A/N: WOHOOOOOO!!! Sain tällekin jatkoa aikaiseksi, hyvä minä
Luku 5.
Professori Moriarty
Sen kuukauden aikana Sheryl olisi voinut melkein vannoa nähneensä salamoita Lupinin ja isänsä välillä. He eivät osanneet hetkeäkään olla samassa huoneessa – joka tuotti sitkeitä ongelmia sillä Lupin ei halunnut poistua Sherylin viereltä millään, eikä liiemmin Holmeskaan. Lupin viihdytti Sheryliä tarinoillaan, kuvaili ensimmäisen kertansa vankilassa, parhaat ryöstönsä, pahimmat vihollisensa… Ja Sheryl kuunteli nauttien ja nauraen. Holmes koki sen valtavana uhkana, muttei voinut asialle mitään. Hän vain tilaisuuden tullen kehuskeli Lontoota ja kertoi kuinka rouva Hudson varmaankin jo kaipaa Sheryliä.
Sheryl tosissaan kaipasi Englantiin. Loppujen lopuksi hän ei tiennyt vieläkään isästään paljoa ja halusi tutustua tähän paremmin, mutta toisaalta taas, se mitä Sheryl kaipasi oli… Lupin.
Sheryl ei ääneen olisi sitä tunnustanut edes maksusta, mutta niin se asia vain oli. Tuo herrasmiesvaras oli vaarassa varastaa Sheryliltä muutakin kuin jalokiven tai korun. Ja se huolestutti Sheryliä itseään kovasti, häntä pelotti sellaiset tunteet mitä hän sillä hetkellä tunsi.
Siispä kun kuukausi oli kulunut ja Sheryl oli päässyt sairaalasta, hän ei osannut sanoa Lupinille kuin yhden asian: ”Herra Lupin.”
”Niin?” Lupin kysyi toiveikkaana.
”Suotteko minulle ilon ja saatatte minut satamaan?” Lupinin hymy valahti surkeaksi tekopirteyden yritykseksi.
”Jos niin tahdotte”, hän sanoi ja avasi vaunujen oven Sherylille ja istuutui itse perässä. Holmes istui edessä ajurin vieressä.
Katu oli meluisa siihen aikaan päivästä, joten Lupin näki tilaisuutensa puhumiselle tulleen.
”Elätin hiukan toiveita, että jäisitte pidemmäksi aikaa, neiti.”
”Niin minäkin, sen vannon…” Sheryl vastasi ja katsoi varuillaan, ettei hänen isänsä kuullut.
”Älkää siis menkö. Olette aikuinen, saatte itse päättää menoistanne”, Lupin pyysi.
”Olen pahoillani, mutta paikkani on Lontoossa nykyään. Rakastan Lontoota ja sen ihmisiä hyvin paljon”, Sheryl vastasi. ”Mutta olette tervetullut tulemaan kanssamme.”
Lupin katsoi hämmentyneenä Sheryliä ja pudisti sitten pettyneenä päätään.
”Ei ei, minun paikkani on täällä Pariisissa.”
”Lontoossa on ihan yhtä paljon jalokiviä ja tauluja varasteltavana. Vai jäättekö kenties kaipaamaan toisia naisia?”
”Toisia naisia!” Lupin huudahti ja Holmes katsahti hetken heihin, muttei sanonut mitään vaan käänsi katseensa takaisin kadulle.
”Toisia naisia”, Lupin toisti hiljempaa. ”Naurettavaa, tavattuani teidät en ole katsettani muihin kääntänyt.”
”Entä Clotilde?”
”Johan minä aiemmin olen sanonut: hän rakastaa minua, mutta minä en häntä”, Lupin sanoi ja tarttui Sheryliä kädestä ja painoi huulensa sille.
”Rukoilen, uskokaa kun sanon rakastavani teitä, ja vain teitä.”
Sheryl katsoi mieheen tutkivasti ja lopulta, nähtyään pelkän totuuden loistavan miehen kasvoilla, hän nyökkäsi. Lupin riemastui ja oli jo aikeissa suudella Sheryliä, kun Sheryl keskeytti: ”Mutta se ei muuta sitä faktaa että minä lähden Lontooseen ja te jäätte tänne.”
Samassa vaunut pysähtyivät.
”Hyvästi herra Lupin”, Sheryl sanoi, nousi ylös ja astui ulos vaunuista. Lupin jäi istumaan aivan hämmentyneenä paikalleen. Mitä hänen pitäisi tehdä?! Lontoo vai Pariisi, Lontoo vai Pariisi?!
