Tässäpä tämä siis.
Ensiksikin tahdon kiittää ihan älyttömästi
kotitonttua, hän sai minut taas kirjoittamaan. Sitten tahdon myös kiittää hirmuisesti
jainaa, joka ihanana betasi tämän osan!
Kolmastoista osa – Rakkauden uusi alku?”Hei Ed, kenen kanssa sinä oikein menet sitten ulos?” Emmett kysyi lopulta. Onneksi minun ei tarvinnut kysyä, sillä eihän Edwardin ihmissuhdeasiat minulle kuuluneet.
Edwardilta vei hetken aikaa vastata. Pieni hymy kaartui hänen huulilleen, kun hän vihdoin sanoi:
”Heidin.” Kuulin kuinka Emmett oli tukehtua omaan hengitykseensä.
”Heidin?” Emmett kysyi ja katsoi Edwardia epäuskovaisin silmin.
”Heidin. Onko siinä jokin ongelma?”
”Hei kuule.. saat tapailla ketä tahansa, enkä minä ole oikeutettu valvomaan sinua, mutta mieti nyt vähän. Heidi?” Emmett jatkoi.
”No hei kuule, minulla on nyt vähän kiire. Asioita hoidettavana”, Edward sanoi ja pyöritti
minun autoni avaimia sormiensa välissä, ”joten voisimmeko jatkaa tätä keskustelua kenties myöhemmin?”
”Se nainen ei astu
minun autooni jalallakaan!” kiljaisin ja riuhtaisin avaimet Edwardin kädestä. Oli vihdoin ihanaa edes koskettaa niitä.
”Ja mitä aiot tehdä estääksesi minua?” Edward kysyi ja nappasi avaimet takaisin käsiinsä. Hiljaisuus laskeutui huoneeseen, sillä en tiennyt, mitä vastata.
”Sitä minäkin”, Edward vastasi hiljaisuuden päätyttyä. ”Jos teitä ei häiritse, minä lähden nyt. Hauskaa iltaa Jamesin kanssa, Bella”, Edward sanoi vielä ja sulki oven.
”Että sellaista”, Emmett sanoi ja katsoi seiniin vihaisen oloisena. Hän inhosi Heidiä yhtä paljon kuin minäkin. Emmettin mielestä Heidi oli vain yksi ärsyttävä henkilö, jonka hän olisi voinut liiskata hetkessä.
Huokaisin syvään, ja James lipui huoneeseen.
”No, Bella – miltä näyttää? Alice ja Rosalie auttoivat hieman”, hän kysyi ja viittoi asuaan. Harmahtava pikkutakki, rento t-paita ja farkut sopivat hänelle kuin valettu, ne tekivät hänestä entistä komeamman. Edward oli kuitenkin osannut pilata iltani, ettei minua enää houkutellut lähteä ulos..
”Loistavilta, mutta kuule, James.. panetko pahaksesi, jos en jaksaisikaan lähteä ulos tänään?” kysyin ja tunsin olevani ensi kertaa hermostunut peruessani treffejä. Mike ja muut kumppanit oli helppo liiskata, mutta James – hän oli täysin erilainen, jotenkin erityinen.
”Ai. No, ei se mitään. Joku toinen kerta sitten”, hän sanoi ja käveli takaisin yläkertaan.
”Luuletko, että hän suuttui?” kysyin Emmettiltä. Emmett osasi lukea miehiä paremmin – tietenkin, hänellähän oli kokemusta omasta takaakin.
”No jaa, mistäpäin katsoo”, Emmett sanoi sarkastisesti. Läppäisin häntä päähän.
”No ei hän suuttunut, mutta hieman harmistui. Hei Bella, sinuna minä korjaisin tämän joskus. Olet hänelle melko paljon velkaa.” Emmett sanoi, nojasi sohvaan ja sulki silmänsä. Tämä oli Emmettin tapa rentoutua, vaikka hän ei voinutkaan nukkua.
”Niin, tiedän.”
”Argh! Minulla on niin paljon tekemistä!” Alice kiljui ja pyöri pitkin taloa kuin hurrikaani. Koko talo oli koristeltu valkoiseksi, Alicen mielestä valkoinen oli kaikesta kaunein väri – tietenkin vaaleanpunaisen lisäksi.
