Suklaamurunen: Kiitoksia jälleen. Niin siis tämähän on jo valmis ficci
Vilkasen vaa aina luvut läpi ja laittelen parin päivän välein
Tässäpäs seuraava.
7. VäsymysBella oli jo nukahtanut. Hän istui seinää vasten, ja hänen päänsä nojasi lavuaarin reunaan. Nousin niin hiljaa kuin pystyin ja otin toilettilaukkuni. Keräsin loput tavarani Bellan huoneesta ja laitoin ne reppuuni. Lopuksi otin peiton hänen sängyltään ja hiivin takaisin pesuhuoneeseen.
Yhtäkkiä Bella alkoi ynähdellä ja nytkähdellä. Jähmetyin paikalleni. Sydämeni hakkasi, ja pidätin hengitystäni. Bella ei reagoinut minuun mitenkään. Hänen täytyi nähdä painajaista. Asettelin peiton varovaisesti hänen päälleen.
”Edward… älä…”, hän puhui unissaan.
”Hyvästi Bella”, kuiskasin.
Hain reppuni ja hiivin varovaisesti alakertaan ja suoraan ulos. Ulkona oli melko hiljaista, iloista linnunlaulua lukuun ottamatta. Vilkaisin kännykkääni. Kello oli hiukan yli seitsemän aamulla. En ollut nukkunut melkein vuorokauteen. Pakotin jalkani liikkeelle ja lähdin kävelemään Forksin keskustan suuntaan.
Vaikka raikas ilma virkistikin hiukan, väsymys turrutti jo aistejani. Mutta en valittanut. Väsyneenä oli hankala ajatella mitään, ja olin oppinut jo viikkoja sitten, että se oli parasta, mitä saatoin toivoa. Ainoa huono puoli väsymyksessä oli se, että jossain välissä joutuisin nukkumaan. Joutuisin kohtaamaan hirviöni. Sydämeni alkoi laukata epätasaisesti, kun edes ajattelin asiaa.
Käveltyäni jonkin aikaa huomasin, että jokin liikkui minua kohti tietä pitkin. Yritin epätoivoisesti tarkentaa katsettani siihen, mutta silmäni olivat liian väsyneet tottelemaan. Matalalla kulkeva hahmo lähestyi nopeasti, kunnes erotin sen ääriviivat tarpeeksi selkeästi. Se oli koira. Se oli sama kultainennoutaja, jonka olin nähnyt muutama päivä sitten Cullenien talolla.
Koira juoksi viereeni ja haukahti äänekkäästi.
”Hei taas”, sanoin ja jatkoin pysähtymättä.
Eläin seurasi vierelläni. Välillä se nuolaisi kättäni ja uikahti.
”Eikö sinulla ole kotia? Et sinä kyllä kulkukoiralta näytä.” Rapsutin sen pehmeää turkkia.
Koira katsoi minua. Se näytti huolestuneelta. Jopa eläimet säälivät minua.
Yhtäkkiä koira pysähtyi ja kääntyi tien vasenta puolta reunustavan metsikön suuntaan. Se nosti kuononsa ylös liikuttaen sitä oikealta vasemmalle ja nuuhki ilmaa. Jatkoin matkaani. Parempi vain jos koira jäisi. Joku voisi löytää sen ja toimittaa oikealle omistajalleen. Kuulin kaksi äänekästä haukahdusta takaani, ja pian eläin oli jälleen vierelläni.
”Sinä et taida luovuttaa helposti?” huokaisin.
Muutaman sata metriä käveltyämme aloin kuulla ääntä. Aivan, kuin joku olisi huutanut. Pian näin uuden hahmon lähestyvän.
”Jesse! Jesse, missä olet?” Miesääni kuului jo selvästi.
Koira haukkui iloisesti ja hypähteli puolelta toiselle. Mies kiihdytti hiukan vauhtiaan.
”Jesse, tänne ja heti!” hän komensi.
Mies oli ehkä kuusikymmentävuotias. Hänen harmaat hiuksensa yhdistyivät tuuheaan partaan, ja yhdessä ne peittivät melkein koko kasvot.
