Nimi: Sateenkaarityttö
Kirjoittaja: Jeeetu
Beta: Swizzy
Ikäraja: k-11
Genre: angst
Päähenkilö: Sateenkaarityttö
Disclaimer: omistan kaiken muun, paitsi
kuvanSummary: “Hän ei saa ajatella sitä, mutta hän ajattelee sitä koko ajan, on mahdotonta olla ajattelematta, täysin mahdotonta.”Haasteet: kuva, enemmän kuin tuhat sanaa
Sinistä, pinkkiä, keltaista, vihreää hiuksissa, sydänkoru kaulassa, kultaista luomiväriä, värikkäät rannerenkaat, vaaleanpunaista kynsilakkaa, Sateenkaarityttö. Olisi luullut, että hän on iloinen, mutta hän ei ole. Hän suree, kaipaa, odottaa jotain. Käsi poskella, ajatukset harhailevat, ne pyörivät kuin vuoristoradassa. Olisi luullut, että Sateenkaarityttö osaa ajatella vain iloisia hymyjä ja aurinkoisia asioita, mutta niin ei ole. Sateenkaarityttö ajattelee vain surua, sotaa, hävitystä.
Sateenkaarityttö on kokenut jotain sellaista, jotain kauheaa, mitä kukaan toinen ei ikinä tulisi kokemaan. Hän oli ollut siellä, hän oli kokenut sen, hän joutuisi kestämään sen seurauksia joka ikinen päivä. Hän ei koskaan unohtaisi.
Olisi luullut, että menneisyytensä takia hän ei kestäisi nähdä värejä, mutta hän piti niistä. Hän ei ehkä ikinä pystyisi tuntemaan onnea, mutta hän ei halunnut näyttää sitä. Hän haluaa tuntea toivoa, mutta hän ei pysty. Hän haluaa muiden luulevan, että hän tuntee toivoa. Siitä on liian kauan, se on liian kamalaa.
Aseet paukkuvat, kuuluu juoksuaskeleita, sotilaat marssivat. Joku huutaa jotain, mutta Sateenkaarityttö ei saa sanoista selvää. Kaikkialla on paniikkia, ihmiset kiljuvat tuskissaan, kaikkialla näkyy verta.
Sitten hän on taas turvassa omassa huoneessaan, keltainen toppi päällään, poissa sieltä, missä häntä kaivattaisiin. Ajatukset vaeltelevat, ne eivät pysy kauaa samassa paikassa. Hän ei pääse takaisin, hän ei pysty lähtemään. Häntä ei päästetä. Hän saattaa vain murehtia, katsoa ikkunasta ulos.
Hän tuijottaa lattiaa, yrittää unohtaa. Hän yrittää ajatella, että hänellä on aina ollut värikkäät hiukset, että hänellä on aina ollut sydänkaulakoru, että hän osaa ajatella vain onnellisia ajatuksia, että kaikilla ihmisillä on hyvä olla, ettei maailmassa ole murhetta, nälänhätää, ei sotaa, ei ainaista pelkoa tulla tapetuksi.
Sateenkaarityttö laittaa kajaalia joka päivä kulmiinsa, meikkaa itsensä nätiksi.
“Olen kaunis”, hän vakuuttaa peilikuvalleen ja huokaisee. Sateenkaarityttö esittää, että toinen tulee vielä joskus, että tämä on vain väliaikainen ero, vaikka hän ei oikeastaan saisi muistella koko asiaa, mutta hänen on pakko.
Sateenkaarityttö ei välitä uutisista, hän ei halua kuulla television vääristämää kuvaa tapahtumista. Hän ei halua tuntea epätoivoa, hän ei halua ajatella niitä toisia, hän ei halua toivoa toisten puolesta, sillä toivoa ei enää ole. On vain tuskaa.
Vielä yksi varpaankynsi, sitten on valmista. Nyt ne ovat pinkkejä, sopivat yhteen hiuksien kanssa. Lakkaus on tarkkaa, siinä ei voi keskittyä mihinkään muuhun. Sateenkaarityttö yrittää hymyillä, kynsistä loistaa takaisin vain ruma irvistys. Ei onnistu, ei enää, ei, vaikka näyttelisi kuinka paljon. Pakko on silti yrittää miellyttää toisia, yrittää helpottaa toisien taakkaa.
Sateenkaarityttö vilkaisee pöydälle. Hän asuu yksin, toiset eivät päässeet pois. He eivät tienneet, että Sateenkaarityttö pääsi pois, he olivat jo ehtineet mennä toiselle puolelle. Sateenkaaritytöllä ei ole uudessa maailmassa ketään, kuka hänestä välittäisi, hänellä on yksin ajatuksiensa kanssa. Sateenkaarityttö ei käy koulua, hän ei halua olla kosketuksissa ulkomaailmaan. Silti hän yrittää lohduttaa toisia pukeutumalla väreihin, antaa heille toivoa, vaikka sitä ei enää ole. Hän haluaa ajatella, ettei ole yksin, Hän haluaa toivoa, hän ajattelee, että värit auttaisivat siinä asiassa, saisivat paremmalle mielelle. Pöydällä on iloisenkirjava pöytäliina ja ruusukimppu viemässä masennusta loitolle.
Värit alkavat haalistua, hiukset pitää värjätä uudestaan, ettei musta pilkistä esiin, ettei se muistuta Sateenkaarityttöä sodasta ja nälästä, että Sateenkaarityttö luulisi maailman olevan hyvä, että hän käyttäytyisi Sateenkaaritytön tavoin.
