Nimi: Forget the world
Kirjoittaja: Adiqhi
Genre: Angst, drama (mietin näitä pääni puhki enkä vieläkään ole varma)
Ikäraja: S
A/N: Uuden finin myötä uudelleen postaus. Ilta-angsteissa rustattu ihmetuotos, josta kumminki itse omalla tavalla jopa tykkään. : D
Kommentit on toki ihania, jos tänne joku eksyy.
Forget the world
Aurinko paistoi täydeltä terältä ja lämmitti mukavasti. Pysähdyin ja riisuin takkini. Nakkasin sen olalleni ja huokaisin syvään. Eteeni kohosi keväinen metsä, jota halkoi hiekkapolku. Jatkoin löntystelyäni polkua pitkin katse lukittuna maahan. Hiekanjyvät vilisivät silmissä. Astuin vahingossa pieneen lätäkköön. Oikean jalkani lenkkari kastui kärjestä, en jaksanut välittää.
Katse painuneena jatkoin kulkuani hitaasti eteenpäin. En jaksanut kiirehtiä. Kuulin askeleita takaani, mutta en viitsinyt nostaa katsettani. Yhtäkkiä kuulin tutun äänen takaani.
”Hei, ei olekaan nähty taas pitkään aikaan”
Käänsin hitaasti katseeni ja vastasin pienesti hymyillen. Tulija siirtyi kävelemään sanaakaan sanomatta rinnalleni. Askeleemme passasivat yhteen ja löntystelimme samaa vauhtia hiekkatietä eteenpäin. Vilkaisin nopeasti vierelleni ja näin tytön kävelevän rauhallisesti katse kohdistettuna eteenpäin. Hän vilkaisi nopeasti minuun ja hymyili hiukan. Jatkoimme kulkuamme hiljaisina.
Kuulin tytön kaivelevan taskuaan ja vilkaisin syrjäsilmällä taas häneen.
”Haluatko?” tyttö kysyi ja ojensi kaksi purkkapalaa kädellään.
”Kiitos” vastasin ja sieppasin purkan suuhuni. Se oli hedelmäpurkkaa.
Hymähdin itsekseni ja tyttö kääntyi katsomaan minua.
”Muistatko kun kerran tarjosit minulle purkkaa koulussa?” kysyin ja vilkaisin tätä.
Tytön huulille kohosi hymy.
”Silloin juttelimme ensimmäisen kerran. Se oli tätä samaa purkkaa. Taisimme olla kuudennella.”
”Jep. Ja sitten aloimme päivitellä kuinka Sannan hame oli aivan kauhean värinen ja kuinka hän kehtasi pitää sitä koulussa”
Tyttö naurahti kevyesti, heleästi. Huulilleni kohosi pieni hymy. Siitä oli niin kauan.
Pysähdyimme molemmat kuin yhdestä tuumasta pienen mäen töyräälle. Mäen laella kasvoi suuri kuusi. Vilkaisin tyttöä ja istahdimme molemmat auringon lämmittämälle nurmikolle. Eteeni avautui kaunis metsäaukio, jonka reunalla oli pieni lampi.
”Muistatko kun kerran löysimme tämän paikan?” tyttö kysyi.
Käännyin katsomaan tyttöä. Tämä katseli aukeaa kuin aina ennenkin. Hiukan haaveilevan näköisenä. Hän istui jalat koukussa ja nojasi käsiinsä. Hänen musta takkinsa oli auki ja sen alta paljastui punainen t-paita. Käänsin katseeni lampeen. Sen pinta välkkyi auringon valossa.
”Mietimme pystyisikö tuossa lammessa uimaan kesällä.”
”Ja olisiko siinä iilimatoja.” tyttö lisäsi.
Käänsin katseeni pois lammesta. Nielaisin melko kuuluvasti ja käännyin kohti vieressämme kasvavaa puuta. Se oli hiukan kärsineen näköinen. Kovia kokenut.
”Se oli kerran kaunis puu. Pieni ja viaton.” tyttö sanoi, kuin olisi lukenut ajatukseni.
Hänkin oli kääntynyt tarkkailemaan puuta. Istuimme nyt vierekkäin. Vilkaisin syrjäsilmällä tyttöä. Tämän silmäkulmassa kiilsi jokin. Hienotunteisesti en kiinnittänyt asiaan enempää huomiota ja käänsin katseeni pois. Tyttö pyyhkäisi kädellä kasvojaan ohimennen.
Istuimme pitkän tovin hiljaa paikallamme, vierekkäin, katselimme tuota tuttuakin tutumpaa maisemaa ja ajatuksemme juoksivat ties missä, mutta osa niistä oli silti läsnä.
”Tiedätkö. Miksi kaiken pitää tapahtua kerran.”
Käännyin katsomaan tyttöä, en voinut sille mitään että katseeni eksyi taas tämän silmiin, jotka näyttivät hiukan kosteilta.
”Kerran, joskus. Onko ajalla väliä.” hän jatkoi.
Katsoin edelleen tyttöä, siirryin vaistomaisesti lähemmäs tätä.
”On eräällä. Ikuisesti.”
Suljin tytön halaukseen ja silitin tämän kosteaa poskea. Tyttö kiersi kätensä ympärilleni, hiukan kömpelösti, varoen.
Kohta nousisimme taas tältä tutulta paikalta ja lähtisimme eriin suuntiin. Kuten aina ennenkin, kunnes taas joskus kohtaisimme. Mutta ei vielä. Ei ihan vielä.
Istuimme pitkän tovin vain hiljaa, sylikkäin.