”Olen todella pahoillani”, mies sanoi, kun hän napsautti hihnan koiran kaulapantaan kiinni. ”En tiedä, mikä tälle koiralle on tullut.”
”Ei se mitään.” Yritin hymyillä.
Mies käänsi katseensa minuun ensimmäistä kertaa. Hän yritti pitää kasvonsa rauhallisina, mutta erotin silti pienen nykäyksen hänen ilmeessään. Saatoin vain kuvitella miltä näytin. Silitin koiraa vielä nopeasti ja jatkoin matkaa.
”Saanko kysyä, minne olet menossa?”
Käännyin takaisin miestä kohti. ”Linja-autoasemalle.”
”Asun tuossa vähän matkan päässä. Voin viedä sinut sinne, jos haluat.”
Tuntematon mies pyytää minua talolleen harvaan asutulla alueella. Ihmiset olivat vasta heräilemässä. Kukaan ei huomaisi, jos katoaisin. Voisiko maailmankaikkeus olla niin tiukasti minua vastaan? Ehkä kolmas kerta toden sanoo. Hymyilin hiukan itsetuhoiselle ajatukselleni.
”Hyvä”, mies sanoi iloisesti ja lähti kävelemään koiransa kanssa.
Hän oli selvästi tulkinnut hymyni väärin. Toisaalta, olin sen verran uupunut, ettei käveleminen juurikaan innostanut, joten astelin miehen perään.
Tämä ei selvästikään ollut hyvä idea. Oli idioottimaista koetella onneani, viimeaikaiset tapahtumat huomioiden. Tosin, koettelinko minä onneani, vai enkö vain välittänyt enää? Toivoinko jopa, että minulle tapahtuisi jotain? Sykkeeni kiihtyi, ja lihakseni heräsivät, kun aloin seurata miehen jokaista liikettä. En minä sentään vapaaehtoisesti antaisi itselleni käydä huonosti.
Jonkin matkan päästä mies kääntyi talon pihalle koira mukanaan. Seurasin perässä lihakseni jännittyneinä - valmiina juoksuun. Auto ainakin oli pihalla, joten minulla ei olisi mitään syytä mennä autotalliin tai taloon sisälle. Kävelin hitaasti ja koetin katsella huomaamattomasti ympärilleni. Yhtäkkiä talon ulko-ovi aukesi, ja jähmetyin paikalleni.
”Noh, Ben. Mietinkin mihin jäit. Et kai päättänyt vaihtaa minua nuorempaan?” Miestä, Beniä, ehkä muutaman vuoden nuorempi nainen astui ovesta ulkovaatteet päällään.
”Haa, haa. Todella hauskaa”, Ben sanoi, aukaisi auton oven ja nykäisi hihnasta. Koira hyppäsi kiltisti takapenkille. ”Jesse karkasi taas ja meni kiusaamaan tätä nuorta neitoa.”
Ben sulki oven ja kääntyi minua kohti. ”En huomannutkaan kysyä nimeäsi. Minä olen Ben, ja tuo vitsiniekka on Jenny.”
”Claire”, hengähdin varovaisesti.
Jenny käänsi katseensa minuun. Välittömästi huoli ilmestyi hänen kasvoilleen. Yritin näyttää siltä, etten olisi huomannut sitä.
”Olen pahoillani Jessestä. En tiedä, mikä siihen on tullut.” Jenny käveli hiukan lähemmäs autoa. ”Muutama päivä sitten kun olimme bensa-asemalla, se vain karkasi aukinaisesta ovesta ja juoksi metsään.”
Jesse katsoi minua autosta ja läähätti. Aiheutin ongelmia jo koirillekin. Tai ainakin niiden omistajille.
”Onneksi se tuli takaisin muutaman tunnin päästä”, Ben jatkoi. ”Lupasin Clairelle kyydin linja-autoasemalle. Mehän menemme sinne päin kuitenkin.”
”Totta kai, totta kai.” Jenny hymyili. ”Lähdetäänkö heti?”
Ben nyökkäsi.
Istuin auton takapenkille, ja lähdimme liikkeelle. Jesse laski kuononsa syliini. Sen anovaa katsetta oli mahdoton vastustaa. Laskin käteni sen päälle ja rapsutin sitä kevyesti. Jesse tuhahti tyytyväisesti ja sulki silmänsä. Jenny kääntyi takapenkkiä kohti.