Pariisi.
Ei kun Lontoo.
Mieti nyt, Lupin. Pariisissa sinä saat lisää ja lisää rikkauksia! Sinä elätät monia ihmisiä varkauksillasi! sanoi ääni Lupinille. Toinen taas väitti vastaan:
Mitä väliä rikkauksilla jos sinulla on hänet!? Totta. Lupin nousi ylös, katseli laivalle kulkevia matkustajia ja meni kaveeraamaan erään nuoren miehen kanssa. Minuutin päästä oli lippu jo vaihtanut taskua.
Sheryl näki kun laivan piipusta alkoi tuprutella suuria savupilviä. Holmes ja Watson astelivat rauhallisesti jutellen laivan kannella ja menivät kaiteen luo katsomaan Pariisia aivan uudesta kulmasta. Sheryl katseli satamaa ja etsi katseellaan nuoria herrasmiehiä, tai pikemminkin vain sitä tiettyä yhtä heistä.
”Hyvästi, Arséne…” Sheryl mutisi itsekseen.
”Pidän tavasta jolla sanot etunimeni”, kantautui ääni hänen korviinsa ja Sheryl kääntyi katsomaan solakkaa ja parrakasta miestä.
”Lupin!” Sheryl sanoi – tai melkein kuiskasi hämmästyneenä.
”Saako herra Waters kävelyttää teitä kannella hetken?” kysyi mies virnistäen Lupinmaisesti ja ojentaen käsivarttaan. Sheryl tarttui siihen ja he lähtivät kävelemään.
”Tiesitkös, viimeksi kun olin tällä laivalla, minut pidätettiin. Se oli sellainen hassu tapaus kun olin juuri aikeissa matkustaa –” Lupin alkoi jälleen kertoa hauskoja tarinoitaan ja sai ilokseen huomata, ettei Holmeskaan epäillyt lähteä heidän peräänsä. Ja vielä suurempi ilo oli se kun Sheryl ei hetkeksikään päästänyt hänen käsivarrestaan.
Kun Lontoon satama häämötti ja Lupin ja Sheryl seisoivat kahden kannella, jokin muuttui Sherylistä hehkuvassa ilmapiiristä. Lupin huomasi sen.
”Mikä hätänä?”
”Mitä?” Sheryl sanoi hölmistyneenä. ”Enhän minä tehnyt mitään.”
”Tunsin jotenkin… tai äh, olkoon”, Lupin sanoi. Miten hän selittäisi vain tunteneensa Sherylin mielialan muutoksen?
Sheryl huokaisi hiljaa.
”Jokin selvästi vaivaa teitä.”
”Ei sinun tarvitse teititellä.”
”Älä vaihda aihetta”, Lupin sanoi jyrkästi.
Sheryl huokaisi uudestaan ja kääntyi nojaamaan kannen kaiteeseen selällään.
”Entä kaikki alaisesi Pariisissa? Miten heidän käy?”
”Tuotako sinä murehdit!” Lupin sanoi huolettomana. ”Ei hätää, minä järjestän osalle töitä täältä Lontoosta. Osa saa jäädä tekemään tihutöitään Pariisiin. Ei huolta, ei heidän palkkansa laske.”
Sheryl hymyili.
”Sinä pidät hyvää huolta huono-onnisimmistakin ihmisistä.”
”Teen vain velvollisuuteni”, Lupin sanoi ja virnisti.
Pian Sheryl olikin jo taas Baker Streetillä Watsonin, Holmesin ja rouva Hudsonin seurassa. Rouva Hudson oli aivan kauhuissaan kuullessaan Sherylin haavasta ja äitimäisesti torui Holmesia kun tämä ei ollut pitänyt Sherylistä tarpeeksi huolta. Holmes tietysti kertoi sitten tarkemmin, kuinka Sheryl oli hypännyt poliisin ja varkaan välille. Rouva Hudson katsoi Sheryliä yhtäkkiä hyvin pistävästi ja Sheryl punehtui poskiltaan ja näki parhaaksi poistua huoneesta.
Ollessaan hetken huoneessaan, purkamassa laukkuaan, hän huomasi rouva Hudsonin seisomassa huoneensa ovella.
”Oliko se mies varmasti sen arvoinen?”
”Anteeksi?” Sheryl sanoi.
