Päätin olla sisukas ja tulin jatkamaan tätä kommenttipuutteesta huolimatta!
Elikä seuraava luku olisi tässä!
1. luku - Valkoinen marmorihauta
Furud pyyhki likaisen harmaalla rätillä yhtä Sianpään nuhjuista pöytää ja siirsi samalla erään tuopin puisen tarjottimen päälle. Hän kuljetti vapaata kättään aina vähän väliä jossain otsan tienoilla pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan aina samalla kun viiletti takaisin tiskin taakse ja nosti yhden tarjottimen toisen päälle tiskialtaan viereen. Pino oli ehtinyt kertyä niin suureksi, että Furud päätti nostaa sen käsivarsilleen ja kantaa takahuoneeseen kuurattavaksi.
Pöydät olivat nyt valmiina seuraavaan aamuun ja tuolit nostettu pöytien päälle odottamaan auringon ensimmäisiä säteitä. Furud nappasi vielä käsiinsä tiskillä lojuvan vastamaalatun ”suljettu”–kyltin ja asetti sen ulko-oven toiselle puolelle. Se oli hänen tekemä kolmas kyltti, sillä kaksi muuta oli varastettu ilkitöikseen ovesta ja muutama päivä myöhemmin Furud oli löytänyt molemmat säpäleinä vuorien lähettyviltä. Hän arveli, että jonkun tylypahkalaisen mielestä se oli todella hauskaa.
Kun kyltti oli ulkopuolella, hän päätti laittaa oven säppiin ja vilkaisi vielä ikkunasta Tylypahkaan päin. Vain muutama tunti sitten hän oli nähnyt tornien yläpuolella vihreänä leimuavan pääkallon, pimeän piirron, ja lähes heti sen jälkeen Aberforth oli painellut ovesta ulos ja käskenyt Furudia lukitsemaan oven hänen perässään. Viisasta tai ei, hän ei ollut tehnyt sitä ennen kuin vasta nyt suljettuaan pubin virallisesti, vaikka koko iltana siellä ei ollut vieraillut asiakkaan asiakasta ja vaikka pimeän piirto olikin jo ehtinyt haihtua linnan yltä aikoja sitten.
Ja hetken päästä oveen koputettiin. Furud havahtui ja repi katseensa irti Tylypahkan linnasta siirtäen sen oveen. Se kävi hyvin samantapaisesti kuin lähes tasan kuusi vuotta sitten, jolloin Furud oli ollut yhdentoista ja auttanut Aberforthia Sianpään kanssa koko kesäloman ajan. Siivoillessaan tiloja Furud oli kerran jos toisenkin jähmettynyt tuijottamaan ikkunasta Tylypahkan linnaa, jota auringonsäteet ylistivät kauempana. Ja juuri niin kuin sinäkin iltana, unelmointi keskeytyi kun oveen koputettiin.
Ja silloin hän oli tavannut ensimmäistä kertaa Dumbledoren. Tai ainakin hän sinä päivänä luuli tapaavansa tämän ensimmäistä kertaa. Hän oli vain kerran aikaisemmin nähnyt tuon pitkän, valkeapartaisen luumunväriseen kaapuun sonnustautuneen miehen, joka oli tervehtinyt häntä kohteliaasti, esitellyt itsensä ja katsonut lämpimästi kirkkailla vaaleansinisillä silmillään samalla kun Furud katsoi hahmoa hölmistyneenä mutta tarpeeksi kohteliaana päästämään tämän sisään.
”Miksemme istuisi jonnekin, jossa voimme puhua?” Dumbledore oli ehdottanut ja viitonnut nurkkapöytää kohti, jonka Furud oli vain hetki sitten saanut kuntoon. He olivat istuutuneet tuskin aloilleen kun tämä jatkoi puhumista: ”Sinä kaiketi jo tiedät miksi olen tullut tapaamaan sinua.”
Furud ei ollut sanonut mitään, ainoastaan katsonut Dumbledorea takaisin räväyttämättä silmäluomeakaan. Hän oli ollut hermostuksissaan ja oli pelännyt sanovansa jotain typerää tai kenties kömpelöä jos avaisi suunsa. Ja kun Furud ei ollut osannut myöntää tai kieltää asiaa, hän oli päättänyt pysyä vaiti.
”Sinulle ei lienee uusi asia, että osaat tehdä hämmästyttäviä asioita – kenties hieman vahingossakin – mutta useimmiten kun oikein keskityt”, Dumbledore oli jatkanut ja katsonut häntä merkitsevästi Furudin omiin vihreisiin silmiin. ”Aberforth on ehkä kertonutkin jo sinulle niistä.”
”Hän on kertonut minulle kaiken, sir”, Furud sanoi siihen ja hieman epävarmana siitä mitä hänen kannatti kertoa.
”Niin arvelinkin”, Dumbledore vastasi. ”Eittämättä minä pystyin aavistamaan sen. Otaksun, että hän on myös maininnut Tylypahkasta sinulle?”
”Hän sanoo, että siellä opiskelevat noidat ja velhot. Ja hän on itsekin opiskellut siellä”, Furud mutisi hiljaa valikoiden tarkasti mielessään kaiken mitä aikoisi tuoda julki.
”Erinomaista. Hän on kertonut siis kaiken olennaisen”, Dumbledore sanoi lähinnä itselleen kuin hänelle. Dumbledore käänsi päänsä ikkunaan eikä vähään aikaan kuulunut muita ääniä kuin kaappikellon tikitys ja lehtien havina ikkunaa vasten.
”Sir?”
”Ah, Furud. Jos välttämättä tahdot sanoa, niin sano mieluummin professori”, Dumbledore keskeytti hänet hymyillen.
”Selvä… professori”, Furud takelteli ja käänsi sitten itsekin päänsä sinne suuntaan minne Dumbledorekin oli vain hetki sitten katsonut. Tylypahkan tornit näkyivät suoraan Sianpään ikkunasta, ja hänellä oli jotenkin kumma olo että Dumbledore tarkkaili häntä. Kun hän käänsi katseensa mieheen, Furud oli lähes varma, että Dumbledore osasi lukea hänen ajatuksiaan.
”Sinä olet enemmän kuin tervetullut Tylypahkaan”, tämä ilmoitti lämpimästi ja kaivoi kaapunsa taskusta jotain asettaen sen pöydälle aivan Furudin silmien alle. ”Siellä sinä opit hallitsemaan ja käyttämään voimiasi, jotta jonain päivänä osaat taikoa moitteettomasti. Uskallan väittää, että sinulla on kaikki valmiudet tulla opiskelemaan ikäistesi kanssa.”
Furud tuijotti Dumbledorea eikä osannut edes kiittää. Hänkö pääsisi Tylypahkaan, josta hän oli aina haaveillut? Hän pääsisi opiskelemaan vihdoin samankaltaisien lapsien kanssa ja oppimaan käyttämään voimiansa ilman hutilointia. Furud ojensi kätensä kirjettä kohti sydän pamppaillen jossain kurkun tienoilla.
Minä pääsisin Tylypahkaan.”Älä koske siihen, Furud.”
Aberforth seisoi huojuvien portaiden alapäässä ja tuijotti heitä kumpaakin vuoronperään raivon hiipiessä hänen suoniinsa. Hän askelsi vielä viimeisen portaan alas tasanteelle ja lähestyi heitä kahta pelottavan hitaasti. Furud tiesi kokemuksesta että Aberforth aikoi pistää nyt todella hanttiin.
