Title: Tulevaisuuden sukupolvi
Author: SnowBlind
Beta: Vehka
Genre: draama, tulevaisuushistoria
Pairing: eipä ole, mainintoja canonparituksista
Rating: S
// Scarlett muokkasi ikärajan vastaamaan uusia sääntöjäSummary: Rowlingin luomassa tulevaisuudessa kuolonsyöjät kukistuvat, taikaministeriölle koittaa uusi alku ja kaikki on hyvin. Mitä jos kaikki ei olekaan niin yksinkertaista?
A/N: Ensimmäinen ficci kolmannesta sukupolvesta, ensimmäinen ficci heidän maailmastaan. Alkuvaikeuksista huolimatta tämän tekeminen on ollut todella antoisaa. Vaikuttimena on toiminut 22-pistepirkon kappale
All night cafe. Please, enjoy. Kommentointi, oli se sitten kehuja tahi kritiikejä, piristää aina päivää
Tulevaisuuden sukupolvi
Ted Lupin:
Strobovalot välkkyvät pimeässä yössä kun kävelen kohti yökahvilaa. Ne loistavat taikuudella, joka on samaan aikaan sekä meidän heikkoutemme että vahvuutemme. Vedän hanskat pois kädestäni ja avaan edessäni olevan oven astuen samalla tottuneesti sisään.
Pöydän ääressä istuvat samat tutut hahmot, kuten monena iltana ennenkin. Rakkaat tuttavani, nuoremmat ystäväni. Minun täytyy myöntää, että heissä on jotain etäisesti samankaltaista. Rosen hiukset ovat luonnostaan punaiset, hänellä on vihreät silmät ja pari pisamaa poskilla. Lilyn kiharista hiuksista voi erottaa punaisen sävyn vain valoa vasten. Hän on myös serkkuaan pidempi ja kapeakasvoisempi. Kaivan esiin vanhat herrasmiestavat ja kumarran heille nostaen hattua. He katsovat minua huvittuneesti miettien varmasti milloin olisivat ennen nähneet samanlaisen tervehdyksen.
Sen jälkeen kun taikamaailma oli selvinnyt Lordi Voldemortin tuhosta, joka tapahtui synnyinvuotenani, oli koko taikayhteiskunta pitkään täysin lamaantunut pohtimaan vain ja ainoastaan sitä, kuinka suuresta uhasta oli päästy ja tulevaisuus turvattu. Monet heittivät huolensa nurkkaan ja rupesivat suhtautumaan asioihin välittömämmin. Oltiinhan päihitetty yhteinen vihollinen numero yksi. Oli kuin ihmiset olisivat halunneet korvata sen ajan, minkä he olivat eläneet pelossa, tekemällä kaikkea, mistä he olivat jo kauan haaveilleet.
Koko taikamaailma oli silti vielä sekasotkussa. Voldemortin kannattajat eivät olleet kuolleet lordinsa mukana ja heitä oli kaikkialla ympärillämme, vaikkeivät he enää kovin suurta ääntä pitäneetkään. Taikaministeriö, jonka ehdottomasti olisi pitänyt olla tolpillaan, oli myös täydessä kaaoksessa. Moniin virkoihin nimitettiin uudestaan ihmisiä lordin vanhojen sätkynukkien tieltä, jotta saataisiin maahan taas järjestystä, usein hätiköiden ja ilman kunnon harkintaa. Sitä ennen piti selvittää komennuskirouksen alla toimineet sekä vapaasta tahdosta lordin tahtoa noudattaneet ja passittaa hänen kannattajansa tyrmiin. Tässä kohtaa oli kuitenkin suuria hankaluuksia, koska ankeuttajien vartioimat vankilat olivat sekaisin. Niidenkin synkeiden olentojen kohtalosta piti päättää. Useimmat heistä tajusivat vaihtaa puolta, mutta jotkut jatkoivat ihmisten piinaamista ja sielujen imemistä.