”Se herrasmiesvaras, jonka pelastitte”, rouva Hudson sanoi ja virnisti tietäväisesti.
”Mutta – mitä tarkoitatte sen arvoisella? Enhän minä häntä tunne –”
”Sen huomaa teidän katseestanne. Kun mainitsette hänen nimensä, tai kun joku muu mainitsee sen. Arséne Lupin.” Sheryl värähti hiukan.
”Sanoinhan”, rouva Hudson sanoi ja nauroi äidillisesti naiselle. ”Tehän olette aivan rakastunut… Mutta herra Holmes ei huomaisi sitä edes mikroskoopin kanssa. Rakkaus ei ole vuosikausiin ollut enää hänen alaansa.”
”Eikä tarvitsekaan olla, ettei hän saa tietää”, Sheryl sanoi pyytäen.
”Ei hätää, en kerro”, rouva Hudson sanoi ja painoi etusormensa suunsa eteen.
”Kiitos”, Sheryl sanoi.
Seuraavina päivinä Sheryl näki parhaaksi pysyä vain kiltisti Baker Streetillä, ettei hän herättäisi Holmesin tai Watsonin epäilyjä, sillä hän harvoin kävi ulkona muuten vain.
Kuitenkin, viikkoa myöhemmin paluustaan, Sheryl näki saapuneiden postien seassa kirjeen jonka kirjekuoressa luki:
Herra Sherlock Holmesille henkilökohtaisesti
Arseno LotinholtaArseno Lotinho?
Muistuttaa liikaakin Arséne Lupinia, Sheryl tuumi ja laski kirjeen takaisin nippuun. Hän jäi odottamaan, että Holmes saapuisi aamiaiselle. Watson saapui ensin pöydän ääreen.
”Huomenta”, hän toivotti hyväntuulisesti ja alkoi selailla kirjeitä.
”Huomenta”, Sheryl vastasi ja rikkoi lusikalla keitetyn kananmunansa kuoren. Watson jäi tutkimaan Arseno Lotinhon kirjekuorta epäilevästi.
”Tässä kirjeessä ei ole postimerkkiä – toiko joku sen henkilökohtaisesti?” Sheryl kohautti olkiaan.
”Tuossa nipussa se oli kun minä saavuin.”
Samassa Holmes astelikin huoneeseen ja istuutui Watsonin ja Sherylin väliselle tuolille.
”Holmes, sinulle on omituinen kirje”, Watson sanoi ja Holmes nappasi sen.
”Arseno Lotinho”, Holmes mutisi ja repäisi kirjeen auki. Sheryl hivuttautui Holmesin selän taakse lukemaan.
Hyvä Sherlock Holmes,
täytyy myöntää että olen vihdoin löytänyt arvoiseni vastustajan.
Ja siksi haluaisinkin ehdottaa pientä kilpailua; tasan vuoden päästä, tänä kyseisenä päivänä, minä, Arseno Lotinho (jonka oikean nimen varmasti tiedättekin), aion ryöstää British Museumin jalokivet jotka kuuluivat entisen kuninkaamme vaimolle, Marie Antoinettelle. Koen melkeinpä isänmaalliseksi tehtäväkseni kuljettaa nuo jalokivet takaisin kotimaahansa, joten suonette jo etukäteen anteeksi röyhkeyttäni.
Tässä on siis kilpailumme. Te yritätte estää minua ryöstämästä noita jalokiviä. Mikäli te voitatte, minä vannon pyhästi etten varasta enää ikinä mitään, ja palaan takaisin Pariisiin hävinneenä miehenä. Mutta, mikäli minä voitan, te annatte tyttärenne käden minulle ettekä astu mitä luultavimmin onnellisen avioliittomme tielle!
Jos haluatte jättää moisen humpuukikilpailun väliin, tyttärenne käsi on yhtä kuin minun. Ette voi vetäytyä tästä kisasta: te joko luovutatte tai taistelette.
Au revoir ja hyvää päivänjatkoa!
Arseno LotinhoHolmes ojensi kirjeen Watsonille ja tämä luki sen. Mitä pidemmälle hän ehti sitä hämmentyneempi hän oli.
”Ei huolta, Sheryl, minä hoidan tämän… Poistuisitko hetkeksi, haluan puhua Watsonin kanssa”, Holmes sanoi. Sheryl nyökkäsi hiukan hämillään ja poistui huoneesta. Holmesin ääni kuitenkin kantautui käytävään ja Sheryl painoi korvansa ovea vasten kuullakseen vielä paremmin.
