Nimi: On totuus ja rakkaus raukkoja varten
Kirjoittaja: Hirmu
Fandom: Pokémon
Ikäraja: K11
Genre: drama, romance, humor, (seikkailu)
Paritus: Jessie/James
Summary: Rakettiryhmä koheltaa ja jahtaa Pikachua tapansa mukaan. Mutta entä kun kahden tiiminjäsenen välille alkaa kehittyä syvempiä tunteita? Kuinka kauas on päädyttävä, ennen kuin tunteet uskalletaan paljastaa – ja uskalletaanko silloinkaan?
A/N: Mitähän tähän sanoisi.
Rakastan tätä paritusta ja halusin yrittää kirjoittaa siitä. Ficci oli aluksi noin kolmasosan pidempi, joten uskokaa pois, että olen parhaani mukaan karsinut tarpeettomia kohtauksia, vaikka niitä olisi yhä jäljellä.
Tässä esiintyy vain 1. sukupolven pokémoneja, sillä uusimpia kausia olen katsonut vain vähän. Toivon ettei asiavirheitä ole lipsahtanut tekstiin aivan hirveästi. Kommentit olisivat oikein mukavia! : )
Luku 1
Meitä on kaksi, kammottavaksi. Siihen asti he sinä päivänä pääsivät motossaan, ennen kuin
ne ipanat ja heidän ylivoimainen Pikachunsa kävivät hyökkäykseen, antoivat noin miljoonan voltin sähköiskun ja lennättivät koko Rakettiryhmän sinisen taivaan halki aina tähtiin asti.
Tai no, ei ihan tähtiin. Rakettiryhmän tähtihetket rajoittuivat lähinnä niihin mitä välkkyi silmissä, kun he viimein rysähtivät alas johonkin metsään jossain hevonkuusessa, jossa kaikeksi onneksi sattui olemaan laskua hieman pehmentävä puska.
Kolmikko ryömi hitaasti esiin pensaasta. Kaikkien hiuksista (tai turkista) törrötti risuja ja lehtiä, ja kaikkien vaatteet (sikäli kun niitä oli) haisivat palaneelle.
”Eiköhän lopeteta tältä päivältä”, ehdotti ryhmän karvaisin jäsen, kissapokémon Meowth.
”Hyvä ajatus”, sanoi James, hänen sinitukkainen ystävänsä.
”
Ainoa hyvä ajatus tänään”, napautti Jessie, joka katseli murheellisena sitä, mitä hänen punaisesta, painovoimaa uhmaavasta hiuspehkostaan oli jäljellä.
He pystyttivät nuotion ja ryhtyivät sitten penkomaan repuistaan ruokatarvikkeita. Saalis ei ollut hääppöinen, sillä heidän palkastaan oli taas nipistetty hieman heidän toissapäiväisen möhlimisensä jälkeen. Eikä senkertainen möhlintä edes johtunut Pikachusta, vaan siitä, että Jessie oli juonut baarissa muutaman liikaa. Jessie vannoi kuristavansa Jamesin ja päälle hukuttavansa hänet, jos hän muistuttaisi asiasta vielä kerrankin sen jälkeen.
Jamesin huulten välistä livahti pieni huokaus, kun hän katsoi iltapalaansa: puoli tölkillistä säilykeananasta. Meowth ei näyttänyt sen tyytyväisemmältä. Jessie loi heihin murhaavan katseen.
”Onko valittamista?”
”E-ei…” James nielaisi. Nälkä ei tehnyt Jessielle hyvää eikä nälkäinen Jessie tehnyt
heille mitään hyvää.
”Älä sitten valita! Huomenna on uusi päivä, me nappaamme Pikachun ja pomo palkitsee meidät juhla-aterialla!” Jessie näytti itsekin uskovan haaveeseensa, sillä hän hiljeni ja loi katseensa taivaalle poissaoleva hymy huulillaan. James ja Meowth tyytyivät myötäilemään, onnellisina siitä että olivat päässeet näin helpolla. Vähän ajan päästä he kaikki painuivat pehkuihin.
James oli levoton nukkuja. Hän nukahti kyllä nopeasti, mutta saattoi löytää itsensä aamulla sängystä aivan eripäin kuin oli siihen asettunut – tai jopa lattialta. Jessietä ei hänen pyörimisensä onneksi haitannut, sillä tämä oli äärimmäisen sikeäuninen. Hän tuskin heräisi kauneusuniltaan, vaikka hänen päälleen istuisi ylipainoinen Snorlax.
Sinä yönä James pysyi hereillä paljon tavallista pidempään. Hän ei käsittänyt miksi – he olivat kokeneet kaksi tappiota yhden päivän aikana ja hänen olisi kuulunut olla lopen uupunut. Mutta hän vain katseli taivasta ja huokaili.
Heidän tiiminsä oli ollut menestyvä, varmasti yksi menestyneimpiä, ennen kuin he törmäsivät siihen kirottuun Pikachuun. Pomon arvostus hupeni huomattavasti jossain niillä main, kun he olivat seitsemättä kertaa palanneet ilmoittamaan, etteivät olleet vieläkään saaneet sähköhiirtä kaapattua. Ne pahuksen ipanat olivat niin…
onnekkaita. Jep, sen täytyi olla selitys. Eiväthän he mitenkään voineet olla ovelampia tai taitavampia kuin Rakettiryhmä.
James huokaisi taas ja vilkaisi Jessieen, joka nukkui kyljellään kasvot häneen päin, vain muutaman senttimetrin päässä. Hän näytti niin rauhalliselta nukkuessaan.
Petollisen rauhalliselta. Ja suloiselta. James hymähti. Vaikka Jessie syytti häntä ja Meowthia jokaisesta tappiosta, välittämättä kenen syytä se oikeasti oli, hän oli iloinen että hänen paras ystävänsä pysyi siinä, hänen vierellään, hänen turvanaan. Hänen teki mieli kaapata toinen kainaloon.
Hänen kätensä oli puolimatkassa Jessien niskan taakse, kun hänen päähänsä pälkähti, ettei se ehkä olisi sopivaa kun tämä nukkui. Hän kurtisti kulmiaan. Sopivaa? Mitä hän oikein ajatteli? Saman tien olisi voinut kysyä, oliko sopivaa nukkua näin lähekkäin.
Hän antoi kätensä valahtaa maahan ja mietti, milloin he oikeastaan olivat tulleet näin läheisiksi. Treenatessaan yhdessä Rakettiryhmän tuoreena tiiminä he olivat nukkuneet nuotion mitan päässä toisistaan, selät vastakkain. Vuosien aikana he olivat lipuneet lähemmäksi ja lähemmäksi toisiaan… ja tässäkö oli raja? Eikö tämän paremmiksi ystäviksi enää tultu?
James ei osannut sanoa, vaivasiko se häntä. No,
jokin häntä selvästi vaivasi, koska hän ei ollut vielä nukahtanut. Hän päätti jättää ajattelun sikseen. Hän oli tehnyt sitä jo aivan liikaa yhdelle illalle. Hän käänsi kylkeä ja parin minuutin päästä oli unessa.
Aamulla ankara suunnittelu Pikachun kaappaamiseksi alkoi jälleen alusta. Ipanoilla oli pieni etumatka, ja Rakettiryhmä valmisteli lähtöään tavallista vauhdikkaammin. Jessie ja James viimeistelivät häthätää aamiaistaan, kun Meowth oli jo täyttämässä oman päänsä muotoista kuumailmapalloa.
”Pitäkää kiirettä ja… hei, äläs karkaa minnekään!” Meowth karjaisi, kun valtava pallo uhkasi lähteä lentoon ennen aikojaan. Hän tarrasi kynsillään korin pohjaan, ja onnistui vahingossa kiskaisemaan valepohjan auki. Sieltä putosi iso kasa valeasuja, pullonkorkkeja ja muuta roinaa hänen päälleen. Ilmapallon matka taas pysähtyi yllä kurottuviin puihin. ”Umphh! Auttakaa!” kuului tukahtunut huuto jostain rojukasan pohjalta.
”Meowth!” James huudahti ja ryhtyi penkomaan Meowthia esiin. Jessie vilkaisi heidän puuhiaan ja melkein tunsi hehkulampun syttyvän päänsä sisällä. Hän juoksi kaksikon luokse ja nosti maasta paria rooliasua.
”Hei, sain ajatuksen!”
Hetken päästä kaikki kolme lipuivat kuumailmapallossa kohti Yellow Moon Cityä. Jessie selitti suunnitelmaansa samalla, kun he kiikaroivat horisonttiin ipanoita etsien.
”Yellow Moon Cityssä vietetään tänään täydenkuun juhlaa. Väkeä lappaa paikalle kaikista naapurikaupungeista ja juhlaan kuuluu myös pokémon-näytöksiä. Jos saamme ipanat paikalle, siinä hulinassa on loistava tilaisuus napata Pikachu.”
”Kuulostaa hyvältä”, sanoi James.
”Kunhan ensin löydetään ne uivelot”, Meowth muistutti.
”Hetkinen!” Jessie sanoi ja osoitti sormellaan. ”Tuolla noin! Kello kolmessa!”
