Genre: angst
Rating: S
Disclaimer: En omista mitään Jo Rowlingin omaa.
Summary: Reguluksen ongelmista.
A/N: Vanha LW-ficci. Pohjautuu CMX:n kappaleeseen Kuoleman risteyksestä kolme virstaa pohjoiseen.
Matka voittoon
Regulus oli nuori. Muuta hän ei koskaan ehtinyt olemaankaan.
Kun Regulus oli nuori, voitto oli hänelle kuin jäävuoren huippu. Se oli suudelma kauniilta tytöltä, se oli sieppi, se oli viimeinen sana ja ensimmäinen tervehdys. Se tuntui mahtavalta ja sen humussa jäi harvoin ajattelemaan, mitä häviäjästä tuntui. Oliko tämän itsetunto laskenut nollaan, vai oliko tämä paraikaa hautomassa kostoa, jotta saisi maineensa puhdistettua?
Regulus ei ikinä voittanut koulussa. Sirius huolehti menestymisestä meidän molempien osalta. Regulus mietti monta kertaa, miten tämä onnistui saamaan hyviä tuloksia kokeista ja keppostelemaan joka välissä. Regulusta harvoin edes huomattiin. Oppitunnilla opettaja saatoi kutsua ”Musta!”, muistamatta, että heitä oli kaksi. Kun se oli jatkunut vähän aikaa, Regulus ei enää edes viitsinyt reagoida.
Ja voi, että hän halveksi Siriusta! Tämä oli niin ylimielinen parempine piireineen ja elämänarvoineen. Hän oli likainen joutsen, joka peilasi kuvaansa maidonvalkeasta vedenpinnasta. Reguluksesta tuntui, että hän näki tämän katsomassa alas minkkisohvalta häntä, kurjaa olentoa, joka rämpi kuralätäkössä.
Kaikesta huolimattta, hän myönsi itselleen, että Sirius oli heistä kahdesta voittaja. Sirius sai hyvän työn, ystäviä ja monen ihmisen ihailun osakseen. Regulus luuli keksineensä paremman reitin onneen ja hankkiutui niiden piiriin, jotka pettivät, manipuloivat ja juonittelivat saavuttaakseen valtaa ja voimaa. Hän liittyi heihin, koska oli epätoivoisen kunnianhimoinen. Hänellä oli siihenastisessa elämässään ollut vain vanhempiensa ihailu osanaan.
Regulus halusi oman kermansa huipulle, halusi valtaa ja alaisia. Hän halusi katsoa muita sillä tavalla, miten Sirius häntä aina tuijotti. Hän ei halunnut enää tukehtua muiden pölyihin, vaan halusi upottaa heidät hänen omaan kuralätäkköönsä ja nauraa vieressä, kun he räpiköivät siinä kuin vastaheränneet kanat.
Regulus syytti omaa tyhmyyttään elämänsä suurimmasta virheestä. Se oli, että hän ikinä uskoi voivansa voittaa Siriusta. Miten hän olisi voinut menestyä itseään parempien joukossa? Hän, joka ei ollut uskaltanut testata kidutuskirousta oraviin koulun pihalla, ei päässyt puusta pitkälle, kun kyseessä oli ainoa tilaisuus näyttää kyntensä. Hän jänisti, ja sai tuta seuraukset nahassaan. Se toimi loistavana huipennuksena hänen hävijän elämälleen. Sirius eli oman joukkonsa keskellä, mutta Regulus makasi kuolleena omansa laitamilla, sopivasti tiellä, jotta joku aina välillä tallaisi hänen päälleen, mutta sopivasti sivussa, ettei kukaan kompastuisi häneen.
Vaikka voitto olikin ollut Reguluksen päämäärä, oli hän kävellyt sitä kohti niin mutkaista tietä, että hän oli helpottunut, ettei hänelle koskaan koittanut sitä hetkeä, kun vihdoin olisi päässyt voiton risteykseen. Se olisi ollut ehdottoman tuomion aika. Kulissit, joiden varjossa hän oli elänyt olisivat kaatuneet ja hän olisi nähnyt – kaikki olisivat nähneet – kuinka mitätön hän oikeasti oli. Vain lammas suden vaatteissa.
Regulus jätti muut vastailemaan tyhmiin kysymyksiinsä, tekemään mahdottomasta mahdollista ja etsimään hävitettyä siitä maailmasta. Sitten hän naureskeli heille, sillä he tekevät kaiken tuhraan. Kaikki, mitä he yrittävät on tuhoon tuomittu, jo valmiiksi testattu ja huonoksi havaittu.
Ehkä heihin vetoaakin se lapsellinen kokemisen tunne. Se, kun saa itse päätyä samoihin tylyihin lopputuloksiin. Ehkä se oli asia, minkä takia Regulus joskus rakasti elämää niin paljon.
A/N: Ja kommenteista tykkäisin niin älyttömästi, etten edes osaa sanoa!