”Alice hei, rauhoitu vähän tai kutsun Jasperin”, Emmett sanoi ja nakkasi yhden oluen käsiinsä, mutta purskautti melkein heti sen ulos. ”Hyi! Mitä ihmettä tämä on? Ihmisenä tämä oli tärkein juoma mikä maanpäällä oli, mutta nyt tämä maistuu pikemminkin.. pissalta.”
”Emmett! Nyt pilasit koristelun! Katso nyt, koko järjestely meni pieleen! Pyydä Esmeltä uusi, hän on keittiössä”, Alice kiljui taas ja suoristi pöytäliinaa varmaan miljoonatta kertaa.
”Alice, onko tämä vähän.. kenties
liikaa?” kysyi varovasti ja varauduin jo pyörremyrskyyn. Mikään ei ollut koskaan Alicen mielestä liikaa.
”Ei”, oli ainut mitä hän vastasi ja jatkoi pöytäliinan paijaamista. Jokin oli nyt oikeasti vinossa – Alice ei koskaan ollut vähäsanainen, varsinkaan, kun oli kyse juhlista.
”Bella, autatko vähän?” Jasper kysyi ja osoitti jotain suurta maljaa. ”Onko valkoinen ja sininen vaiko valkoinen ja vaaleanpunainen parempi? En viitsisi kysyä Alicelta, hänen tunteensa heittelehtivät kuin milläkin pahansuopaisella lapsella, enkä haluaisi nyt aiheuttaa mitään kohtausta.”
Joskus säälin Jasperia, eläminen Alicen kanssa ei varmasti ollut mitään helppoa. Mutta he olivat kuin luodut toisilleen, niin vankkumattoman uskolliset ja rehdit toisilleen, toisin kuin eräät. Alice ja Jasper olivat kummatkin erityisiä – muutenkin kuin kykynsä vuoksi.
”Minusta vaaleanpunainen, Alice tykkää siitä. Ja muutenkin sininen ei ehkä natsaa muun koristuksen kanssa.”
”Niinpä, kiitos”, Jasper sanoi ja syventyi taas kukka-asetelmaansa.
Juhlaväkeä alkoi vihdoin lapata sisään, ja Alice onnistuneesti ehti jutella melkeinpä jokaisen kanssa muutaman sanasen ovella. Me muut seisoimme vain taustalla mietiskellen kukin omiaan.
Alicen lista sisään tulijoista alkoi olla lopuillaan, kunnes näin maailman ärsyttävimmän auton ajavan autotielle.
Olin nähnyt sen aivan liian monta kertaa ennenkin. Tummennetut, melkeinpä mustat ikkunalasit, punainen, ärhäkkä, kiiltelevä maalipinta ja omistaja, jolla ei ollut korvien välissä mitään.
”Kuinka mieluisaa tavata taas, Cullenit!” Jacob huudahti jokin tyttö käsipuolessaan. Tämä oli varmasti hänen tämän viikon huoransa – Jacobilla oli tapana pitää aina viikon yhtä tyttöä, ja sitten heittää hänet menemään.
”Mitä tuo rakki tekee meidän huushollissa?” Emmett kuiskasi olkani yli korvaani.
”Kuule, en tiedä. Ei kai Alice ole kutsunut häntä?” kuiskasin Emmettille takaisin. Susilla ei onneksi ollut sitä samaista superkuuloa mitä meillä, joten olisimme voineet puhua lujempaakin.
”Kuin myös”, Alice sanoi, vaikka hänen naamansa väänteli jossain irvistyksen ja pakokauhun välillä.
”Mutta en tietääkseni ole kutsunut sinua, vai olenko? Enkä varsinkaan tuota..”, Alice silmäili blondia, joka hipelöi Jacobia kaulusta. Nainen muistutti ulkonäöltään hippusen Rosalieta, minkä teki varmasti suurimmaksi osaksi vaaleat hiukset. Hän oli pukeutunut
lyhyehköön hameeseen, joka hädin tuskin yltyi yli vesirajan, sekä tiukkaan toppiin, joka paljasti hieman liikaa. ”…
ystävätärtäsi.”
”No, vanhojen aikojen kunniaksi päätin tulla tarkastamaan millaiset pirskeet olette saaneet kasaan. Ja hei, Bellakin on täällä!” Jacob oli ilmeisesti huomannut minut hieman jälkijunassa, ja syöksyi minua halaamaan. En liiemmin tuntenut lämpimiä tunteita Jacobia kohtaan viime kohtaamisemme tiimoilta, ja Emmett syöksähti eteeni herramiesmäisesti.
