli vain muutaman sentin Kalkarosta lyhyempi.
”Me olemme oikeasti eri puolilla taistelua”, Hermione sanoi hiljaa. ”Sinä olet väärällä puolella.”
Kalkaros tuhahti kuuluvasti.
”Sinun näkökulmastasi olen väärällä puolella. Ja kaikesta siitä huolimatta sinä valehtelit.”
Hermione istui takaisin sängylle ja tuijotti jalkoihinsa. Kalkaros puhui totta.
”Miksi sinä valehtelit?” Kalkaros kysyi tuskin kuiskausta kuuluvammin. ”Olisit voinut kertoa, että olet ministeriöstä. Olisit voinut jättää kaikki ne valheet kertomatta. Sinä käytit minua hyväksesi.”
Hermione pudisti päätään.
”Minä en ole ministeriöstä.”
Kalkaros kohotti kulmiaan. Hermione huokaisi raskaasti ja selitti:
”Ilman sinua minä en olisi nyt tässä. Minä en oikeasti kuulu tänne, en tähän aikaan. Minä olen matkustanut tänne tulevaisuudesta, sinun hiomasi loitsun avulla.”
Kalkaros tuijotti häntä lyhyen hetken, jonka aikana Hermionen sanat näyttivät valuvan hänen tajuntaansa. Sitten Kalkaros istui Hermionen viereen sängylle, varoen koskettamasta häntä.
”Totuus”, Kalkaros puhui hitaasti, ”totuus kasvattaa luottamusta.”
Hermione ei tiennyt mitä sanoa, joten hän tyytyi nyökkäämään.
”Valheet taas ajavat ihmisiä pois toistensa luota”, Kalkaros sanoi hymyillen vinosti. ”Niin Dumbledore sanoi, kun minä olin ensimmäistä päivää Tylypahkassa. En ole valehdellut täällä kenellekään, mutta silti minulla ei ole kovin montaa ystävää.”
Hermione tunsi kasvavaa ahdistusta sisällään. Hänen oli vaikea olla ajattelematta, että loppujen lopuksi juuri Kalkaros tappaisi Dumbledoren.
”Ehkä sinä valehtelet itsellesi”, Hermione ehdotti hiljaa. ”Ehkä sinä et osaa päättää, millainen oikeasti olet.”
Hermione nousi seisomaan, koska hän ei kestänyt istua paikoillaan toimettomana. Hän alkoi kävellä ympyrää pienessä makuuhuoneessa.
”Minä olen puoliverinen Prinssi”, Kalkaros sanoi ja Hermione jähmettyi paikoilleen. Hän kääntyi katsomaan Kalkarosta.
”Minä tiedän sen. Sinun äitisi on Eileen Prinssi ja sinä olet puoliverinen.”
Kalkaros katsoi häntä tutkien.
”Sinä tosiaan olet tulevaisuudesta.”
Hermione nyökkäsi taas.
”Sinusta tulee Tylypahkan opettaja”, hän sanoi ja näki Kalkaroksen kasvoilla lyhyen hymyn. Sitten tämä pudisti päätään.
”Ei, minulla on muitakin suunnitelmia. Regulus on näyttänyt minulle – ” Kalkaros vaikeni. Hän ei nähtävästi halunnut puhua suunnitelmistaan Hermionelle.
”Sillä ei ole väliä”, Hermione sanoi ja huomasi miettivänsä, että pian hänen olisi pakko muunnella Kalkaroksen muistia ja palata omaan aikaansa. Nyt sillä ei olisi väliä, miten paljon Kalkaros saisi tietää, hän unohtaisi kuitenkin kaiken…
”Sinusta tulee joka tapauksessa opettaja”, Hermione sanoi rauhallisesti.
”Ei, ei”, Kalkaros sanoi pudistaen päätään. Hän kaivoi taskustaan esiin palan pergamenttia, jolle oli kirjoitettu lyhyt kirje.
"Minun ystäväni sai yhteyden..."
Hän ojensi pergamentin palasen Hermionelle. Kirje oli kirjoitettu punaisella musteella. Kirjoittajan käsiala oli hyvin siroa ja kaunista.
Saimme viestinne, R. A. Musta.
Ilahduimme huomatessamme, kuinka paljon olitte valmis kertomaan Tylypahkasta ja sen nykyisestä rehtorista, Albus Dumbledoresta. Teillä ei kuitenkaan ollut mitään uutta kerrottavaa, ei mitään sellaista, mitä hän ei jo tietäisi.
Mielenkiintonne aatettamme kohtaan on ihailtavaa. Jos haluatte olla avuksi, meillä olisi teille kullanarvoinen tehtävä tarjolla. Hän ei ole kertonut siitä muille, mutta hän takaa, että pääsette puolustamaan hänen sieluaan ikuisesti.
Seitsemän. Hermione kohotti katseensa kirjeestä ja ojensi sen takaisin omahyväiselle Kalkarokselle tärisevin käsin. Hän oli pannut merkille isot kirjaimet kirjeen alussa: R.A.M.
”Pimeän lordi on luvannut Regulus Mustalle tehtävän”, Kalkaros sanoi riemuissaan. ”Regulus lupasi suostutella minuakin, kun he tapaavat. Oletko varma, että haluat pysyä häviäjien puolella?”
Hermione ei vastannut mitään. Hänen suutaan kuivasi.
”Millainen se tehtävä on?” hän kysyi lopulta.
Kalkaros kohautti olkiaan.
”Regulus on jo lähtenyt tästä koulusta”, Kalkaros sanoi tyytyväisenä. ”Hän on luultavasti juuri nyt tekemässä palvelusta Pimeän lordille.”