”Aberforth, tulin tapaamaan Furudia, jotta – ”
”Hän ei lähde sinne”, Aberforth totesi yksikantaan. ”Hän pysyy täällä minun kanssani.”
”Sinä et ajattele nyt järkevästi. Furud osaa taikoa ja hänellä on parhaat mahdollisuudet käyttää voimiaan Tylypahkassa, ei täällä”, Dumbledore aloitti keskustelevaan sävyyn.
Furud kuitenkin tiesi, että mitä ikinä hän aikoikaan sanoa, Aberforth oli jo evännyt vaihtoehdon.
”Velhot käyvät koulua, jotta he saavat tulevaisuuden ja mahdollisesti koulutuksen ammattiin!” Aberforth mylvi ja hänen poskensa hehkuivat suuttumuksesta. ”Furudilla on kaikki hyvin täällä. Hänellä on tulevaisuus täällä, hän ei tarvitse ammattia!”
”Furudin tulevaisuusko on täällä, sinun pubissasi?” Dumbledore kysyi kohottaen kulmiaan. ”En uskonut sinun koskaan olevan noin lyhytkatseinen.”
”Minäkö lyhytkatseinen? Minä tahdon vain suojella häntä!”
Dumbledoren kulmat olivat nyt kohonneet niin ylös, että hiusraja tahtoi tulla jo vastaan. ”Mutta Aberforth, suojella miltä?”
”Sinulta.” Hän oli nostanut leukaa vain niin vähän, että Furud pystyi näkemään sen. Kaksi veljestä mittailivat toisiaan molemmilla siniset silmät kiiluen raivosta, vaikka Dumbledore sen hyvin piilottikin kasvoiltaan. Kuin taas Aberforth ei paljon säästellyt; hänen kasvoiltaan paistoi avoin halveksiva katse, joka lankesi suoraan Dumbledoren valkoisen olemuksen ylle.
Sitten Dumbledore teki jotain mitä Furud oli pelännyt. Hän nousi pystyyn tuolilta ja katsoi tätä anteeksipyytävästi.
”Näkemiin, Furud.”
Furud oli luullut, etteivät he enää ikinä tapaisi Dumbledorea, sillä Aberforth piti sanansa eikä koskaan päästänyt häntä Tylypahkaan. Hän ei kuitenkaan ikinä lakannut uneksimasta Tylypahkasta ja sen taivasta kohti kohoavista torneista, jossa uskoi oppilaiden katselevan aina silloin tällöin tähtiä. Joskus hän jopa saattoi huomata, että joku kävi iltaisin silloin tällöin tähtitornissa myöhään illalla, kenties jo silloin kun muut nukkuivat.
Mutta Sianpään oveen koputettiin illalla uudemman kerran kahden vuoden päästä. Tällöinkin Dumbledore oli astunut ovesta sisään kaapu hulmuten, ja Aberforthin varoittavasta katseesta huolimatta tämä oli istunut Furudin kanssa pöydän ääreen ja tuonut tällä kertaa huonoja uutisia.
”En voi väittää, että olen ollut sinulle rehellinen alusta alkaen”, Dumbledore aloitti kurjalla äänensävyllä, kun taas puolestaan Aberfoth oli alkanut nauraa pilkallisesti.
”Sinä olet oikea juonittelun mestari”, tämä ivasi. ”Varsinainen Salaisuuksien kammio tuollaisenaan. Ei nämä salaisuudet suinkaan tähän yhteen jää, Furud, voit vain uskoa että niitä on tulossa vielä paljon lisää, mikäli tuo tomppeli aikoo vielä nenäänsä täällä näyttää toistekin.”
Mutta Dumbledore oli kuin ei kuulisikaan ja keskittyi Furudiin. ”Mitä sinun isääsi tulee… Sinun isäsi… Sinun biologinen isäsi on Sirius. Sirius Musta.”
Furud ei olisi tunnistanut tuota nimeä, ellei koko sen viikon olisi pyörinyt televisiosta uutisia, joissa kaikissa esiintyi tuo nimellä varustettu henkilö poseeraamassa kaltereiden takana hullunkaltainen virne huulillaan. Hän oli joskus taannoin murhannut ihmisiä ja uutiset toitottivat nyt kaiken aikaa siitä, miten Sirius Musta oli vain muutama päivä sitten karannut vankilasta ja oli yhä vapaalla jalalla.
”Onko tämä jokin vitsi?” Furud oli kysynyt hiljaisella äänellä, vaikka oikeastaan jo tiesikin vastauksen.
”Ei, pelkäänpä ettei ole”, Dumbledore vastasi surullisena.
”Miksei kukaan viitsinyt kertoa vähän aikaisemmin?” Furud tivasi kylmästi kun ei tiennyt pitäisikö hänen vuosien pohdinnan jälkeen olla onnellinen, että hän tiesi vihdoin kuka hänen isänsä oli, vai sittenkin vihainen ettei kukaan vaivautunut kertomaan hänelle.
”Se on kokonaan minun syytäni, Furud. Minä olen kieltänyt Aberforthia puhumasta Siriuksesta”, Dumbledore sanoi oitis. ”Ja pyydän anteeksi siitä... Mutta toivon, että ymmärrät miksi halusin salata sen sinulta.”
”Koska minä en kestäisi tietoa, että isäni on kylmäverinen murhaaja?” Furud ehdotti sävyyn, jonka jokainen tavu tihkui kiukkua. ”Ihan sama mikä hän on miehiään. Olisin vain tahtonut tietää jotain hänestä.” Furudin kurkkua oli kuristanut pahemmin kuin koskaan; hän ei voinut olla ajattelematta mielessään kuinka hän oli läheistä sukua henkilölle, joka oli aiheuttanut useamman jästin murhat. Hänen kätensä vapisivat niiden levätessä reisillään, mutta Furud yritti pitää kasvonsa kivenkovina varmistaen, että Dumbledore ei jättäisi mitään kertomatta hänen tunteidensa vuoksi.
Mutta jälleen Furud oli arvioinut hänet väärin, sillä Dumbledore tarkkaili häntä läpitunkevalla katseellaan ja sanoi sitten:
”Sinä et olisi tahtonut tietää Siriuksesta mitään. Hän oli aikoinaan… No, en viitsi kuitenkaan väittää, ettei hän olisi ollut loistava velho. Nimittäin sellainen hän juuri nimenomaan oli.”
Furud tuhahti happamasti. ”Mistä sinä sen tiedät?”
”Koska isäsi opiskeli Tylypahkassa minun aikoihin”, Dumbledore kertoi rauhallisen tasaisella äänellä. ”Ja hän oli yksi lahjakkaimmista velhoista James Potterin kanssa. Ehkä mieleenpainuvimmat oppilaat tähän asti.”
Dumbledoren kasvoilla kävi surullinen hymy kun hän siirsi katseensa yhteen seinillä riippuvista julisteissa, jossa oli suuri Siriuksen pää ja siinä luki suurin kirjaimin
etsintäkuulutettu. Furud käänsi oitis katseensa siihen, jotta pystyisi näkemään saman kuin Dumbledore; jotta näkisi mitä surua se aiheutti hänessä. Ja kun nähtävästi Dumbledore ei aikonut kertoa eikä juliste herättänyt minkäänlaista tunnetta Furudissa (paitsi lievää kiukkua), hän päätti kysyä:
”Kuka oli James Potter?”