”Jopas se pitää sinusta. Ihan kuin olisitte vanhoja tuttuja.”
Hymähdin.
Vaikka matka oli lyhyt, auton rauhallinen hurina ja tasainen kulku saivat oloni rauhoittumaan. Tunsin itseni jo pelottavan väsyneeksi. Vuorokauden valvominen - painajaisia vältellessä - ei ollut minulle mitenkään epänormaalia, mutta minusta tuntui, että olin henkisesti täysin tyhjä. Kaikki adrenaliini oli imetty vartalostani. Yritin keskittyä ulkona näkyviin rakennuksiin ja Jessen rapsuttamiseen, jotta aivoillani olisi jotain tekemistä.
Vihdoinkin olimme asemalla. Kiitin Beniä ja Jennyä ja nousin autosta. Jesse uikutti perääni surullisesti. Vedin raikasta ilmaa sisääni ja venyttelin jäseniäni. Lipunmyynti oli onneksi jo auennut. Myyjä tuntui olevan ihmeissään, kun ostin vain ensimmäisen lipun pois Forksista. Sekin tosin lähti vasta tunnin päästä. Kävin juomassa kaksi kuppia kahvia aseman kahvilassa ja kulutin lopun aikani kävelemällä ympäriinsä. Yritin pitää sykettäni yllä.
Linja-auto saapui viisi minuuttia myöhässä. Olin kuluttanut viimeiset kaksi kuukautta suurimmaksi osaksi makaamalla sängyssäni, joten jalkani olivat jo alkaneet valittaa kävelyn rasituksesta. Minun lisäkseni kyytiin nousi mies ja nainen, eikä autossa ollut aikaisemmilta pysäkeiltä kuin muutama muu matkustaja. Huokaisin helpotuksesta, kun istuin pehmeälle penkille. Ainakin Forks olisi kohta takanani.
Puut lipuivat ikkunan takana. Forks oli jo jonkin matkan päässä, mutta pahin oli vasta edessä. Silmäluomeni tuntuivat jo tuskaisen painavilta. Kuinka kauan vielä selviäisin? Taistelisin niin kauan kuin mahdollista.
Yritin löytää aivoilleni tekemistä. Jasper. Tuo nimi ei enää herättänyt minussa toivoa, mutta silti se oli kirkkaimpana mielessäni, joten keskityin siihen. Selasin muististani hänen sanomisiaan, tartuin joka sanaan. Keskityin hänen äänensä puhtaaseen sointiin. Mieleeni tuli myös hetki eiliseltä illalta, jolloin hänen äänensä oli kuulostanut lähinnä eläimelliseltä murinalta, mutta työnsin sen äkkiä pois ajatuksistani.
Seuraavaksi keskityin hänen ulkonäköönsä. Suljin silmäni ja kuvittelin Jasperin seisomaan edessäni. Hänen olemuksensa oli totutun rauhallinen. Lempeä katse paistoi hänen kullanruskeissa silmissään. Tummat vaatteet loivat jyrkän kontrastin hänen kalpeaa ihoaan vasten. Jasper hymyili hiukan ja sanoi jotain. Hänen huulensa liikkuivat kuin hidastettuna. Hitaasti hänen silmänsä muuttivat väriä, kunnes ne olivat sysimustat. Kaikki valo alkoi kadota ympäriltäni. Jasper käveli rauhallisesti minua kohti. Hänen hymynsä oli muuttunut irvistykseksi, ja hänen hampaansa välkehtivät pimeydestä huolimatta. Seisoin paikallani kauhusta jähmettyneenä.
”Claire”, Jasper sanoi äänellä, jota en tunnistanut.
Hän nosti kätensä ja silitti poskeani hellästi. Vaimea murina alkoi kohota Jasperin rinnasta. Murina voimistui, kunnes se repi tärykalvojani paikoiltaan. Yhtäkkiä Jasperin käsi tarttui kurkustani. Yritin turhaan taistella sitä vastaan. Happi katosi vartalostani. Keskitin kaikki voimani ja huusin.
