Author: Minähän se, eli Vida
Pairing: ei varsinaisesti, paitsi Sherlock Holmes/John Watson, jos niin haluatte
Rating: S
Genre: Drama, ehkä vähän angst
Fandom: Sherlock Holmes
Disclaimer: En omista näitä ihania henkilöitä, he kuuluvat Arthur Donan Coylelle, ja minä vain pidän hauskaa heidän kanssaan. En saa tästä rahaakaan.
Warnings: ei taida olla
Summary: Ja niin saa Sherlock Holmeskin huomata, tai ainakin myöntää sen kauniin tosiseikan, että asioiden arvon huomaa vasta, kun ne ovat poissa tai ainakin näennäisesti kadoksissa.
A/N: Jaa-a, ensimmäinen epäfutisficcini, jonka julkaisen täällä... Toivottavasti en feilaa kovin pahasti. Olen onnellinen, jos joku vaivautuu kertomaan ajatuksiaan tästä luettuaan, edes parilla sanalla. ^^ Tämä osallistuu Multifandom-haasteeseen fandomilla
Sherlock Holmes. Ja sen verran vielä selvennykseksi, että tämä sijoittuu suoraan uuteen Sherlokki-elokuvaan, siihen räjähdyskohtaan. Ja lisää selvennystä: kursiivilla olevat ovat muistoja, flashbackeja. No niin, ehkä nyt pystytte lukemaan tämän olematta koko aikaa ihan ulalla. ^^
Räjähdyksistä ja ajatuksia vastaan taistelemisesta”HOLMES!”
Watsonin karjaistessa tämän käsi kohoaa. Tämä aikoo pysäyttää Sherlockin, antaa miehen elämän jatkua omansa menettämisen uhalla. Hän onnistuukin tehtävässään; Sherlock seisahtuu nähden vielä viimeisen päättäväisen, mutta säikähtäneen ilmeen Watsonin kasvoilla, kunnes räjähdys nielaisee tämän.
Kunnes räjähdys nielaisee kaiken, nielaisee koko Sherlockia ympäröivän maailman hetkeksi, heittää hänet selälleen, nykyhetkestä menneisyyteen, sieltä ikuisuuteen ja olemattomien aikojen kautta takaisin epämääräisen leijuvaan maailmaan, jota hän ei kunnolla kykene hahmottamaan.
Hänen korvissaan soi, hänen silmänsä ovat sokaistuneet eikä hän tiedä, onko hän maalla vai vedessä, vaiko kenties ilmassa tai jopa tulessa, lieskojen polttomerkittävänä. Hänellä ei ole selvyyttä olotilastaan, siitä onko hän elävä vai hyvää vauhtia kiitämässä kuolleiden kirjoihin.
”Holmes, älä yritä, Gladstonekin tajuaisi tuon olevan hiiri eikä jänis.”Jokin outo voima hänen sisällään saa jotkut hänen lihaksistaan nostamaan ylös verhot, joiden takaa hän näki maailman vain mustana. Kun verhot, silmäluomiksikin kai kutsutut, nyt ovat ylhäällä, hän näkee rätisevän tulimeren, joka velloo vain parin metrin päässä hänestä. Ja hän muistaa.
Hän miettii ohimennen, voiko sellaista asiaa
muistaa, joka on tapahtunut noin puoli minuuttia sitten, vai pitäisikö sitä sanota tilanteen todella tajuamiseksi, mutta joka tapauksessa hän muistaa. Hän muistaa räjähdyksen, joka äsken vavahdutti tannerta heittäen hänet nurin ja saaden hänet kadottamaan tilannetajunsa.
Missä on Watson?
Sherlock muistaa tämän kadonneen, hukkuneen räjähdyksen heittämän hehkun alle käsivarret päänsä päälle heikosti toimivaksi suojaksi kohotettuina. Mutta hyvänen aika, eiväthän ihmiset noin vain katoa?
”Holmes, voisitko tulla alas sieltä? Tuon säälittävämpää esitystä näytellä unissakävelijää en varmasti ole koskaan nähnyt.”Ilmassa leijuu palaneen pistävä katku. Kipinät sekä lasin- ja puunsirpaleet lentelevät holtittomasti ympäriinsä nipistellen Sherlockin kasvoja ja vartaloa, kun hän punnertaa ylös maasta yrittäen niellä kasvavan hätäännyksensä, joka paraikaa tekee parhaansa syrjäyttääkseen hänen normaalin omalaatuisesta huumorista ja nokkeluudesta voimansa ammentavan suhtautumistapansa asioihin. Se tapa kohdata asiat oli suojellut häntä ties miten monta vuotta, varmaan koko hänen elämänsä. Muut valittivat siitä toisinaan, muttei hän voinut sille mitään. Eikä halunnutkaan. Nytkin se nimittäin sanoi Watsonin vain piiloutuneen suojaan, vain leikittelevän Blackwoodin järjestämien räjähteiden kustannuksella. Ja niin Sherlock haluaa uskoakin.
”Watson, et ole ennen valittanut metodeistani.”
