Kirjoittaja: Pörrö
Paritus: Minäkertoja/poika
Ikäraja: Sallittu
Genre: Fluffyahan tämä taitaa olla, one-shot
Disclaimer: Hahmot ja teksti minun
Summary: Kuinka vaikeaa rakkaistaan onkaan erota.
A/N Kirjoitin tämän joskus kesällä 06, istuessani mökin pihassa. Ensimmäinen ikinä julkaisemani teksti, tämä on julkaistu joskus syksyllä 06 silloisilla kotisivuillani, kyseisiä kotisivuja ei enää ole olemassa. Muutaman lauserakenteen muokkasin lukiessani tekstiä tänään läpi.
Ajattelin kuitenkin julkaista tämän uudelleen, kun en ole tästä ikinä kunnollista palautetta saanut.
---------------------
Haikeat hyvästit
Tuuli pyöritti hiuksiani. "Minä rakastan sinua", sanoin yhä katsellen järven vastarannalla siintävää metsää. Vieressäni istuva poika käänsi päänsä, jotta hän saattoi katsoa minun kyynelten kostuttamia kasvojani. "Minäkin rakastan sinua, mutta minun on pakko lähteä. Äiti ei anna minun muuttaa kummieni luo pysyvästi”, poika sanoi ja hänenkin poskelleen vierähti kyyneliä. Pyyhin kyyneleet pojan kasvoilta ja katsoin suoraan hänen kauniisiin syvänmerensinisiin silmiinsä ja kysyin: ”Etkö voisi jäädä edes joksikin aikaa, kun koulutkaan eivät ala vielä?” Poika oli hetken hiljaa, ennen kuin vastasi: ”Äidin mielestä minun on hyvä mennä hänen kanssaan kotiin, että osaan ensi kesänä tulla yksin tänne.” ”Mut...” Aloitin, mutta tyydyin huokaisemaan. Poika pyyhki kyyneleeni ja auttoi minut ylös maasta.
Tuuli yltyi kovemmaksi ja minua alkoi paleltaa. Poika halasi minua ja minä jo hetken luulin, että tuuli muuttui lämpimäksi, mutta ei se muuttunut. Poika otti taskustaan rypistyneen paperinpalan, johon hän oli kirjoittanut jotakin. Hän antoi paperin minulle ja sanoi: ”Soita minulle heti, kun sinusta tuntuu siltä.” Katsoin poikaa silmiin ja nyökkäsin, sillä en itkultani saanut mitään sanotuksi.
Lähdimme kävelemään rannasta pois, kohti metsänreunaa. Kävelimme metsässä jonkin aikaa sinne tänne, sillä halusimme olla mahdollisimman kauan yhdessä. Pojan puhelin soi. Poika kertoi puhelun lopetettuaan soittajan olleen hänen äitinsä, joka käski pojan lähteä heti takaisin kummien luo. Lähdimme kävelemään metsästä kohti maantietä, jonka varrella pojan kummien talo sijaitsi. Kun olimme melko lähellä pojan kummien kotia, poika pysäytti minut ja käänsi minut itseensä päin. ”Olen tahtonut tehdä tämän siitä asti, kun tapasimme”, hän sanoi ja suuteli minua.
Lopun matkaa kävelimme vaitonaisina. Kun saavuimme pojan kummien pihaan, näimme pihassa valmiiksi pakatun auton, jossa istui pojan kummit. Pojan äiti oli juuri nousemassa autoon, ja kun hän huomasi meidät, hän ryhtyi heti hoputtamaan poikaa autoon. Poika halasi minua vielä, ennen kuin hän nousi autoon. Lähdin pojan kummien pihasta pois juosten, sillä en tahtonut pojan kummien ja äidin näkevän poskelleni vierähtäneitä kyyneleitä.
--------------
A/N Kommentit olis kivoja, kirjoitusvirheistäkin saa ja melkein pitää huomauttaa.