Mitään ei pystytty tekemään niin tehokkaasti, kuin tarve olisi vaatinut. Sillä välin, kuin yhteiskunnan kaikkiin rakenteisiin soluttautuneita kuolonsyöjiä koitettiin saada lain eteen, pakenivat pimeyden lordin kannattajat ja muodostivat omia peitenimillä toimivia yhteisöjään. Osa koetti unohtaa menneet ja aloittaa alusta. Asenteet kuitenkin pysyivät kiihkeimmillä kannattajilla ennallaan, tosin vain pimennossa.
”Olet täällä taas, senkin vanha äijänkäppänä”, Lily hymyilee. Hänen kasvoillensa on alkanut ilmestyä ryppyjä ja juonteita. Juurikasvussa ei näy harmaata, hän on varmaan värjännyt hiuksensa vähän aikaa sitten. Ajattelen väkisinkin kuinka hän on meistä kaikista nuorin. Voi kuinka olisin itsekin vielä viisikymppinen, ajattelen. Vaikka minunhan tässä kuuluisi olla ylpeä iästäni ja sen tuomasta kokemuksesta, joka on tosin johtanut vain kyynisyyteen ja paksuun nahkaan, jota eivät turhanpäiväiset asiat läpäise. Minulla ei ole tässä maailmassa enää mitään kokemisen arvoista, ajattelen itsekseni. Eikös se ole ihan yleinen mielipidekin nykyään. Eihän minun kannata nuorempiani kadehtia.
Kesti pitkään ennen kuin asiat saatiin selviksi ja velhomaailma taas entistetyksi. Hetkeen haluttiin uskoa, ettei mikään paha tulisi vähään aikaan uhkaamaan meitä ja sen takia Pimeyden Lordin kannattajat pääsivät liian helpolla; heitä ei kitketty juurineen pois vaan päinvastoin oikein heitettiin kuolonsyöjänsiemeniä ympäri maata.
Asia lakaistiin tietoisesti maton alle, siitä ei puhuttu. Sensuuria ei harrastettu, mutta yleinen mielipide ja asennoituminen oli hiljaisuuden ja tunteiden tukahduttamisen kannalla. Lordin vuodet olivat kaikkien suussa pahoja vuosia, joiden mainitseminen tuotti lähinnä vaivaantuneita katseita ja hyssyttelyä. Päivän Profeetta ja muut suuret lehdet olivat mukana vaivuttamassa kansaa pumpuliunille, sillä nythän meni hyvin eikä menneitä haluttu liikaa kaivella. Tähän vaikutti myös osaksi se, että vaikka Lordin kannattajia oltiinkin heitetty pois merkittäviltä viroilta niin paljon kuin vain pystyttiin, heitä oli silti jäljellä siellä missä oli valtaa. Oli epämiellyttäviä totuuksia ja arkoja asioita, joiden kätkemiseksi ihmisten huomio käännettiin muualle.
Tilanne oli pitkään tulehtunut ministeriön ja muiden velhomaailmasta päättävien tahojen sisällä. Suurin piirtein näihin aikoihin ruvettiin jästimaailmassa puhumaan ilmastonmuutoksesta, silloin kun minä olin noin seitsemän vuotta vanha.
Me tilaamme kaikki kahvia ja maksamme kohtuuttomasti pienestä kupposesta valtameren takaa rahdattuja kiehuvassa vedessä uutettuja kahvipapuja.
”Kannattaisi siirtyä lähellä tuotettuun teehen, se on halvinta”, Rose mutisee.
”Mutta kahvi on parempaa. Milloin ne keksivät alkaa viljellä sitä täällä Englannissa?” kysäisen kyllästyneenä.
”Walesissa on juuri avattu Iso-Britannian ensimmäinen kahviviljelys”, Lily tietää kertoa. ”Noidille ja Velhoille tietenkin, valoa ja lämpöä saadaan loitsujen avulla.”
”Nerokasta. Paitsi että kohtahan ilmasto alkaa olla sopiva vaikka kokonaiselle ulkoilmaviljelmälle”, murjaisen eikä kukaan hymyile.