James ja Meowth syöksyivät toiselle puolelle koria. Toden totta: pienen matkan päässä soratiellä ipanat lähestyivät risteystä, jonka vasen polku veisi Yellow Moon Cityyn ja toinen sankkaan, luotaantyöntävään metsään.
”Nyt vauhdilla eteenpäin!” Jessie huudahti. Meowth ja James ottivat käyttöön jättimäiset viuhkat, ja niitä heiluttelemalla he pääsivät kuin pääsivätkin ipanoiden edelle.
Laskeuduttuaan he naamioivat kuumailmapallon pikaisesti lehdillä ja risuilla ja vaihtoivat valeasut ylleen. Jessie pukeutui knallipäiseksi mieheksi ja liimasi itselleen varmuuden vuoksi tekoviiksetkin. James esitti tyttöä ja veti päälleen vaaleanpunaisen mekon. Hiuksiaan koristamaan hän pani kukkaseppeleen.
Niin Jessie kuin Jameskin rakastivat rooliasuja; mitä kummallisempi, sen parempi. Molemmat uskoivat, että sukupuolia vaihtamalla ipanoiden hämääminen onnistuisi varmemmin. Jessiellä oli myös tapana sanoa, että hänessä oli kymmenen kertaa enemmän miehistä charmia kuin Jamesissa.
”Ne tulee”, Meowth kuiskasi ja livahti pensaaseen piiloon. Jessie ja James sitä vastoin kiiruhtivat keskelle risteystä.
”Mihin suuntaan tästä?” kysyi porkkanapää juuri vanhemmalta ipanalta, joka piteli karttaa.
”Katsotaanpa… tuo tie vie Yellow Moon Cityyn, kun taas tätä kautta pääsemme – ”
Oli Rakettiryhmän aika puuttua matkan kulkuun. ”No mutta päivää, lapsoset!” Jessie huudahti madalletulla äänellä ja astahti eteenpäin. ”Olette kai tekin matkalla Yellow Moon Cityn täydenkuunjuhlaan?”
”Ööh… enpä usko”, pieni ipana sanoi ja pysähtyi. ”Me etsimme seuraavaa kaupunkia, jossa on pokémon-sali.”
”Aah, olette siis pokémon-kouluttajia!” James kimitti. ”Sittenhän täydenkuunjuhla on teille täydellinen tilaisuus rentoutua ja nähdä uusia pokémoneja! Tiedättehän, että juhlassa on pokémon-näyttely?”
”Pokémon-näyttely?” innostui porkkanapää. ”Vau, se olisi ihanaa nähdä!”
”Enpä tiedä, Misty…” sanoi pieni ipana ja katseli haikeana oikeanpuoleista polkua. ”Näyttelyt eivät ole ihan minun juttuni.”
”Mutta jos panette pokémoninne näyttelyyn, voitte voittaa mahtavia palkintoja!” yritti James. ”Lisäksi tulette tapaamaan paljon pokémon-kouluttajia muista kaupungeista!” sanoi Jessie.
”Muita kouluttajia?” Pikkuipana alkoi viimein kuulostaa vakuuttuneelta.
”Se merkitsee myös paljon kauniita tyttöjä!” hihkaisi vanhempi ipana. Porkkanapää läimäytti häntä kasvoille.
”Pää kylmänä, Brock. Hei Ash, mennäänhän me sinne?”
”No – mikäs siinä! Ei yksi vapaailta pahaakaan tee.”
Ja niin ipanat lähtivät juuri sinne, minne Rakettiryhmä heidät halusi. He virnistivät toisilleen, odottivat että ipanat häipyivät näkyvistä ja lähtivät sitten toteuttamaan suunnitelmansa toista osaa.
Illan alkaessa hämärtyä Yellow Moon Cityn rannalle kokoontui valtava joukko ihmisiä pokémoneineen. Kaikki olivat pukeutuneet koreasti ja jännittynyt melu aaltoili edestakaisin epätahdissa meren aaltojen kanssa.
”Hyvät naiset ja herrat!” kuului ääni suurelta näyttämöltä, jota kehystivät tummanpunaiset verhot. ”Tervetuloa taas nauttimaan täydenkuunjuhlasta! Muistakaa ilmoittaa pokémoninne mukaan näyttelyyn älkääkä unohtako herkutella kaupunkimme perinneruoalla, savustetuilla simpukoilla!” Juontaja osoitti kädellään mahtipontisesti kohti ruokakärryä, jonka takana seisoi hilpeä Slowking omistajineen. ”Nyt pitemmittä puheitta, tanssikaa, pitäkää hauskaa ja nauttikaa kauniin keltaisesta täydestä kuusta!”
Väkijoukko hurrasi innoissaan, ja pian sen ääni peittyi iloiseen musiikkiin, jota soitti noin kymmenen henkilön orkesteri lavan vieressä.
Jessie vilkaisi rannalle pensaiden takaa. ”Ipanat ovat jossain tuolla. Tässä.” Hän ojensi Jamesille valeasua.
”Tuota…” James katsoi hieman nyrpeänä pitkää mekkoa. ”Saisinko minä olla mies tällä kertaa?”
”Hm?” Jessie katsoi ystäväänsä kulmakarvat koholla. Koskahan he viimeksi olivat pukeutuneet niin päin? Mutta samalla hänestä tuntui että olisi mukavaa vaihtelua esiintyä naisena, pukeutua kauniisti ja tulla kohdelluksi herrasmiehen ottein – sikäli kuin James sellaiseen pystyi.
”No jaa, mikäs siinä”, Jessie sanoi siis ja ojensi Jamesille puvuntakin ja housut samalla kun veti mekon takaisin itselleen. Se oli kirkkaanpunainen ja ihonmyötäinen; hän saattaisi jopa näyttää hyvältä siinä, kun laittaisi vielä hiukset ylös. Meowth pukeutui simppelisti popcorn-kauppiaaksi.
Hetken päästä Jessie ja James soluttautuivat iloisesti tanssivien parien joukkoon. Jessie ilahtui huomatessaan, miten taitava tanssija James itse asiassa oli. Hän jopa
vei. Ilmeisesti Jamesilla oli ollut myös oma tanssiopettaja siinä lapsuutensa hulppeassa kartanossa asuessaan.
Jessie havahtui ajatuksistaan, kun turhan villisti tanssiva pari ohitti heidät ja tönäisi häntä selkään.
”Hei, varoisit vähän!” Jessie karjaisi ja irrotti kätensä Jamesin olalta puidakseen nyrkkiä. Ohi kiitänyt pari pysähtyi mulkoilemaan häntä. James siirsi toisen kätensä Jessien olalle ja puristi sitä tiukasti.
”Anna olla, Jessie, emme saisi herättää huomiota.”
Jessie laski nyrkkinsä, vaikka mulkoilikin kaksikkoa yhä. Jotenkin kummasti James sai rauhoitettua hänet aina, kun oli pakko. Ja siihen ei tosiaan moni pystynyt.
He tanssahtelivat rannan päästä päähän näkemättä jälkeäkään ipanoista. ”He eivät ole ainakaan täällä”, Jessie sanoi hiljaa. ”Vaihdetaan kurssia. Tuonnepäin!”
Hän nyökkäsi Jamesin olan yli kohti näyttämöä, jolla pokémonit suorittivat näyttelyyn kuuluvia tehtäviä, ja sen lähellä olevia ruokakärryjä. He valssasivat röyhkeästi tönien lomitse ihmisten, jotka loivat paheksuvia katseita heidän peräänsä.
He irrottautuivat toisistaan tullessaan näyttämön laidalle. Jonossa oli omistajineen Nidorina, harvinaisen ruma Weedle ja pari Venomothia, muttei ainuttakaan ipanoiden pokémonia.
”Kummallista. Ei täälläkään”, Jessie sanoi kädet lanteilla, vilkuillen joka suuntaan. Hän äkkäsi Meowthin, joka mainosti kantamiaan popcorneja kovaan ääneen, mutta katseli kaikkialle muualle kuin mahdollisiin asiakkaisiin.
”Oletko nähnyt heitä?” Jessie supatti Meowthille, kun tämä ohitti hänet tarpeeksi läheltä.
”En tietenkään, en kai muuten tässä pyörisi!” Meowth tiuskaisi. ”Menkää te kaksi etsimään vaikka tuolta.” Hän osoitti isoa, ympyränmallista tiskiä, jonka ääressä kuhisi paljon ihmisiä. Mitä luultavimmin siellä tarjoiltiin alkoholia.
Jessie ja James pakottivat jälleen tiensä ihmismassan läpi. Tiskille päästyään he olivat jo hieman hengästyneitä ja huomasivat harmikseen, etteivät ipanat piileskelleet täälläkään. Kuinka se oli mahdollista – oliko heitä huijattu? Olivatko naperot sittenkin muuttaneet mielensä?
James päätti ottaa aikalisän ja tilasi drinkin. Jessieltä meni hetki huomata, ettei hänen partnerinsa enää tähyillytkään hänen kanssaan väkijoukkoon. Mutta huomattuaan sen hän muuttui punaiseksi raivosta ja närkästyksestä.
