Nimi: Talviyön Tanssiinkutsu,
Ikäraja: sallittu - K-7
Kirjoittaja: Daraganyan
Tyylilaji:fantasia, angst
Betalukija:Lucibel
Yhteenveto: Sillä yöllä oli aikojen saatossa ollut monta nimeä; siitä oli puhuttu monella tavalla. Se oli Talviyön Tanssiinkutsu, Usvayö, se oli Syksyn kuolema ja Talven syntymä. Se oli kohtalon ja sattuman taistelu, se oli mahdollisen ja mahdottoman välinen kiista.
Kirjoittajan sana: Kirjoitettu kirjoitusfoorumi Kuutamon kirjoituskilpailuun.
***
Syysillan aurinko laski hiljalleen vuorenhuippujen ja ruskan väreissä hehkuvien puunlatvojen taakse. Aurinko oli laskenut aikaisin. Sinä päivänä se laski aina aikaisin, se yö oli aina pitkä. Sillä yöllä oli aikojen saatossa ollut monta nimeä; siitä oli puhuttu monella tavalla. Se oli Talviyön Tanssiinkutsu, Usvayö, se oli Syksyn kuolema ja Talven syntymä. Se oli kohtalon ja sattuman taistelu, se oli mahdollisen ja mahdottoman välinen kiista.
Ja jokaisena vuotena, tuona yönä, astui Daearenin kuningaskunnan miekkaprinssi
Derianin metsään. Kukaan ei tiennyt mitä hän siellä kohtaisi. Kuningas tiesi, mutta ei koskaan kertonut. Silti kaikki tiesivät jotakin; sillä muutoin kuin sinä yönä, siltä yhdeltä ihmiseltä, metsään astuminen oli kielletty. Jos joku astui sinne tuota käskyä uhmaten, minä tahansa päivänä, tämä ei tullut takaisin. Usvayönä metsä oli aavemainen. Vaikka kaikkialla muualla yö olisi ollut kirkas ja selkeä, Derianin metsää ympäröi sumu ja sen puiden varjot olivat syvät ja pimeät.
Mustat hiukset heilahtelivat Ashurin ympärillä kylmän pohjoistuulen riepottaessa niitä. Hän käveli pitkin askelin kaupungin pimenevien katujen läpi. Kauppojen ovilla seisoi ihmisiä, osa istui parvekkeiden kaiteilla, lapset leikkivät kaduilla. Mutta Ashurin kävellessä heidän ohitseen he eivät enää liikkuneet tai puhuneet. Miehet kumarsivat syvään kunnioitus katseessaan, naiset taivuttivat polvensa niiaukseen kyyneleet silmissään. Lapset väistivät peloissaan hänen tieltään. Tummansinisen kaavun leveät hihat olivat repeilleet, perässä liehuva viitta rikkinäinen ja kulunut. Siitä huolimatta jokainen kadulla tunsi nuoren miehen, joka ei ollut nähnyt enempää kuin kuusitoista talvea.
Kuudessatoista talvessa hän oli ehtinyt nähdä neljän vanhemman veljensä kuoleman. He olivat kuolleet usvayönä, he eivät olleet palanneet metsästä. Ashurin olisi pakko palata, sillä hänellä ei ollut veljeä eikä kuninkaalla enää kuningatartaan. Pelko kahlitsi pojan sydäntä. Hän käveli kaupungin portille ja otti vastaan hänelle tarjotun hevosen, nousten sen selkään. Ori oli yhtä musta kuin alkava yö ja maanpintaan heittyneet varjot. Poika ei kysynyt ratsunsa nimeä, ei halunnut tietää, kenen sielun tuhoaisi omansa rinnalla tuossa metsässä.
Varjot pitenivät auringon laskeutuessa. Ashur painoi kevyesti jalkansa hevosen kylkiin ja laukkasi kohti metsää. Laukkasi kohti oletettua kuolemaansa. Vartijat sulkivat kaupungin portit vasta kun musta hevonen ja laiha, yksinäinen poika olivat kadonneet usvaan.
~
Ashur nousi alas ratsunsa selästä. Hän itki hiljaa, mutta jos joku olisi kysynyt, hän olisi väittänyt sen johtuvan laukan tuottamasta ilmavirrasta. Poika ei itkenyt omaa kuolemaansa tai kohtaloaan, vaan kansansa kuolemaa. Sillä jos hän kuolisi, koko Daearenin kaupunki kuolisi hiljaa, vaipuisi unohdukseen ja katoaisi. Hänen isänsä ei eläisi enää kauaa, eikä valtaistuimella koskaan istuisi kuningasta joka oli astunut metsään ja palannut sieltä. Ashur sanoi hiljaa hevoselleen: ”Mene kotiin, ystäväni. Mene kotiin ja elä.”