Rose Weasley:
Kahvi on todella kuumaa. Hörppäisen aivan liian varhain tilkan höyryävää nestettä kupistani ja kieleeni tulee epämiellyttävän karhea tunne. Tunnen kuinka polttava juoma kulkee kurkkuani pitkin alas. Lily katsoo minua huvittuneesti kun irvistän.
”Et vieläkään malta odottaa tarpeeksi kauan, Rose.”
”Saas nähdä milloin otat itse ensimmäisen hörppysi”, hymähdän takaisin.
Minä synnyin heränneeseen maailmaan, niin kuin äidilläni oli tapana sanoa. Maailmaan, joka oli jo herännyt ilmastonmuutoksen vaaroihin ihmisten keskelle, jotka valittelivat vääryyksiä, joita seuraavat sukupolvet tulisivat kokemaan. Meille syötettiin huomaamatta asenteita ja voivotteluita, joista paistoivat huoli ja sääli. Miten kamalaa, että te ette välttämättä tule kokemaan samanlaisia vuodenaikoja, kuin me. Ette välttämättä tule koskaan edes näkemään lunta! Entäs sitten kun vedenpintakin nousee? Voi teitä raukkaparkoja. Joka puolelta manailtiin sitä, että meidän tulevaisuutemme ei ollut sama kuin heidän menneisyytensä. Lapset olivat kuitenkin se virike, millä aikuiset saatiin mukaan elämäntapojen muutokseen: vaikka toisessa vaakakupissa olikin oma korkea elintaso ja käytännöllinen, helppo elämä, joillekin upposi syvemmälle viesti tulevaisuuden sukupolvien maailmasta ja sen parantamisesta.
Minulla oli meistä kaikista ehkä tasapainoisin perhe, tai niin ainakin voisi kuvitella. Isäni ja äitini olivat taikamaailman pelastajat ja kansallisen idolin parhaat ystävät, Hermione ja Ron Weasley. He eivät kokeneet marttyyrikuolemaa kuolonsyöjien uhrina, niin kuin Teddyn vanhemmat, mutteivät myöskään unelmakuolemaa lehdistön kynsissä, niinkuin Lilyn. Heihin ei koskaan kiinnitetty yhtä paljon huomiota kuin Harry Potteriin ja hänen vaimoonsa Ginnyyn, mikä tosin kismitti isääni. Äitini osasi onneksi nähdä asian hyvät puolet: pystyimme elämään melko tavallista elämää. Joka johtui kyllä myös yhdestä toisestakin seikasta.
Vaikka ensimmäiset kolme vuotta olivat yhtä hullunmyllyä median kynsissä, rupesi kohina vähitellen hiljenemään. Uuden vuosituhannen alku oli vaikenemisen aikaa. Johtaviin asemiin jääneillä kuolonsyöjillä oli varmasti näppinsä siinä, että uusi maailma muisti Potterit ja Weasleyt, mutta ei puhunut heidän teoistaan. Pienenä en tajunnut sitä, miten kaikki muuttuivat yhtäkkiä kovin kireiksi kun puhe siirtyi lähihistoriaan. Kymmenvuotiaana ihmettelin meillä vierailevia ihmisiä, jotka kävivät puhumassa vanhempieni kanssa, itkemässä olohuoneessa äitini käsi heidän harteillaan, ja jättivät meidät sanoilla: tästä kun nykyään ei saa puhua ääneen. Äiti ja isä eivät kertoneet minulle paljoa, mutta mummolta sain kuulla myöhemmin paljon surullisia kertomuksia siitä, kuinka hän joutui kantamaan vastuuta koko perheensä lisäksi Feeniksin killasta. Ihmisiä kuoli ympäriltä, mutta hänen oli pakko kestää. Olen kuullut Fredistä, Ronin isoveljestä, joka kuoli ollessaan kaksikymmentävuotias Olen nähnyt hänen kaksoisveljensä Georgen palaneen jäljen siinä, missä oli ennen hänen korvansa.
Kilta sai paljon julkisuutta heti Voldemortin tuhoutumisen jälkeen. Minun mummoni jäi silti aina unohduksiin suurelta yleisöltä.
Vaikka hän piti harteillaan koko yhteisöä.