”Eiköhän anneta kaikille ihan henkilökohtaista tilaa, vai mitä, Black?” Emmett sanoi ja tönäisi Jacobin kauemmas.
”Aijai, iso mies taitaa olla hieman hermona”, Jacob naurahti, mutta perääntyi silti takaisin paikalleen. ”Olen muuten pahoillani avioerostanne, Bella. Kuulin siitä luotettavalta lähteeltä, ja olin pakahtua surusta. Te olitte täydellinen pari”, Jacob näytteli melkein täydellisesti, ja katsahti Edwardiin.
”Turpa kiinni, koira”, Jasper sihahti. En ollut koskaan nähnyt Jasperin käyttäytyvän väkivaltaisesti, hän oli aina siistikäytöksinen.
”No, no. Eipä pilata hyvin alkanutta iltaa. Anteeksi vain, mutta pistäydyn nyt hakemaan hieman juomista”, Jacob sanoi ja hymyili pirullisesti kävellessään blondinsa kanssa kohti juoma-asetelmia.
”Miten helvetissä tuo pääsi tänne?” Edward sihahti Alicelle, aivan kuin tämä olisi hänen syynsä.
”En tiedä! En voi nähdä ihmissusien liikkeitä, kuten varmasti ihan hyvin tiedät. Mikset itse lukenut hänen ajatuksiaan?” Alice huudahti ja heitti vieraslistan Edwardin syliin.
”Hei, nyt lopetetaan. Olen tuntenut Jacobin tarpeeksi kauan tietääkseni, että hän haluaa meidät vain raivoamaan toisillemme. Joten, minusta meidän kannattaisi seurata häntä hetken ja heittää sitten pihalle, mikäli hän käyttäytyy oudosti tai jotenkin häiritsevästi”, sanoin ja astuin Edwardin ja Alicen väliin. He vaihtoivat vihaisia mulkaisuja, mutta hiljentyivät kumpikin. Jotkut meistä osasivat sitten olla niin lapsellisia, varsinkin nämä kaksi.
”Melko mahtavat juhlat, eikö?” James sanoi nojautuen kaiteeseen parvekkeella. Aurinko oli jo aikoja sitten laskeutunut, ja taivas puski nyt pieniä vesipisaroita vähitellen maahan.
”Niin, Alice on tehnyt hirveästi hommia näiden eteen. Joskus epäilen, onko hänen mielenterveytensä aina tallella, mutta hän on vain niin omistautunut tälle”, huokaisin syvään ja hengitin raikasta sadeilmaa keuhkoihini.
James naurahti, ja hänen hyväntuulisuutensa ja helisevä naurunsa alkoi tarttua minuunkin. Kaikki se viha, mitä olin tänään Jacobia kohtaan kantanut, oli häipynyt melkein yhtä nopeasti kuin oli tullutkin.
”Kuule Bella, otettaisiinko se tämänpäiväinen, mikä jäi väliin, pian uudestaan?” James sanoi nojautuen lähemmäs minua. Hänen suloinen hengityksensä lehahti kasvoilleni houkuttelevana, kuin huumeena. Kuin huumeena, jota en ikinä saisi.
”Totta kai, heti vain kun on aikaa. Ja anteeksi, etten ikinä saanut tilaisuutta selittää sinulle, miksi vain suin päin -”
Jamesin sormet painautuivat huulilleni.
”Ymmärrän kyllä, näin itse kuinka Edward tuli takaisin autollasi. Ja hän tuoksahti vahvasti hajuvedelle”, hän sanoi pudistellen päätään, nauraen. James alkoi nojautua lähemmäs ja lähemmäs, sentti sentiltä, ja pystyin tuntemaan Jamesin kasvoilta hohkaavan viileyden omillani.
Viimein hänen huulensa kohtasivat omani, ja kiedoin käteni hänen ympärilleen. Jokin kuitenkin tuntui väärältä. Tämä koko juttu tuntui väärältä. Irrottauduin Jamesista, ja katsoin häntä.
”Voi luoja…
luoja. James. Ei tämä toimi.”
”Olet siis vieläkin kiinni Edwardissa”, James totesi, enemmän itselleen, kuin minulle.
”Argh! En. Miksi kaikki sanovat, että olen kiinni hänessä? En vain ole valmis vielä sitoutumaan johonkin samantyyppisen suhteeseen. James, me olimme naimisissa lähes 50 vuotta! Se on aivan älyttömän pitkä aikaa viettää jonkun kanssa, ja väistämättäkin on vaikea päästää irti, vaikka suhde olisi kuinka kuralla! Et voi ymmärtää sitä, sillä et ole itse koskaan ollut samanlaisessa suhteessa.”
