Name: Vice versa
Rating: K-11
Pairing: Remus/Hermione, Ron/Hermione
Genre: angst, drama, AU jossain määrin
Beta: ei
Disclaimer: Kaikki Harry Potter -universumin hahmot, paikat ja nimet kuuluvat J.K. Rowlingille. Teksti on tarkoitettu puhtaasti viihteelliseksi, eikä sillä tehdä rahaa.
A/N: Osallistun tällä Tavoita tunnelma -haasteeseen, kappaleena The Pretty Recklessin
Nothing Left To Lose. Suosittelen kuuntelemaan biisiä edes vähän matkaa ennen lukemista. Kursivoidut pätkät tekstin alussa ja lopussa ovat kyseisen biisin lyriikoista (elkää ottako alussa mainittua vanhemman osapuolen ikää kirjaimellisesti, se ei pidä paikkaansa).
Tämä teksti on minun tulkintani siitä, miten Ron ja Hermione päätyivät epilogin tilanteeseen, siitä mitä välissä tapahtui, ja miten kaikki ei ollutkaan aina ollut kiiltokuvaa. AU tämä on siinä mielessä, että tässä Tonks kuoli, mutta Remus jäi henkiin. PoV on Hermionen.
Kaikenlainen palaute on enemmän kuin tervetullutta, kuten aina! Toivottavasti pidätte ♥
Vice versa
I was only 19, you were 29
It’s just 10 years, but it's such a long time
In a heartbeat, I would do it all again
Late night sex, smokin’ cigarettes
I try real hard but I can’t forget
Now in a heartbeat, I would do it all again
Now I see that you and me were never meant
Never meant to be
Jälkeenpäin on helppo sanoa, että kyllä minun olisi pitänyt tietää arvata olla vähemmän naiivi, mutta kaiken näkee kokonaisena vasta jälkeenpäin. Silloin, kun kaikki tapahtui, asiat olivat toisin.
Ajatukseni olivat sumentuneet reunoiltaan voitonsumusta, kaikesta siitä helpotuksesta, joka sodan jälkeen valtasi jokaisen mielen. Kaikki oli hetken aikaa hyvin, yhtä aurinkoa ja onnea, mutta arkeen palaaminen Ronin käsivarsilla tuntui väärältä. Ron oli osa sitä kultasumua, todellisuudesta irrallaan leijuvaa täydellisyyttä, eikä kummakaan ote ollut tarpeeksi luja pitämään kiinni äkkisyvästä tiputuksesta arkeen. Matkalla nauru muuttui muoviseksi hymyksi, ihastus hiipui katumukseksi, yhteiset suunnitelmat korvautuivat erilleen haarautuvilla. Hetken huuman jälkeen löysin itseni keskeltä ei mitään, enkä enää osannut löytää paikkaani tästä maailmasta, kun äkkiä kaikki se, mihin olin vuosien ajan pyrkinyt, oli jo tehty.
Silloin minä päädyin kahmaisemaan tukea alkoholista, kun en muualtakaan kehdannut sitä hakea. Ystävyyteni Roniin viileni, Harrynkin kanssa asiat muuttuivat mutkikkaiksi ja kiusallisiksi, Ginnylla oli liian kiire olla rakastunut tyttöystävä, täydellinen kihlattu, siirappinen aviopuoliso ja myöhemmin äiti. Vanhempieni puoleen en osannut tällaisissa asioissa kääntyä, ja vuodet toisessa ulottuvuudessa pimeitä voimia tuhoamassa olivat tehneet tehtävänsä etäännyttääkseen meitä toisistamme.
Muutaman haparoivan kulauksen jälkeen tunsin ensimmäistä kertaa aikoihin kuplivaa ilontunnetta sisälläni, ja löysin itseni yhä useammin baaritiskin kupeesta flirttailemasta tarjoilijalle, jotta saisin juomani ilmaiseksi. Onnistuin joka ilta vain kerran liian monta kertaa, mutta yksikin oli tarpeeksi suistamaan minut raiteiltani. Olin niin eksyksissä, että olin valmis vapaaehtoisesti astumaan oravanpyörään saadakseni edes kourallisen takaisin siitä ilosta jota ennen kykenin tuntemaan - vaikka sainkin kaupanpäällisenä sangollisen surua, ahdistusta, pelkoa, omantunnontuskaa, pettymystä.