Lily Potter:
Rose istuu pitkään hiljaa ja katsoo eteenpäin. Yhtäkkiä hän valpastuu.
”Oletko nähnyt mummoa pitkään aikaan, Lily?”
”Viimeksi pari kuukautta sitten. Äidin syntymäpäiväjuhlilla.”
”Miten hän voi?”
”Normaalisti. Valittaa aina kaikesta ja huolehtii joka ikisestä pikkuasiasta. Niin Mollya. En aina jaksaisi häntä.”
Rosen ilme värähtää.
”Hän pelasti äitisi Ginnyn kuolemalta, Lily, muista se.”
”Muistan toki. Arthur-vaarin kuoleman jälkeen hänestä on tullut kuitenkin vielä pahempi. Meinasin tulla hulluksi silloin, kun hän asui meillä hetken.”
”Ei hän minusta ole rasittava.”
”Sinä oletkin ollut aina hänen suosikkilapsensa”, sanon ja käännän katseeni. Molly on aina pitänyt Rosesta enemmän, en tiedä miksi. Hän on ollut aina oman tiensä kulkija, keskiverto koulussa, mutta sitäkin älykkäämpi ja yritteliäämpi muussa elämässä. Rose on aina halunnut olla mukana vaikuttamassa asioihin. Minä olen taas ollut enemmän sivustaseuraajana, vaikka hän onkin ollut monta kertaa pyytämässä minua mukaansa. Uskon, että hän on hyvällä asialla, mutta minulla riittää töitä perheeni ja elämäni kanssa, ja jätän suuret tehtävät niille, jotka ne parhaiten osaavat. Olen ihan tyytyväinen asioihin sellaisina kuin ne ovat nyt.
Kahvilan ovi käy ja sisään astuu pari perinteisiin velhonkaapuihin pukeutunutta nuorta naista ja miestä.
”Merlinin nimeen on ihana tulla paikkaan, jossa ei joudu näkemään vain noita saastaisia jästejä”, yksi sanoo.
”No mutta oletkos siitä niin varma? Vai LÖYTYYKÖ TÄÄLTÄ VIELÄ NIITÄ KURAVERISIÄ?”, toinen karjaisee uhkaavasti selvästikin humalassa.
Teddy katsahtaa meihin ja pyörittää silmiään ottaen huikan oluestaan. Rose narskuttaa hampaitaan. 62 vuotta sitten Voldemortin kukistumisen jälkeen kuviteltiin, että tällaisista asenteista oltiin päästy. Toisin kuitenkin kävi.
Ilmastokeskustelu toi ympäristötietoisuuden taikamaailmaan. Asioista alettiin puhua hyvin monta vuotta jästimaailman jälkeen maailmoiden välisen näkymättömän muurin takia. Lopulta tieto alkoi levitä lehdistöön, ja se tarttui innokkaasti uutisiin maailman tilasta, sillä siitä oli tulossa aihe, joka myi. Vuorotellen lehdissä julkaistiin mitä järkyttävimpiä tilastoja ja tutkimuksia jästimaailman puolelta. Lähteiden luotettavuudesta tai tuoreudesta ei aina piitattu niin paljon, kuin olisi pitänyt. Pääasia oli, että jutut myivät. Oikea ja väärä tieto sekoittuvat keskenään, ja pian hysteria levisi ympäri taikamaailmaa. Tähän saumaan iskivät entiset kuolonsyöjät, puhdasveripuristit, 'verivalpurit' joiksi he itseään kutsuivat. Valpurin ritarikunnaksi kun kutsuttiin ihan ensimmäisiä kuolonsyöjiä vajaa vuosisata sitten.