Silmäni revähtivät auki. Yritin keskittyä rauhoittamaan katkonaisen hengitykseni. Miten olin voinut antaa itseni nukahtaa ja miten olin voinut sotkea Jasperin painajaiseeni? Hän ei ansainnut sitä.
Silmäni halusivat sulkeutua uudelleen. Ne halusivat sulkea minut pimeyteen. Tartuin hiuksistani ja revin kaikella voimallani. Kivun olisi pakko pitää minut hereillä.
Muutaman minuutin päästä linja-auto hiljensi vauhtiaan ja kääntyi huoltoaseman pihaan. Vihdoinkin. Kipu alkoi käydä jo sietämättömäksi, mutta väsymykseni ei helpottanut. Kuski ilmoitti pitävämme kymmenen minuutin tauon, ja ryntäsin ulko-ovea kohti heti, kun hän aukaisi sen. Ulos päästyäni en pysähtynyt, vaan jatkoin matkaa huoltoaseman takana olevaa metsää kohti. Pakotin jalkani kiihdyttämään vauhtiaan ja huokaisin helpotuksesta, kun sydämeni alkoi laukata.
Olin juossut ehkä minuutin, kun kännykkäni alkoi soida. Hidastin vauhtini kävelyksi ja kaivoin sen taskustani. Numeroa ei ollut puhelimeni muistissa, joten päätin olla vastaamatta. En edes tiennyt, kuka minulle voisi soittaa. Samalla huomasin, että olin jättänyt reppuni linja-autoon. Ainakin minulla olisi jokin syy mennä takaisin sinne. Juuri kun laitoin puhelimen takaisin taskuuni, se alkoi soida uudelleen.
”Mitä?” vastasin siihen ärsyyntyneenä.
”Claire---” Suljin puhelimen. Se oli Bella.
Hän oli tietenkin herännyt. Ehkä minun olisi pitänyt jättää viesti.
Puhelin huusi jälleen epätoivoisesti. Painoin vihreää luuria.
”Bella, en ole tulossa takaisin. Sinun ei tarvitse huolehtia siitä.”
”Claire, älä sulje puh---” En kuunnellut häntä. Miksi hän ei voinut antaa minun olla rauhassa? He eivät tarvinneet minua elämiinsä.
Olin pysähtynyt huomaamattani. Ilma oli puolipilvinen ja tyyni. Metsä oli omituisen hiljainen, mutta sitä ei kestänyt kauaa. Puhelimeni ääni rikkoi hiljaisuuden nopeasti.
Nostin sen korvalleni. ”Mistä edes tiedät numeroni?”
”Claire, sinun täytyy mennä heti takaisin linja-autoon.” Bellan ääni oli kiivas.
”Mitä?” kysyin hämmentyneenä. Miten hän tiesi, missä olin?
”Ole kiltti, juokse äkkiä takaisin!”
Tunsin kevyen tuulen vireen selässäni.
”Claire, luota minuun. Juokse!”
Kuulin pehmeää lehtien rahinaa takanani ja käännyin nopeasti ympäri. Samassa minusta tuntui, kuin metallitanko olisi kiertynyt ympärilleni. Se lukitsi käteni paikoilleen. Vasen käteni oli puristettuna kylkeäni vasten, ja oikea piti puhelintani edelleen korvallani.
Väsyneet silmäni yrittivät tarkentua edessäni oleviin kasvoihin, mutta näin vain punaista. Kasvoja reunustivat liekehtivän punaiset hiukset, mutta katseeni ei yrittänyt tarkentua niihin. Huomioni oli kiinnittynyt verenpunaisiin silmiin, jotka katsoivat minua tyytyväisenä. Nainen nojasi kasvojaan hiukan eteenpäin niin, että hänen huulensa olivat puhelimeni vieressä.
”Hei Bella.”
------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------
”Claire, haluan, että puhut isälleni huomenna.” Claire iski auton oven kiinni ja ei luultavasti kuullut puoliakaan.
Painoin otsani rattia vasten. Ei tästä tullut mitään. Jos olisin repinyt sen miehen pään irti, olisi Claire epäilemättä alkanut ihmetellä, mikä olin. Olisin luultavasti joutunut ketomaan hänelle kaiken. Tosin, sitten ainoat mahdollisuudet olisivat olleet tappaa hänetkin, tai muuttaa hänet yhdeksi meistä. Claire ei ansainnut kumpaakaan niistä vaihtoehdoista.
