// Alaotsikko: K-11, angst
Nimi: Kuljen pimeällä kujalla ja pelkään
Kirjoittaja: Potlood
Ikäraja: k-11
Genre: angst
Varoitukset: Raiskaus, muttei kuvailtuna
A/N: Tämä ficci on oikeasti yksi koulutyöni ja nyt eka ficci jonka olen laittanut tänne. Toivoisin kovasti kommentteja ja kertokaa ihmeessä, jos huomaatte jotain virheitä tmv!
Hyviä lukuhetkiä!
**********************
Mustaa, mustaa kaikkialla. Kuinka ikinä pääsisin tästä tunteesta pois? Tuntui kuin olisin menettänyt kaiken ilon, kaiken minkä takia eläisin… Sen, sen tapahtuman jälkeen. En haluaisi kertoa siitä, mutta kai se on pakko kertoa. Istuin terapeutin penkillä mustat hiukset kalpeita kasvojani peittäen. Painoin päätäni polviani vasten ja tyynnyttelin itseäni keinutellen, silmälasipäisen naisen edessä. Tämä oli aivan hiljaa ja odotti kärsivällisesti. Maria-terapeutti tutki vihreillä silmillänsä minua, joka oli peittänyt päänsä polviinsa. Aika kului hiljaisuudessa. Välillä vilkaisin hiuspehkoni takaa kelloa ja odotin tämän loppuvan. Minuuttiviisari vyöryi kuolettavan hitaasti kuin kiusaten minua tahallaan. Ehdin miettiä kaikenlaista. Välillä selkääni pitkin kulki kylmiä väreitä inhon ansiosta.
Maria katsahti kelloa ja henkäisi hiukan turhautuneena. ”Tämä aika päättyi. Voit mennä”, Maria sanoi. Kohotin päätäni ja nyökkäsin helpottuneena. En ollut sanonut koko aikana mitään ja tiesin terapeutin olevan turhautunut. Mitenkä minä hälle voisin kertoa mitään? Eihän hän osaisi auttaa minua, eihän? Nousin sohvalta ja astelin kohti ovea. ”Heippa ja hyvää päivän jatkoa”, sanoin hennolla äänellä. ”Nähdään taas ensiviikolla, Amanda”, Maria sanoi tyynesti ja avasi oven hymyillen.
Vanhempani odottivat punaisilla sohvilla ja näyttivät odottavaisilta, mutta ilme venähti kuullessaan Marialta, etten ollut taaskaan kertonut mitään. Kävelin pää painuksissa seuraten vanhempiani autolle. Tiesin, mitä tuleman pitää, joko saarnaamista tai mykkäkoulua Äitini Jasmin ja isäni Kai olivat hyvin turhautuneen näköisiä. He eivät ymmärtäneet, miksi en suostunut kertomaan mitään terapeutilleni tai heille. Eivät he ymmärtäisi sitä, he eivät ymmärtäneet mitään. Istuuduin autoon äitini ja isäni jälkeen.
Isäni tuhahti ja avasi suunsa:
”Amanda Elisabeth Marjaana Katajamäki.”
”Nyt se alkaa”, ajattelin.
”Minä en ymmärrä, mikset sinä voi kertoa mitään?” isäni pauhasi.
Tuhahdin ja mutisin hiuksieni alta:
”Ette te kuitenkaan ymmärtäisi.”
”Ja miten niin emme ymmärtäisi? Amanda, etkö ymmärrä, että Maria on alansa ammattilainen?” Kai jatkoi ääntänsä korottaen. Äitini yritti rauhoitella häntä.
”Ette te vain ymmärtäisi”, jatkoin mutisemistani. Isäni oli kivahtamassa jotain, mutta äitini ehätti ensin.
”Amanda, kulta, et voi tietää, ymmärtäisimmekö sinua, jos et edes kokeile ymmärtämiskykyämme”, Jasmin sanoi rauhallisesti, vetoavalla äänellänsä. Avasin suuni, mutta suljin sen. Mietin hetken ja mutisin hiljaisemmalla äänellä:
”En vain voi.”
”Ja mikset voi?” isäni painosti, ennättäen ennen äitiäni.
”En vain voi! Jättäkää minut rauhaan!” kivahdin ja painoin pääni käsiini. Kai oli ärähtämässä taas jotakin, mutta äiti käski hänet vaikenemaan ja jättämään aiheen tältä päivältä.
Auto kaarsi pihaamme ja ryntäsin heti omaan huoneeseeni ja paiskasin oven kiinni niin kovaa, että pamahti. Isäni tuiskaisi jotain, mutten välittänyt, en välittänyt mistään, paitsi heidän ja pikkusiskoni hengestä. Se oli yksi syy, miksi en kertonut asiasta kenellekään. Muuten
hän olisi etsinyt siskoni tai jonkun muun läheiseni käsiinsä ja tehnyt heille jotain pahaa. Varmaan mietitte tällä hetkellä harmailla aivosoluillani, mitä minulle on tapahtunut ja mitä en suostu kertomaan ja miksi ihmeessä käyn terapeutilla. Ehkä voisinkin kertoa kurjan tarinani teille, jos lupaatte olla kertomatta siitä kenellekään. Lupaattehan?