”MITÄ SINÄ LUULET TEKEVÄSI?” hän karjaisi. ”Nyt ei lorvita!”
”M-mutta minun tuli jano…”
”Sivuseikka! Sitten kun olemme löytäneet Pikachun, voimme juhlia vaikka – ”
”Öhöm.”
Jessie ja James kääntyivät molemmat kuulemansa uuden äänen suuntaan. Köhijä oli pitkä, vaaleatukkainen mies jolla oli liilat silmät ja valkoinen hymy.
”Anteeksi, mutta onko tämä ihana temperamenttinen prinsessa varattu?” mies kysyi lipevästi. Jessie avasi ja sulki suutaan hetken ennen kuin sai sanoja ulos.
”No… tuota… ei virallisesti…”
”Loistavaa!” Blondi kaappasi Jessien kainaloonsa ja väläytti hänelle kiiltelevän hymyn. ”Sallinette minun tanssittaa teitä hetken.”
Ennen kuin Jessie tai James ehti väittää vastaan, mies oli raahannut Jessien mukanaan pois näkyvistä. James kiristeli hampaitaan ja hänen kätensä puristuivat nyrkkiin.
Että kehtaakin! Mokoma lipevä roisto! Mutta samalla jokin toinenkin ajatus tykytti hänen päässään. Hänen piti hakea hetki ennen kuin sai siitä kiinni. Mitä Jessie olikaan sanonut…?
Ei virallisesti.James tuijotti tyhjyyteen. Eli siis kuitenkin epävirallisesti? Pah, aivan sama. Nyt täytyisi löytää ipanat, ja koska Jessie oli poissa pelistä, olisi hänen aikansa toimia.
Ahaa, tuolta näen koko alueen hyvin, James ajatteli katseensa osuessa korkeaan rantakallioon. Hän haki nopeasti kiikarit kuumailmapallosta ja lähti sitten kipuamaan kalliolle. Siellä hän piiloutui kiven taakse, jottei kuunvalo paljastaisi häntä.
”Ei tuolla… ei täällä… ei sielläkään…” James mutisi itsekseen zoomatessaan vuoroin joka suuntaan. ”Missä kummassa – oh!” Hän oli äkännyt Meowthin, joka myi juuri popcorn-annokset kolmelle henkilölle… kolmelle etäisesti tutunnäköiselle henkilölle… joista yhden olalla keikkui Pikachu.
”SIELLÄ NE OVAT!” James huudahti ääneen. Hän ei ollut tajunnut, että tietysti ipanatkin olisivat vaihtaneet vanhat riepunsa juhlavampiin asuihin. Ja Meowth – Meowth oli yksin, hän tunnistaisi kyllä ipanat, muttei voisi tehdä mitään ilman ystäviensä apua…
James loikkasi vauhdilla alas kalliolta. Kun vain Meowth onnistuisi pidättelemään noita kolmea hetken…
”Mjaa, vaihtorahat… hetkinen vain… hmm-mm…” Meowth hikoili ja pyöritteli kolikoita tassussaan.
”Jospa minä lasken ne teidän puolestanne”, pieni ipana sanoi hitunen kärsimättömyyttä äänessään. Hän nappasi rahat Meowthin kourasta. ”Yksi, kaksi… kas noin, eikö tämä ole oikein?”
”Ööh, juu niinhän se onkin”, Meowth sanoi ja nauraa hekotti päälle. Uusi hikipisara kihosi hänen otsalleen. ”Ööm… saisiko olla jotain muuta?”
”Mutta ethän sinä myy kuin pelkkää popcornia”, huomautti porkkanapää.
”Ohoh, kappas vaan, enpä myykään”, Meowth sanoi, raapi takaraivoaan ja hihitti hermostuneesti.
”Lähdetään eteenpäin”, sanoi vanhempi ipana. Kaikki kääntyivät lähteäkseen.
”Eijeijeijeii!” Meowth karjaisi, mutta samassa jonkun käsi kiertyi takaapäin tukkimaan hänen suunsa. ”Umph!”
”Shh!” Sanoi Jamesin ääni. ”Se olen minä! Nyt kun olemme löytäneet ipanat, ei hukata heitä!” Hän päästi Meowthin irti ja ravisteli kuolaa valkoisesta hansikkaastaan.
”Huh”, kissapokémon sanoi ja katsoi ympärilleen. ”Missä Jessie?”
Jamesin kasvot punehtuivat raivosta. ”Hmph, luultavasti tekemässä jotain paljon kiintoisampaa kuin me. Vauhtia, ennen kuin kadotamme ne rääpäleet!”
He lähtivät hiljaa varjostamaan kolmea ipanaa. Kannoilla pysyminen oli vaikeaa paitsi ihmispaljouden takia myös siksi, että ipanoilla, kuten kaikilla muillakin, oli juhlapuvut jotka eivät juuri erottuneet massasta.
”Ahaa, he suuntaavat näytökseen”, Meowth totesi hiljaa, kun konkkaronkka käveli pokémon-näyttelyn ilmoittautumispöydän eteen. James rypisti otsaansa. Jos he vain antaisivat Pikachunkin näyttelyyn, se olisi helppo kähveltää näytösten välissä.
Jes! Jes! James hihkui mielessään. Ash nosti parhaillaan Pikachun ilmoittautumispöydälle. Hän hivuttautui kuuloetäisyydelle selvittääkseen, miten homma toimi – toisin sanoen, missä välissä olisi otollinen hetki rikollisille kaapata jonkun pokémon.
”Odotat vain kulisseissa pikachusi kanssa”, selitti pinkkitukkainen nainen Ashille. ”Kun näet tämän vuoronumeron, kaksikymmentäkuusi, astut pikachun kanssa lavalle ja käsket sen tehdä mitä ohjaaja sanoo.”
”Selvä, kuulostaa helpolta”, Ash sanoi. ”Mennään, Pikachu!”
”Pii-pikachu!”
”Tule, Meowth!” sanoi James samaan aikaan ja kiskaisi Meowthin mukaansa näyttämön taakse. ”Tässä on meidän tilaisuutemme.”
”Hetkinen! Älkää kuvitelkokaan nappaavanne Pikachua ilman minua!”
James pomppasi melkein säikähdyksestä ilmaan. Jessie oli ilmestynyt väkijoukosta heidän taakseen. Hänellä oli yhä valeasunsa ja hän näytti erittäin vihaiselta ja sievältä.
”Jessie! Olet täällä!”
”Totta kai olen!” Jessie kivahti. ”Miten uskalsit antaa sen lieron viedä minut? En voinut edes lyödä häntä, koska se olisi kiinnittänyt liikaa huomiota. Sitten kun vihdoin pääsin livahtamaan karkuun, olit kadonnut!”
”Ah – minä kun luulin että
halusit mennä sen miehen kanssa”, James sanoi yhtä aikaa helpottuneena ja huvittuneena. Jessien korvista näytti nousevan savua.
”Ai niinkö? Etkä vain halunnut päästä minusta eroon jotta saisit
itse kiintoisampaa seuraa?”
”Mitä – minä – en! Kuinka kehtaat luulla minusta tuollaista!” James tunsi poskilleen kohoavan punan.
”Riittää jo, te kaksi!” Meowth sanoi ja säntäsi uhkarohkeasti kahden ystävänsä väliin. ”Me tultiin tänne nappaamaan Pikachu, riidellä voi myöhemminkin!”
”Olet oikeassa”, James myönsi. ”Pannaan vauhtia.”
He päättivät livahtaa näyttämön kulisseihin takaovesta. Ovi näytti olevan lukossa (”vainoharhaista sakkia”, puuskahti Jessie), mutta onneksi Jamesilla oli tiirikointivälineensä mukana. Hänen puuhasteltuaan lukon kanssa hetken se päästi pienen naksahduksen ja aukesi.
”Upeaa, James”, Jessie kehui ja sai Jamesin hymyilemään omahyväisenä.
”Hm, minä saan minkä tahansa lukon auki”, hän sanoi tiirikkaa heilutellen. Jessie tunsi punastuvansa – vailla aavistustakaan miksi.
”Ja nyt tarvitaan Weezingiä. Matkaan!” James heitti poképallon ilmaan. Pokémon ilmaantui pallosta punaisen valon saattelemana ja köhisi tervehdykseksi:
”Weez-zing!”
”Hyvä.” James hymyili. ”Nyt seuraa meitä.”
He hiipivät ovesta sisään. Ipanaa ei näkynyt vielä. Weezingin luoman savuverhon turvin Jessie, James ja Meowth luikkivat lähemmäs jonossa seisovia kouluttajia ja kipusivat sitten näyttämöä pystyssä pitäviä puupalkkeja pitkin katonrajaan. Siellä oli yksi kapea vaakaparru, jolle he kaikki istuivat odottamaan.
”Haavi?” sanoi James, joka roikotti jalkojaan parrun yli.
”Jep.” Meowth näytti kokoontaitettavaa haavia, jolta yltäisi Pikachuun metrien päästäkin.
”Selvä. Nyt vain odotamme että rääpäle saapuu.”
