Paljon, paljon kiitoksia!
Hahhah, mä taidan vihdoin tietää millaisen lopun keksin
Tekis mieli paljastaa, mutta ei siinä mitään hauskaa sitten enää olis.
Yhdeksäs osa - James”Tiedän. En voi elää ilman Edwardia, mutta minun täytyy. Minun vain yksinkertaisesti täytyy”, sanoin ja käänsin katseeni ovelle. Sitten näin hänet; hänet, jota en koskaan enää kuvitellut näkeväni. ”James!” huudahdin ja syöksyin hänen luokseen. Mustatukkainen mies käännähti kannoillaan, ja katseli minua hetken.
”Bella!” James sanoi ja syöksyi halaamaan minua. Hänen kylmät kätensä tuntuivat hyvältä ympärilläni pitkästä aikaa.
”Hetkonen”, sanoin ja irrottauduin Jamesista, ”miksi sinä olet täällä? Siitä on viisikymmentä vuotta, James, sinun pitäisi olla..
kuollut.”
Hän naurahti ja kaunis tiukujen helinä täytti korvani. ”Kuule Bells, kysyisin ihan samaa”, hän sanoi ja katsahti minuun vakava ilme silmissään, mutta naurahti taas. ”Olet muuttunut paljon, olet paljon kalpeampi ja kaikkea. Mutta sinulla on silti ruskeat hiuksesi ja äitisi silmät, tosin eriväriset.”
Naurahdin ja katsahdin häntä kokonaisuudessaan. Jamesilla oli vielä ne samat mustaruskeat hiukset, mitkä viisikymmentä vuotta takaperin lähtiessäni Phoenixistä. Hänkin oli hyvin kalpea, ja muistutti ruumiinrakenteeltaan huomattavasti Emmettiä. Itse asiassa, takaapäin he näyttivät melkein identtisiltä – olisi voinut luulla heitä veljeksiksi tai kaksosiksi.
Jamesin silmiä koristi samanlainen sävy kuin minun, Alicen, Rosalien ja muiden silmiä. Silti niissä kuulsi se onnen tunne, jonka olin nähnyt monesti Jamesin silmissä Phoenixissä ollessani. Niinpä tietenkin, ajattelin.
”James kuule, oletko sinä-”
”Shh, Bella, ei täällä. Se on pitkä tarina lyhyenäkin, ja haluaisin muutenkin jutella kanssasi. Itse näytät olevan samassa tilassa, vai olenko väärässä?” James kysyi naurahtaen ja hänen olemuksensa säteili onnea – toisin kuin omani. Olinko
minäkin ollut joskus noin onnellinen, onnellinen Edwardin kanssa?
”Niin, tavallaan. Mutta hei, mitä me tässä rupatellaan, tule ihmeessä pöytäämme! Tahdon esitellä sinulle Alicen ja Rosalien, sekä loput perheestäni!” sanoin ja nappasin Jamesia kädestä ja aloin raahata häntä Alicea ja Rosalieta kohti.
”Alice ja Rosalie, tässä on James. James, Alice ja Rosalie”, esittelin heidät toisilleen ja Rosalien sekä Alicen kasvoilla häivähti pieni hämmentyneisyys.
Istahdin penkille takaisin ja James istuutui viereeni. ”No, James. Miksi ihmeessä olet tässä tilanteessa, ja miksi ihmeessä löysit tiesi Forksiin?” kysyin ja James katsahti nopeasti Rosalieen ja Aliceen.
”Kuten sanoin, pitkä juttu”, James sanoi ja aloitti tarinointinsa. Hän kertoi kaikkea Phoenixissä olostaan, siitä kuinka joku Natalia – niminen vampyyri oli muuttanut hänet suutuksissaan, kuinka hän oli elänyt karkurielämää muutaman vuoden kierrellen Olympian niemimaita ja kertonut kaikkea siltä väliltä tähän päivään saakka.
”Eli sellainen oli sitten minun elämänkertani. Aika tylsä, uh?” James sanoi ja Alice naurahti. ”No, kertokaa jotain teistä? Ymmärtääkseni teitä on vähän enemmän vai?”
”Niin. Meitä on Alicen, Rosalien ja minun lisäksi neljä, eli olemme aika suuri vegetaristiperhe. Se on melko epätavallista, ja siksi yhdessä liikkuminen joskus herättää liiaksi huomiota. Meidän lisäksi tälläisiä vegetaristiperheitä on vain muutaman koko maassa.”
”Olette siis ne ”kuuluisat” Cullenit? Teistä on kuulkaa kaikenmoista huhua ympäriinsä, uskoisittepa vain”, James sanoi ja naurahti taas sitä heleää nauruaan. ”Mutta suurin osa niistä on positiivisia, joten ei huolta”, hän lisäsi nähtyään Rosalien katseen.