Käperryin sängylleni ja rauhoittelin itseäni, ennen kuin aloitin. Kaikki alkoi eräänä päivänä, kun yksi nettituttavani Meri ehdotti kaksinkeskeistä tapaamista kaupungilla yhdellä kadulla. Tietysti ilman vanhempia. Olisimme voineet mennä vaateostoksille tai elokuviin. Innostuin ajatuksesta ja suostuin tietämättäni oikeasti, mihinkä olin suostunut. Tiesin saavani luvan vanhemmiltani. Silloin se ei ollut ihmeellistä, jos sanoin meneväni kavereideni kanssa kaupungille. Eivät he kyselleet keidenkä ystävieni kanssa menin. Jospa olisivat tällä kertaa kysyneet ja epäilleet, eivätkä olisi vain päästäneet minua menemään. Mutta kuitenkin, sovimme paikan missä tapaisimme. Se oli hyvin rauhallinen ja hiljainen paikka ja pimeä. Olin pynttääntynyt hienoksi ja olin tullut bussilla kaupungille. Kävelin etsien katua tai oikeastaan kujaa, missä olisin tavannut merin. Mustat hiukseni olivat auki ja v-aukkoinen painani oli hyvin paljastava, farkkuhameeni kanssa. Olin laittanut joka hiukan meikkiäkin korostamaan kasvoni piirteitä. Olisin halunnut tehdä hyvän vaikutelman ja siinä olin onnistunut liiankin hyvin.
Olin saapunut hiljaiselle kadulle, oikeastaan kujalle. Ensi kertaa oli pieni pelon häivähdys vaeltanut kehooni. Paikka oli ollut autio ja pimeä. Sellainen kuin kauhuelokuvissa olivat köyhien ja rikollisten asumakadut. Muistan hyvin, kuinka askeleeni olivat kuuluneet pelottavan selväsi kaikuen seinistä. Olin katsellut vauhkona ympärilleni ja odottanut näkeväni punatukkaisen iloisen Merin. Mutta hetken päästä minulle oli selvinnyt, ettei Meriä ollut oikeasti ollut olemassa, vaan eteeni yllättäen tupsahtanut n.47-vuotias mies oli esittänyt Meriä. Tämän mairea hymy oli kuvottanut minua – ja kuvottaa vieläkin -, kun hän oli tutkinut katseellaan minua. Tämä Meriä esittänyt mies näytti ihan tavalliselta mieheltä, mutta hänen naurussaan ja käytöksessään oli ollut jotain hälyttävää. Hän oli sanonut: ”Oletkos Amanda? Varmaan huomaat, että minä olen Meri. Tulepas söpöliini, eikä mitään temppuiluita sitten tai jollekin käy huonosti.” Hän oli tarttunut minuun ja ohjannut minut yhteen pieneen ja rauhalliseen huoneistoon. Hän oli näyttänyt tyytyväiseltä ja kutsunut minua kauniiksi, ja olin silloin ollut imarreltu. Mies oli kehunut minua muutenkin kaiken maailman sanoilla.
Enemmän tai vähemmän isoilla ja älykkäillä aivoillanne varmaan arvaatte, mitä sain kokea tai jouduin kokemaan. Siitä se helvetti oli alkanut. Enkä voi kertoa tästä kenellekään tai muuten minä kuolen tai pikkusiskoni saa kärsiä tai joku muu läheiseni. Olin palannut kotiin järkyttyneenä ja hiljaisena. Siitä lähtien olin muuttunut täysin. En ollut enää iloinen pirteä tyttö, vaan hiljainen ja jopa masentunut. Koulu alkoi mennä huonommin, ja tunneilla olin omissa maailmoissani suunnitellen eri tapoja menettää henkeni. Äitini ja isäni huomasivat muutoksen minussa. Sen takia minut passitettiin terapeutille. Tiesin tasan tarkkaan, ettei terapeutti voinut auttaa mitään, jos kertoisin, ja siskolleni kävisi huonosti. Värisin pelosta, joten käperryin peiton alle vajoten pikku hiljaa horrokseen.
Heräsin säpsähtäen aamuyöllä. Katselin hetken ympärilleni ja kömmin sängystäni tarkistamaan, ettei siskolleni ollut käynyt kuinkaan. Olin taas herännyt pelkoon, kun tallustelin unessa pimeällä kujalla ja valmistauduin tulevaan. Pelkäsin siskolleni käyvän samoin ja sen takia hiivin siskoni Mariannan huoneeseen tarkistamaan, että kaikki oli hyvin. Marianna tuhisi levollisesti peittonsa alla. Huokaisin hiljaa ja riensin takaisin omaan sänkyyni. En ikinä haluaisi siskoni tuntevan samoin kuin minä. Olin saastutettu, petetty, rikottu ja menettänyt kaiken. Ainoa elämäni tarkoitus oli enää pitää karmea salaisuuteni salassa ja suojella sen avulla läheisiäni. Niitä näitä ajatellessani vaivuin taas uneen, tummat hiukseni kasvoillani.