Noidat ja velhot tajusivat pian, että heidän elämäntapansa oli varsin ekologinen, sillä taikuus korvasi kokonaan sähkön. Taikamaailmassa ei ollut saastuttavia tehtaita, eikä autojakaan tarvittu, sillä ilmiintymisellä pääsi ihan minne vain halusi. Toisin oli jästien maailmassa. Kuolonsyöjät tajusivat hetkensä tulleen, heidän päätehtävänäänhän oli pitää taikasuvut puhtaina jästiverestä. Voldemortin entiset kannattajaryhmittymät alkoivat levittää salanimiensä takana puhdasta jästien vastaista propagandaa. Jästit saastuttivat elämäntavoillaan koko maapallon, jästien takia ilmasto lämpeni huimaa vauhtia, ilman jästejä mitään ongelmia ilmaston kanssa ei olisi, kaikki jästit tiesivät asiasta, mutteivät tehneet sille yhtään mitään, jatkoivat vain. Perusviesti kuului: jos jästit pyyhkäistiin pois maapallolta, ongelmat ratkeaisivat.
Vaikka taikaministeriössä oltiinkin laiminlyöty pahasti asioita kuolonsyöjien kitkemisen osalta, niin heti sodan jälkeen kuin myöhemminkin, oli verivalpureiden toiminta niin ilmeistä, ettei taikamaailman ylin johto voinut olla tekemättä mitään asialle. Taikaministeri Otto Hornby määräsi viisi valpureiden näkyvää puhehahmoa oikeudenkäyntiin avoimesti jästejä vastaan kiihottavan aineiston levittämisestä. Tapauksesta nousi mellakka. Kaikki Iso-Britannian verivalpurijoukot lähtivät osoittamaan mieltään Lontooseen ja leimasivat episodin taisteluksi sananvapauden rajoittamista vastaan. Mielenosoitukseen osallistujien määrä yllätti taikaministeriön täysin ja herätti syvää epävarmuutta. Kukaan ei ollut osannut odottaa, että heitä tosiaan oli niin paljon. Pidätetyt verivalpurit selvisivät sakoilla, eikä ministeriö uskaltanut enää nousta valpureita vastaan maan kaaokseen luisumisen pelossa.
Suurin osa puhdasverisistä ja sellaisista, jotka eivät olleet tekemisissä jästien kanssa, saivat kuulla vain lehdistön ja kuolonsyöjien näkemyksen ilmastoasiasta. Suurin osa uskoi kaikkia näitä väitteitä. Kuitenkin ne, jotka tunsivat paremmin jästien maailmaa, osasivat erotella totuuden kaiken muun väärän tiedon seasta. Niin kuin me ja meidän perheemme.
Rose Weasley:
Minun äitini Hermione Granger on taustaltaan jästi. Hän on syntynyt perheeseen, jossa molemmat vanhemmat ovat hammaslääkäreitä, mutta saanut silti kutsun Tylypahkaan. Hän on hyvin älykäs nainen ja tyrmistyi suuresti siitä, minkälaista jästivastaisuutta taikamaailmassa ryhdyttiin lietsomaan. Siteemme jästimaailmaan olivat aina olleet vahvat, ja Hermione oli opettanut minua aina näkemään perättömien väitteiden ja kaiken moskan taakse.
Aikuisiän saavutettuani rupesin toimittajaksi lehdelle, jonka tehtävänä oli kertoa noidille ja velhoille totuutta jästeistä sekä välittää oikeaa tietoa sitä, mitä tapahtui taikamaailman ulkopuolella. Olin tavallaan soluttautuneena jästiyhdistyksiin ja katselin, kuinka asioita hoidettiin sillä puolen maailmaa. Lehtemme sai vähitellen paljon kannatusta ja siitä muodostui kuolonsyöjiä – tai verivalpureita – vastustavien äänitorvi. Ajan myötä minä etenin toimittajan virasta Taikaministeriöön.
Agressiivinen joukko verivalpureiden kannattajia ovat pysähtyneet baaritiskille tilaamaan tuliviskiä. Minä mulkoilen heidän suuntaansa vihaisena. Lily koettaa rauhoittaa minua asettamalla kätensä olalleni.
”Älä hillostu, Rose. Heidän kanssaan ei kannata aloittaa mitään kärhämää, usko minua.”
Huokaisen ja tartun hänen käteensä.
”Tiedän. En haluaisi, että tämä iltamme menisi pilalle tuollaisten takia.”
Teddy vilkuilee kelloaan.