Heidän ei tarvinnut odottaa kauaa. Pikkuipana Pikachuineen saapui jonon perälle haukotellen ja muita pokémoneja laiskasti vilkuillen.
”Tuolla se on!” Meowth sähähti. ”Nyt tarkkana…” hän kumartui eteenpäin ja piti haavia valmiina.
”Anna minun ottaa se”, James pyysi. ”Olen pidempi.”
”Älä viitsi, pudotat sen kuitenkin. Minä olen taitavampi”, sanoi Jessie ja kurotti kättään haavia kohti.
”Ai niinkö muka?”
Heidän kahden kinastellessa Meowth laski sekunteja. Poju oli lähes täsmälleen heidän allaan. Vielä hetki… vielä… nyt! Hän kurkotti haavillaan alas, mutta Jessie ja James olivat käyneet kiinni toistensa kurkkuun ja siinä hötäkässä jompikumpi onnistui tönäisemään Meowthin alas parrulta.
Jessie ja James jähmettyivät paikalleen, yksi käsi toisen kaulalla ja yksi ilmassa tasapainoa pitämässä, ja katsoivat kauhuissaan kuinka heidän kissaystävänsä putosi suoraan kohti pikkuipanaa ja Pikachua.
Haavi päätyi ipanan päähän, ja Meowth jäi roikkumaan sen kahvasta. ”Aah – sainpas!” hän hihkaisi luullen ilmeisesti napanneensa Pikachun. Sitten pojan ja kissan katseet kohtasivat, ja kumpikin päästi kauhunkiljaisun.
”Äää! Sinä!” Ash huusi. ”Olisi pitänyt arvata, että Rakettiryhmä häärää
täälläkin!”
Jessie ja James vilkaisivat toisiinsa riidan unohtaneina. Oli selvästi moton aika. Koreografiaa ei ollut suunniteltu, mutta he keksisivät sen kyllä päästään. Oli sitä improvisoitu ennenkin. He kiskaisivat valeasut yltään ja aloittivat.
”Meitä on kaksi”, sanoi Jessie, joka oli noussut seisomaan kattoparrulle, toinen käsi ottaen tukea pystyparrusta. Meowth toimi salamannopeasti ja suuntasi lattiaan kiinnitetyn kohdevalon Jessieen.
”Kammottavaksi”, James yhtyi. Hän pysytteli yhä puoliksi kyykyssä, toinen polvi parrulla, sillä hänellä ei ollut mitään mistä ottaa tukea. Meowth käänsi valokeilan häneen.
”Maailma kaipaa pelastusta.” Valokeila liikkui ja Jessie kiepsahti viehkeästi toiselle puolen pystyparrua.
”On kansamme loistavin sielultaan musta.” James teki uhkarohkean siirron ja nousi seisomaan tavoittaakseen saman pylvään.
”On totuus ja rakkaus raukkoja varten”, Jessien puhe soljui eteenpäin. Samalla hän sulki silmänsä, käänsi päätään toiselle sivulleen ja korosti liikettä kädellään – ylhäällä ei juuri ollut tilaa monimutkaisemmalle liikkeelle.
”Vaan tähdet ja galaksit kuningatarten”, James sanoi vetäen esiin punaisen ruusunsa, jota hän kantoi jatkuvasti povitaskussaan.
”Jessie.” Nainen avasi taas silmänsä.
”James.” Mies kohotti päätään niin, että laventelinsiniset hiukset heilahtivat.
”Me tähtäämme vasamat taivaisiin!” Jessie sanoi ja kiepsahti takaisin toiselle puolelle pylvästä, Jamesin viereen, kohottaen toisen kätensä näyttävästi ylös. James otti hänestä kiinni (jolloin hänen sydämensä teki ylimääräisen hypähdyksen), nosti oman kätensä ja lausui viimeisen repliikkinsä:
”Astu alas, tai tartumme aseisiin!”
”Meowth, juuri niin!” huusi Meowth ja loikkasi haavinsa kanssa taaksepäin. Samalla Jessie ja James laskeutuivat hänen taakseen.
”Ääh, ettekö voisi odottaa, että saan Pikachun esiteltyä tuomareille?” ipana kysyi ärsyyntyneenä.
Jessie ja James vaihtoivat pikaisen katseen. Kuinka raivostuttavaa. Poju ei ottanut heitä edes vakavasti.
”Anteeksi vain, mutta aikataulumme on kiireinen”, Jessie sanoi. ”Pikachu tänne, jos ei hyvällä niin sitten pahalla.” Hänen vieressään James nyökkäsi.
”No hitsi!” ipana kivahti vain. Samassa katossa riippuvassa taulussa vuoronumero vaihtui. ”Hei, kakskuus, se on me!” rääpäle sanoi ja juoksi täyttä päätä näyttämölle. Pikachu seurasi.
”Seis!” Jessie, James ja Meowth huudahtivat yhdestä kurkusta. Heidän ei auttanut kuin juosta perässä.
Lavan keskellä seisoi silinteripäinen juontaja. ”Ja uusi tiimi!” hän kailotti yleisölle. ”Tervetuloa, Pikachu ja –?”
”Ash.”
”…Ash! No niin, ensimmäiseksi pyytäisin teitä – ööh?” Hän oli viimein huomannut kutsumattomat vieraat lavan reunalla. ”Keitäs nämä ovat?”
Yleisö kohahti. Juontaja raapi päätään. Ipana katsoi juontajasta Rakettiryhmään ja sitten Pikachuun ja näytti äkkiä voitonriemuiselta.
”Taisinpa keksiä!” hän sanoi. ”Hei, saisinko esittää tähän alkuun pienen erikoisnäytöksen! Pikachu, tee bravuurisi! Ukkosisku!” Hän osoitti Rakettiryhmää, jonka jäsenten naamat valahtivat kalpeiksi.
”Piipii!” Pikachu loikkasi heidän eteensä. ”Piiii…” sen poskissa räsähteli sähkörihmoja. ”…kaaaa…” Rihmat kasvoivat, rätinä koveni. ”…CHUUU!”
Valtaisa sähkövirta iski Rakettiryhmään sellaisella voimalla, että se lennätti heidät kovalla rytinällä katosta läpi ja edelleen kohti taivasta. ”Näyttää siltä että…” Jessie voihkaisi.
”Rakettiryhmä ampaisee taas tiehensä!” toiset päättivät.
Hiljaisen metsän ainoa, tuskin kuultavissa oleva ääni oli Rattatan vedenlipitys lammen laidalla. Taivas oli tyyni. Vain pieni tuulenviri käväisi puissa silloin tällöin.
Mutta sitten taivaalle ilmestyi pilvi… joka muuttui isommaksi… kasvoi kasvamistaan… Pieni rottapokémon katsoi ylös, vaistosi vaaran ja syöksyi metsän suojiin. Parin sekunnin päästä pilvi sai kolmet kasvot, ja sitten valtaisa rysähdys halkoi hiljaisuutta.
Rakettiryhmä oli laskeutunut taas onnellisesti puskaan, mutta se ei paljoa lohduttanut, kun Pikachu oli yhä nappaamatta. He riitelivät taas hetken, väsyivät sitten siihen ja ryhtyivät pystyttämään leiriä. Meowth katosi jonnekin kesken kaiken, mikä ei ainakaan ilahduttanut muita kahta. He olivat juuri saaneet kyhättyä kasaan pienen nuotion, kun kissapokémon palasi posket hehkuen.
”Missä sinä olit, Meowth?” Jessie tivasi heti, kun katti oli kuuloetäisyydellä. Hänen yllätyksekseen Meowthin hymy ei hyytynyt.
”Löysin tyhjän mökin vähän matkan päästä! Kai sinäkin yövyt mieluummin siellä? Yöksi näyttää tulevan myrsky.”
Toiset lähtivät tietenkin Meowthin mukaan ja saapuivat pian pienelle, puiselle mökille. Pihan kasvit rehottivat villeinä ja ikkunoissa oli pölyä. Luultavasti siellä ei ollut kukaan asunut hetkeen.
James avasi oven, jonka ruostuneet saranat narisivat korviavihlovasti. Heidän edessään avautui hämärä huone, jossa oli takka, pari haalistunutta patjaa lattialla, matala pöytä ja yksinäinen ikkuna. Takan reunuksella oli valkoinen maljakko, jossa sinnitteli vielä kuihtuva tulppaani.
”No, ainakin täällä selviää yön yli”, Jessie totesi. Hän teki mökissä pikaisen tarkastuskierroksen ja huomasi ilokseen että siellä oli niin kylpyhuone kuin hellakin.
”Puuh… Meitsi kuolee kohta nälkään”, valitti Meowth vatsansa kurinan säestämänä.
”Minä laitan jotain”, huokaisi James ja etsi keittiökaapeista paistinpannun. Kaikeksi onneksi hän löysi myös riisiä ja munia. Heidän omat ruokatarvikkeensa olivat taas hupenemassa.
”Mmiii-aauu”, Meowth mourusi kohta vatsaansa pidellen. ”Joko se on valmista?”
Jessie meni Jamesin avuksi keittiöön ja heitti Meowthille lankakerän. ”Hiljene nyt edes hetkeksi!”