James katseli hiljaa kasvojani. Sadepisarat valuivat hänen hiuksistaan paidalle, siitä vierähtäen maahan ja hajoten.
”Itse asiassa olen”, hän sanoi ja huokaisi. Jamesin rintakehä kohosi ja laski jälleen hänen ottaessa kolme kertaa syvään henkeä. ”Siitä on jo kauan aikaa. Todella monta pitkää, pimeää vuotta, joiden aikana en liiemmin elänyt. Olin kuin elävä kuollut.”
”Mitä tapahtui?” Jos koskaan olin jotain sanomisiani katunut, niin nyt. Olin osunut Jamesille todella arkaan paikkaan.
”Vuotta en tarkalleen muista, alkuaikojeni muistot ovat niin hämäriä, ettei niistä ota selkoa. Aurinko paistoi taivaanrannan takaa ja yö oli laskeutumassa. Olin kävelyllä rannalla, vaikka tiesin sen olevan melko riskialtista kävellä auringonpaisteen alla, mutta rannalla ei ollut juurikaan ketään. Se melkein huokui autiouttaan. Aallot löivät rantaan synnyttäen pieniä vaahtopäitä. Ilta oli täydellinen, vaikka olin nähnyt tuollaisia iltoja satoja.
”Istuin laiturilla hiljaa, kuunnellen laineiden liplatusta, kunnes kuulin pieniä, kevyitä askelia takaani. Ne olivat hennoimmat askeleet mitä olin ikinä kuullut. Pian viereeni istahti vaaleahiuksinen nainen, joka omisti kauneimmat siniset silmät, mitkä olin koskaan nähnyt. Hän oli pieni ja hento; samaa kokoluokkaa Alicen kanssa. Olisin voinut murskata hänet hetkessä, vaikka aikomukseni olisi ollutkin vain hyvä. Hän muistutti muutenkin paljon Alicea luonteensakin puolesta, hän oli yhtä energinen ja rohkea. Aivan kuin vaalea versio Alicesta. Siksi hieman hämmennyin Alicen näkemisestä.
”Istuimme siinä hetken aikaa, sanomatta toisillemme sanaakaan. Tuuli leikki noilla hennoilla, vaaleilla hiuksilla, ja välillä minun oli tukalaa olla hänen kanssaan, sillä se tuoksu oli niin huumaava. Mutta jonkun ihmeen vuoksi pystyin hallitsemaan janoni. Sisälläni pyöri jokin ihmeellinen tunne, jota en ollut koskaan tuntenut. En ikinä”, James sanoi ja katsahti taivaanrannan taa.
”Se oli rakkautta. Rakkautta, Bella. Sophia, hän esittäytyi vielä samaisena iltana Sophiaksi, oli kuin se puoli sydämestäni, joka oli ollut minulla hukassa kaikki ne vuodet. Olin kokonainen, viimein. Pystyin katselemaan maailmaa aivan uudesta näkökulmasta, ja kaikki ihmismuistoni, mitkä muistan, palautuivat tuona aikana. Hän oli minun aurinkoni ja syy jatkaa päivästä päivään. Jaoimme kaikki salaisuudet keskenämme, ja minun ei tarvinnut esittää mitään Sophian kanssa. Pystyin olemaan oma itseni,
hirviö”, James irvisti, mutta samalla hänen silmänsä tihkuivat lämpöä ja rakkautta.
”Sophia oli valmis jakamaan tämän tuskan kanssani, tuosta noin vain. Hän oli tuosta noin vain valmis luovuttamaan sielunsa ikuisuudelle. Vain, jotta saisi olla kanssani koko loppuelämänsä.”
Ymmärsin Sophiata täysin; olin itse ollut valmis tekemään saman, jotta saisin olla Edwardin kanssa aina.
”Nyt varmasti mietit omaa kohtaloasi”, James sanoi ja lisäsi nähtyään hämmästyneen ilmeeni, ”juttelin Edwardin kanssa. Hän kertoi kaiken teistä ja koko perheestänne. Mistä luulet minun muka tietävän näin paljon?” hän sanoi ja virnisti.
”Ai.”