”Ah, James Potter oli isäsi yksi parhaista kavereista”, Dumbledore sanoi. ”Heidät näki useimmiten ainoastaan yhdessä, harvemmin näin Siriuksen kävelemässä yksin pihamailla tai käytävillä. Ei, he olivat aina yhdessä.”
”Mitä – ” Furud ei ollut aivan varma mitä oli kysymässä, sillä hän aisti heidän välillään tietynlaista kireyttä kun hän oli kysynyt James Potterista. Hänellä oli kuitenkin väkinäinen tarve tietää isästään; hän oli ollut kolmetoista vuotta vailla tietoa – hän oli yrittänyt nyhtää edes pientä vihjettä lehdistä, valokuvista ja kirjoista ilman ainuttakaan johtolankaa. Jos hän olisi saanut aiemmin edes pienen, merkityksettömän tiedonmurusen isästään, hän olisi haljennut ilosta. Nyt kun hän tiesi edes isänsä nimen, hän ei malttanut lopettaa siihen: ”Mitä James teki sitten kun sai tietää Siri – isästäni?”
”Itse asiassa hän ei koskaan saanut tietää”, Dumbledore sanoi ja se sama surunsekainen hymy hiipi hänen kasvoilleen. ”Sirius ikään kuin tapatti Jamesin. Jamesin ja hänen vaimonsa.”
Dumbledore oli sanonut sen niin tyynesti, että Furudia kuvotti. Millainen ihminen hänen isänsä oli oikeastaan ollut ja oliko hänen sittenkään hyvä tietää kaikkea sitä? Viha teki paluutaan hänen suoniinsa ja sai sydämen hakkaamaan niin lujaa, että se oli loikata hänen rinnastaan ulos. Ennen kuin Dumbledore ehti estää, Furud oli pompannut pystyyn tuolilta ja riuhtonut Siriuksen julisteen alas sellaisella voimalla, että oli itse kaatua selälleen.
”Furud – minä pyydän – ”
”Hän ei ole minun isäni!”
Dumbledore tarrasi poikaa käsivarresta kärsivällisesti ja esti hänen epätoivoisen rimpuilunsa.
”Sinulla on luonnollisesti oikeus olla vihainen, mutta meillä ei ole aikaa hukattavana”, Dumbledore sanoi voimakkaasti. ”Minä en tullut ainoastaan kertomaan, että isäsi on kylmäverinen murhaaja.”
Furud katsoi häntä kiukkuisena takaisin. Sitä oli vaikea uskoa, sillä hänestä alkoi tuntua, että Dumbledore oli nimenomaan tullut etsintäkuulutuksien vuoksi kertomaan totuuden. Oli uskomatonta, miten kukaan ei ollut maininnut sanallakaan, että hänen isänsä istui vankilassa lukuisista murhista. Miten kenellekään ei tullut edes mieleen kertoa sitä?
”Minä tulin varoittamaan sinua”, Dumbledore jatkoi kun Furud ei osannut sanoa mitään. ”On julmaa, että Sirius ei koskaan saanut tietää sinusta – ei ainakaan äitisi kautta. Vain minä, Aberforth, Kalkaros ja Minerva tiedämme enää totuuden. Mutta pelkään – tämä on tietysti vain arvailua – mutta pelkään, että Siriuksen korviin on kantautunut huhua. Bereniken veli istuu myös Azkabanissa ja en viitsi teeskennellä, ettei heillä olisi ollut aikaa jorista mukavuuksia kolmentoista vuoden ajan. Siinä aikavälissä on kenties sinunkin nimesi tullut puheeksi kerran jos toisenkin.”
”Joten mitä?” Furud tiuskaisi turhaantuneena. ”Nytkö hän tulee etsimään minua?”
”Pidän enemmän todennäköisenä, että Sirius etsii ensin käsiinsä Harry Potterin – ” Furudin katse lennähti oitis Dumbledoreen, joka hymyili ja nyökkäsi hitaasti, ”Aivan oikein, Furud. James Potterin pojan, jonka kummisetä Sirius on. Mutta se on toinen tarina, en ennätä nyt kertoa sitä – ”
”
Milloin sinulla on sitten aikaa kertoa minulle elämästäni?” Furud kysyi raivokkaasti. ”Haluan kuulla kaiken miten he liittyvät isääni – minuun – mitenkään! Ja mieluiten nyt!”
”Minulla ei ole aikaa kertoa sitä nyt!” Dumbledore huudahti väliin. ”Sinun on oltava äärimmäisen varovainen näinä aikoina. Sinun täytyy kuunnella Aberforthia ja noudattaa hänen käskyjään. Minä lupasin äidillesi pitää hyvää huolta sinusta ennen kuin hän kuoli. Yritän olla sanani mittainen mies.”
Furud olisi tahtonut sanoa vastaan, puristaa kaikki tiedot irti Dumbledoresta, jotta olisi kuullut kaiken välittömästi. Kuitenkaan hän ei osannut sanoa mitään tämän katsoessa häntä luottavaisena silmiin ja puristaen nyt hänen kättään lujasti ennen kuin käänsi selkänsä ja käveli ovea kohti. Ennen kuin tämä oli kuitenkaan ehtinyt kävellä ovesta ulos, Dumbledore oli kääntynyt Furudiin päin ja sanonut hiljaa:
”Äitisi nimi oli muuten Berenike.”
Ja sitten hän oli häipynyt ovesta jättäen Furudin istumaan yksin Sianpään hämärään valonkajoon Aberforthin tullessa esiin nurkan takaa. Hän oli salakuunnellut heidän käymää keskusteluaan.
Yllättävät tapaamiset eivät olleet kuitenkaan jääneet siihen, vaan he tapasivat jo alle vuoden sisällä, juuri kun Tylypahkassa alkoi kesäloma. Tällä kertaa Dumbledore oli tuonut mukanaan muuan toisenkin henkilön; mustatukkaisen, koukkunenäisen miehen, jonka suu kaartui ivalliseen hymy heti kun hänen silmänsä lennähtivät Furudiin.
”Tämä on siis totta”, Kalkaros sanoi astellessaan Sianpään ovesta sisään katse edelleen nauliintuneena poikaan. ”Ei tietysti yllätys sinänsä, että se tollo ei ottanut vastuuta edes omasta pojastaan. Se olisi ollut maailman yhdeksännes ihme.”
”Severus”, Dumbledore huomautti matalalla äänellä, ”Sirius ei ollut kykeneväinen kantamaan vastuuta Furudista, kuten epäilemättä muistat.”
”Ei tietenkään”, Kalkaros totesi lipevästi. ”Hänellä oli velvollisuuksia Azkabanissa.”
”Mistä pääsemmekin tulomme syyhyn”, Dumbledore jatkoi ja käänsi katseensa Furudiin. ”Istuudutaanko?”
He istuivat jälleen yhden Sianpään pyöreän pöydän ääreen, jolloin Dumbledore loitsi heidän eteensä kolme teekuppia ja yhden kannun. Hän kaatoi heille kullekin vihreää teetä (joka tuoksui Furudin mielestä varsin kummalliselle) ja taikoi vielä ilmasta jokaiselle hopeiset lusikat. Furud oli aikeissa kysyä miten ihmeessä hän sen teki, mutta tukahdutti kysymyksen vain vaivoin todetessaan miten hölmö se oikeastaan oli. Hänkin nimittäin todennäköisesti osaisi sen, jos opiskelisi Tylypahkassa.