”Pitääkö sinun lähteä kotiin?” Lily kysyy.
”Ei mitään kiirettä. Anethe on Victoiren luona hoitamassa Adaa.”
Teddy on jo isoisä, hänen vaimonsa Anethe taas isoäiti. Ajatus tuntuu hurjalta. Muistan vielä, kun Victoire oli pieni lapsi ja Teddy hänen isänsä. Minusta tuntuu, että hän ei ole koskaan ollut se rakastavampi vanhempi. Hän on ollut aina arvaamaton luonne, ja sen Victoirekin on varmasti saanut kokea. Isoisänä hän on tuskin Adallekaan sen vakaampi. Lilylläkin on lapsia, Sean ja Laurentine. Minä en ole koskaan hankkinut jälkikasvua, tällä hetkellä minulla ei ole edes puolisoa. Elämä ja urani on aina vienyt minua mennessään, miehet ovat tulleet vasta sen jälkeen.
Synkeistä tapahtumista seurasi radikaaleja mielipiteitä siitä, mitä seuraavaksi kuuluisi tehdä. Olin edennyt lehtemme päätoimittajaksi, kun taikamaailmaa ravistutti joukko oppineita ja professoreita, jotka olivat edenneet seuraavaan lopputulokseen.
Taikamaaiman ja jästimaailman oli yhdistyttävä.
Ajatus oli täysin ennennäkemätön. Maailmamme olivat eläneet erillään vuosituhansien ajan. Pitäisikö meidän paljastua jossain vaiheessa ja jos pitäisi, olisiko nyt oikea aika? Ensireaktioita olivat tyrmistyminen, selän takana nauraminen ja suurimpana kaikesta - raivo. 'Muistatteko keskiajan noitavainot?' kyseltiin aina. 'Haluatteko, että meidät poltetaan roviolla, muuten tapetaan, vangitaan tai meitä aletaan vainoamaan?'
Ihmisiä pelotti.
Oli totta, että maailmamme olivat niin erilaisia, niin täysin erilaisia, että paljastautuminen ei varmastikaan kävisi ongelmitta. Olin ollut paljon tekemisissä jästien kanssa ja tiesin, että vaikka he olivatkin pohjimmiltaan hyviä ja ystävällisiä, olivat he meidän laillamme ihmisiä. Ihmisluontoon kuului olla epäileväinen ja tuomita kaikki uudet asiat pahoina ja kammottavina. Niin se vain oli.
Oli kuitenkin hyvin todennäiköistä, että maailmamme tulisi ilmi heille ennemmin tai myöhemmin. Jos harkitusti paljastautuminen oli riskialtista, olisi vahingossa huomatuksi tuleminen vielä vaarallisempaa. Näin minä ja monet muutkin ajattelivat. Ja eikös tämä olisi ollut juuri oikea hetki paljastautua, ja tehdä se vielä mahdollisimman turvallisella tavalla; omasta tahdostamme paljon asian riskejä pohdiskeltuamme?
Tutustuin tarkemmin yhdistymistä ehdottaviin ihmisiin. Kävi ilmi, että mielipiteemme ja havaintomme kävivät hyvin yksiin. Päätimme, ettemme luovuta, vaikka vastaanotto ajatukselle olikin ollut kielteinen. Päätimme saada sanamme kuuluville.
Teddy Lupin:
Kahvilan synkeässä tunnelmassa illan hämärtyessä tulen väkisinkin ajatelleeksi lapsenlastani Adaa. Hänellä on juuri nyt kyselyikä. Maailma avautuu hänelle suurena mysteerinä, josta löytyy vaikka mitä ihmeteltävää. Välillä hänen kysymyksensä saavat minunkin kovan sydämeni haikeaksi. Tuntuu, että hän osaa tarttua juuri niihin asioihin, jotka tekevät kipeää. Pienelle lapselle on niin hankala selittää, miksi tämä maailma on juuri sellainen kuin on. Miksi kaikki on jakautunut hyviin ja pahoihin, meihin ja vihollisiin.