Se tepsi. Meowthin koko huomio kiinnittyi iloisen punaisenväriseen lankakerään, jota hän paijasi tassujensa välissä kellien lattialla kuin oikea kissa. Jessie ja James vilkaisivat hellyttävää näkyä ja hymyilivät toisilleen.
Jonkin ajan kuluttua kolmikko kävi vaatimattoman illallisensa kimppuun hyvällä ruokahalulla. Heillä oli, harvinaista kyllä, jälkiruokaakin: Meowth oli saanut pöllittyä joltain ohikulkijalta pari appelsiinia. Heiltä meni hetken aikaa päästä sopuun siitä, kuinka ne jaettaisiin tasavertaisesti, ja lopulta he päätyivät puristamaan niistä mehua.
”Mmm”, James sanoi, kun lautaset olivat aivan tyhjillään. ”Paras illalliseni pitkiin aikoihin.”
”Minun myös”, yhtyi Meowth hänen vieressään. Hän nojasi taaksepäin autas hymy kasvoillaan.
Jessie oli hiljaa. James varautui kuulemaan kitinää ruoasta, mutta sitä ei tullutkaan. Sen sijaan Jessie huokaisi ja loi katseensa kattoon.
”Olisin niin toivonut, että nappaamme Pikachun tänään. Huomenna on sentään minun syntymäpäiväni. Pomo lähettää lahjoja vain suosikeilleen. En ole koskaan saanut häneltä edes korttia!”
”Oh.” James vilkaisi Meowthiin. Tämän ilmeestä päätellen hänkään ei ollut muistanut Jessien syntymäpäivää.
”Älä välitä, Jessie”, sanoi Meowth.
”Niin. Me juhlimme Rakettiryhmän tyyliin.” Hän hymyili lohduttavasti. Jessie hymähti ja nyökkäsi pienesti. Hän nousi kerätäkseen asiat pöydästä.
Hänen tiskatessaan James supatti jotain Meowthille. Tämä livahti ovesta ulos samalla kun James meni hakemaan pyykkejä kuivumasta. Ulkona myrskyn merkit näkyivät jo: tuuli yltyi yltymistään, ja James sai juosta monta kymmentä metriä yhden karanneen hansikkaan perässä.
”Näyttää tulevan kunnon myrsky”, James puuskahti palatessaan sisälle. Jessie oli sytyttämässä tulta takkaan.
”Toivotaan vain että hökkeli kestää”, hän sanoi. ”Missä on Meowth?”
James vilkaisi ympärilleen mukamas hämmentyneenä. ”Meowth? Ööh… se taisi sanoa jotain polttopuiden keräämisestä.”
”Sen olisi parasta palata, ennen kuin alkaa sataa”, Jessie totesi ja vilkaisi ulos ikkunasta. Puiden latvat huojuivat jo uhkaavasti.
Puolen tunnin kuluttua taivas oli alkanut syöstä valtavia vesipisaroita, joita raivoisa tuuli paiskoi ikkunaan kovalla voimalla. Jessie lämmitteli takan edessä, kun taas James seisoi ikkunassa otsa huolestuneessa rypyssä.
Missä Meowth on? Sen olisi pitänyt jo palata.Yhtäkkiä ovi rämähti auki, ja hyytävä viima puski sisään. Jessie loikkasi ylös vetääkseen oven kiinni. James tuli avuksi, kun näytti siltä että tuuli veisi mukanaan niin oven kuin Jessienkin.
”Hnnggh!” Ovi oli lähes suljettu, kun ulkoa kuului heikko huuto:
”Apuaa! Älkää jättäkö minua tänne!”
”Meowth!” James säntäsi ulos. Tuuli iski voimalla häntä päin, riepotti hänen hiuksiaan ja vaatteitaan, jotka kastuivat läpikotaisin parissa sekunnissa. Sade piiskasi kasvoja niin, että James hädin tuskin näki eteensä. Hän katsoi ympärilleen ja löysi Meowthin pienen matkan päästä pitämässä kaikin voimin kiinni pienestä puusta. Kainalossaan hänellä oli neliönmuotoinen paketti.
”Meowth, ei hätää”, James sanoi ja juoksi kaappaamaan Meowthin syliinsä. Hän työnsi pokémonin paketteineen paitansa alle. Meowth huokaisi helpotuksesta päästessään turvaan.
”Vauhtia, ennen kuin koko talo tulvii!” Jessie hoputti toisia sisälle. James juoksi sisään ja ovi pamahti välittömästi kiinni. James ja Meowth ravistelivat päätään. Vettä roiskui joka puolelle.
”Yhh!” Jessie loikkasi pois pisaroiden alta. ”Missä ne polttopuut ovat, Meowth?”
”Häh – mitkä polttopuut?”
Mutta samassa he saivat muuta ajateltavaa, kun ikkunan salpa petti. Ikkuna rämähti auki valtavan rysäyksen kera.
”AAH!” Jessie ja James huudahtivat ja riensivät pitelemään ikkunaa kiinni. Meowth oli pompannut Jamesin paidan sisältä jonnekin.
”Pysytkös kiinni!” Jessie sanoi ja pani ikkunan takaisin salpaan. Varmuuden vuoksi he vetivät vielä pari kerrosta teippiä koko ikkunan yli.
Loppuillan he viettivät turvallisesti takan ääressä. Siinä oli mukavan lämmintä, ja liekkien rätinä sai olon rauhalliseksi, vaikka myrsky riehui alati heidän ympärillään. Pian kuitenkin polttopuut kävivät vähiin ja liekkien tanssi alkoi hiipua.
”Meidän on parasta mennä nukkumaan”, sanoi Jessie lopulta, ”ja toivoa että katto pitää.” Hän nousi ja meni repulleen kaivaakseen sieltä pyjaman. James seurasi esimerkkiä. Hän ei voinut olla vilkuilematta, kun Jessie, selin häneen, riisui Rakettiryhmän takkinsa ja aluspaitansa. Mutta kun hänen kätensä kurottui napsauttamaan rintaliivit auki, James käänsi katseensa pois. Hän ei huomannut, kuinka heidän välissään Meowth tirskahti tassuunsa.
Vaihdettuaan yöasut ylleen Jessie ja James raahasivat nuhjuiset patjat vierekkäin ja sujahtivat peittojen alle. Meowth nukkui makuupussissa heidän jalkojensa lähettyvillä.
”Hyvää yötä, Jessie ja James.”
”Hyvää yötä, Meowth.”
James sammutti pienen yövalon, ja sateen piiskatessa kattoa he nukahtivat.
*
Jessie heräsi aamulla pieniin kuiskutteleviin ääniin. Ensin hän luuli näkevänsä unta pörräävistä ötökkäpokémoneista, mutta avatessaan silmänsä hän tajusi äänten kuuluvan talosta. Hän hieroi silmiään ja kohotti päätään.
Hänen naamansa eteen ilmestyivät James ja Meowth, joiden suut olivat leveässä virneessä. ”YLLÄTYS!”
”Ooh!” Jessie säikähti, mutta samassa riemun puna kohosi hänen poskilleen.
He muistivat!”Hyvää syntymäpäivää, Jessica”, James sanoi. Hän ja Meowth ojensivat pientä kakkua, jonka reunat oli koristeltu vaaleanpunaisilla ruseteilla ja jonka päällä oli poképallon kuva. Kynttilöitä ei ollut – James oli oppinut, ettei ollut sopivaa muistuttaa naista siitä, kuinka monta vuotta tämä täytti.
”Voi James – Meowth – kiitos”, Jessie sanoi. Hän tunsi pienet liikutuksen kyyneleet silmissään, mutta sai pidettyä ne siellä. Hän tarttui kakkupalaan, jonka James leikkasi häntä varten.
He söivät varsin kiireettömän aamiaisensa ison kartan ääressä. Meowth kehitteli uutta suunnitelmaa Pikachun nappaamiseksi – suunnitelmaa, josta tulisi vaikea ja kenties vaarallinen, mutta joka onnistuessaan takaisi sen että Pikachu olisi vihdoin heidän.
”Selvä”, Meowth tokaisi nielaistuaan viimeisen suupalansa. ”Suunnitelmamme on valmis.” Hän iski piirtämänsä kaaviot kartan päälle pöydälle. Jessie ja James kumartuivat katsomaan.
”Tämä vaatii kunnon välineet”, totesi James. ”Tarvitsemme dynamiittia… auton…” Hän katsoi Jessieen, joka näytti pohtivalta.
”Se ei tule olemaan halpaa. Täytyy soittaa pomolle.”
Giovanni ei ilahtunut, kun häntä häirittiin turhanpäiväisellä puhelinsoitolla kesken aamukylvyn. Asiassa oli kuitenkin se hyvä puoli, että hän ei jaksanut kinastella puhelimessa vain pyyhe päällä kovin kauan – siispä hän suostui rahoittamaan kaikki kolmikon tarvitsemat välineet.
”Ja katsokaakin, ettette tyri tällä kertaa!” hän karjaisi puhelimeen ennen kuin paiskasi sen kiinni.