Syvään huokaisten nuorin miekkaprinssi astui askeleen eteenpäin. Astui metsän reunan yli, ensimmäisen puun oksien alle. Varjot ympäröivät hänet, kätkivät hänet sisäänsä. Ashur odotti silmiensä tottuvan metsän pimeyteen ennen kuin astui jälleen eteenpäin. Hän käveli eteenpäin suurten kuusten keskellä. Metsä näytti ulkoapäin tiheältä, mutta siellä oli helppo kävellä. Polku, jota Ashur huomaamattaan seurasi, johti aina syvemmälle metsään.
Poika alkoi juosta, ensin rauhallisesti, sitten nopeammin. Hän pakeni ääniä, jotka luuli kuulevansa ja hahmoja, joita näki metsässä, mutta kääntyessään katsomaan uudelleen, ne olivat kadonneet. Äänet kutsuivat häntä, kutsuivat häntä liittymään veljiensä seuraan.
Tule, tule mukaani. Kuoleman enkeli lentää pääsi yli. Lennä, poika, lennä luoksemme. Veljesi tulevat sinua vastaan. Lennä. Enkeli näyttää tietä, enkeli jolla on mustat siivet. Nouse ylös ja lennä, kohota siipesi. Veljesi ovat sinua vastassa.
~
Askeleet pysähtyivät. Polku loppui. Korkeat puut jäivät taakse, varjoja ei enää näkynyt, usva oli poissa. Ashur saattoi nähdä hopeanhohtoiset hahmot selkeästi edessään. Sulavat, upeat liikkeet, tassut jotka eivät edes koskettaneet maata. Kullanhohtoiset silmät, jotka hehkuivat vanhaa viisautta. Hän hengähti ihastuksesta ja toivoi pian että olisi ollut hiljaa, sillä aukion jokainen, varjomainen susi katsoi suoraan häneen noilla läpitunkevilla, hehkuvilla silmillään.
Suurin niistä käveli lähemmäs. Se ei murissut eikä paljastanut hampaitaan, vain käveli. Ashur otti askeleen sitä kohti. Jokin ääni hänen mielessään sanoi:” Ei sitä. Nimi. Rigeliä.” He katsoivat toisiaan silmiin. Susi ja poika. Poika ei tuntenut pelkoa, niin kuin oli luullut tuntevansa. Hän ihaili, kunnioitti. Pojan kasvoille nousi tyyni, rauhallinen hymy ja hän kumarsi syvään susille edessään. Noustessaan hän näki vanhan sudenkin kumartaneen. Kun susi - Rigel - nousi aukion jokainen susi kohotti kuononsa kohti taivaalle noussutta täysikuuta ja ulvoi. Poika ulvoi heidän kanssaan.
Tuo ääni oli kuin tanssiinkutsu. Kun se haipui pois, sudet jatkoivat taas juoksuaan. Tällä kertaa Ashur juoksi heidän kanssaan, juoksi Derianin metsän poluilla kunnes kuu väisti auringon tieltä. Silloin Rigel pysähtyi ja katsoi häntä läpitunkevilla kultaisilla silmillään. Ashur mietti hetken, eikä ymmärtänyt. Miksi johtaja pysäytti metsästyksen, mikseivät sudet enää juosseet.
Sitten hän ymmärsi. Aamu oli koittanut, hänen oli aika palata. Ihmisen muistot, miekkaprinssin muistot, palasivat hänen ajatuksiinsa. Susi hymyili hänelle omalla tavallaan. Ashur katsoi susia kaipaavasti. Silloin johtava susi kumarsi hänelle jälleen, koko muun lauman seuratessa sen liikettä. Myös poika kumarsi niille. Sitten hän käänsi hiljalleen selkänsä ja astui muutaman askeleen, jääden hetkeksi aivan metsän laitaan seisomaan ja katsomaan susia.
Aurinko kiipesi taivaalle. Länsituuli puhalsi lämpimänä ja pehmeänä metsän reunassa, juuri ja juuri metsässä, seisovan Ashurin kasvoille. Ja länsituulen puhaltaessa sudet katosivat. Niiden hopeiset muodot sulautuivat metsään, ne katosivat länsituulen mukana lentämään kuusien oksistoissa.
Ashur hymyili ja astui ulos metsästä, ensimmäisenä tuosta veljessarjasta. Hän käveli hiljalleen takaisin Daearenin kaupunkiin kohdatakseen kansansa, jonka kuningas hänestä tulisi. Pysähtyessään juomaan hän näki lammesta heijastuvan kuvansa. Katsoessaan itseään hän kohtasi kultaisten silmien katseen. Mustissa, vyötäisille ulottuvissa hiuksissa oli yksi kalpea, hopeinen raita. Poika hymyili hiljaa, joi, ja jatkoi kävelemistään.
~
Myöhemmin, monia sukupolvia sen jälkeen, kerrottiin edelleen lapsille tuona yönä, syyspäiväntasauksen aikaan, tarinaa siitä kuinka Darianin metsässä elivät kaikki kuolleet kuninkaat. Sanottiin, että jos kuunteli länsituulta syyspäiväntasauksen iltana, saattoi kuulla susien ulvonnan. Vanhojen kuninkaiden ulvonnan.