Ada on kuitenkin onnellinen, kun saa esittää kysymyksiä jollekin. Minulla ei ole enää ketään, keltä kysellä. Andromeda kuoli, kun olin kaksikymmentäneljävuotias. Remuksesta ja Tonksista ei tarvitse edes puhua.
Verivalpurit ovat siirtyneet pöytään, josta on hyvät näkymät tännepäin. He vilkuilevat aika ajoin suuntaamme. Huomaan, kuinka Rose yrittää piiloutua heidän katseiltaan. Hän on varsin tunnettu henkilö yhdistymistä kannattavien ihmisten puolelta, ja en yhtään ihmettelisi jos verivalpurit tunnistaisivat hänet. Ennen hän kantoi aina mielipiteitään tyylikkäästi, eikä kääntänyt kasvojaan arvostelevien ihmisten edessä. Muistan, kuinka hän kiihkeimpinä aikoinaan joutui pariin nyrkkitappeluunkin. Nyt hän ei kuitenkaan enää halua herättää yhtä paljon huomiota vihollisleirin sisällä. Hänestä on tullut vanhempi, eikä hänessä olisi enää edes vastusta vihaisille, voimakkaille nuorille.
Ajan kuluessa idea yhdistymisestä alkoi jakaa noitia ja velhoja kahtia yhä vahvemmin ja vahvemmin. Yhdistystä kannattavien ympärille muodostui oma puolue, Yhteinen Maailma, jonka toiminnassa Rose oli aktiivisesti mukana. Hän pääsi uurtamisellaan jopa Taikaministeriön jästeinasiainhoitokuntaan, ainoana Yhteisen Maailman kannattajana.
Yhdistymiskeskustelu levisi myös Ison-Britannian ulkopuolelle. Pikkuhiljaa se alkoi tavoittaa noitia ja velhoja ympäri maailmaa. Yhteisen Maailman tapaisia yhdistyksiä ja puolueita alkoi muodostua muihinkin maihin. Voimakkainta kannatus yhdistymiselle oli kehitysmaissa, joiden viimeisien vuosien aikana huimasti kasvanut teollisuus ei ollut vielä niin kehittynyttä. Se oli ymmärrettävää, sillä sikäläiset tehtaat eivät olleet yhtään niin energiatehokkaita, kuin vanhojen teollisuusmaiden. Vuonna 2039 tehtiin kaikkien maailman taikakansojen välillä sopimus, jonka mukaan yksi maa ei saisi yksinään paljastautua jästeille. Jos muuri jästien ja meidän välillä rikottaisiin, se tehtäisiin harkitusti yhteisellä päätöksellä.
Ristiriidat johtivat jopa sisällissotiin taikaväestön keskuudessa. Verisin näistä koettiin Chilessä vuonna 2049, jolloin suuri tsunami iski maan etelärannikolle hävittäen monia kyliä ja tappaen kymmenentuhatta ihmistä. Yhdistymistä kannattavat noidat ja velhot järjestivät mielenosoituksia ja suuria protesteja uhrien auttamisen ja tulevaisuuden katastrofien ehkäisemisen puolesta. He vaativat, että näitä ihmisiä tuli auttaa tehokkaasti taikuudella, sillä se olisi nopea apukeino loukkaantuneille ja nälänhädässä oleville. Epätoivoisimmat olivat jo melkein menossa auttamaan uhreja taikasauvat ojossa, kunnes paikallinen taikaministeriö tukahdutti protestit voimalla. Kiihkeimmät mielenosoittajat ja 'taikayhteisön turvallisuutta uhkaavat ihmiset' heitettiin vankilaan tai tapettiin. Tästä alkoi Chilen taikayhteisön sisällissota, joka kesti kolme kuukautta, ja jonka aikana tapettiin 11 000 ihmistä.
Muualla maailmassa tilanne ei ollut yhtään sen parempi. Niin jästejä, kuin noitia ja velhojakin, jouduttiin evakuoimaan pois kotipaikkakunniltaan, jotka olivat vaarassa joutua veden alle. Chilen tapahtumat eivät jääneet siis ainoiksi veriteoiksi taikamaailmassa. Samankaltaisia yhteenottoja nähtiin Puolassa 2057 ja Venäjällä 2059, niihin kuitenkaan nyt sen enempää syventymättä.