”Luuleeko hän tosissaan, että suostun moiseen pyyntöön”, Holmes tuhahti.
”Mutta hän voi olla aivan tosissaan, ainakin Sherylin suhteen. Hän saattaa jopa kidnapata hänet jos et suostu kilpailemaan hänen kanssaan”, Watson totesi.
”En salli sen tapahtua”, Holmes totesi itsevarmasti.
”Ja miten muka aiot estää? Lukitsemalla tyttäresi kotiisi? Kyllä Lupin keinot keksii”, Watson sanoi.
”Ehkä meidän ei edes tarvitsisi käydä tätä keskustelua. Päihitän Lupinin helposti ja estän häntä varastamasta –”
Samassa joku koputti huoneen toiseen oveen.
”Sisään”, Holmes sanoi.
”Anteeksi häiriö, herra Holmes”, kuului rouva Hudsonin ääni. ”Mutta teille tuli kiireinen sähke.”
Sherylin uteliaisuus iski jälleen joten hän asteli huoneeseen muina naisina ja seurasi kun Holmes avasi sähkeen ja luki sen. Holmes puraisi huultaan.
”Sähke on Ranskasta. Mona Lisa on varastettu.”
”MITÄ?!” Sheryl ja Watson huudahtivat – Hudson oli jo lähtenyt.
”Ranskan hallinto kutsuu minut selvittämään tapausta. Minun täytyy lähteä heti”, Holmes totesi.
”Nyt heti? Entäs aamiainen?” huoneeseen tarjottimen kanssa palannut Hudson kysyi.
”Syön junassa”, Holmes sanoi ja alkoi pakata tärkeimpiä tavaroitaan yhteen salkkuunsa.
”Haluatko että tulen mukaan?” Sheryl kysyi.
”En. Sinä pysyt täällä Watsonin kanssa”, Holmes totesi.
”Kuten tahdot…” Sheryl jupisi ja istuutui aamiaispöydän ääreen, odottaen jo innolla saavansa syödä Holmesinkin keitetyn kananmunan.
”Epäilemättä ryöstön takana on Arséne Lupin”, Watson totesi. Holmes pudisti päätään.
”En usko… Tällainen rikos viittaa mielestäni enemmän meidän rikosten Napoleoniin”, Holmes totesi. Sheryl keskeytti aamiaiseen kohdistetun hyökkäyksensä ja jäi tuijottamaan Holmesia. Hänen ja Watsonin välille ilmaantui kireä tunnelma, kun Watson sanoi: ”Professori Moriarty?!”
Holmes ei vastannut vaan vilkaisi Sheryliä ja Watson näytti muistaneen taas hänenkin läsnäolon.
”Kuka on Moriarty?” Sheryl kysyi. Holmes vilkaisi tiukalla, käskevällä ilmeellä Watsoniin ja sanoi: ”Watson saa selittää. Minun on riennettävä.”
Holmes lähti huoneeseensa hakemaan vielä muutamaa asiaa, ja Sheryl ja Watson jäivät kahden.
”En ymmärrä koska Moriartya on taide alkanut kiinnostamaan…” Watson mutisi ja siinä samassa Holmes oli jo takaisin.
”Se selviää kun pääsen Pariisiin”, hän totesi palatessaan.
”Näkemisiin, tuon sinulle Watson sitä erityisen hienoa tupakkaa tuliaisiksi”, hän lupasi. Sitten hän katsoi Sheryliä ja näytti mietteliäältä.
”E- en minä tarvitse mitään! Riennä jo, saatat ehtiä kello kymmenen junaan jos menet nyt”, Sheryl sanoi vilkaistuaan kelloa. Holmes nyökkäsi ja lähti mitään sanomatta. Watson huokaisi raskaasti ja istuutui alas.
”No niin, kuka on Moriarty?” Sheryl kysyi. ”Selvästikin joku jota Sherlock – isä – ei aliarvioi.”
Watson penkoi povitaskustaan tupakkarasiansa ja sanoi: ”Professori Moriarty… Hän on luultavasti ainoa, jota Holmes ei ole napannut – Arséne Lupinin lisäksi siis. Mutta Moriarty – hän on paljon, paljon suurempi uhka kuin Lupin. Moriarty on varkaan lisäksi murhaaja, kiristäjä ja äärimmäisen kiero. Jos hän ja Holmes joskus kohtaavat kasvotusten, kahden niin…” Watson selitti ja vaikeni yhtäkkiä.