Joskus ikkunasta näkyy sateenkaari, se kaartuu Sateenkaaritytön talon ylle. Jotkut sanovat, että sateenkaaren päästä löytyisi aarre. Sateenkaarityttö ei usko siihen, hänestä se on tarua, niin kuin kaikki tarinat, joilla on onnellinen loppu.
Pienenä tyttönä Sateenkaarityttö oli vielä uskonut tarinoihin ja myytteihin, hän oli rakastanut niitä, hän oli rakastanut niiden kuuntelemista nuotion äärellä. Sitten tapahtui se, mitä kaikki pelkäsivät. Sateenkaarityttö ei uskonut enää, ei ole enää mitään syytä uskoa, jos kaikki on mennyttä.
Ainoat asiat, johon Sateenkaarityttö enää voi luottaa, ovat värit ja muut elottomat asiat. Ne eivät osaa ajatella, ne eivät voi luvata mitään, ne eivät voi pettää ketään. Niitä voi rakastaa, ne eivät koskaan hylkää, ne eivät lähde pois, kun niitä eniten kaipaa.
Mustaa Sateenkaarityttö vihaa. Musta merkitsee pelkoa, turvattomuutta, hätää, musta merkitsee turvattomuutta, tuntematonta. Ikinä ei kannata ottaa riskiä, ajattelee Sateenkaarityttö.
Sateenkaarityttö ei uskaltanut astua edes ovesta, ellei ole aivan pakko. Ulkona on värikästä, mutta siellä on myös tummaa, paljon mustia aukkoja, pusikoita, joissa voi olla ihmisiä vaanimassa. Sateenkaarityttö pelkää, että joku löytää hänet, että joku palauttaa hänet takaisin, että he satuttavat häntä, sillä vieläkin hän pelkää kuolemaa.
Päivät kuluvat hitaasti, sekunti sekunnilta, minuutti minuutilta, tunti tunnilla. Sateenkaarityttö ei liikahda, ei syö, ei tee mitään. Hän vain istuu ja odottaa, odottaa jotakin, jotakin merkkiä, jota ei tule. Hän pudistaa päätään, vaipuu ajatuksiinsa. Se ei auta mitään, se vain satuttaa. Sateenkaarityttö yrittää olla ajattelematta mitään.
Sateenkaarityttö nostaa päätänsä ja vilkaisee oveen. Kukaan ei koputa, ei ole koputtanut kertaakaan. Sateenkaarityttö näkee ikkunasta poliiseja, poliisit eivät näe häntä. Hän on turvassa, mutta hän on menettänyt kaiken.
Sateenkaaritytöllä ei ole muuta omaisuutta kuin vaatteet päällään ja muutama kaluste asunnossaan, hän ei tarvitse muuta. Hän tarvitsee rakkautta, mutta se on kiellettyä, se on mahdotonta, hän ei pysty enää rakastamaan ketään, hän voi vain kaivata, vaikka hän ei halua.
Sateenkaaritytön ajatukset ovat jossain kaukana, toisessa maassa, nälän ja sorron keskellä, siellä missä ne vähiten saavat olla.
Ovi avautuu. Tulija on noin kolmekymmenvuotias mies, hänellä on virallisen näköinen asu. Sateenkaarityttö nousee, tulee miestä vastaan. Mies kysyy jotain, Sateenkaarityttö alkaa itkeä. Pian mies on poissa, mutta hän on ottanut jotain, jotain, mitä Sateenkaarityttö rakastaa, eikä sitä saa enää koskaan takaisin. Sateenkaaritytön sydän särkyy, eikä kenelläkään ole lankaa, jolla sen voisi parsia.
Jos Sateenkaarityttö kuolisi, hän ehkä pääsisi heidän luokseen, hänen luokseen. Sateenkaarityttö ei halunnut ottaa riskiä, ehkä hän joutuisikin helvettiin, ehkä he eivät voisi olla siltikään yhdessä, vaikka hän pääsisikin taivaaseen. Heidät oli erotettu iäksi, Sateenkaarityttö tiesi sen. Hänen täytyi kitua, elää säästöliekillä. Hänellä ei koskaan tulisi olemaan niin hauskaa, kun joskus oli ollut.
Muisto liikuttaa Sateenkaarityttöä, hänen silmänsä kostuvat. Sateenkaarityttö nousee, alkaa kävellä ympyrää, yrittää koota ajatuksiaan. Hän ei saa ajatella sitä, mutta hän ajattelee sitä koko ajan, on mahdotonta olla ajattelematta, täysin mahdotonta.
Sydänkoru on oikeastaan medaljonki, muisto eräältä. Siellä on pieni kuva, kuvassa on kaksi teini-ikäistä tyttöä. He virnistävät leveästi kameralle, pitävät toisiaan kädestä. Tytöillä on tumma iho ja mustat hiukset, vaatteina riepuja. Maisema on ankea, sitä ei kuitenkaan huomaa. Toinen tytöistä oli Sateenkaarityttö, toinen oli vieras. Kuva on muutaman vuoden vanha, Sateenkaarityttö on saanut sen medaljongin kanssa kuvan toiselta tytöltä, tytöltä jota hän oli rakastanut enemmän kuin omaa elämäänsä. Nyt oli jäljellä vain muistoja, kaikki on mennyttä, jäljellä oli vain riekaleita, lisää muistoja, jotka piti unohtaa.
