Tack så mycket! Kiva, että tätä edes joku lukee.
Olin kauan tämän osan sisällön kanssa kahden vaiheilla, tuleeko autosta Edward vai joku muu. Mutta, päädyin kuitenkin siihen, mitä olin alunperinkin ajatellut (lukeekaapa osa, niin saatte selville, kuka sieltä tulee
) sillä sen muuttaminen olisi romuttanut koko tarinan jatkon. Toivottavasti ette silti tapa minua, vaikken mitään ekstriimiä siitä tehnytkään.
Ja btw, kiinnostaisiko ketään Edwardin PoV, vai jatketaanko Bellan PoV:lla? It's up to you, guys, sillä voin aivan hyvin molemmista kirjoittaa, se ei ole ongelma tai mikään.
Neljäs osa - Vampyyri
Juuri, kun ajattelin kaiken olevan ohi, kuulin renkaiden ulvovan niiden kääntyessä laajassa kaarteessa kohti paikkaa jossain seisoin. Hopean kiiltävä ovi lennähti auki, ja miehet perääntyivät oitis.
”Bella, autoon. Nyt!” Tunsin tuon äänen missä vain – milloin vain, vaikken ollut sitä paljoa kuullutkaan, se vain oli niin epätavallisen täydellinen. Pakotin jalkani liikkumaan kohti autoa, mutta ne eivät suostuneet värähtämäänkään, vaikka kuinka yritin. Pistin kaiken tahdonvoimani peliin, kunnes yhtäkkiä tunsin seisovani auton oven edessä; en tosin jalkojeni voimasta, vaan Edwardin.
Etsittyäni käsikopelolla auton kahvaa, löysin sen ja käytin taas kaiken voimani saadakseni sen auki. Miehet olivat riistäneet minusta kaiket mehut, joten oli oikeastaan ihme, että jaksoin edes hengittää.
Istahdettuani autoon sisälle vilkaisin sitä nopeasti. Penkit olivat verhoiltu kalliin näköisellä mustalla nahkakankaalla, joka liukui jalkojen alla hienosti. Kojelauta oli sekoitus harmaata ja hopeaa, ja se kiilsi tumman yön kajossa, vaikka muualla autossa olikin säkkipimeää. Radio oli selvästi jokin vähintäänkin yhtä uusi malli kuin auto- sen verran hienoja nappuloita siinä näytti olevan. Auto oli itse asiassa sisältä yhtä siisti kuin ulkoa, ei naarmun naarmuakaan.
En tiennyt Edwardin persoonasta mitään, mutta pystyin päättelemään ihan vain autostakin, että hän rakasti vauhtia ja kalliita autoja, muttei tahtonut pröystäillä. Mahtoi olla hankalaa, sillä olin saanut sellaisen käsityksen Culleneista, että he eivät aivan köyhissä oloissa eläneet.
Käännettyäni katseeni takaisin ulos, huomasin miesten kauhistuneet ilmeet. Muutamat heistä olivat kuin taikaiskusta perääntyneet askeleen jos toisenkin, ja näytti kuin heillä olisi vastassa jotain suurta tai.. kauheaa.
Edward näytti sihisevän hampaidensa välistä, ja jos olisin ollut auton ulkopuolella, olisin ollut samanlaisessa asemassa kuin miehet. Silti muutama jukuripää ei suostunut vieläkään lähtemään, ja huomasin Edwardin ilmeen kiristyvän – sen huomasi, vaikka olisi seissyt 100 metrin päässä heistä.
Yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta, Edward kyyristyi ja hyökkäsi yhden miehen kimppuun. En ollut koskaan nähnyt mitään sellaista, se oli jotain niin yliluonnollista, mutta samalla se hoitui Edwardilta kuin leikiten; aivan kuin hän tappelisi joka päivä. Ja se ääni; aivan kuin suuri kivenlohkare olisi heittäytynyt päin seinää tai pikemminkin kuin ydinpommi olisi räjäytetty.
Edwardin noustessa ylös miehet katsoivat häntä kammoksuen ja perääntyivät viimeinenkin. Ilmeet heidän kasvoillaan vaihtelivat pelosta hätäännykseen, ja he perääntyivät horjuvin askelin takaisin pimeyteen.
”Bella, oletko kunnossa? Tiedäthän, että on vaarallista liikkua pimeällä – ja vieläpä yksin!” Edward oli aina niin herrasmies, vaikka kuulostikin nyt lähinnä äidiltäni.
”Luu-ulisi-inn.” Pelko oli kovettanut kaikki jäseneni ja en saanut kunnon sanaa suustani, vaikka kovasti yritinkin.
”Siltäpä näyttää. Vien sinut syömään, verensokerisi on varmaan alhaalla.” Kuin ihmeen kaupalla Edward oli oikeassa; kasvoni olivat varmaankin niin valkoiset, että se kertoi kaiken. Oli aivan turha väittää vastaan, sillä Edward varmasti myös pani merkille vapisevat käteni.
Hetken hiljaisuuden jälkeen se alkoi käydä niin pakottavaksi, että minun oli pakko avata suuni kaiken sen myllertäessä päässäni.
”Edward”, sanoin ja käänsin kasvoni häneen päin ”kerro minulle, mitä juuri tapahtui.”
Näin Edwardin selvästi empivän sanomisissaan, kunnes hän aloitti, ”Kuule. Tämä voi – ja kuulostaakin – aivan hullulta, mutta lupaa, ettet naura tai muutakaan”, Edward sanoi vakava ilme kasvoillaan. Mikä muka voisi olla niin typerää, että rupeaisin nauramaan?
”Lupaan, ja jos yhtään lohduttaa, olen kuullut elämäni aikana yhden jos toisenkin hullun jutun.”