Langan toisessa päässä Jessie ja James tuijottivat hetken säikähtäneinä luuria Jamesin tärisevässä kädessä. Sitten he tajusivat, mitä pomo oli juuri sanonut, ja ilkikurinen hymy nousi heidän kummankin kasvoille. Tällä kertaa he onnistuisivat. Varmasti.
Tunnin päästä he ajoivat pitkin vuoristotietä isolla maasturilla, jonka kylkeä koristi punainen R-kirjain. Jessie ajoi – hän ei ollut päästänyt Jamesia rattiin edes hänen vedottuaan siihen, että oli Jessien syntymäpäivä ja että hänen kuuluisi huilata, kun toiset tekisivät työt. Jessie oli ollut Jamesin kyydissä kerran ja se riitti.
Se oli ollut silloin, kun tiimi oli vasta lyöty yhteen ja he harjoittelivat muiden rakettiryhmäläisten kanssa erikoisajoneuvojen käyttöä. Tehtävänä oli ollut läpäistä haastava esterata Rakettiryhmän uudella, aseistetulla maastoautolla. Kaikki oli sujunut hyvin, kunnes James oli epähuomiossa sohaissut väärää nappia ja tulittanut edellä ajavan parin autoa. Se oli tietenkin kuulunut Butchille ja Cassidylle, minkä vuoksi he saivat kuulla asiasta pitkään.
”Katsotaanpa”, sanoi Meowth, joka luki karttaa takapenkillä. ”Todennäköisesti tenavat saapuvat vuorelle aikaisintaan puolen päivän maissa. Meillä on hyvin aikaa.”
”Tätä ne eivät osaa odottaa”, sanoi James ja nauroi hiljaa suloista, pahantahtoista nauruaan, mikä sai Jessien melkein ajamaan ulos tieltä.
”Eivät varmasti. He räjähtävät ilmaan pelkästä ällistyksestä!”
Meowth katsoi kaavioitaan ja virnisti. Hänen oli pakko kerrata suunnitelmansa ääneen ihan vain sen nerokkuuden takia. ”Ipanoiden suorin tie seuraavaan kaupunkiin käy tämän vuoren läpäisevää luolaa pitkin. Mutta me kaivammekin yläkautta tunnelin, joka johtaa luolan keskelle, ja yllätämme nuo pennut!”
He kaikki nauroivat osaksi jännityksestä, osaksi suunnitelman ihanan kavaluuden vuoksi. Paitsi että heillä olisi yllätyksen suoma etu, he olisivat myös valmiita taistelemaan, toisin kuin ipanat, joiden kaikki voimat olisivat huvenneet vuorta kavutessa.
Hieman ennen vuoren huippua tie päättyi. Jessie pysäytti auton, ja he astuivat ulos. Meowth loikkasi autosta viimeisenä, naama kiinni kartassa.
”Hmm…” hän sanoi ja katsoi joka puolelle. ”Tuolla päin pitäisi olla oikea kohta.” He ottivat tarvittavat välineet mukaansa ja lähtivät Meowthin osoittamaan suuntaan. Ei mennyt kauaa ennen kuin he olivat perillä.
”Loistavaa”, Jessie sanoi Meowthin ilmoitettua, että luolan pitäisi kulkea täsmälleen heidän alapuolellaan. ”Nyt tarvitsemme vain tunnelin.”
”Tässä on dynamiitit”, sanoi James kaksi dynamiittikimppua käsissään.
”Ja sitten menoksi!” kajautti Meowth.
*
Samaan aikaan kymmeniä metrejä heidän alapuolellaan Ash, Misty ja Brock saapuivat samaisen vuoren ainoan läpikuljettavan luolan suulle. He pysähtyivät lukemaan suurta, kissankokoisin kirjaimin kirjoitettua varoituskylttiä edessään. Kyltissä luki:
HUOMIO, JALANKULKIJA!
LUOLASSA SORTUMISVAARA. KÄYTÄ VAIN PAKON EDESSÄ JA VÄLTÄ KOVIA ÄÄNIÄ.
”Ahaa…” Ash sanoi kyltin luettuaan. ”Täytyy siis olla varovainen.”
”Ja puhua aivan hiljaa”, totesi Brock, joka selasi pientä opasvihkostaan löytääkseen lisätietoa vuoresta.
”Minua kyllä arveluttaa”, sanoi Misty rypistäen otsaansa hieman. ”Eikö olisi turvallisempaa kääntyä takaisin ja etsiä kiertotie?”
”Niin mutta suorin tie kaupunkiin kulkee tästä”, Ash sanoi. ”Toista kautta on päivien matka!”
Hetken kinasteltuaan kolmikko päätti joka tapauksessa käyttää luolaa – vannottuaan, ettei kukaan korottaisi ääntään. Niin he marssivat sisään pimeään ja suoraan kohti suden suuta.
*
Rakettiryhmä odotti kivirykelmän takana korvat tukittuna.
Kolme… kaksi… yksi… RÄJÄHDYS.He panivat silmät kiinni ja avasivat ne vasta, kun posauksen nostattama tärinä oli lakannut. He nousivat kivien takaa ja palasivat sinne, missä dynamiitti oli räjähtänyt. ”Hmm”, James sanoi yrittäessään tiirata pimeään onkaloon. ”Onkohan tämä tarpeeksi syvä? En näe pohjaa.”
”Minä tiedän, kuka voi auttaa”, sanoi Jessie. Hän veti yhden poképallon vyöltään. ”Matkaan, Arbok!”
Liilanvärinen käärmepokémon ilmaantui pallosta ja sihisi tervehdykseksi. ”Arbok, sukella tunneliin ja kerro, joko se yltää isompaan luolaan”, Jessie käski heti.
”Sssszzzhaaa!” Arbok teki työtä käskettyä, ja parissa sekunnissa sen korea häntä oli kadonnut tunnelin syvyyksiin.
Arbok palasi alle minuutin ja sähisi vastauksensa Meowthille, joka tulkkasi. ”Tunneli on syvä, mutta ei vielä yllä luolaan. Tarvitsemme toisen dynamiittisatsin.”
*
Alhaalla hämärässä luolassa Misty oli tarrannut Ashin käteen ja inisi hiljaa. ”Se äskeinen tuntui ihan maanjäristykseltä. Oletko varma että tämä on turvallista?”
”Outoa tämä ainakin on”, sanoi Brock matalalla äänellä. Hän piteli opaskirjaa nyt aivan naamansa edessä. ”Näillä alueilla ei kerrota esiintyvän minkäänlaisia maanjäristyksiä.”
”No mitä me sitten kuulimme äsken?” Ash kysyi vähän liian kovaa, ja sai vastaukseksi kaksi isoa hyssytystä.
Samassa kuului uusi jyrähdys, ja Misty kiljaisi. Ash ja Brock tukkivat hänen suunsa ja raahasivat hänet mukanaan seinän viereen. Maa alkoi tärähdellä. Pikachu piteli korviaan ja uikutti. Seiniltä vieri maahan pieniä kiviä.
Ja jälleen se oli ohi yhtä äkkiä kuin alkoikin. ”Nyt riittää!” sanoi Misty kiivaasti, vaikka yrittikin samalla pitää äänensä hiljaisena. ”Minä en jatka enää metriäkään eteenpäin!”
”Hei Misty, olemme melkein puolessavälissä”, Ash sanoi. ”On samantekevää jatkammeko matkaa vai käännymmekö takaisin, matka on yhtä pitkä.”
”Voih… no hyvä on sitten”, Misty sanoi yrittäen kuulostaa urhealta. Hänen rystysensä kuitenkin puristivat kalpeina punaisen repun hihnaa.
”Eteenpäin, mars”, sanoi Brock.
*
Arbok palasi toiselta tiedusteluretkeltään nyökyttäen päätään innokkaasti. Tunneli oli valmis.
”Hyvää työtä, Arbok”, Jessie sanoi ennen kuin kutsui pokémonin takaisin palloon. ”Nyt me vain laskeudumme alas ja odotamme että ipanat tulevat. Pallo valmiina, Meowth?”
”Täältä tulee”, Meowth sanoi ja kohotti suurieleisesti pientä kaukosäädintä, jossa oli muutama erivärinen nappi. Hän painoi napeista yhtä, ja heidän kuumailmapallonsa laskeutui parin metrin korkeudelle maasta. Korin pohjasta roikkui paksu köysi.
Meowth oli selittänyt, että olisi riskialtista tulla kuumailmapallolla, sillä jos ipanat huomaisivat sen, he osaisivat varoa. Oli turvallisempaa ajaa vuorelle autolla ja täyttää pallo vasta myöhemmin.
”Tällä kertaa pakosuunnitelmamme on pettämätön”, James intoili. ”Olemme ajatelleet kaikkea! Ipanat eivät saa palloa puhkaistua, kun se on näin korkealla heidän ulottumattomissaan.”
”Eivätkä he pääse peräämme, koska tukimme tunnelin jos he yrittävät”, Jessie hykerteli. Hänen vieressään oli lisää dynamiittia, joka tarvittaessa räjäyttäisi tunnelin umpeen.