”Ensinnä minun on kerrottava, että me tapasimme viime yönä sinun isäsi.” Ja kun Furud oli aukaissut suunsa, Dumbledoren oli kohotettava kätensä saadakseen puheenvuoronsa takaisin. ”Minä tulen kertomaan sinulle vielä miten hänet löydettiin, mutta anna minun puhua ensin loppuun.
”Kalkaros tapasi eilisiltana Siriuksen, sittemmin minä kun hän oli tullut Tylypahkaan”, Dumbledore jatkoi kepeästi.
Furud pudisti epäuskoisena päätään vain sen verran, että Dumbledore juuri ja juuri näki sen. ”Mutta… missä?”
”Rääkyvässä röttelössä”, sanoi Dumbledore. ”Sirius näemmä tiesi paikan.”
”Mutta…” Furud mumisi otsa kurtussa. ”Rääkyvässä röttelössä kummittelee. Kuinka hän -?”
”Siellä ei ole koskaan kummitellut, typerys!” Kalkaros kivahti väliin.
”Mutta kaikki sanoo, että siellä – ”
”Vain ne, jotka eivät ole suostuneet näkemään totuutta, uskovat tuota soopaa”, Kalkaros ivasi. Furud tunsi lievää ärtyneisyyttä, sillä hänet oli jo keskeytetty kahdesti yrittäessään sanoa jotain, ja käänsi nyt katseensa takaisin Dumbledoreen.
”Tästä meidän on tyydyttävä olemaan eri mieltä”, tämä sanoi lyhyen tauon jälkeen. ”Vaikken viitsikään teeskennellä, että en olisi itsekin luullut muinoin samoin.”
”No, mitä tapahtui?” Furud kysyi tuskin välittämättä mitä hän oli aikeissa sanoa rääkyvästä röttelöstä. ”Missä Sirius nyt on?”
Dumbledore vilkaisi vaivihkaa Kalkarosta. Furudista tuntui, että he kävivät sisäistä taistoa siitä, kumpi saisi sanoa seuraavan asian. Kalkaroksen suu oli vääntynyt itselleen tyypilliseen ivaan, kun taas Dumbledoren silmät olivat antaneet tälle hiljaisen varoituksen pyyhkiä virne kasvoiltaan. He istuivat hetken hiljaa tuulen rummuttaessa lehtiään ikkunalasia vasten, kunnes Dumbledore rohkeni vihdoin puhumaan:
”Sirius on nyt pakomatkalla.”
”Miksi? Hänhän on murhaaja – miksei kukaan ole estänyt häntä?” Aivan kuin hän ei puhuisikaan isästään, vaan jostain tuiki tuntemattomasta tyypistä, jonka hän halusi mahdollisimman nopeasti kiikuttaa takaisin selliin. Furud melkein häpesi itseään katsoessaan Dumbledorea, jonka huulilla kävi ystävällinen hymy.
”Minä taisin viimemmäksi luvata kertovani sinulle James Potterista, niinhän?” Hän mittaili Furudia pöydän toiselta puolelta ennen kuin jatkoi: ”Kuten epäilemättä tiedätkin, tuohon aikaan Voldemort oli voimissaan ja vainosi Pottereita, jolloin heidät täytyi piilottaa huolellisesti. On olemassa eräänlainen uskollisuusloitsu, jonka avulla on – uskallan väittää – lähes mahdotonta tulla löydetyksi. Kerrohan, Furud, onko sinulla aavistusta miten loitsu tepsii?”
Furud pudisti päätään salaa tuntien tiettyä katkeruutta Aberforthia kohtaan. Hän olisi kenties vastannut Dumbledoren esittämään kysymykseen salamannopeasti, jos hän olisi siitä lähtien ollut kirjattuna Tylypahkaan kun sai siihen mahdollisuuden. Mutta Furud tyytyi pysymään vaiti ravistaen päätänsä ja laskien katseensa pubin lattianrajaan.
”Uskollisuusloitsu on suunnattoman monimutkainen loitsu”, Dumbledore kertoi hiljaisella äänellä. ”Se toimii siten, että salaisuus, joka halutaan suojata, suljetaan elävän sielun sisään ja tieto tulee pysymään tämän sisällä alati, ellei hän päätä paljastaa sitä. Ei ole kai vaikea päätellä kuka oli Pottereiden salaisuudenhaltija.”
Furud muodosti huulillaan Siriuksen nimet äänettömästi, jolloin Dumbledore nyökkäsi hänelle.
”Mutta… Siriushan kavalsi heidät! Kuinka he luottivat häneen – eikö heillä käynyt kertaakaan mielessä, että hän voisi kertoa Voldemortille heidän olinpaikan?”
”Pyydän, kuuntele loppuun”, Dumbledore kehotti ystävällisesti. ”Pottereiden tuhon jälkeen tiedetään, että Sirius meni ja räjäytti kadun täynnä jästejä tappaakseen toisenkin parhaan ystävänsä Peter Piskuilanin – ”
Nyt oli Furudin vuoro keskeyttää. ”Ja hänestä jäi enää jäljelle sormi. Joo, olen lukenut siitä, mutta miten se liittyy eilisen tapahtumiin?”
”Olennaisesti. Eilisiltana rääkyvässä röttelössä todisteiden mukaan paikalla oli nimittäin muuan henkilö, jonka olisi pitänyt kuolla samoihin aikoihin kuin Pottereidenkin”, sanoi Dumbledore. ”Arvaatko kenestä on kyse?”
Furud kallisti päätään ja pakotti aivonsa toimimaan. Edes Kalkaros ei rikkonut hiljaisuutta, vaan seurasi sivusta kun Furud puolestaan taisteli omien ajatuksiensa kanssa. Vaikka hän tiesi miten typerältä vaikutti ajatella äitiä, Furud ei voinut lakata elättämästä toivoa. Jos hänen äitinsä olisi sittenkin elossa – jospa Dumbledoren koko tarina liittyisi jollain haavaa siihen, että vaikka hän olikin menettänyt isänsä, äiti olisi yhä elossa.
Hän menetti tuon viimeisen oljenkortensa, kun Dumbledore oli onnistunut taas lukemaan Furudin ajatukset ja pudisti nyt päätään syvä suru huulillaan.
”Kyse on Peteristä.” Ja kun Furud kohotti kulmiaan, Dumbledore onnistui vain vaivoin nyökkäämään. ”Kyllä, Peteristä. Ja tässä välissä minun on mainittava Peterin osaavan muuntautua animaagimuotoonsa, rotaksi, vaikka myönnettäköön että tyydyttävän hyvin he osasivat sen seikan piilottaa minulta. Tuleeko mieleesi kuitenkaan yhtään keinoa, miten hän olisi voinut muuttaa tapahtumia niin huomaamattomasti? Mieti, Peter elävänä, vaikka hänen sanottiin olleen kuollut. Hänen – paremman sanan puutteessa – muistotilaisuutensa pidettiin ja sormi hävitettiin. Miten kuollut voi olla sittenkin elossa?”
Furudilla ei ollut aavistustakaan, miksi Dumbledore tenttasi häntä niillä kysymyksillä. He tuijottivat toisiaan pöydällä palavan lyhdyn yli, jolloin Dumbledore selvästikin odotti suotuisan näköisenä, että Furud puhuisi ensin.
”Ehkä hän selviytyi niin kuin Harry Potter?” Furud ehdotti.