”Niin mitä?” Sheryl kysyi. Watson sytytti tupakkaansa muina miehinä ja yritti välttää puheenaihetta.
”Niin mitä?
Watson!” Sheryl vaati. Watson imaisi tupakkaansa, puhalsi savut rauhallisesti ulos ja sanoi sitten vaivaantuneesti: ”Jompikumpi heistä pääsee hengestään.”
Sherylin koko olemus jäykistyi hetkeksi kauhusta ja järkytyksestä. Watson huomasi sen.
”Mutta älä huoli! Minä uskon Holmesiin!” hän pyrki korjaamaan tilannetta.
”Mutta itse juuri sanoit, että Moriarty on kiero. Hän taatusti huijaa ja –” Sheryl sanoi ja huomasi kun Watsonia näytti naurattavan jokin.
”Mitä nyt?” Sheryl kysyi hämmentyneenä.
”Mietin vain kuinka vähän sinä isästäsi tiedät. Näiden vuosien aikana minä nimittäin olen oppinut, että Holmeskin osaa pelata likaista peliä”, Watson sanoi. Sheryl vaikeni ja muisteli hetkeä kun Holmes oli kiristänyt Lupinia antamaan jalokiven vastineeksi Clotilden vapaudesta.
”Voit olla oikeassa”, Sheryl totesi. ”Ehkä en tosiaan tunne isääni… Siitä saa kai syyttää vain itseään.”
Watson katsoi hiukan säälien Sheryliä.
”Kuinka kauan sinä oikein tiesit kuka isäsi on, ennen kuin oikeasti tapasit hänet?”
”Vain kuukauden… Kun äiti kuoli, minä löysin tavaroita tarkistellessani arkun ja löysin sen avaimen sattumalta äidin yöpöydän laatikosta ja avasin sen arkun. Löysin rakkauskirjeitä, jotka oli lähetetty Lontoosta Sherlock Holmesin nimellä, valokuvia ja äidin päiväkirjan… Ja kun Leonard alkoi uhata henkeäni, en tiennyt kenen puoleen kääntyä, paitsi Holmesin. Tunsin hänen maineensa entuudestaan joten ainoa ongelmani oli piilottaa liikutukseni kun tapasin vihdoin isäni…”
”Miksi et halunnut Holmesin tietävän?” Watson ihmetteli.
”En halunnut hänen tuntevan oloaan mitenkään vastuulliseksi äitini kurjasta kohtalosta, tai minun, äpärän, asemasta piireissä”, Sheryl sanoi.
”Eli halusit pitää Holmesin omantunnon puhtaana… Ihailtavan epäitsekästä”, Watson sanoi.
”Jos olisin ollut oikeasti epäitsekäs, en olisi pyytänyt hänen apuaan”, Sheryl totesi.
”Mutta eivätkö asiat ole paremmin näin? Selvisit hengissä Leonardin kynsistä ja Holmes sai tietää totuuden”, Watson sanoi.
”Kuka tietää…” Sheryl totesi. ”Ei meistä kovin läheisiä ole tullut.”
Watson hymyili taas tietäväisen näköisenä.
”Mitä?” Sheryl kysyi.
”Sinä et selvästikään tunne Holmesia niin kuin minä tunnen.. Kerron sinulle pienen salaisuuden”, Watson sanoi ja Sheryl nojautui hiukan pöytää vasten.
”Minä en ole koskaan,
koskaan, nähnyt Holmesia sellaisena kuin hän on sinun kanssasi. Mieleni tekisi joskus nauraa sille kömpelyydelle jolla hän sinua lähestyy. Hän on hiukan avuton, mutta välittää sinusta todella. Hän ei vain ilmaise tunteitaan kovin hyvin.. En ole koskaan nähnyt häntä ylisuojelevaisena, mutta kummallista kyllä, hän on juuri sitä sinun suhteesi.”
”Yritätkö sanoa, että Holmes… pitää minusta? Ihan oikeasti?” Sheryl kysyi.
”Siitä ei ole kuule lapsikulta epäilystäkään”, Watson totesi virnistäen. Sheryl hymyili empien takaisin, tuntien olonsa edes hiukan helpottuneemmaksi. Silti hän kantoi huolta Holmesista, ja tämän tulevasta mittelöstä Moriartya vastaan…
