Kiitoksia paljon lukuisista kommenteistanne, olette päivä päivältä ihanempia!
Anteeksi, ettei jatkoa kuulunut eilen, ja tänäänkin vasta näin myöhään, mutta netin ulkopuolella oleva elämä vaatii myös veronsa. Eilinen päivä meni kokonaan tutun valmistujaisissa, ja tänään olen siivonnut aivan hulluna taas jälleen kerran. Toivottavasti ette hirveästi ole joutunut odottelemaan, tämmöstä tää vaan on.
Tähän osaan oli aivan älyttömän vaikea keksiä nimeä, joten se nyt on mitä on. Ja mitään sen maata mullistavampaa ei tässä osassa oikeastaan tapahdu.
Kahdestoista osa – Illanviettoa ”Kuule, lähtisitkö kanssani ulos?” James sanoi saatuaan itsensä kasaan. Koko lause häkellytti minut aivan sekaisin, kukaan ei ollut sanonut tuota minulle pitkään aikaan.
”Tuota.. tietenkin”, sanoin ja Jamesin suupielet kääntyivät pakostakin hymyyn. ”’
Annatte autonne pojille siksi aikaa, kunnes saatte korjattua heidän autonne. Enkä välitä kuinka kauan siinä kestää, siihen menee sitten vaikka sata vuotta.’ Hän on niin epäreilu!” Alice matki Carlislea melkeinpä täydellisesti, koko äänensävyä myöden. ”Eikä ne olleet vain yhdet kengät, kengät ovat minulle kuin lapsia! Miltä tuntuisi jos sinulta riistettäisiin lapsi?” hän jatkoi inisemistä.
”Alice kuule, minua ärsyttää tuo yhtä paljon, enkä millään saa mielestäni sitä omahyväistä ilmettä, joka Edwardin kasvoilla liukui sen koko ajan kun pudotin avaimet hänen käteensä”, sanoin ja katsoin kynsiäni huokaisten. ”Tapan hänet omin käsin, mikäli hän tekee autolleni jotain.”
”Sama. Alice, en tahtoisi tehdä sinusta miehetöntä, mutta mikäli autossani on yksikin naarmu, tapan Jasperin.”
”Bella! Ala tulla, mikäli tahdot kouluun!” Olin melkein unohtanut, että minun pitää kulkea Edwardin kanssa samassa autossa kaiken tämän aikaa kouluun. Mielummin olisin kyllä juossut, mutta se olisi vaikuttanut epäinhimilliseltä.
Edward istui jo autossa odottavan näköisenä, kun istuin etupenkille hänen viereensä. Se omahyväinen hymy koristi Edwardin kasvoja vieläkin, eikö hän osannut olla sitten yhtään ärsyttävämpi? ”Pyyhi tuo omahyväinen virne kasvoiltasi, tai lennät tästä autosta aika alta yksikön ulos. Tämä on sentään
vielä minun autoni.”
”Ehkä, mutta käyttöoikeudet ovat minulla. Joten parempi olla hiljaa”, Edward sanoi takaisin. Mulkoilimme toisiamme tovin aikaa, kunnes hän käänsi katseensa tiehen ja käynnisti auton.
Maisemat vilisivät ikkunan ohi Edwardin painaessa kaasua. Totta kai hän osasi sillä ajaa, hänhän sen oli minulle ostanut. Typerä, oikukas vampyyri..
”Ovatko lopulliset päätökset avioerosta tulleet?” Edward kysyi ja napsahdin ulos ajatuksistani.
”Ai. En tiedä. Carlisle ei ole puhunut mitään.” Kuulin Edwardin huokaisevan, ja siihen keskustelumme sitten tyssäsikin.
”Kuule Bella, onko sinulta jäänyt jotain kertomatta?” Alice kysyi ja tuijotti minua vangitsevasti istuessamme ruokalassa. Rosalie oli täysin keskittynyt Emmettiinsä, Jasper silitteli hajamielisesti Alicen hiuksia ollessaan omissa maailmoissaan, James heilui jossain muualla ja Edward istui Alicen vieressä keskittyneenä kuuntelemaan keskusteluamme.
”Öö.. eipä kai.” En yhtään älynnyt mitä olin taas unohtanut kertoa, salaisuuksien pito tässä perheessä oli aika haastavaa Alicen ja Edwardin kykyjen takia.
”Muuten vain menet Jamesin kanssa ulos?” Alice sanoi ja nosti kulmiaan.
”Ai se.
Se”, sanoin ja päässäni välähti lamppu. Tietenkin. Hän oli nähnyt sen ennalta. ”Kaipa minä nyt kaverin kanssa voin ulos mennä?”
Näin selvästi kuin Edward jäykistyi kokoajan enemmän ja enemmän, eikö hän ollut vieläkään päässyt yli?
”En minä sitä sanonutkaan! Nyt minulla ja Rosella ei ole kuin tämä iltapäivä aikaa laittaa sinut valmiiksi!” Alice valitti ja huitoi käsillään kuin hullu. Edward joutui todenteolla väistämään, ettei olisi saanut tuon yli-innokkaan keijukaisen kädestä.
”Alice, rauhoitu, teillä on ihan tarpeeksi aikaa. Lupaan sen.”