”En ole valittanut! Milloinka koskaan olisin valittanut viulunsoitostasi kolmelta aamulla, sotkuistasi, hygienianpuutteestasi, koirani käyttämisestä kokeisiisi tai siitä tosiasiasta, että varastat vaatteitani?”Silti pieni huoli, suurikin itse asiassa, kytee hänen takaraivonsa perukoilla hiillostaen häntä hiljaisella, pehmeällä liekillä. Sitten, kuin liekin vaikutuksesta, rakennuksessa räjähtää uudelleen ja paiskautuessaan taaksepäin ilman halki jonnekin kohti Adleria, jonka hämärästi tietää olevan jossain takanaan, Sherlockin päässä pamahtaa toinen pommi, erilainen vain. Se saa hänet haluamaan nakertaa sormensa verille paniikissa ja juoksemaan epätoivon ajamana suoraan Thamesiin, joka ei ole syypää mihinkään muuhun kuin Blackwoodin karkuun pääsemiseen, eikä varsinaisesti siihenkään, mutta ansaitsee silti tulla Lontoon parhaan salapoliisin kunniakkaaksi hautapaikaksi.
Ei hänen tietenkään tarvitse nakertaa sormiaan verille tai juosta epätoivon ajamana suoraan Thamesiin, sillä Watsonillehan ei ollut sattunut mitään räjähdyksessä.
Eihän?
Olihan tämä selvinnyt sodastakin hengissä.
”Watson! Oletko sattumoisin nähnyt hattuani?”
”Sitä rumaa muhkuraistako? Tein siitä linnuille juottoaltaan. Siis sen jälkeen, kun olin ensin pessyt siinä sukkasi ja keittänyt sitten siinä sinulle aamukahvisi.”Pysyen juuri ja juuri pystyssä Sherlock tarttuu vierelleen ilmestynyttä Adleria käsivarresta ja yrittää työntää tätä kauemmas. Syyksi hän voi tietysti sanoa ainaisen halunsa suojella naisia vaarallisissa tilanteissa, vaikka todellinen syy onkin se, että hän tarvitsee tilaa ajatuksilleen, tilaa itselleen. Mikä on tietysti turhaa, sillä Watsonilla ei ole huolen häivää, ei pilveä taivaalla tai rupisammakkoa lammikossa. Hän tietää olevansa hölmö yrittäessään kiertää julmaa totuutta, tietää ajatustensa jo lähteneen poluille, joista ne eivät palaa entisen kaltaisina.
Watson ei voi… Watson ei voi kuolla, ei hautautuminen liekkien alle sitä välttämättä merkitse. Kuka, hän ajattelee naurahtaen katkerasti mielessään purren samalla huulensa sisäpintaa, kuka sitten haukkuisi häntä hänen siivottomuudestaan? Käskisi häntä keksimään itselleen tekemistä? Huutaisi hänelle viattomien luontokappaleiden kiduttamisesta?
Joku muotoilisi: kuka sitten huolehtisi hänestä?
Kolmas räjähdys on kahta entistä voimakkaampi, ja näytettyään Sherlockille ensin sarjan kirkkaankukertavia tähtivanoja ja pelon värjäämiä tulevaisuudenkuvia, se vetää häneltä jalat alta pakottaen hänet maata vasten pää jomottaen, pyörien ja huolesta soikeana. Vähitellen verhot laskeutuvat ja voimakkaasti räiskähtelevät värit hänen ympärillään kaikkoavat, hiljenevät, vaipuvat tuonelaan…
”Älä nyt viitsi, tämä on hölmöä…”
”Eipäs ole, myönnähän nyt vain, Watson.”
”No hyvä on, hyvä on. Holmes, olet paras ystäväni.”
”Tiesinhän minä sen. Vaikka tapankin Gladstonen joka viikko?”
”Vaikka tapatkin Gladstonen joka viikko.”Ja niin saa Sherlock Holmeskin huomata, tai ainakin myöntää sen kauniin tosiseikan, että asioiden arvon huomaa vasta, kun ne ovat poissa tai ainakin näennäisesti kadoksissa.
-x-
Jostain kuuluu ääni, pieni ja kirkas. Sitten suurempi, möreämpi, vahvempi, jota seuraa valonvälähdys. Huiskis, verhot vedetään taas ylös ja Sherlock huomaa olevansa jälleen – tai edelleen, miten sen nyt ottaa – tutussa, kauniilla tavalla masentavassa maailmassaan, joka näin päivänvalossa näyttää huomattavasti paremmalta kuin sinä iltana, jolloin hänen edessään räjähti, oliko se sitten eilisilta vai joku viimevuotisista. Valoakin paremmaksi sen tekee asia, joka valkenee hänelle saman tien hänen ravisteltuaan päätään järjestykseen. Se valkenee hänelle jo ennen kuin hätiköivä konstaapeli Clark sen hänelle kertoo. Sen näkee jokaisessa pienimmässäkin palasessa häntä ympäröivää maailmaa.
”Watson on elossa.” Konstaapeli heittää sen ikään kuin ohimennen. Sherlock tietää sen jo, eikä aio vastata. Hänelle riittää se, että hän itse tietää tietävänsä, ei muiden tarvitse tietää, mitä hän tietää. Ei ainakaan tällä kertaa. Muulloin hän kyllä kernaasti jakaa verratonta tietämystään.
Hän on tyytyväinen varmuuteensa siitä, ettei Watson koskaan jättäisi häntä pulaan, ettei tämä uskaltaisi kadota maailmasta, kun Sherlock vielä tarvitsisi tätä.
Hän tarvitsisi tätä vielä kauan. Mutta saadakseen hänet tunnustamaan sen täytyisi käyttää järeitä aseita.
”Yksinkertaista, rakas Watson.”Vida