Päivät olivat vierineet ja viikko kulunut. Taaskaan en ollut kertonut mitään kenellekään, varsinkaan Marialle. Ajatukseni synkkenivät ja toivoin tietämättäni toisten tajuavan, mitä minulle oli käynyt. Joka yö hiivin siskoni huoneeseen katsomaan, mitenkä hän tuhisi tyytyväisenä.
Eräänä päivänä en enää jaksanut tätä pakoilua. Kuitenkaan en voisi kertoa kenellekään. Miksi sitten vaivauduin elämään? Murruin ajatellessani pikkusiskoani, joka eräänä päivänä huomaisi minut lähteneen ikuisesti pois. ”Se päivä saattaisi olla tänään”, olin ajatellut. Hiippailin rauhallisesti kylpyhuoneeseen jättäen oven auki ja toivoen jonkun sattuvan paikalle ja estämään touhuni. Avasin vapisevin käsin särkylääkepurkin. Meinasin parahtaa itkuun kipatessa kaikki särkylääkkeet kouraani. Pidin itseni kurissa ja työnsin kourastani kaikki lääkkeet suuhun. Kyyneleet alkoivat virrata poskillani tahtomattakin. Olin vaipunut maahan ja juuri hyvästelemässä maailmani ennen kuin…
”Amanda!” Kai karjahti kauhuissaan ja otti pääni käsiinsä. Hän alkoi kauhoa lääkkeitä vimmalla suustani. Isäni silmistä vuosi kyyneleitä ja hän huusi äitiäni, joka kiiruhti luokseni. ”Amanda, kultani…” hän vaikeroi ja murtui totaalisesti. Yskin viimeiset pillerit suustani ja aloin nyyhkyttää täristen. Kai otti minut syliinsä ja kantoi huoneeseeni. ”Kuinka sinä voit? Ja miksi ihmeessä teit noin?” äitini kyseli huolestuneena. Olin aivan hiljaa ja pudistin vain päätäni. Marianna tuli luokseni säikähtäneenä ja kietoi pienet kätensä ympärilleni. ”Sinä et saa kuolla. Sinä et saa lähteä”, hän vaikeroi nyyhkyttäen hiljaa.
Minut passitettiin terapeutille heti seuraavana päivänä ja kaikki toivoivat hartaasti kertovan kaiken. Tällä kertaa vastassani oli eri terapeutti. Hän oli myös nainen ja hänen nimensä oli Anna. Hän vakuutti minulle, ettei kenellekään tapahtuisi mitään, vaikka kertoisin hänelle kaiken. Jotenkin tunsin luottavani häneen, mutta epäröin ennen kuin vuodatin kaiken hänelle, aivan kaiken. Murruin välillä kertoessani ja kysyin viimeiseksi aralla äänellä: ”Lupaathan, ettei siskolleni käy kuinkaan? Lupaathan?” Tummanruskeista silmistäni oli tulvinut kyyneliä. Ne olivat tahrineet kasvoni ja uusia oli tulossa kokoajan lisää. Katsoin anovasti Annaa, ja hän sanoi rauhallisesti: ”Lupaan, että siskosi on turvassa ja tämä mies ei saa tietää, että kerroit kaiken tämän, minkä kerroit.” Hymyilin arasti ja nyökkäsin.
Asioihin alkoi tulla muutosta. Jatkoin Annalla käyntiä ja poliisit yrittivät selvittää, kuka tämä mies oli, ja saada hänet kiinni. Aloin muuttua takaisin omaksi entiseksi itsekseni ja luotin siihen, että siskoni oli turvassa tältä Meriä esittäneeltä mieheltä. Eräänä kirkkaana päivänä sain tietää, että epäilty ja syyllinen oli saatu kiinni. Minun pitäisi vain tunnistaa hänet, ja hän joutuisi telkien taakse loppu iäksi.
Saavuin poliisiasemalle ja seurasin poliisia yhteen huoneeseen. Epäilty oli toisessa huoneessa, ja minun pitäisi vain katsoa ikkunasta ja tunnistaa, oliko se hän. Katsoin pelokkaasti ikkunasta ja kohtasin samat kamalat kasvot. Värähdin ja nyökkäsin. Hän se oli. En uskaltanut katsoa häntä enää, kun pelkäsin hänen tunnistavan minut, vaikka sitä oli turha pelätä. ”Asia on sitten tällä selvä. Sinun ei tarvitse enää ikinä nähdä näitä kasvoja. Kiitos vielä kerran avusta”, poliisi paapatti rauhoittelevasti ja vilpittömästi matalalla äänellänsä. Hän hymyili lämpimästi ja vastasin hymyyn. ”Kiitos”, sanoin ja silmistäni ja äänestäni pysyi havaitsemaan, että olin oikeasti hyvin kiitollinen. Poliisi taputti olkaani ja sanoi lämpimästi hymyillen: ”Eipä kestä.”
Astelin poliisiasemalta helpottuneena. ’Meri’, oikeasti Jarkko pistettäisiin selliin eikä minulla olisi enää pelättävää. Kiitollisena hymyilin ja tiesin elämäni muuttuvan paremmaksi.
- The end