”Ei”, sanoi Dumbledore ja kiersi sormensa teekupin ympärille; Furud saattoi aistia, että sormissa oli voimaa kuin teräspihdeissä. ”Sinun täytyy kuvitella tapahtuma, jos Sirius ei olisikaan ollut Pottereiden salaisuudenhaltija.”
Furud tietenkin ajatteli kaikkia mahdollisia seurauksia, miten se muuttaisi kaiken jos Sirius ei sittenkään olisi ollut salaisuudenhaltija niin kuin hänelle oli aiemmin kerrottu. Niin teki ilmeisesti Kalkaroskin hänen ilmeestään päätellen. Kumpikaan ei kuitenkaan maininnut, että silloin Sirius ei olisi myynyt Pottereita Voldemortille, jolloin Furud tunsi jännittyneisyyttä enemmän kuin hänen puhetavastaan saattoi aistia:
”Mutta Sirius oli joka tapauksessa räjäyttänyt kadun. Se ei muuta mitään, vaikka hän ei kavaltanutkaan Pottereita.”
”Ei, hän ei myynyt parhaita ystäviään Voldemortille – joskin olen sitä mieltä, että Sirius olisi varmasti silti tappanut Peterin, mutta ei ikinä viattomia”, Dumbledore totesi kun hän jälleen puristi teekupistaan. Sitten – Furudin tavattomaksi hämmästyksekseen – hän sanoi: ”Peter teki surkuteltavan säälittävän teon ja lavasti oman kuolemansa, kunnes eilen illalla hän muutti olemassaolollaan Siriuksen kohtaloa merkittävästi.”
”Mutta… Hetkinen nyt!” Furud huudahti hämmentyneenä. ”Mistä loppujen lopuksi kukaan voi tietää varmaksi, että Peter olikin salaisuudenhaltija?”
”Peter on elossa, Furud! Miksi syytön mies olisi elänyt rottana kolmetoista vuotta? Ja minulla sattuu olemaan Harryn ja hänen kumppaneidensa että professori Lupinin sana tästä kaikesta”, Dumbledore sanoi voimakkaasti. ”Ja mikä parasta: Peter tunnusti.”
Huoneeseen laskeutui niin syvä hiljaisuus, että kellon tikitys kiinnitti heti huomion. Taas Dumbledore piti pienen tauon odottaen, että Furud rikkoisi sen ja sanoisi jotakin. Mutta Furud sitä vähemmän osasi muotoilla ajatuksiaan sanoiksi mitä enemmän aikaa kului, joten hän aukoi suutaan kerran tai kaksi sanomatta sanaakaan. Ja jälleen kerran hänestä tuntui, että Dumbledore oli lukenut hänen ajatuksensa, sillä tämä hymyili nyt ystävällisemmin kuin koskaan ja nyökkäsi niin huomaamattomasti, että Furudin oli vaikea erottaa sitä.
”Ja isä siis… Onko hän… syytön?” Furud kysyi kun ei enää pystynyt kamppailemaan kysymystä vastaan.
”Yhtä syytön kuin minä koko jupakkaan, jos niin voi sanoa”, Dumbledore sanoi ja hävitti sitten yhdellä sauvan heilautuksella kannun ja kupit kumartuen lähemmäs heidän kasvoja valaisevaan lyhtyyn. ”On kysymättäkin selvää, että tämä on sinulle varmasti hämmentävää, mutta olen sitä mieltä että sinun oli ehdottomasti tiedettävä tästä viipymättä.”
Kaikkea, mitä Furud oli siihen mennessä kuullut, tämä oli ainoa, mikä todella sai hänen sydämensä lyömään lujaa rinnassaan. Tuntui kuin hänen päähänsä olisi kaadettu ämpärillinen tulikuumaa vettä, joka valui päästä varpaisiin lämmittäen koko kehon päästä päähän.
”Mutta… Miksi isäni on sitten pakomatkalla? Jos hän on syytön, miksei hän ole nyt vaikkapa – vaikkapa – täällä!” Furud kysyi. Omituista oli, että miltei ennen kuin hän oli edes kysynyt sitä, hän oli unohtanut että Sirius olisi koskaan ollutkaan syyllinen.
”Peter pääsi heiltä karkuun”, Kalkaros vastasi siihen. ”Jos minä olisin ollut tajuissani, olisin ehkä voinut – ”
”Severus, pyydän”, Dumbledore kehotti ja nosti kämmenensä ylös. ”Mitään ei ollut tehtävissä.”
”Että… Isäni ei sitten olekaan vapaa?” Furudin olo muuttui välittömästi, sillä yhtäkkiä se ihana, lämmin tunne oli poissa. Hän katsoi Dumbledorea painostavasti suorastaan pyytäen tätä valehtelemaan ikään kuin se olisi sitten tuntunut sen paremmalta. Mutta tämä pudisti ilmeettömänä päätään ja sanoi:
”Mutta olen lähes varma, että pystyn järjestämään teille tapaamisen piakkoin.”
Furud aisti Dumbledoren liikkeistä ja eleistä, että he tekivät jälleen lähtöään. Hän oli turhautuneempi kuin koskaan; Dumbledore oli vain istuutunut varttitunniksi pöydän ääreen juodakseen teensä ja ilmoittaen mukavasti, että hänen isänsä ei sittenkään ollut kylmäverinen murhaaja. Hän oli vain
todennut sen. Hän oli kertonut sen niin tyynesti, niin liian nopeasti, että Furud ei voinut oikein sisäistää totuutta. Eikö hänellä, Siriuksen pojalla, ollut oikeutta kuulla vähän laajempaa selitystä tästä kaikesta? Ikään kuin Dumbledore ei pitänyt tarpeeksi tärkeänä kertoa kaikki perusteellisesti hänelle, sillä aikaa olisi ollut vaikka kiertää koko Tylyahon kylä kymmenen kertaa ympäri. Furud tunsi olonsa petetyksi katsoessaan noiden kahden hahmojen loittonevia selkämyksiä.
”Tekö lähdette nyt?” Furud kysyi vaikka luulikin tietävänsä jo vastauksen.
Dumbledore kääntyi häneen päin ja nosti luumunvärisen myssyn päälaelleen. ”Olen pahoillani, etten ehdi jäämään. Minun oli vain pakko varmistaa, että saat edes jonkinlaisen kuvan tapahtumista. Jos haluat, niin Severus voi -?”
”Ei, kiitti… Kyllä minä pärjään.” Mutta turhautuneisuus teki tuloaan lujempaa kuin oli aiemmin aikonut. Hän oli ärtynyt eikä tiennyt olisiko pitänyt sylkeä heidän kahden perään vai huutaa sittenkin palaamaan takaisin, anomaan että heillä olisi enemmän aikaa kertoa lisää – että he eivät vain olisi tulleet hetkeksi toteamaan tosiseikkoja, kun todellisuudessa jopa Kalkaros tiesi paremmin mitä oikeastaan oli tapahtunut. Furud lysähti takaisin penkilleen ja hautasi kasvot käsiinsä miettien ankarasti mielessään, missä hänen isänsä oli nyt.