”Rakettiryhmä, matkaan!” huudahti Meowth ja tarttui pallosta roikkuvaan köyteen. Jessie ja James seurasivat. Jessiellä oli kumihanskat ja haavi mukanaan. James taas kantoi selässään pientä, sinistä reppua, jossa oli lisävarusteita varmuuden varalle. Meowth painoi kaukosäätimen toista nappia ja köysi alkoi laskeutua hitaasti alas tunneliin.
Tunnelissa oli säkkipimeää, ja ylhäältä paistava valo katosi nopeasti. Pikku hiljaa silmät kuitenkin alkoivat tottua. ”Vielä vähän…” ohjeisti Jessie, joka roikkui alimmaisena. ”Vielä… vielä… seis!”
He pysähtyivät juuri ennen tunnelin yhtymistä luolaan. ”Täydellistä. Nyt vain odotamme.”
He odottivat noin viisi minuuttia, ja sekin oli tarpeeksi muuttamaan jännityksen tylsyydeksi ja saamaan kädet kipeiksi roikkumisesta. Mutta sitten vanhemman ipanan matala ääni kantautui heidän korviinsa. Jessie virnisti ja laski haaviaan alemmas. Ajoituksen oli oltava täsmällinen…
Vanhimman ipanan pää ilmestyi heidän alleen. Ja sitten porkkanapään. Ja lopulta…
”NYT!” Jessie sanoi ja kahmaisi haavillaan. Se sujahti täydellisesti naperon pään yli ja hotkaisi Pikachun mennessään. Jessie veti voitonriemuisena haavin ylös.
”Pikachu! Missä sinä olet?” huudahti ipana äimistyneenä, kädet haroen ilmaa päänsä päällä.
”Ash, hiljempaa!” hyssytteli vanhempi ipana.
”Mutta kun Pikachu on – hei, mitä tuolla on!”
Hän oli huomannut Rakettiryhmän, joka roikkui köydessä täsmälleen heidän päidensä yläpuolella. ”Rakettiryhmä!” henkäisi porkkanapää.
”Te siis aiheutitte räjähdykset?” vanhempi ipana arvasi viisaasti.
Jessie hymyili. He voisivat yhtä hyvin esittäytyä vielä kerran, kun jo jäivät kiinni.
”Meitä on kaksi!”
”Kammottavaksi!”
”Maailma kaipaa pelastusta.”
”On kansamme loistavin sielultaan – ”
”Hiljaa! Rakettiryhmä, olkaa hiljaa!” ipanat suhisivat päälle. James keskeytti lauseensa ja Jessien leuka loksahti. Kuinka nuo kehtasivat puhua päälle?
”Hei!” Jessie sanoi. ”Antakaa meidän esittäytyä, tai – ”
”Kuunnelkaa!” sanoi vanhempi ipana, kädet sovinnollisesti kohotettuina, yrittäen puhua yhtä aikaa hiljaa ja vakuuttavasti. ”Tässä luolassa on sortumisvaara. Jos puhutte liian kovaa, katto voi romahtaa ja jäämme kaikki loukkuun. Räjäytyksenne ovat luultavasti heikentäneet seiniä entisestään!”
Jessie katsoi ylös Jamesiin. Tämä kohautti olkiaan. ”Näinkö on?” Jessie sanoi. ”Siinä tapauksessa lienee parasta, että otamme vain Pikachun ja häivymme. Meowth, matka kohti valoa!”
”Selvä pyy!”
”Seis!” huudahti pikkuipana, kun köysi alkoi hilautua ylöspäin. ”Bulbasaur, valitsen sinut!” Kuului, kuinka poképallo lähetettiin matkaan ja ruohopokémon ilmestyi ulos. ”Bulbasaur, katkaise köysi viiltolehdellä ja äkkiä!”
”O-ou”, sanoi James paljonpuhuvasti. Kaikkea he olivat ajatelleet paitsi tätä: köysi ei ollut metallia.
VIPS, VIUH! Bulbasaurin lähettämät terävät lehdet sinkosivat edestakaisin kapeassa tunnelissa ja halkoivat paksun köyden silpuksi tuosta vain. Kaikki kolme Rakettiryhmän jäsentä viuhtoivat hetken ilmassa, mutta putosivat sitten armotta alas luolan kiviselle lattialle.
”Pikachu!” Ash kutsui, ja keltainen sähköhiiri loikkasi haavista pojan syliin iloiseen jälleennäkemiseen. Jessie hieroi selkäänsä, jolle oli kipeästi laskeutunut, ja kiristeli hampaitaan. Tämä ei voinut olla totta, kaiken sen suunnittelun ja valmistelun jälkeen heidän keikkansa oli pilannut
Bulbasaur.
”Paras jatkaa tätä joku toinen kerta”, sanoi vanhempi ipana ja viittasi toisia seuraamaan itseään. ”Täällä se on liian vaarallista.”
”Älä unta näe, ipana!” Jessie raivostui. ”Pikachu on meidän
tänään!”
”Älä itse uneksi!” huusi johtoipana. ”Noista on päästävä eroon. Pikachu, ukkosisku!”
”ASH, ÄLÄ!”
Mutta sähköhiiri noudatti käskyä jo ennen kuin koko se oli livahtanut kouluttajan huulilta. Pikachu keräsi sähköä parin sekunnin verran ja purskautti sitten kaiken ulos järisyttävällä voimalla.
Rakettiryhmä paiskautui kattoon iskun voimasta, ja kaikista heistä lähti hirvittävä tuskanhuuto. Samassa he putosivat takaisin alas, näkivät Pikachun
hupsis-vain-mitä-tuli-tehtyä-ilmeen ja ipanoiden kauhun vääristämät kasvot… ja sitten alkoi järistä.
”
Se sortuu!” huusi vanhin ipana. ”Kaikki,
juoskaa!”
Ipanat ottivat jalat alleen ja pinkoivat minkä kerkesivät käytävää eteenpäin. Jessie, James ja Meowth nousivat jaloilleen, kiljuivat kauhusta ja lähtivät toisten perään – mutta he olivat tuskin ottaneet kahta askelta, kun katto heidän edessään romahti alas jättäen kulkuväylän paikalle vain valtavan kasan kiveä.
”Toinen suunta!” Jessie huusi, ja he kääntyivät kannoillaan. Taaskaan he eivät ehtineet juosta pitkään, kun heidän tiensä jo tukki toinen kasa kivenjärkäleitä. He olivat loukussa.
He painautuivat vasten seinää. Jyrinä ja tärinä jatkuivat yhä kaikkialla ympärillä. Jessie painoi kätensä vasten Jamesin rintakehää ja tämä kietoi kätensä toisen selkään. Meowth halasi heidän jalkojaan kauhusta kankeana.
”Voi eeiii!” Meowth huudahti kun huomasi, että heidän viereisensäkin seinä alkoi sortua. He loikkasivat äkkiä pois alta, kompastuivat toistensa jalkoihin ja jäivät maahan makaamaan, jokaisella kädet pään suojana ja kukin rukoillen ihmettä.
Seinältä vyöryi alas pari kiveä, jotka murskaantuivat kappaleiksi jo ennen kuin ehtivät maahan. Palaset värisivät maassa villisti, kuin tanssien.
Ja sitten – muutaman tuskallisen sekunnin kuluttua – järistys lakkasi.
James nosti päänsä ensimmäisenä. Hän katsoi oikealle ja näki Meowthin kerällä vieressään. ”Meowth? Oletko kunnossa?”
”Ää-äh…” Meowth kohottautui varovasti ja hieroi päätään. ”Olen kai.”
”Jessie?” James katsoi ympärilleen ja löysi Jessien makaamasta seinän vieressä. Hän nielaisi ja nousi nopeasti jaloilleen, vain polvistuakseen taas Jessien viereen.
”Herää, Jessie, ole kiltti!” James aneli ja ravisti ystäväänsä hellästi. Hän huomasi että tämä oli saanut terävästä kivestä haavan päähänsä. ”Jessie, älä viitsi, et sinä ole – ”
Jessie ynähti. Sitten hän avasi silmänsä. Jamesin helpotus oli niin valtava, ettei hän hetkeen saanut sanaa suustaan. ”Oletko kunnossa, Jessie?” hän kysyi heikolla äänellä ja tuki Jessietä selästä, kun tämä kohottautui istumaan.
”Luulen niin”, hän sanoi ja räpäytti silmiään pari kertaa. ”Päähän sattuu.”
”Älä huoli, Jessie”, James sanoi, vaikka hänen omat kätensä vapisivat. ”Minä autan.” Hän kaivoi reppuaan ja lähetti sata kiitosta taivaisiin siitä hyvästä, että oli muistanut ottaa sideharsopakkauksen mukaan. ”Eivät ne kotona auta”, oli Rakettiryhmän ensiapukurssilla muistutettu moneen kertaa.
James puhdisti vertavuotavan haavan Jessien otsassa ja sitoi sen sitten sideharsolla. Jessie pelkäsi sillä hetkellä suunnattomasti henkensä puolesta, mutta Jamesin ammattimainen käytös rauhoitti häntä niin, että hän onnistui pysymään hiljaa paikoillaan. Meowth istui hänen viereensä ja pani yhden tassunsa hänen polvelleen.
