Disclaimer: Potterit ovat J.K Rowlingin luomus; Maya vain leikkii niillä vapaa-ajallaan, korvausta saamatta.
Totesin, etten viitsi ripotella raapaleitani tänne yksitellen, kun niitä näyttää syntyvän enemmän kuin odotin, joten loin tämän topicin angstisille raapaleilleni. "Valinta" on hieman vanhempaa tuotantoa, mutta laitan se tänne, kun en viitsinyt jättää yksinäistä ficciä roikkumaan. Jos luet, kommentteja arvostettaisiin. Kiitos.
Title: Sade
Author: Maya
Beta: Cattleya<3
Pairing: tulkinnalliset Harry/Draco ja Draco/random
Raiting: S
Genre: angst, tuplaraapale
Disclaimer: Potter-universumi kuuluu luojalleen J.K Rowlingille, Maya vain leikkii
Summary: Hän ei halunnut, hän kieltäytyi muistamasta, mutta sanat tulivat silti. Vakaina, lopullisina.
A/N: Syksyllä jatkuva sade masensi minua pahasti, joten päädyin kirjoittamaan tämän. Nyt pelastin sen tiedostojen syövereistä ja päätin julkaista näin uudenvuoden kunniaksi. Yksi lause on napattu suoraan Jadesoturi -elokuvasta. Kommentit olisivat kivoja:)
Sade
Loppumaton sade. Kaikkialla märkää, sumuista, harmaata, eikä pilkahdustakaan aurinkoa. Huonot ja huonommat päivät juoksivat eteenpäin tasaisena rivistönä, vailla nimeä ja tarkoitusta. Tämä päivä oli vain huono. Kunnes...
Huulet hipaisevat hellästi hiuksia, liukuvat alas korvalle ja siitä leuan linjaa pitkin raottuneille huulille. Kädet hierovat selkää hitain, pyörivin liikkein, jotka palkitaan tuskin havaittavalla, vilunväristyksiä muistuttavalla vapinalla. Huulet pakotetaan auki, kieli syöksyy hyväilemään vastaanottavaa suuta.
Punaista, mustaa, valkoista. Kirkkaat väriläiskät haittaavat ääreisnäköä, mutta tunteet herättänyttä näytelmää näytelläänkin aivan silmien edessä. Hetken vaikuttanut tyrmistys, hiljainen suru ja epätoivo muuttuvat kaikennieleväksi, tervetulleeksi raivoksi. Miten joku kehtaa koskea hänen omaansa?!
Vahvat kädet tarttuvat hartioihin ja pakottavat mukaansa. Hiljainen, ymmärryksen täyttämä ääni kuiskaa korvaan: ”Kamu, sinulla ei ole oikeutta mustasukkaisuuteen enää, muistatko?”
Hitaasti epätoivottu muisto hiipii mielen perukoilta, pakottaa huomaamaan itsensä. Jäinen pettymys valuu myrkkynä jäseniin, en halunnut muistaa tätä enää koskaan ja nyt oma mielenikin pettää minut. Väkisin avautunut muisto, vaaleat hiukset kirkkaassa auringonvalossa, ei älä koske minuun, minun täytyy puhua kanssani, eikä aurinko paistanut enää. Hän ei halunnut, hän kieltäytyi muistamasta, mutta sanat tulivat silti. Vakaina, lopullisina.
”Mä oon pahoillani, Harry... mut mä jätän sut.”
Sade jatkui ja jatkui, hiljaisena, ropisevana kuurona, jonka voi hetkeksi unohtaa mielen laitamille, mutta jota pakoon ei voi päästä koskaan.
