Title: Oletko koskaan?
Author: Jennie
Rating: S
Genre: Angst enimmäkseen.
Päähenkilöt: Ron, Fred ja muut Weasleyt.
Disclaimer: Hahmot ovat J.K Rowlingnin luomia, joten en omista heitä. Kappale ei myöskään kuulu minulle. En saa tästä korvausta.
Summary: Oletko koskaan menettänyt sinulle tärkeää ihmistä? Jota et voi koskaan saada takaisin. Minä olen.Haasteet: FF10, aiheella Weasleyn suku, sana Liikaa.
Älyttömät otsikot -haaste. Tämä ficci tuli tähän haasteeseen mukaan puolivahingossa. Huomasinkin, että tuohan sopii tähän oikein hyvin.
Yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa -haaste,
tällä kuvalla.
A/N: Aloin kirjoittamaan tätä ficciä kuvahaasteeseen sekä FF10, kunnes huomasin, että hetkinen tämähän sopii täydellisesti myös tuohon Ilen pitämään otsikkohaasteeseen, joten miksipäs ei, yhdistin tämän siihen.
Tämä on Ronin PoV. Kertokaa mitä mieltä olette.
Oletko koskaan?Oletko koskaan menettänyt sinulle tärkeää ihmistä? Jota et voi koskaan saada takaisin.
Minä olen.
Ensin menetin isoisäni. Olin neljävuotias. En muista kovinkaan paljon tapahtuneesta. Isoisäni kuitenkin muistan. Hänellä oli ryppyinen otsa ja leveä hymy. Hän aina antoi karkkia, kun meni syliin, ja kuiskasi usein korvaan: ”Sinä olet ritari.” Muistelisin, että rakastin häntä paljon.
Sitten kului monta vuotta. Monta vuotta ilman menetyksiä tai edes surua. Kunnes menetin isoveljeni.
Ei hän kuollut, kuten isoisäni. Vaan hän lähti pois. Suuttui, kyllästyi, sai tarpeekseen. Otti ja lähti. Olin vihainen. En voinut uskoa, että kukaan tekisi omalle perheelleen noin. Kieltäidyin edes ajattelemasta häntä. Kielsin, että hän edes kuului perheeseen ja suljin mielestäni sen asian, että hän oli minun veljeni.
Kuitenkin järkiin palattuaan, hän tuli takaisin. Monta kertaa sitä ennen olin kuvitellut, että jos hän palaa, en voisi edelleenkään antaa anteeksi mitä hän teki meille. Mutta kyllä minä annoin. En jaksanut enää kantaa kaunaa. Weasleyt eivät muistele menneitä, niin kuin äitini aina sanoo. Annoin anteeksi ja elämä jatkui. Sillä kyllähän minä häntä rakastan.
Juuri kun olin saanut yhden isoveljen takaisin, menetin toisen.
Ja tällä kertaa lopullisesti. Kuten isoisäni.
En muista siitä päivästä melkein mitään. Liian paljon tapahtumia, liian paljon taisteluja, liian paljon verta ja tuskaa. Haluankin unohtaa sen päivän. En halua muistella. Se sattuu liikaa.
Äitini joutui perumaan puheensa. Weasleyt muistelevat menneitä, koska mitään muuta meillä ei ole.
Muistan sen kesäkuisen illan. Seisoimme Fredin kanssa keinun vieressä ja tappelimme kumpi saa keinua seuraavaksi. Fred halusi vain isotella. Minä halusin vain keinua.
Jossain vaiheessa tappelua, Fredin nyrkki osui minua silmäkulmaan. Siitä tuli verta. Fred säikähti ja minä säikähdin. Emme uskaltaneet kumminkaan juosta äidin luo, sillä samalla meidän olisi pitänyt kertoa miten olin saanut sen haavan.
Veren ja kyynelten sekoittuessa yhteen poskillani, Fred antoi minun päästä keinuun.
Sillä hetkellä luulin olevani kiitollisempi Fredille, kuin koskaan tulisin olemaan.
Hautajaisten aamuna tajusin, että juuri silloin olin vielä kiitollisempi.
Kiitollinen siitä, että olin tuntenut Fredin.