Kuulin, kun Claire aukaisi Bellan talon ulko-oven. Ainakin hän olisi nyt turvassa.
’Edward, soita, jos jotain tapahtuu.’Kaasutin auton liikkeelle. Moottori ulvoi, kun pakotin sen antamaan kaikkensa. Auto pitäisi ainakin viedä pois ensin. Mutta entä sen jälkeen? Auttaisiko sen miehen tappaminen mitään? Ehkä minusta tuntuisi paremmalta, mutta ansaitsinko sitä? Ei hänestä kyllä välttämättä olisi vaaraa vähään aikaan. Tuskin hän uskaltaisi ryöstää ketään ihan heti tämän iltaisen jälkeen. Claire oli selvästi sitä miestä vahvempi. Hän ei luultavasti selviäisi Clairen tunteista kovin helposti.
Renkaat ulvahtivat, kun pysäytin Porschen. Autotallin ovi sulkeutui itsestään perässäni. Nousin autosta. Juuri kun olin iskemässä oven kiinni, Alice ilmestyi eteeni. Hänen katseensa oli huolestunut. Hymyilin hiukan ja suljin oven varovasti. Valitettavasti Alicen huolestuneisuus ei kadonnut. Olisi ollut parempi, jos hän olisi ollut huolestunut autostaan eikä minusta. Vilkaisin pihalle vievää ovea.
”Carlisle on jo etsimässä sitä miestä. Parempi jättää se hänelle.” Alice tarttui käteeni. ”Mennään ylös. Sinun täytyy saada rauhoittua.”
En jaksanut vastustella. En tiennyt, mitä Carlisle aikoi tehdä, mutta olin varma, ettei se ollut tarpeeksi. Silti, ehkä oli parempi, että se oli pois minun käsistäni.
”Tiedämmekö mitään uutta Victoriasta?” kysyin, kun ohitimme keittiön.
Alice ravisti päätään. ”Hänen onnistui livahtaa susien vartioinnin läpi. Edward ja Bella olivat onneksi ulkona, kun hän kävi siellä. Emmett lähti sinne vähän aikaa sitten varmuuden vuoksi. Bella on täysin turvassa.”
Nyökkäsin. Alice oli tietenkin tehnyt kaikkensa nähdäkseen jotain Clairesta, joten Victoria oli päässyt livahtamaan näinkin lähelle. Victoria jahtasi Bellaa mielipuolisesti. Jonain päivänä hän tekisi virheen, ja pitäisin huolen, että hän maksaisi siitä.
Pian olimme yläkerrassa ja huoneessamme. Riisuin takkini, heitin sen sohvalle ja rojahdin mahalleni sängylle. Painoin pääni tyynyihin. Kovasta yrityksestä huolimatta, en saanut tukehdutettua itseäni. Alice tuli viereeni ja kietoi kätensä ympärilleni.
”Kaikki tulee menemään hyvin.”
”Eiköhän se vaihtoehto ole jo ohitettu”, mumisin tyynyihin.
Alice huokaisi ja käänsi minut selälleni. Rutistin hänet rintaani vasten.
”Anteeksi, että olen ollut tällainen. En vain tiedä, mitä minun pitäisi tehdä.”
”Miten niin anteeksi?”
”Tuntuu, että olen käyttänyt kaiken aikani Clairesta murehtimiseen. En ole huomioinut sinua tarpeeksi.”
Alice nosti päätään ja hymyili. ”Minusta on hienoa, että välität jostain ihmisestä.”
Silitin Alicen poskea kevyesti. Hänen pehmeä ihonsa tuntui kihelmöivältä sormeani vasten.
”En ansaitse sinua.”
”Älä ole naurettava.”
Hymyilin hiukan. Alice hyväksyi reaktioni ja laski päänsä takaisin rintaani vasten.