Vaikka Dumbledore olikin jättänyt hänet jälleen ilman tietoa, hän tuli tapaamaan Furudia vain muutama kuukausi myöhemmin. Myös sillä kerralla istunto oli kestänyt vain pienen hetken heidän elämästään, mikä oli todenteolla saanut Furudin ohimon sykkimään lujempaa kuin koskaan aikaisemmin Dumbledoren käynnin aikana. Hän oli maininnut, että Sirius olisi turvassa ja heillä olisi pian mahdollisuus tavata kun Furud liittyisi salaseuraan, Feeniksin kiltaan. Furud oli yrittänyt kasata kokonaisuuden kaikesta siitä mitä Dumbledore oli ehtinyt puhua ja tiesi Feeniksin killan tarkoittavan jotakin seuraa, joka taistelisi Voldemortia vastaan.
Mutta olipa Dumbledore luvannut hänelle mitä tahansa siitä, että he tulisivat tapaamaan toisensa – Furud ja Sirius –, he eivät koskaan tavanneet. Monta kuukautta myöhemmin Dumbledore seisoi jälleen Sianpään ovella luumunvärinen myssy käsissään Aberforthin tivatessa häneltä oitis vierailun syytä.
”Minä tulin Siriuksen vuoksi”, sanoi Dumbledore, joka ei tällä kertaa enää hymyillyt vaan siirsi murheellisen katseen Furudiin. ”Minun on kerrottava sinulle jotakin.” Ja välittämättä siitä mitä mieltä Aberforth oli hänen vierailustaan, Dumbledore astui kumarassa oviaukosta sisään ja seurasi Furudia yläkerran takkahuoneeseen.
Furudilla ei ollut käsitystä siitä minkä vuoksi hän oli tällä kertaa tullut Sianpäähän; hän oli käynyt muutamassa Feeniksin killan kokouksessa ja harjoitellut jonkin verran Dumbledoren kansliassa kaksintaisteluloitsuja tämän omasta pyynnöstä. Silti hän oli säästänyt erillisen tapaamisen Sianpäähän juuri kun Aberforth oli ollut laittamassa kylttiä oven kahvaan.
”Minä en voi sanoin kuvailla”, Dumbledore aloitti heikolla äänellä, ”kuinka pahoillani olen.” Hän ei katsonut Furudia silmiin, vaan kuljetti kirkkaan sinisiä silmiään sylissään lepäävää myssynsä reunusta pitkin. Hänen sanansa olivat kömpineet suusta ulos niin nöyränä, että Furudin oli vaikea tunnistaa Dumbledorea; tämä ilmiselvästi häpesi katsoa häneen päinkään.
”Mistä on kysymys?” Furud kysyi vasten tahtoaan. Se ei voinut olla mitään hyvää tarkkaillessa Dumbledoren koko olemusta, kun hän pudisti päätään katse edelleen myssyssään ja silmät kimmeltäen apeana puolikuulasien takana.
”Vanhan miehen hairahduksia… Tämä on kokonaan minun syyni – ”
”Mitä ikinä se on, se on tuskin sinun syysi, professori”, Furud kiiruhti sanomaan, sillä vaikka hän oli viisi vuotta tuntenut jonkinlaista katkeruutta Dumbledorea kohtaan, hän ei pystynyt katsomaan kuinka tämä kärsi omassa ruumiissaan.
Hetken, tuon ohikiitävän hetken, Furud oli näkevinään hänen kasvoillaan kyynelen, mutta katsoessaan tarkemmin se oli poissa. Sitten Dumbledore katsoi takan päällä iäisyyden riippunutta taulua, jossa vaaleahiuksinen tyttö virkkasi pitsikuvioista kangaspalaa ja vilkaisi ohimennen Furudia tuolissaan.
”Kovin ystävällistä, Furud”, Dumbledore sanoi huokaisten. ”Mutta en tiedä sanotko noin kun kuulet. Toivon että suot anteeksi, että sanon tämän, mutta…” Hän repi viimein katseensa irti muotokuvasta ja siirsi siniset silmänsä Furudiin. ”Hän on kuollut.”
Ja he istuivat sinä iltana pitkään Sianpäässä. Dumbledore ei viipynyt tällä kertaa vain varttituntia, vaan hän istui muotokuvan vieressä monta tuntia jutellen Furudin kanssa Siriuksesta ja siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Myös Aberforth oli tullut hetken päästä kysymään haluaisivatko he jotain syötävää; hän oli ilmeisesti kuunnellut jälleen kaiken mitä he olivat kaksistaan Siriuksesta puhuneet.
Furud oli kiitollinen siitä, että Dumbledore ei kiirehtinyt ja jättänyt häntä taas pohtimaan ja vatvomaan tapahtumia. Hän oli kiitollinen myös siitä, että Aberforth oli luvannut hänelle seuraavan päivän vapaata ja luvan käydä Tylypahkassa, mikäli hän itse sitä tahtoi.
Niin kamalalta kuin se tuntuikin todeta: Siriuksen kuolema ei järkyttänyt tai surettanut Furudia. Hän ei ollut liialti surullinen eikä edes hämmentynyt, sillä oli vaikea tuntea ikävää jotain sellaista kohtaan, jota ei ollut ikinä tuntenut. Sitä vastoin Furud tunsi pientä kaihoa, sillä nyt hän tiesi mielessään, ettei saisi ikinä mahdollisuutta tuntea isäänsä. Se haave oli kuollut hänen isänsä mukana.
Eikä Furud koskaan tuntenut katkeruutta Dumbledorea kohtaan, etteivät he olleet Siriuksen kanssa koskaan tavanneet toisiaan tämän lupauksista huolimatta. Vaikka hän oli yrittänyt joskus syyttää Siriuksen kuolemasta Dumbledorea, se oli ollut ajanhukkaa. Feeniksin kilta oli syönyt häneltä kaiken ajan ja hänen oli mahdoton olla välikätenä kun samaan aikaan hänellä oli Harry, Siriuksen parhaan ystävän poika, huolenaan.
Furud oli vuosi vuodelta saanut kuulla Harrysta – aina tietysti Dumbledoren kertomana. Hän oli muun muassa maininnut Harrysta silloin kun oli kertonut Siriuksen kuolemastakin, ja oli lopulta paljastanut eräänä iltana kansliassa, että Harry oli ainut mahdollisuus tuhota Voldemort. He puhuivat tästä aina silloin tällöin ja silloin kun he puhuivat, Furud tunsi halua saada jutella Harryn kanssa – sen henkilön kanssa, joka oli joskus tuntenut hänen isänsä ja jolla oli joskus ollut sellainen side Siriukseen, minkä Furud olisi tahtonut omistaa.
Ja kun he olivat viimeisen kerran istuneet kahdestaan Dumbledoren kansliassa, Furud oli kerännyt kaiken rohkeutensa ja kysynyt:
”Tiesikö isä koskaan, että hänellä oli poika?”
He olivat istuneet hetken hiljaisuudessa, jonka ajan Furudin sydän oli loikannut ylös kurkkuun ja hän oli toivonut saavansa myöntävän vastauksen. Hänen viimeinen oljenkortensa oli menetetty, kun Dumbledore pudisti päätään hitaasti ja siirtyi silittämään Fawkesia. Sen jälkeen Furud ei myös ollut koskaan kysynyt Dumbledorelta, oliko hän tiennyt, että hän oli muutama vuosi aiemmin luullut äitinsä olevan elossa; oliko tämä lukenut todella hänen ajatuksensa.