”Minä tavallaan.. tavallaan luen ajatuksia.” Edward sanoi ja katsahti minuun varovasti, varmasti vain varmistaakseen, etten pyörry.
”Sinä – mitä?” En voinut uskoa korviani, sanoiko hän juuri, että lukee ajatuksia? Sehän on mahdollista vain saduissa – jos sielläkään!
”Katsos. En tiedä miten tämän selittäisin, mutta minulla on sellainen erityiskyky, lahja – miksi sitä kukakin kutsuu.” Näytin varmasti aivan typerältä, mutta en vain ymmärtänyt mitä Edward yritti selittää.
Hän ei ollut ihminen? No mikä sitten?
”Nyt varmasti mietit, että olen aivan sekopää, mutta Bella – minä en ole ihminen.” Edward jatkoi kiireesti yrittäessään selventää kaikkea. Ilmeeni oli selvästi vieläkin aivan hakoteillä, joten Edward näki parhaaksi jatkaa.
”Oli vuosi 1918, ja espanjantauti riehui pahimmillaan. Ihmisiä kuoli joka päivä tuhansia, vaikka lääkärit yrittivät tehdä parhaansa ja hoitaa ihmisiä kuntoon. Sen ajan lääketekniikoilla ei kuitenkaan paljoa tehty, ja ihmislukemat romahtivat.” Edward selitti, aivan kuin se olisi ollut itsestäänselvyys. Ajatukseni harhailivat ties missä yrittäessäni pähkäillä mikä Edward sitten oikeasti oli. No miksi ei, kaipa itse kukakin menee vähän hämilleen, kun joku kertoo juuri eläneensä edellisellä vuosisadalla ja silti näyttää 17-vuotiaalta.
”Minä ja vanhempani, Edward ja Elisabeth Masen, olimme lukuisten muiden lisäksi sairastuneet tautiin, ja olimme käytännössä kokoajan kuoleman partaalla. Odotimme vain päivää, milloin joku meistä ei enää heräisi, ja millin itse korjaantuisi pois. Sellaista se vain oli – raakaa mutta totta.
”Carlisle toimi jo silloin lääkärinä paikallisessa sairaalassa, ja oikein pätevä oli jo silloinkin. En tiedä mistä äitini sai tietää Carlislen ”parantajakyvystä”, se kohta on minullekin vielä hämärän peitossa, vaikka olen sitä kaikki nämä vuodet yrittänyt miettiä, ilman tulosta tietenkin. Äitini oli kuulemma rukoillut Carlislea pelastamaan minut, vaikka itse oli samassa tilanteessa.
”Sitten, eräänä iltana, äitini ja isäni kuoltua pois, Carlisle tuli ja muutti minut.
Vampyyriksi. Ensiksi minun, sitten Esmen kanssa. En ole ikinä kokenut sen jälkeen niin suurta kipua, se on kuin maanpäällinen helvetti.” Edward lopetti ja hänen katseensa synkkeni.
”Sinä siis olet vampyyri?” sanoin ja yritin vetää keskustelun langat yhteen.
”Niin, tai pikemminkin hirviö.” Edward sanoi ja tuijotti jonnekin syvyyteen.
”Eihän se ole mahdollista” sanoin ja näytin varmasti ihan yhtä hämmästyneeltä vieläkin ”tai siis, tarkoitan, eihän se vain ole järkeenkäypää. Oikeasti, mieti nyt.”
”Ei ehkä, mutta totta. Jos tahdot, että todistan sen, voin sen tehdä”, Edward sanoi ja todellakin näytti siltä, että oli valmis tekemään sen, mitä ikinä nyt miettikään, todistaakseen olevansa vampyyri.
”Mutta, ehkä minun pitäisi viedä sinut syömään. Et näytä oikeasti vieläkään yhtään sen paremmalta.” Edward kuulosti yhtäkkiä surulliselta ja nostatti moottorin vauhtia.
”Herranjestas, Edward! Ajat
sataakahdeksaakymppiä! Sinä ehkä olet vampyyri ja selviäisit hengissä, vaikka tämä auto päätyisi romuttamokamaksi, mutta minä en!” Nopeusmittariin katsominen oli suora virhe, ja jos koskaan selviäisin tästä autosta ehjänä ulos, en ikinä enää tulisi yhdenkään auton kyytiin.
”Bella hei, olen ajanut viimeiset 100 vuotta, enkä ole saanut ikinä yhtään nopeussakkoa saatika ajanut kolaria. Meille ei käy mitään.” Jossain määrin uskoin Edwardia, mutta silti minua hirvitti. Suorastaan hirvitti.
”Voisitko silti ajaa hieman hiljempaa? Minut kasvatettiin noudattamaan liikennesääntöjä, sillä jollet ole huomannut, isäni on poliisi”, napsautin ja Edward alkoi nauraa.
”Ei tässä ole mitään hauskaa!” Huomasin heti miten komennokseni vaikutti Edwardiin; aloin saada otetta hänestä.
”Selvä on.” Edward sanoi ja aikoi juuri hiljentää vauhtia, kunnes auton eteen pomppasi jokin suuri ja musta.
A/N: Tästä tuli jotenkin todella lyhyt, olen vain niin kehno keksimään mitään taistelukohtauksia.. Ja nöyrät anteeksipyynnöt tämän osan viivästymisestä, jalisharjoituksen näin turnauksen alla vie vaan niin älyttömästi aikaa, että vietän about 24/7 kentällä. Yritän kuitenkin saada jatkoa normaaliin tapaan ulos, mutta älkää hätääntykö, jollei sitä heti tule.
- Annabelle