Ja se lupaus oli vaikea vetää enää takaisin; Alice, jos joku, piti huolta, että lupaukset pidettiin. Heti koulusta päästyämme Alice lukitsi minut Rosalien kanssa huoneeseensa, ja siellä olin istunut viimeiset kaksi tuntia laitettavana. En ikinä oppinut, että Alicelle ei kannattanut luvata mitään – varsinkaan, jos asiassa edes mainittaisi pukeutuminen.
”Alice, punainen vai sininen?” Rosalie huusi miljoonatta kertaa järjettömän kokoisen vaatekasan alta.
”Sininen. Se korostaa Bellan hiuksia. Edwardinkin on sanonut niin”, Alice vastasi ja penkoi jotain meikkilaukusta.
”Loppuisiko tämä kärsimys pian? Minun pitäisi lähteä”, huomautin Alicelle, joka touhusi täyttä häkää kasvojeni kanssa.
”
Pian, Bella. Ole vain hieman kärsivällinen”, Alice vain vastasi ja lisäsi jotain niistä tuhansista luomiväreistä, joita hän omisti.
Alice oli oikeassa; hetken päästä olin jo valmis, ja odottelin olohuoneessa Jamesia. Hän oli luvannut viedä minut elokuviin, sillä turhaan olisimme menneet ravintolaan viettämään iltaa. Suunnitelma kuulosti hauskalta, oli ihanaa viettää iltaa ilman monta supernäkevää silmäparia.
Naureskelin Emmettille, joka tapansa mukaisesti pelaili jotain konsolipeliä. Carlisle oli käytännössä kieltänyt kaikki tuollaiset pelit muutama vuosi sitten Emmettin peliriippuvuuden takia, mutta jollain ihmeen konstilla hän oli saanut ne takaisin – kenties hän oli luvannut Carlislelle vaikka kuun taivaalta, kunhan hän saisi pelinsä takaisin. Ja se oli tepsinyt, joka oli erittäin outoa käytöstä Carlislelta. Pitäisiköhän minunkin yrittää lahjoa hänet, jotta saisin autoni takaisin? Onnistuisikohan se? Alice ja Rosalie tulisivat varmasti mukaan ajatukseen, sillä he halusivat yhtä palavasti autonsa takaisin Emmettiltä ja Jasperilta kuin minäkin.
Ajatukseni lakkasivat kuitenkin kuin seinään, kun Edward saapui huoneeseen. Hänellä oli selvästi paljon laitetumpi ulkokuori kuin yleensä; harmaansävyinen siisti neulepusero ja siistit farkut eivät yleensä kuuluneet Edwardin kuontaloon, tai ei ainakaan ennen.
”Minnes meidän hurmuripoika lähtee?” Emmett piruili tahallaan; sen näki hänen ilmeestään. Ilmeisesti Emmett oli myös laittanut merkille Edwardin siistit vaatteet.
”Keskity sinä vaan peliisi”, hän käänsi Emmettin pään takaisin televisioruutuun, mutta Emmett käänsi päänsä melkein välittömästi takaisin. Hän osasi joskus olla niin kiinnostunut muiden asioista – varsinkin sellaisista, jotka eivät hänelle kuulu. Edward huokaisi kuuluvasti, ennen kuin vastasi. ”Ulos iltaa viettämään. Tekisi sinullekin joskus terää, Emmett, ettet vain homehtuisi tuon pelikoneen edessä. Sekä Rosalie varmasti arvostaisi sitä, hän ei ole päässyt ostoksillekaan pitkään aikaan.” Se oli totta; viime shoppailureissusta oli jo muutama viikko. Ja se oli Rosalien näkövinkkelistä pitkä aika.
”Tiedätkö yhtään millaista on seistä tuntikaupalla pukukopeissa, ja katsella vierestä, kun hän valitsee vaatteita?” Emmettin komeat kasvonpiirteet vääntyivät pakostakin irvistykseen, mutta tiesin miltä se tuntui. ”Se on
kidutusta, veli, suoraa kidutusta.”
Edward naurahti, ja hänestä huokui onnellisuus – tai pikemminkin hyväntuulisuus. Kenenkähän kanssa hän aikoi mennä viettämään iltaa? ”Emmett, parempi että suljet suusi, tai raportoin Rosalielle. Voi olla ankeat ajat edessä”, sanoin ja Emmett hiljentyi. ”En itsekään pidä siitä, mutta Alicelle ja Rosalielle se on arkielämää. Siis se kaikki pukukopeissa ja ostoskeskuksissa viettäminen.”
”Tiedän, mutta ei minua silti tarvitse ottaa mukaan”, Emmett sanoi ja sammutti television. ”Tiedättekö muuten missä Alice on? Porsche reistailee tai jotain. Se pitää ikävää ääntä.”
”Yläkerrassa”, sanoin ja Emmett nousi sohvalta. ”Sinuna en kuitenkaan mainitsisi autosta mitään, Alice on vähän yliherkkä sen suhteen”, varoitin Emmettiä ja hän kääntyi takaisin ja istahti sohvalle.
”Hei Ed, kenen kanssa sinä oikein menet sitten ulos?” Emmett kysyi lopulta. Onneksi minun ei tarvinnut kysyä, sillä eihän Edwardin ihmissuhdeasiat minulle kuuluneet.
Edwardilta vei hetken aikaa vastata, ennen kuin hän sai suustaan mitään ulos. Pieni hymy kaartui hänen huulilleen, kun hän vihdoin sanoi. ”Heidin.”
- Annabelle