”Mutta siis, hän oli valmis antamaan elämänsä minun käsiini, kunhan voisi viettää ikuisuuden kanssani. En voinut sen antaa tapahtua ja oli ennenkuulumatonta, että olisin tehnyt sen. Sophia oli luonteeltaan muutenkin jääräpäinen, että oli valmis vaikka kävelemään Denalien eteen ja pyytää heitä muuttamaan hänet. Hän ei tietenkään tiennyt, missä mittakaavassa Denalit ovat vampyyrimaailmassa, mutta niin oli varmasti parempikin. Totuus on kaunis, mutta samalla myös hirvittävä asia.
”Sitten, eräänä aivan normaalina päivänä, jolloin niin sanottu turha elämäni alkoi, Sophia jäi auton alle. Keskellä kirkasta päivää. En voinut tehdä mitään, sillä mikäli olisin mennyt liian lähelle häntä, olisin näyttänyt todellisen luontoni kaikkien edessä”, James sanoi väsyneellä äänellä, ja nojautui käsiinsä.
”Se oli koko elämäni suurin virhe, kun en suostunut muuttaa Sophiaa minunlaisekseni. Nyt kaikki voisi olla toisin. Olisimme onnellisia ja meillä olisi toisemme. Mutta aina ei voi saada haluamaansa, vai? Bella, sinuna pitäisin Edwardista kiinni. Olette kumpikin ainutlaatuisia ja vain luotuja toisillenne. Menetät paljon enemmän kuin elämäsi, jos annat hänen vain lähteä.”
”Mutta onko sinulla yhtään tietoa, miksi tähän päädyttiin?”
Jamesin katse ei värähtänytkään.
”Tiedän kaiken, ja minusta sinun on aika katsoa asioita toisesta näkökulmasta. Teet elämäsi virheen, jos nyt jatkat tätä menoa. Voin sanoa, että en ole muuta eläessäni niin katunut kuin Sophiasta päästämistä. Sinulla ja Edwardilla on loistava menneisyys – ja varmasti vielä tulevaisuuskin”, James sanoi ja nousi ylös. Hän oli osittain oikeassa – tekisin elämäni virheen, ja en tekisi hallaa vain itselleni, vaan myös Edwardille.
”Kaunis ilma, vaikka vähän sateinen”, Edward sanoi ja hätkähdin pois ajatuksistani. Ehkä olin taas vajonnut niihin liian pitkäksi aikaa.
”Niin on”, sanoin ja suuntasin katseeni taivaalle. Sadepisarat olivat loppuneet, ja nyt pilvenraosta pilkahteli vähän väliä muutama auringonsäde.
”Kuule, olen miettinyt, tahtoisitko”, Edward sanoi ja kaiveli jotain takintaskustaan, ”tämän takaisin? Minusta tämä on ihan älytöntä, Bella. Tiedät, etten voi elää ilman sinua”, hän sanoi ja ojensi sormuksen minulle.
Naurahdin ja otin sormukseni käteeni. Sen timantit kimaltelivat vieläkin yhtä kirkkaina kuin ennenkin. ”Olet oikeassa. Mitäpä jos aloitettaisiin ihan vain alusta?” sanoin ja katsahdin Edwardin kullanvärisiin silmiin.
”Selvä. Olen Edward Cullen, sinä olet Isabella?” Edward hymyili ja ojensi kättään.
”Pelkästään Bella”, sanoin ja naurahdin.
A/N: Ja koska kuitenkin ihmettelette tuota loppua, niin kuin jainakin hieman, selitän sitä nyt.
Eli siis. Bella on vieläkin siellä parvekkeella, ja Edward tupsahtaa sinne, kun hän on istunut siellä jo jonkun aikaa. Sitten lopun varmasti tajusittekin lukemalla. Kiitoksia hirveästi teille kaikille kommentoijille, ja edes niille, jotka jaksoi lukea! En ole siis suunnitellut tekeväni tähän mitään jatko-osaa, mutta mikäli kirjoitukseni (tai siis käännökseni, tässä tapauksessa) kiinnostaa, kurvatkaa katsastamaan käännökseni
Camp Cullen. Meitsi kiittää ja kumartaa tän asian tiimoilta, aamen.
Ja hei hoi, laittakaa niitä ideoita ihmeessä vieläkin tänne päin, millä parituksella tahansa (paitsi tietenkin ei mielellään B/E:tä pääparina, olen kirjoittanut siitä jo muutaman ficin, että vaihtelua virkistäisi. Kaikki kuitenkin kelpaa). Otan iloisesti vastaan
- Annabelle