Ja sinä iltana Furud seisoi ikkunan vieressä lähes yhden jalan pitempänä kuin kuusi kesää sitten Dumbledoren astuessa ensimmäistä kertaa Sianpäähän hänen elinaikanaan. Hän oli toden totta kasvanut noista ajoista kaikin puolin eikä voinut sanoa enää yllättyvänsä mistään mitä tällä kertaa hänelle kerrottaisiin, sillä Sirius oli lopullisesti poissa eikä maailman mullistavinkaan uutinen toisi häntä takaisin.
Furud harppoi ovelle ja tarttui sen kahvaan valmiina kohtaamaan joko Aberforthin tai Dumbledoren. Hän tönäisi oven selälleen niin lujaa, että oli melkein itse horjahtaa oviaukon luona seisovan hahmon päälle.
”Hyvänen aika, Furud, etkö sinä enää nykyään tarkista kuolonsyöjiä?” tuttu ääni tivasi viitan hupun alta, vaikka se selvästikin kuului professori McGarmiwalle ja oli tavallista vakaampi kuin normaalisti. Hän astui sisään Sianpäähän ja riisui huppunsa vasta kun Furud oli sulkenut oven hänen takanaan.
”Ei kukaan osaisi esittää tarpeeksi vakuuttavasti sinua”, Furud naljaisi lukitessaan ovea.
”Nyt ei ole tarpeeksi sopiva hetki vitsailla!” McGarmiwa sihahti kiukkuisena, mutta sitten hänen kasvonsa leppyivät jälleen. ”Missä Aberforth on?”
”Hän lähti pari tuntia sitten”, Furud kertoi ja viittilöi McGarmiwaa kapuamaan portaita ylös huoneeseen, jossa heidän valonaan oli ainoastaan tulenkajo takassa. McGarmiwa näytti ottavan tukea kaiteesta kun Furud asteli hänen takanaan portaita ylös ja oli saavuttanut hänet ylätasanteella. ”Onko kaikki hyvin?”
”Ei, mikään ei ole tänä iltana hyvin”, McGarmiwa sanoi hiljaa selkämys häneen päin.
”Istuudu, Minerva hyvä”, Furud ehdotti ja tarjosi tuolia takan vierestä. McGarmiwa lysähti siihen tarvitsematta kahdesti käskeä ja hieroi toisella kädellä ohimoaan. Ei tarvinnut olla kovin kummoinen selvännäkijä, että huomasi valonkajossa kyyneleiden kimmeltävän naisen poskilla kun tämä tuijotti tuleen hetken hiljaisuudessa, siirsi sitten katseensa vanhaan muotokuvaan takan päällä ja sanoi:
”Aberforth tuli varmaankin Feeniksin killan avuksi. Tylypahkassa oli käynnissä taistelu.”
”Minä tiesin sen”, Furud sanoi oitis. ”Tai oikeastaan arvasin, näin nimittäin pimeänpiirron.”
”Tylypahkassa on sattunut hirveitä.” McGarmiwan poskilla tanssi toinen kyynel, jonka hän sipaisi kuitenkin nopeasti pois ja huokaisi raskaasti.
”Minä olisin tullut apuun”, Furud yritti epätoivoisesti. ”Mutta Aberforth sanoi, että – ”
”Ei se mitään, Furud”, McGarmiwa keskeytti hänet. ”Sinusta on ollut valtavasti hyötyä killalle. En halua kuulostaa loukkaavalta, mutta sinun apusi ei olisi merkinnyt tässä taistelussa paljoakaan.” Furud olisi kysynyt miksi, mutta hänen ei tarvinnut. McGarmiwa oli kai arvannut hänen mietteensä jatkaessaan: ”Albus on menehtynyt…”
Eikä hänen tarvinnut kysyä ketä hän tarkoitti, sillä vaikka McGarmiwa olikin maininnut tämän etunimeltä, oli ilmiselvää että kyse oli Dumbledoresta. Furud tuijotti McGarmiwan kasvoja odottaen, että hän pian alkaisi nauraa tavatonta naurua ja kertoisi miten hölmöltä hän oli näyttänyt uskoessaan sellaista. Hän odotti McGarmiwan alkavan nauraa ja sanovan sen hänelle millä hetkellä hyvänsä, tuntuipa se miten epätavalliselta käytökseltä tahansa hänet tuntien, mutta Furud vain odotti yksinkertaisesti siksi, että ajatus Dumbledoresta kuolleena oli järjetön.
”Sanoitko sinä -?”
”Dumbledore on kuollut”, McGarmiwa sanoi yrittäen tavoitella mahdollisimman normaalia äänensävyä sen sanoessaan. ”Hän menehtyi tänä iltana taistelussa kuolonsyöjiä vastaan.”
Furudin mielessä kävi väistämättäkin ajatus, että häntä vedätettiin nenästä oikein kunnolla. Kun hän kuitenkin katsoi McGarmiwaa syvälle silmiin, hän tajusi välittömästi, ettei se ollut vitsi. McGarmiwa oli sanonut sen haudanvakavana potien samaa polttavaa tunnetta sisällään kuin Furudkin tunsi mitä enemmän hän alkoi miettiä mielessään noita järjettömiä sanoja. Ja yhtäkkiä hän muisti kirkkaasti tuon päivän mielessään kun Dumbledore oli tullut Sianpäähän ja tarjonnut paikkaa Tylypahkasta, jonne Furud ei ollut koskaan päässyt opiskelemaan. Hän muisti heidän keskustelunsa Siriuksesta, Harrysta, Jamesista… Dumbledore oli ollut kaikki ne vuodet kuin auki lepäävä kirja, josta hän saattoi puristaa tiedon kuin tiedon vanhemmistaan; hän oli ollut ainoa, jonka kanssa Furud oli jutellut pitkään aikaan isästään tai ylipäätänsä mistään.
”Miten?” Kysymys oli ikään kuin karannut hänen suustaan. Hänen oli pakko tietää, hänellä oli pakonomainen tarve tietää millä tavalla sellainen velho kuin Dumbledore oli saanut surmansa.
”Kalkaros… Kalkaros surmasi hänet”, McGarmiwa sanoi raskaasti.
”Ei!” Furud oli iskenyt nyrkkinsä tahtomattaankin seinää vasten. Hänen jokainen muisto Kalkaroksesta oli kaikkea muuta kuin viehättävä, mutta kaikista epäilyksistä huolimatta kukaan ei olisi uskonut, että Dumbledore kuolisi hänen kädestä. Ei sellainen velho kuin Dumbledore voisi kuolla sellaisen velhon kuin Kalkaros kädestä. Se jos mikä oli ajatuksena absurdi.
”Dumbledore todella teki virheen luottaessaan häneen”, McGarmiwa huokaisi ja yritti räpytellä silmiään kiivaasti taistellen kyyneliä vastaan.
Olisi ollut liian ylimielistä sanoa, että Furudhan oli sanonut, ettei Kalkarokseen voinut luottaa. Hän oli jankuttanut sitä alusta alkaen kun oli liittynyt Feeniksin kiltaan; ei ainoastaan siksi, että Kalkaros vihasi häntä ja Siriusta, vaan myös siksi että hän tuntui olevan ainoa, jolle Feeniksin killan menetykset eivät merkanneet juuri mitään.
”Se paskiainen!” Furud huudahti kyynelten kirveltäessä hänenkin silmiään.
”Tämä on aivan hirveää… Kukaan ei olisi uskonut…”
”Missä Kalkaros nyt on?” Furud mylvi tärisevällä äänellä ja pyyhkäisi hihallaan silmäluomiaan.
