Author: Siperia
Pairing: minä/sinä
Rating: S
Genre: angst, tajunnanvirta
Disclaimer: joo minun.
Warnings: pilkutonta ja virheellistä kielioppia tarkoituksella, ellet kestä, älä lue.
A/N: Nykyään rakastan tekstejäni, vaikken pitäisi niistä yhtään. Tämä on tunnearvokas. Ja kommentteja toivon niin kuin aina, vaikka... no, ehkä vielä joskus onnistaa ja sellaisia saankin.
***
Minä menen metsään kävelemään etkä sinä ole siellä, metsässä on koivujen paljaat rungot ja siniset varjot hangella, kesällä varjot sulavat pois ja on musta maa ja kultainen valo, automaattisesti kysyttäessä kerron pitäväni kesästä mutta kumpi niistä oikeasti on kauniimpi, kysyisin itseltäni jos jaksaisin. Mutta on helpompi antaa itsestäänselvyyksien olla itsestäänselvyyksiä, olen epäreilu enkä tarpeeksi suuri moittiakseni.
Taivas on musta eikä musta kuitenkaan, se on vain liian kaukana jotta väriä erottaisi, kukaan ei tietäisi vaikka taivas putoaisi niskaamme nyt, sillä se on kaukana. Mustat koivunoksat eivät erotu mustaa taivasta vasten, ne näkyvät vain peittäessään tähtiä. Se tapa valehtelee, sillä tähdet ovat harvassa tänä yönä, ne ovat väsyneitä, koska ei niistä ole tällaista mustaa valaisemaan. Ei niitä voi moittia, ei kukaan voisi jaksaa, paitsi aurinko, mutta aurinko on kirkas ja terävä ja kylmä ja se ulottuu liian lähelle, liian joka paikkaan.
Tähdet eivät riitä valaisemaan taivasta ympärillään vähääkään, eivätkä mustia koivunoksia, ne pysyvät yhtä mustina, mutta hangen ne maalaavat siniseksi. Ihminen elää nopeasti ja siksi kaikki näyttää niin hitaalta, sininen säilyy hangessa ihailtavana tai pelättävänä utuisuudessaan, ikiaikaisen mielestä se olisi juuri ja juuri erotettava välähdys. Välähdykset ovat pelottavia, mikään ei saa tapahtua äkkiä, ja siksi ehkä ikiaikaiset pelkäävät enemmän. Enemmän pelkäävä voi olla rohkeampi, mutta varmaksi sitä ei voi sanoa, kaikki riippuu siitä, kuinka pelkonsa kohtaa.
Yöperhoset elävät hetken verran ja yhden perhosen mielestä elämä on lempeäsateinen, toisen mielestä yhtä myrskytuulta, yöperhoset ovat keijunsieluja etkö tiennyt, siksi ne kaikki väittävät, ettei keijuja ole. Yöperhoset ovat rumia ja inhottavia kun ne tulevat taloon sisään ja lepattavat lamppua vasten.
Huomaan valehdelleeni sillä eivät koivunoksat ole mustia kokonaan, ne kimaltavat, lumi sataa hiljalleen ja kimaltaa kimaltaa, mutta kimallus ei ole sinistä, sininen on vaativa väri eikä mahdu. Sininen vaatii koko taivaan tai koko lumisen maan tai vähintään äidin valtavan esiliinan. Kimallus ei ole minkään väristä ja silti se täällä erottuu eniten, minä en tiedä enkä ymmärrä ja käännän katseeni pois. Mustissa oksissa kimaltaa, mustissa oksissa taivasta vasten.
Minä en tahtoisi kävellä, sillä jätän jalanjälkiä, jäljet sitovat minut liikaa maahan ja kertovat minusta ja olemassaolostani, vaikka minä tahdon sydänpiilon sinisessä metsässä. On pakko kävellä ja vihaan jalanjälkiä, mutta lumi peittää jäljet nopeasti ja tekee niistä ensin keveitä painalluksia harsohangessa, metsänhengen tanssikengät. Lumi naamioi minut, lumi on minun katala ystäväni, sulkee minut metsän peittoon ja antaa sen mitä tahdon, mutta se ei ole hyväksi. Koskaan ei ole hyväksi se mitä tahdon, en koskaan tahdo sitä, mikä on hyväksi, sama on sinun kanssasi, typerys. Sinä pidät minusta liikaa, tahdot liikaa hyvää minulle.
Sydänmetsän keskellä ei saa ajatella sinua, muistan sen liian myöhään ja sinä olet siellä, kullanmusta kesäpäivä iskee minun taikatalveeni ja kimalteeni alkaa sulaa, minä en tahdo tätä en tahdo.
Ja minä teen sen päättämättä vannomatta ajattelematta ehtimättä mitään niistä, minä teen sen ainoana vaihtoehtona ja sitä se oikeastaan onkin, vaikket sinä koskaan ymmärrä. Hetkessä murskaan ymmärryksesi ja huolenpitosi ja kaiken, teen pahaa sinulle mutta enemmän itselleni ja se
lohduttaa kierolla tavalla, minä sulan mukana ja haihdun harmaalle taivaalle ennen kuin maalaat sen päiväksi, lämpimäksi ja niin olen poissa sinulta ja sinä olet poissa minulta,
tarpeeksi kauas karattuani en tiedä kumpi meistä sen päätti, eikä sillä ole merkitystä. Sinä veit minun talveni, minä vein sinulta itseni, enkä tehnyt sitä kostoksi vaan sinun parhaaksesi, koska niinhän sinäkin tahdoit. Yhteiseksi hyväksi muistathan.