Rosea alkaa ahdistaa verivalpureiden tuijotus ja hän päättää mennä baaritiskille tilaamaan kaikille vielä yhdet kierrokset. Samassa pitkä mies nousee valpureiden pöydästä suuntanaan myöskin samainen tiski.
”Kolme tuoppia kermakaljaa, kiitos”, Rose huikkaa hermostuneena kahvilamestarille huomatessaan miehen lähestyvän. Mies tiskin takana ei kuitenkaan ennätä edes nostaa kolpakkoja hanan alle, kun valpuri on jo avannut suunsa.
”Jahas, jahas”, hän sanoo niin, että me pystymme kuulemaan kaiken pöytään saakka. ”Vai on jästiennussija Weasleykin uskaltanut tulla tällaiseen paikkaan rahvaan keskelle?”
”Pitäisiköhän mennä väliin?” mutisen Lilylle, joka pudistaa pelokkaana päätään.
”Odotetaan hetki, katsotaan miten tilanne kehittyy. Lähdetään pois täältä, ellei mies peräänny.”
Rose näyttää empivän hetken, miettivän kannattaisiko hänen olla hiljaa ja perääntyä, vaiko antaa terävän kielensä laulaa. Hän ei tee kumpaakaan vaan jää vain paikoilleen tuijottamaan miestä järkähtämättömästi silmiin.
”Minä ja ystäväni emme pidä tuollaisista kavaltajista niin kuin sinä. Uskon, että kukaan muukaan täällä ei pidä”, miehen ääni nousee voimakkaammaksi, ”eikös niin?!”
Kahvilan nurkasta kuuluu pari kannattavaa ääntä. Muut ovat vaiti.
”Rauhoitutaanpas nyt”, sanoo kahvilamestari ja iskee kolpakot pöytään. ”Hyvä herra, pyydän teitä poistumaan, jos ette osaa käyttäytyä.”
Mies mulkaisee raivokkaasti kahvilamestaria ja mutisee Roselle jotain. Serkkuni laskee katseensa ensimmäistä kertaa keskustelun aikana.
”Ei, me voimme lähteä”, hän sanoo ja viittaa meitä poistumaan.
Ulkona myrskyävä tuuli puhaltaa suoraan päin kasvojamme, kun astumme ovesta ulos.
”Mitä hän sanoi sinulle?” Lily kysyi.
”Uhkasi hajoittaa koko paikan, jos emme lähde.”
”Mikä kusipää”, kommentoin.
Tunnen serkkuni todellakin sen verran hyvin tietääkseni, että ennen hän ei olisi alistunut kuuntelemaan moisia uhkauksia. En olisi kyllä minäkään. Aika on kuitenkin kulunut ja tehnyt meistä tällaisia, nöyriä ja alistuvaisia. Toivon, että sama ei näkyisi Rosen politiikassa. Sillä tiedän, että sisulla ja sinnikkyydellä hän saattaa jopa saada jotakin aikaan. Tietenkin hän on vain yksi ihminen, ja hyvin harvoin yhden ihmisen tekemisillä on vaikutusta mihinkään maailmanlaajuiseen. Ainakin hän uskoo siihen mitä on tekemässä, vaikka minusta menetimme toivomme jo kauan sitten.
”Mihin tämä maailma on oikein menossa”, Lily huokaa pettyneenä. Sitä kun kukaan ei tiedä.
Nykyään sanotaan, että on lottovoitto syntyä velhoksi tai noidaksi. Silloin tietää, ettei tarvitse tuntea vastuuta, voi vain kuitata kaikki sanomalla, että ne muut tuhoavat enemmän. Ja se on lystikästä, ihan helvetin lystikästä. Tuntuisi rehellisesti paremmalta, jos pystyisi syyttämään itseään. Nyt voi vain osoittaa sormella muita ja tuntea vihaa siitä, etteivät he koskaan tajunneet tehdä toisin.