”Hän… Hän pakeni”, McGarmiwa sopersi ihmeissään katsoen, kun Furud pyyhälsi huoneen toiseen nurkkaan ja avasi puisen lipaston, josta kaivoi esiin pitkän, melko ohuen sauvan. ”Mutta Furud, et kai sinä… Et kai sinä todella luule, että päihität Kalkaroksen? Ethän sinä osaa edes taikoa kunnolla!”
Mutta Furud oli jo ennättänyt sujauttaa sauvan oikeanpuoleiseen lahkeeseensa ja kiisi sitten takan eteen muotokuvan luokse sanoen vapisevalla äänellä:
”Sano Aberforthille, että minulla on kiireellinen asia hoidettavana koskien Feeniksin kiltaa.”
Ja Furud olisi ilmeisesti mennyt, ellei McGarmiwa olisi noussut tuolistaan ja tarrannut hänen ranteestaan kiinni voimakkaasti. He mittailivat hetken toisiaan Furudin yrittäessä pyristellä otteesta irti, mutta hetken kamppailun jälkeen tämä luovutti.
”Minä en anna sinun mennä Kalkaroksen eteen, jotta hän voi pyyhkäistä sinutkin pois tieltään”, McGarmiwa sanoi äänessään raivoa. ”Dumbledore halusi ennen kaikkea, että sinä ja Harry pysytte elävien kirjoissa, joten minä totta vie pidän siitä huolen jos minulla on siihen mahdollisuus.”
Ja kun McGarmiwan ote löystyi, myös Furud päätti vetää kätensä rauhallisesti pois ja olla liikahtamatta suuntaan tai toiseen. Suuttumus, joka täytti Furudin rinnan, vääntelehti hänen sisällään tuskallisena. Hänen sisimmissään oli sykähtänyt polttava vihantunne – hän tahtoi epätoivoisesti päästä Kalkaroksen perään ja tehdä hänelle jotain todella pahaa, joka sattuisi häneen mahdollisesti yhtä paljon – ei, enemmän – kuin Furudiin sillä hetkellä. Hän halusi, että Kalkaros tuntisi edes pienen osan siitä tuskasta, joka mylläsi hänen sisällään.
”Senkö takia Fawkes lauloi aikaisemmin?” Furud kysyi hetken päästä hiljaisena.
McGarmiwa nyökkäsi kepeästi. ”Niin, se on sen surulaulu.”
”Miksi se loppui?”
Furud oli kysynyt sen kuin lapsi odottaen vastausta ahnaasti tuijottaessaan McGarmiwan surullisiin silmiin. Hän ei uskonut, että McGarmiwa aikoisi vastata ollenkaan, ennen kuin hän asteli yläkerran ikkunan viereen ja sanoi matalalla äänellä:
”Koska hän on nyt poissa.”
Oli vaikea tulkita oliko McGarmiwa tarkoittanut feenikslintua vai Dumbledorea, mutta sillä ei ollut hirveästi enää merkitystä. He seisoivat kumpainenkin takkatulen ääressä liekkien tanssahdellessa puiden päällä aivan hiljaa osaamatta sanoa toisilleen mitään, mikä olisi saanut sydämen päällä raskaan kiven vierimään edes hetkeksi pois. Furudin ennestään lohduton olo paheni, kun hän ajatteli mielessään miten hän ikinä kertoisi Aberforthille, että hänen ainoa elossa oleva perheenjäsenensä oli kuollut. Hän ei edes tiennyt miten tämä suhtautuisi asiaan; Aberforth ei ollut liialti ikinä kovin lämpimissä väleissä veljensä kanssa, niin ihmeellistä kuin se olikin. Furud oli tiennyt jo monta vuotta olla puhumatta Dumbledoresta paljoa Aberforthin kuullen, mutta aina silloin tällöin kun hän mainitsi tämän, Aberforth oli kääntänyt katseensa Arianan muotokuvaan, katsonut sitä tovin ja poistunut huoneesta.
”Milloin… Milloin hautajaiset ovat?” Furud kysyi automaattisesti kun ei keksinyt mitä muutakaan voisi sanoa.
”Viikon sisällä luultavasti”, McGarmiwa sopersi hänen ilmeensä muuttuessa vaikeannäköiseksi. ”Mutta… Ne pidetään Tylypahkassa.”
”Mitä sitten? Haluan olla paikalla kun hänet – ”
Haudataan, olisi viimeisten sanojen kuulunut mennä, mutta Furud ei pystynyt sanomaan sitä ääneen. Hän keräsi joka ikisen voimansa likoon, että pystyi pitämään kyyneleensä loitolla nyt kun McGarmiwakaan ei enää itkenyt.
”Furud, minä tiedän miten kovasti tahdot olla läsnä… Mutta Harry, taikaministeriö, opettajat, oppilaat… Kaikki tulevat sinne”, McGarmiwa sanoi pahoittelevasti. ”Se herättäisi kysymyksiä.”
”Herättäisi kysymyksiä?” Furud toisti hölmistyneenä. ”Entä Elias? Pääseekö Elias sitten?”
”Elias ei kuulu Tylypahkaan niin kuin et sinäkään”, sanoi McGarmiwa. ”Minun tehtävänäni on enää vain noudattaa Dumbledoren tahtoa, joka oli valitettavasti tämä. Sinä et saa näyttäytyä taikaministerin etkä etenkään Harryn silmien edessä.”
”Ja sinäkö päätät siitä?” Furud kysyi tulisesti.
”Sinä et ole ainoa, joka on kokenut kovia Dumbledoren menetyksen myötä”, McGarmiwa sanoi sävyyn, joka alkoi jo huomattavasti muistuttaa omaa itseään. ”Niin kauan kuin minä olen tästedes rehtorina, minä päätän siitä astutko sinä jalallasikaan Tylypahkaan. Dumbledoren pyynnöstä minä en yksinkertaisesti voi tehdä sitä, Furud. Minä olen pahoillani.”
”Olet pahoillasi, vai?” Furud sylkäisi suustaan happamasti ja katsoi kun McGarmiwa selvästi alkoi jo kietoa viittaa ylleen tehdäkseen lähtöä ennen kuin hän aikoi todenteolla pistää vastaan. ”Varmasti oletkin. Kaikki tämä roska vain siksi, ettei Harry näe minua? Mitä sitten – minä voin vaikka muuntautua joksikin toiseksi!”
Mutta McGarmiwan katse viestitti, että asiasta oli enää edes turha keskustella. Furud ei tiennyt miten Aberforth oli päässyt takaisin Sianpäähän lukitun oven takaa, mutta kuuli kuitenkin hänen kohtaavan McGarmiwan portaissa vaimeasta sorinasta päätellen. Hänen teki mieli potkaista tuolia, jossa McGarmiwa oli hetki sitten istunut, ellei Ariana olisi katsonut häntä muotokuvasta niin varoittavasti. Se ei kuitenkaan vienyt pois sitä tunnetta, joka myllersi Furudin sisällä, kunnes hetken päästä hänen oli pakko etsiä itselleen ämpäri ja oksentaa paha olo pois sisältään.
Ja kun ilmeisesti McGarmiwa oli viimein häipynyt ja jättänyt Aberforthin alakertaan surullisen uutisen kanssa, Furud istui ämpäri sylissään hiljaisuudessa vain kerrosta ylempänä ja tajusi kuuntelevansa sittenkin eräänlaista laulua.
Feeniks ei ollut lakannut laulamasta; sen laulu oli vain muuttunut.
***