Eräänä sumuisena syysiltana astelin baaritiskille korot kopisten ja nenä nyrpistyen ympärilläni leijuvasta tupakansavusta, alkoholin vahvasta tuoksusta ja oksennuksen pistävästä löyhkästä, jota oltiin yritetty peittää imelällä hajuvedellä, ja silloin oravanpyörääni hyppäsi mukaan uusi hahmo. Remus Lupin istui baaritiskin kupeessa juuri sellaisena kuin muistin hänet vuosien takaa, nuhjuisena ja ystävällisen näköisenä, hiukset hapsottaen ja sormet rummuttamassa mahonkista tiskiä. Muutaman askeleenmitan lähempää tarkemmin katsottuna hän oli kuitenkin muuttunut todella paljon. Oli yksi ryppy lisää kulmien välissä, muutama harmaantunut hius ja ilottomat silmät, jotka olivat yhtä lasiset kuin tuoppi hänen kädessään. Hän kaipasi Tonksia, velloi surussaan, oli kadottanut suuntansa. Silloin tunsin vahvaa samaistumisen tunnetta ja yhtäkkiä myös polttavaa halua kiertää käteni hänen ympärilleen. Takerruin häneen viimeisenä oljenkortenani, toivoen tosissani hänen muuttavan kaiken. Ajattelin, että olimme samanlaisia.
Hetken kaikki tuntuikin helpommalta. Oravanpyörä oli kevyempi kahden pyöritettäväksi, oli helppoa uskotella toiselle olevansa onnellisempi tai ainakin parempaan päin, ja alkaa uskoa siihen itsekin. Vaikka kaikki se oli valetta, nielin sitkeästi oman petokseni. Vaikka kuulin yhä Remuksen huutavan öisin nimeltä Tonksia, koskettavan ihoani hajamielisesti tyhjyyteen tuijottaen, hymyilevän väkinäisesti kahvikupin takaa ja
tahtovan koskettaa vasta vodkalasin takaa, uskottelin itselleni hänen rakastavan minua ja minun häntä. Loppujen lopuksi en ollut täysin varma, rakastinko vai oliko sekin vain osa itselleni luomaa kulissia, mutta loppujen lopuksi sillä ei ollut väliä. Olin tyytyväinen, kun sain kuulla Remuksen kuiskaavan minulle humalassa ”Je t’aime” ja painaa huuleni hänen tupakalta maistuville huulilleen.
Kerran erehdyin kysymään, minkä vuoksi Remus ei koskaan tunnustanut samaa englanniksi. ”Koska ranskaksi on helpompaa valehdella”, hän sanoi, nappasi marihuanasätkänsä ja käveli ulos ovesta. Sen yön minä nukuin yksin, ja seuraavana aamuna Remuksen tavarat olivat kadonneet. Hetken katon rapistuvaa maalia tuijotettuani tajusin nukkuneeni paremmin kuin koskaan ennen, ja hymy levisi kasvoilleni. Vaikka se tuntuikin vieraalta ja kummalliselta, oli se aidompaa ja iloisempaa kuin koskaan ennen. Löysin itseni krapulan kourista, hiukset sekaisin ja vaatteet likaisina, nauramasta katketakseni keskellä sänkyä, jota peittivät tupakantumpit ja viiniläiskät.
Ever since the day we died, well
I’ve got nothing left to lose
Sinä aamuna soitin Ronille, kävin suihkussa, katsoin peiliin ja näin taas itseni. Ymmärsin, että minä ja Remus emme suinkaan olleet samanlaisia vaan täysin erilaisia, ja että minulle ei kävisi samoin kuin hänelle. Pakottauduin kaatamaan pullojen sisällön lavuaarista alas, katkaisemaan tupakat, hävittämään kaikki epämääräiset aineet, joita oli jäänyt sohvan alle ja lakanoiden poimujen väliin. Sillä hetkellä vihasin itseäni, yritin jopa kasata katkenneita savukkeita tärisevin käsin, mutta lopulta luovutin. Vajosin lattialle, itkin, nousin ylös ja päätin savukkeiden sijasta kasata elämäni.