”Ohoh!” Alice huudahti katsottuaan kelloaan, ”katsokaa kuinka paljon kello on! Emme millään ehdi tunnille, sillä se alkoi jo kymmenen minuuttia sitten.” Vaistomaisesti katselin ympärilleni, ja huomasin koko ruokalan tyhjentyneen.
”Laittaisitteko hirveästi vastaan, mikäli menisimme suoraa kotiin? Olen varma, että Hadley ymmärtää, hän on sen verran lojaali”, sanoin ja Rosalie nyökkäsi.
”Bella on oikeassa, mennään suoraan kotiin. Esme varmasti ihastuu sinuun, James!” hän sanoi ja nousi pöydästä Alice vanavedessään. He heittivät koskemattomat ruuat roskikseen, ja kävelimme kohti parkkipaikkaa.
”Te toitte ventovieraan kotiimme?” Edward kysyi järkytyksestä kauheana. ”Tiedättekö mitä vaaroja siihen sisältyy? Hän olisi voinut olla jokin murhaaja!”
En voinut kuin nauraa hänelle. ”Älä nipota, eikä James ole mikään ventovieras”, sanoin ja loin Edwardiin hyytävän katseen. Hän ei vain osannut päästää irti.
”Älä välitä Edwardista, hän on vähän arka, mikäli Bella tapaa muita miehiä”, Alice naurahti ja kuiskasi Jamesin korvaan, muttei tarpeeksi hiljaa.
”Nyt riittää, Alice!” hän huusi ja heitti seinään yhden kirjan ja poistui niine hyvinensä huoneesta.
”Hermoheikko”, sanoin ja Edward palasi välittömästi takaisin huoneeseen.
”Ei sinun älykkyysosamääräsi vieläkään hio pilviä, että sinuna olisin hiljaa”, hän sähisi ja paiskasin vuorostani yhden kirjan häntä päin. Carlisle oli levittänyt kirjastoansa myös nyt olohuoneeseen Esmen korjattua sen viimeisen tappelumme jäljiltä.
”Ai tahdot jälleen suututtaa Esmen rikkomalla hänen omaisuuttaan? Kuule, ihan vapaasti, en taidakaan olla tällä kertaa tielläsi”, hän sanoi ja virnisti tekohymyään. Hymyilin hänelle takaisin, ja viskasin yhden lampunjalan häntä päin.
”Painu helvettiin.”
”Enpä taida jaksaa, sinne on pitkä matka. Taidan jäädä tähän”, hän sanoi näsäviisastellen ja istahti sohvan reunalle.
Viskasin yhden lasiesineen häntä päin, mutta Esme nappasi sen yhtäkkiä ilmasta, aivan kuin taikaiskusta.
”Isabella Marie Swan Cullen!” irvistin kokonimelleni, ”jos heität vielä yhdenkin esineen, lukitsen sinut autotalliin.” Edward hymyili sitä ärsyttävää omahyväistä hymyänsä, kuten aina. Esme osasi joskus olla epäreilu.
”Ja sinä”, hän osoitti Edwardia, ”luulin sinun olevan aikuinen tässä tilanteessa. Ärsytä Bellaa vielä kerrankin, lukitsen sinutkin autotalliin Bellan lisäksi, ja vietätte siellä koko loppuelämämme, enkä välitä miten siitä selviätte. Voi olla hieman pitkä aika, Edward.” Nyt oli minun vuoroni esittää omahyväistä; oli kerrankin Edward saanut oman ansionsa mukaan.
”Mutta mikä olikaan se asia, miksi minut tänne kutsuttiin?” Esme kysyi ja katsahti minuun.
”Ai niin, minun piti esitellä sinut Jamesille, ennen kuin tämä ääliö alkoi taas haastaa riitaa.”
”Riittää jo, Bella”, Esme sanoi terävästi, ”mutta sinä taidat olla James? Ihana tavata sinut”, hän sanoi kuin toisena ihmisenä. Joskus epäilin, oliko Esmellä kaksijakoinen persoonallisuus.
”Hauska tavata, Esme. Bella on kertonut sinusta paljon”, James sanoi kohteliaasti.
Koko ilta meni nopeammin kuin huomasinkaan Jamesin kertoessa elämästään Esmelle ja meidän kertoessa elämäämme hänelle.
”Rosalie ja Bella, minulla on vähän asiaa”, Alice sanoi yhdessä vaiheessa yhtäkkiä.
”No, mitä?” kysyin, kun Alice oli raahannut minut eteiseen.
”Nyt on sen aika”, Alice sanoi ja veti takkiaan päälle. Se oli täysin tarpeetonta – emmehän me edes tunteneet mitään kävellessämme ulkona, joten ei ollut pelkoa paleltumisesta.
”
Minkä aika?” kysyimme Rosalien kanssa samaan aikaan tunkiessamme kenkiä jalkaan.
”Koston.”
A/N: Jamesista sen verran, että elkää luoja soikoon kuvitelko häntä Cam Gigandetin näköiseksi
Sillä on vain sama nimi, ei muuta.
- Annabelle