Ulkona pimeys oli hiljalleen väistymässä. Alice hengitti rauhallisesti. Olisi melkein voinut luulla, että hän nukkui. Voisimme varmaan antaa tämän sängyn Bellalle, kun tämä kaikki olisi ohi. Tai ehkä Edward haluaisi sängyn huoneeseensa Bellaa varten. Tosin, Edward tuskin halusi antaa Bellalle mitään ideoita.
”Sisään”, Alice sanoi yhtäkkiä ja nousi istumaan seinää vasten.
Carlisle aukaisi oven ja astui huoneeseen.
”Löysitkö hänet?” kysyin ja nousin istumaan Alicen viereen.
Carlisle nyökkäsi rauhallisesti.
”Ja?” Odotin. ”Mitä teit?”
”En mitään.”
”Et mitään?” ärähdin.
”Minun ei tarvinnut. Hän oli kuollut.”
Tunsin, että Alice jakoi hämmennykseni.
”Hän oli viiltänyt ranteensa.” Carlisle kaivoi taskujaan. ”Hänen ruumiinsa vieressä oli tämä.”
Hän ojensi pienen paperin palan. Alice nappasi sen ennen minua.
”Olen ollut paha ihminen. En koskaan uskonutkaan pääseväni taivaaseen, mutta en ajatellut kokevani helvettiä elämäni aikana. Valo on kadonnut ympäriltäni. Ehkä minulla käy onni, ja kuoleman jälkeen ei ole muuta kuin tyhjyys”, Alice luki tekstin hiljaa.
”Mitä teit?” Carlisle kysyi.
”Annoin hänen tuntea saman mitä Clairekin.”
Hetken ajan olimme kaikki hiljaa. Yritin epätoivoisesti aistia Alicen tunteita. Miksi minulla ei ollut Edwardin kykyä? Halusin tietää, mitä Alice ajatteli minusta nyt. Näkikö hän minut vihdoinkin sinä hirviönä, joka olin? Mitä minun pitäisi tehdä korjatakseni tämä?
”Hyvä”, Alice sanoi yllättäen.
Carlislen ja minun päät kääntyivät katsomaan häntä. Alice vastasi katseeseeni.
”Se mies ansaitsi sen. Hän aiheutti Clairessa ne tunteet itse. Sinä et tappanut häntä siellä kujalla. Et vaikka hän olisi sen ansainnut.”
”Mmm-m.” Carlisle nyökkäsi.
Sohvalla puhelin alkoi soida takkini taskussa. Välähdyksessä Alice vastasi siihen.
”Ai.” Hän kurtisti kulmiaan. ”Ei, ei. Antaa Emmetin tehdä se.”
Alice sulki puhelimen ja käveli viereeni.
Hän laski kätensä olkapäälleni. ”Claire on lähdössä pois.”
Yritin nousta ylös, mutta Alice painoi minut takaisin istumaan. ”Emmett pitää huolen, että hän pääsee turvallisesti linja-autolle, ja lähtee sitten metsästämään Rosalien kanssa.”
”Et voi tehdä mitään nyt. Lupaan, että yritämme keksiä jotain Clairelle, mutta meidän täytyy myös pitää Bella turvassa Victorialta”, Carlisle sanoi.
Hän oli oikeassa. Victoria oli tällä hetkellä tärkein murheemme. Etsisimme Clairen myöhemmin. Carlisle keksisi kyllä jonkin keinon auttaa häntä.
Makasimme jälleen sängyllä. Alice piirteli sormellaan kuvioita vatsalleni. Claire oli luultavasti jo lähtenyt Forksista. Meidän täytyi vain luottaa siihen, että Alice näkisi hänen tekemisiään sen verran, että löytäisimme hänet myöhemmin. Minusta tuntui, että ainoa keino auttaa Clairea olisi kertoa hänelle meistä. Ehkä olisi mahdollista pitää hänet salassa Voltureilta. Se luultavasti onnistuisikin, elleivät he olisi niin kiinnostuneita Bellasta.
Yhtäkkiä Alicen terävät kynnet painautuivat kivuliaasti vatsaani vasten. Kampesin ne irti väkisin ja nostin hänet niin, että näin hänen kasvonsa. Alicen silmät liikkuivat levottomasti
”Mitä?” kysyin huolestuneesti.
”Claire”, Alice hengähti.
”Näet hänet nyt?”
”En, vaan Victorian.”