Hermione kuunteli Kalkaroksen voitonriemuista puhetta vain puolella korvalla. Hän yritti muistella, mitä valehirnyrkin sisällä olleessa lapussa oli lukenut.
Olen varastanut oikean hirnyrkin ja aion tuhota sen heti kun voin… Voisiko kirjeen kirjoittaja olla Regulus Musta, joka oli vaikuttanut Voldemortin innokkaalta kannattajalta?
Kohtaan kuoleman siinä toivossa, että kun sinä kohtaat vertaisesi, olet taas kuolevainen. Mutta Hermionen mielestä Regulus vaikutti ihmiseltä, joka olisi taistellut Voldemortin puolesta hamaan loppuun saakka.
Hermione havahtui ajatuksistaan, kun hän huomasi Kalkaroksen osoittavan häntä taikasauvallaan.
”Minä kyllästyin ihmisten valheisiin jo aikoja sitten”, Kalkaros sanoi synkästi. ”Siksi päätin opetella lukitilista – en osaa sitä vielä sanattomasti, mutta alan olla jo melko hyvä… LUKITILIS!”
Hermione ei ehtinyt valmistautua siihen mitenkään. Hän ei ollut aikaisemmin kokenut mitään sellaista, mitä hän joutui seuraavaksi katselemaan.
Ensin Hermione näki 7-vuotiaan itsensä halaamassa äitiään syntymäpäivänään. Hän ei vielä tiennyt olevansa noita. Sitten kuva vaihtui: hän oli tavallisessa jästien koulussa ja oli saanut matematiikan kokeesta täyden kympin… Seuraavaksi hän istui veneessä ja näki Tylypahkan ensimmäistä kertaa, sitten hän näki välähdykseltä Harryn ja Ronin tappelemassa vuorenpeikon kanssa… Professori Lupin muuttui ihmissudeksi… Viktor Krum tuli pyytämään häntä joulutanssiaisiin… Ron suuteli Lavenderia… Hermione tanssi Ronin kanssa Billin ja Fleurin häissä… Nuori Kalkaros ja Regulus Musta juttelivat halloweentanssiaisissa seitsemästä – sitten Hermione näki edessään taas Kalkaroksen ja tunsi kovaa kipua selässään. Hän oli kaatunut kovalle lattialle, kun Kalkaros oli lakannut lukemasta hänen ajatuksiaan.
”Sinä siis vakoilit meitä?” Kalkaros kysyi vihaisena.
Hermione ei katsonut häntä silmiin. Hän tarttui vaivihkaa taskussaan olevaan taikasauvaansa ja astui lähemmäs Kalkarosta.
”Tulee vielä aika, jolloin sinä joudut tekemään valintasi”, Hermione sanoi hitaasti. Kalkaros katsoi häntä hämmentyneenä.
”Sinä olet ristiriitainen ihminen”, Hermione mutisi. ”Minusta kuitenkin tuntuu, että tunnen sinun syvimmän luontosi, oli se sitten hyvä tai paha. Sinä haluat kunniaa enemmän kuin mitään muuta, eikö niin?”
Kalkaros tuijotti häntä liikahtamatta.
”Muista vain tämä tunne, aina kun olet vajoamassa pimeyteen. Muista tämä tunne”, Hermione kuiskasi ja astui aivan Severuksen eteen.
Sitten Hermione kosketti huulillaan Kalkaroksen pehmeitä huulia, mutta vain hyvin pikaisesti. Hän halusi pelastaa yhden ihmishengen ilman taikasauvaa.
”Hyvästi”, hän sanoi ja tainnutti Kalkaroksen. Hän otti tämän taskusta Reguluksen kirjeen ja poistui huoneesta.
Rääkyvässä röttelössä oli kolme makuuhuonetta: James ja Remus olivat niistä isoimmassa, tainnutettu Kalkaros yhdessä ja Harry ja Ron nukkuivat kolmannessa. Hermione vilkaisi rannekelloaan. Se oli viisi aamulla, ja kaiken sinä iltana tapahtuneen jälkeen häntä nukutti enemmän kuin koskaan. Nyt hän ei kuitenkaan voinut nukkua. Hän astui Harryn ja Ronin huoneeseen ja laittoi valot päälle.
”R.A.M. on Regulus Musta, Siriuksen veli”, Hermione huusi unisille pojille. ”Katsokaa!”
Hermione laittoi Reguluksen kirjeen haukottelevan Harryn kasvojen eteen.
”Kalkaros kertoi, että Regulus on karannut koulusta ja tekemässä juuri nyt palvelusta Voldemortille!”
Kuului kova ääni, kun Ron putosi alas sängystään ja mutisi: ”älä sano sitä nimeä.”
Harry nousi istumaan sängyllään ja katsoi tarkemmin Hermionen ojentamaa pergamentin palasta.
”Tehtävä Regulukselle… Voisiko se liittyä jotenkin hirnyrkkeihin?”
Hermione kohautti olkiaan.
”Hän on vasta 17-vuotias, jos sitäkään. Kaiken lisäksi hän ei tuon kirjeen perusteella ole Vol-äh-tiedät-kai-kenen suosituin palvelija”, hän pohti.
Harry näytti lukevan kirjettä yhä uudestaan ja uudestaan.
”Missä Kalkaros on?” Ron kysyi.
Hermione kertoi tainnuttaneensa tämän. Hän luotti siihen, että kelmit passittaisivat Kalkaroksen takaisin koululle.
”Jos Voldemort on lähettyvillä, meidän pitää toimia nopeasti”, Hermione huomautti.
Ron katsoi häntä hieman hämmästyneenä, mutta ei sanonut mitään.
”Minä haluan puhua Reguluksen kanssa”, Harry sanoi yllättäen, ”ennen kuin hän kuolee.”