”Onko noin hyvä?” James kysyi hieman hermostuneena. Jessie nyökkäsi ja nojasi takanaan olevaan seinään. Häntä huimasi yhä hiukan.
”Kiitos, James.”
”Näyttää siltä, että olemme jumissa”, kertoi Meowth. ”Kumpaankaan suuntaan ei pääse, ja kadotimme kattoluukunkin.”
”Meidän ei kai auta kuin odottaa apua”, James sanoi. Hän vilkaisi muihin kahteen. Kaikki miettivät samaa: kauanko avuntulo kestäisi, kun ainoastaan ipanat tiesivät, että he olivat täällä? Kauanko
he kestäisivät täällä niillä varusteilla, jotka heillä oli yhdessä ainoassa repussaan?
”Luuletko, että ipanat selvisivät ulos?” Jessie kysyi katsomatta kumpaankaan ystäväänsä. James pudisteli päätään epätietoisena.
”Ei aavistustakaan. Ainakin he olivat meitä edellä…” Hänen mielessään kävi ipanoiden huutaminen, mutta samassa hän muisti, että se saattaisi aiheuttaa lisää romahduksia.
Sitten hänen katseensa osui johonkin punavalkoiseen kivien lomassa. Hän siirtyi hieman ja poimi esineen käteensä. Se oli pikkuipanan lippalakki. Nielaisten hän työnsi sen taskuunsa, piiloon toisilta.
”Kerroitteko te kaksi pomolle aivan tarkkaan minne me mentiin?” Meowth kysyi. Hänen suuret kissansilmänsä näyttivät kammottavan avuttomilta, eksyneiltä.
”Ei”, Jessie sanoi ja joutui nieleskelemään palaa kurkustaan. ”Hän tietää vain että menimme Pikachun perään niiden varusteiden kanssa, jotka hän rahoitti. Hän on luultavasti vain vihainen, kun emme taaskaan palanneet tuomaan mitään.”
”Mutta kuulkaa!” James sanoi, yrittäen estää paniikkia leviämästä toisten, mutta ennen kaikkea itsensä sisällä. ”Tällä alueellahan ravaa pokémonkouluttajia vähän väliä. Ennen pitkää joku huomaa, että tunneli on tukossa.”
”Ja sitten?” Jessie sanoi heikosti.
”No sitten ne raivaavat tien taas auki!”
”Mutta kuinka ne osaisivat olettaa, että täällä on joku?” Meowth kysyi väristen. ”Ne saattavat päättää vain avata uuden kulkutien. Tai odottaa työmiehiä jotka tekevät raivauksen halvimmalla. Siinä voi mennä viikkoja… ehkä kuukausia…”
”Äh, älä hulluja puhu, Meowth!” Jessie kivahti. ”Totta kai ne tulevat auttamaan.” Sen sanottuaan hän pillahti itkuun. Kyyneleet valuivat puroina pitkin hänen poskiaan ja hän hautasi kasvonsa polviin. James järkyttyi tästä yhtäkkisestä tunteenpurkauksesta, mutta kietoi kätensä vapisevan Jessien ympärille.
”Anteeksi”, Jessie sanoi, nyyhkäisi pari kertaa ja pakottautui lopettamaan vollottamisen siihen paikkaan. Hän pyyhki kyyneleet hanskallaan. ”En tiedä mikä minuun meni.”
”Ei se mitään, Jess”, James sanoi ja antoi kätensä jäädä hänen olalleen. ”Olet vähän peloissasi, siinä kaikki.”
”Minä EN ole peloissani!” Jessie ärähti. ”Osaan kyllä hoitaa tieni ulos täältä.” Sen sanottuaan hän pomppasi pystyyn ja käveli tien tukkivien kivenjärkäleiden eteen. ”Hmm. Onnistumme varmasti kaivautumaan tästä läpi jotenkin. Arbok, matkaan!”
Arbok oli jo ilmaantunut poképallosta, kun James huudahti: ”Älä tee sitä, Jessie! Jos Arbok kaivautuu tuosta läpi, se aiheuttaa vain uuden romahduksen. Sitten me kaikki menemme tuusannuuskaksi!”
Jessie pysähtyi ajattelemaan. ”Tarkoitatko, että meidän pitäisi kaivaa reitti käsin?”
”Muuta vaihtoehtoa ei ole”, James sanoi. Hän nousi ja käveli Jessien viereen. Sitten hän kumartui ja yritti nostaa yhtä kiveä. Se ei hievahtanutkaan.
”Anna kun minä”, sanoi Jessie ja nosti toiselta puolelta. Meowth liittyi heihin, ja kivi liikahti noin sentin – mutta sitten se rysähti takaisin maahan. Pieni, etäinen jyrähdys seurasi perässä.
James nielaisi ja totesi hiljaa: ”Taitaa olla turha yrittää.” Jessie huokaisi, kutsui Arbokin takaisin palloon ja istui taas seinän viereen. He olivat tuomittuja. Jos kaivaminen oli näin epätoivoista täältä käsin, ulkopuolelta se ei olisi yhtään helpompaa.
”Joten mitä me teemme nyt?” Meowth kysyi alahuuli vavisten.
”Me odotamme”, sanoi James. ”Minulla on vähän ruokaa ja vettä mukana.”
Hän nosti repustaan säilyketölkin, leivänpuolikkaan ja vajaan vesipullon.
”Emme pärjää näillä edes viikkoa”, Jessie kuiskasi.
”Älä sano noin. Muistatko miten vähällä pärjäsimme Rakettiryhmän harjoitusleirillä?”
Jessie muisti. Yksi leipä ja vesipullo kullekin. Mutta silloin he olivat sentään tienneet, kuinka kauan harjoitus kestäisi. Tämä ei ollut harjoitus eikä heillä ollut aavistustakaan, kauanko heidän täytyisi jaksaa.
He viettivät muutaman tunnin vain istuen hiljaa vierekkäin. Välillä joku laukoi vitsin tai kaksi siitä, kuinka ipanoiden oli käynyt. Jessie sanoi, että he olivat luultavasti jääneet kivivyöryn alle, mutta Pikachu kaivaisi kaikki esiin ja he jatkaisivat onnellisesti matkaansa, Rakettiryhmän unohtaneina. Meowth arveli, että konstaapeli Jenny tai joku muu joka ”veljeilee niiden ärsyttävien kakaroiden kanssa” oli jo pelastanut ipanat ja järjestänyt heille juhlaparaatin ihan vain heidän elossa olemisensa kunniaksi.
Jonkin ajan päästä kaikkien mahat alkoivat murista, mutta kukaan ei sanonut mitään. He istuivat itsepintaisesti hiljaa paikallaan, tiesivät ettei ruokaa ollut paljon, eivät halunneet olla se joka sortuisi ilmaisemaan nälkänsä ääneen…
Lopulta, kun oli jo luultavasti ilta, James kaivoi ruuat taas esiin. ”Luulenpa että meidän on pakko syödä jotain. Emme saa kadottaa voimiamme heti alussa.” Hän avasi ananastölkin ja tarjosi siitä muille.
Jessie otti palan ananasta ja muisti, että oli sinä samaisena päivänä saanut aamiaiseksi syntymäpäiväkakkua. Nyt se tuntui niin kaukaiselta, vaikka osa tuosta aamiaisesta luultavasti suli yhä jossain hänen vatsassaan.
Kukin sai kaksi pientä ananaspalaa ja pikkiriikkisen kulauksen vettä. Sitten James sulki purkin ja pani sen takaisin reppuun. ”Entäs pokémonit?” muisti Jessie. ”Nekään eivät ole syöneet sitten aamun.”
”Ne pärjäävät ilman ruokaa hieman kauemmin kuin me”, James sanoi. ”Riittää, että ruokimme ne huomenna.”
Jessie silitteli pakonomaisesti Arbokin palloa vyöllään. Päättyisikö senkin matka täällä?
He asettuivat takaisin vieri viereen seinää vasten. Noin tunnin kuluttua Meowth haukotteli ensimmäisen kerran. Haukotus tarttui pian muihinkin. Lopulta James ehdotti, että he kävisivät maaten.
Nukkuminen tuntui etovalta ajatukselta, eikä vain siksi että luolan lattia oli jääkylmä. Nukahtaminen oli kuin sulkisi itsensä hautaan – mikäli siitä tilanteesta oli mahdollista saada enemmän sen tuntuista. Mutta valvominen ei auttaisi heidän tilannettaan, vaan tekisi heistä vainoharhaisia hulluja, kuten Meowth asian ilmaisi, joten he etsivät kivilattialta mahdollisimman mukavan kohdan ja kävivät siihen pitkäkseen.
”James?” Jessie kuiskasi pimeyteen, kun he olivat olleet pari minuuttia hiljaa.
”Niin?” James vastasi hänen selkänsä takaa.
Tauko.
”Hyvää yötä.”
”Hyvää yötä, Jessie.”
Heidän jalkopäässään Meowth kehräsi hiljaa itseään uneen.
