Title: Puoli Kuutamossa
Author: Nukkemestari
Beta: Hidefini
Genre: Lähes syvällinen pohdiskelu, lievä pikku angst, hurt
Pairing: Nick x (?)
Rating: S
Summary: Kahden yöllisen kulkijan salaisuuden vaihto puoli kuutamossa.
Valoittaa Nickin elämää, ainakin minun mielipidettäni hänen elämästään.
Disclaimer: En omista maailmaa, enkä Rowlingin hahmoja, enkä tee niillä rahaa.
A/N: Kirjoitin tätä puoli kahteentoista yöllä, ficci kun syntyi helposti. Kesti kauan päättää kuuluuko ”Aave” FF100 aiheeseeni ”Taikaotukset”, mutta kun Harry Potter fiktiota, faktaa ja kansantaruja laski, niin päätin laskea itsekin (tosin kissasta ja pöllöstä en ole varma vaikka ne siellä on myös, mitä mieltä olette?). Omistus jossujb:lle ja ihanalle betalleni, Hidefinille<3 ;3
Fanfic100-haasteeseen, sanalla Kuu. (2/100)
Matkatkaamme siis vuosien taakse…
Puoli Kuutamossa
Puolenkuun valo tanssi aina mustan järven selältä rantalaineisiin asti. Hieman nukkaantuneen näköinen poika käveli rantaviivan mutkia vältellen. Oli hieman viileä alkusyksyinen yö, ja pojan lukuvuosi oli vasta alkanut.
Poika tunsi olonsa turhaantuneeksi ja surumieliseksi ajatellessaan, että ei koskaan voisi katsoa täydenkuun hekumallista kauneutta tuntematta pelkoa ja vihaa.
”Remus Lupin Rohkelikosta, arvatenkin”.
Poika hätkähti ja ehti käännähtäessään ajatella kaikkea pisteidenmenetyksen ja erottamisen väliltä.
”Sir Nicholas?”
”Olipa mukavaa, kun et kutsunut minua nimellä ’Nick’ ”.
Lupin katsahti vaiston omaisesti kohti aaveen helmiäisenvalkeaa kaulaa.
”Oletko sinä jonkinlaisella… puolikuu kävelyllä?”
”Kyllä…”, Remus huokaisi osin helpotuksesta ja osin sisällä painavastaan asiasta, jota jotkut luulivat ongelmalliseksi lemmikkikaniksi.
Tämä salaisuus ei pureksinut porkkanoita, vaan oli verenhimoinen peto.
”Mitä sinä täällä? En olekaan nähnyt sinua koskaan sisätilojen ulkopuolella”,
samainen poika sai sanotuksi.
”Minä vain… mietiskelen. Kuolleilla on aikaa”
”Joskus toivon, että minullakin olisi”, Lupin sanoi yllättäen itsensä.
”Miksi liikkeellä juuri tänä yönä, Remus”.
Remus katsahti taivaalle. Hän halusi kertoa jollekin. Jollekulle muulle, kuin koulun opettajille, jotka kaikki taisivatkin jo tietää. Hän ei ollut vielä saanut ystäviä – ainakaan niin hyviä ystäviä, joille olisi uskoutunut ilman pelkoa hylkäämisestä - joten hän oli pitänyt salaisuuden sisällään.
”Kerron sinulle salaisuuden, joita en ole uskaltanut kertoa kenellekään, Nicholas… Toivon, että pidät sen itselläsi”.
Nick nyökkäsi vakavana.
”Tietenkin pidän”.
”Minä en voi katsoa rauhassa täysikuuta… puolikuu on aikaani”, Remus sanoi hiljaisesti ja jatkoi:
”Olen ihmissusi”
Nick katsoi surumielisesti poikaa.
”Ymmärrän…”, hän sanoi ja katsoi kaukaisuuteen. ”Tarvitset ystäviä, jolle voit kertoa ja jotka voivat tukea sinua”.
Poika hymyili hiukan apeasti ja kysyi vastaavasti:
”Miksi sinä olet täällä juuri tänään?”
Nick huojutti päätään hiukan miettiessään ja kammottava haava kummituksen kaulassa oli hetken näkyvissä.
”Se liittyy tähän haavaan… aikaan, ennen kuin kuolin…”, Nick aloitti ja katsahti kuuhun. ”Sinä uskoit salaisuuden minulle, ja niin minä sinulle, jos olet valmis pitämään sen”.
”Tietysti pidän sen”.
”Oikeastaan se ei ole salaisuus. En vain halua, että kaikki tietävät”.
Sir Nicholas De Mimsy-Porpington alkoi kertoa:
“Yli neljäsataa vuotta sitten olin ylpeä ja kunniakas mies. Minulla oli rahaa ja kaikkea mitä mies niinä aikoina haikaili.
Eräänä huhtikuisena iltana olin kaupungilla ja mystisen voiman ajamana päädyin tavalliseen, hiukan hämyisään pubiin.
Siellä minä ihastuin pitkiin aikoihin. Mieheen. Olin hiukan järkyttynyt mutta uskaltauduin tutustumaan häneen.”
Nick piti pienen paussin ja jatkoi:
”Hänellä oli punertavat hiuskiharat ja silmät silkkaa hopeaa, kuin täysikuun valo. Minua hiukan nuorempi mies, jolla oli lihaksikkaat käsivarret ja yllättävän kissamainen kävelytyyli. Rakastuimme.”
Nick värähti:
”Oli omaa syytäni, että hairahdin kunniakkaalta tieltä… mutta hän oli ammatiltaan pyöveli, hän joutui teloittamaan minut. Olin rikkonut lakia ja pettänyt isänmaani. Hän ansaitsin sen. Olin pelkuri ja petturi. Hän joutui kärsimään enemmän, neljäkymmentäviisi iskua tylpästä kirveestä minun kaulaani ja meidän molempien sydämiin. Kuolin hyvästelemättä häntä… siksi palasin”.
Aave hymyili katkerasti. ”Tuskin olisimme voineet elää rauhassa koskaan. Kahden miehen välistä rakkautta ei oikein siihen aikaan arvostettu”.
Lupiniin sattui Nickin puolesta. Ja samalla helpotti.
Hän voisi löytää ystäviä, joiden kanssa jaksaa elämänsä kestävän salaisuuden. Nick oli jo vuosisatoja kantanut salaisuuttaan, tarinaansa. Lupin tiesi, että tuolla oli ollut suuri merkitys Nickille.
”Kun kävelin viime kerran hänen kanssaan, oli puolikuu”.
Lupin kiitti katseellaan Nickiä.
Hän kohtaisi nyt täydenkuun vahvempana,
Eihän Nickkään pelännyt.
[LOPPU]
A/N: oli se kyllä vähän lyhyt. Toivottavasti piditte!
