Nimi: Idiootti
Kirjoittaja: Melodie
Tyylilaji: Angstia ja idiotismia, FanFic100
Ikäraja: Sallittu
Paritus: Hyvin tulkinnanvarainen Sirius/Regulus
Varoitukset: Tulkinnanvarainen insesti
Vastuuvapautus: Hahmot ovat Rowlingin, en saa tästä rahaa.
Tiivistelmä: Siriukselle lankeaa muidenkin synnit.
A/N: FanFic100:n, sanaan perhe. Hämmennystä.
-
Idiootti
"Sinun veljesi on idiootti”, sanoi James ja tumppasi tupakkani syvälle seinään, kärsin henkisesti kiven kärsimystä tai veljeni, omaa typeryyttäni rakastaessani käärmettä.
Sytytin uuden tupakan. ”Tiedän, mutta hän on silti minun veljeni.”
James potki soraa. ”Idiootti.”
”Tiedän.”
-
”Näin tänään veljesi”, Remus kertoi. ”Hän kiusasi alempiluokkalaista puuskupuhia.”
”Vittuako se minulle kuuluu”, äsähdin; en tahtonut kuulla enää sanaakaan hänen virheistään.
”Hän kuitenkin on sinun veljesi”, Remus sanoi vakavana. Minä nyökkäsin ja lähdin tupakalle. Hän seurasi ja laski sormet ranteelleni, sanoi tietävänsä murtumisen sattuvan. Minä painoin katseen syvälle kaiteeseen ja toivoin joulua, jona Regulus olisi pehmeä ja onnellinen.
-
”Sinun veljesi nauroi minulle”, Peter valitti minulle iltana ja oleskeluhuoneessa. Mietin, minkä minä sille voin ja kuinka monen vuoden jälkeen minun vielä oletettiin olevan vastuussa jokaisesta veljeni ranteen liikahduksesta.
”Minun veljeni on idiootti”, totesin itsestäänselvän totuuden, sen, jota kukaan ei antanut minun koskaan unohtaa. ”Kai se kulkee suvussa.”
”Sirius”, katseessa oli teräviä särmiä vaikka hän tarkoitti sen pehmeäksi. Olin niin kiitollinen siitä, että hän yritti ymmärtää, että melkein sattui.
-
”Minä näin itseni peilissä tänään”, sanoi minun veljeni surusilmä, istui joulupuun juurella nakertamassa piparia silmät suurina viimeisenä yhteisenä jouluna, jalat koukussa edessään ja säikkynä; idiotismia minä mietin ja häntä, sitä että voisiko hän olla niin paha kuin sanottiin.
-
”Missä sinun veljesi taas on?” äitini kyseli kun olin hukanut pikkuveljen. ”Etkö sinä nyt jo ymmärrä, ettei Regulusta saa jättää yksin?”
”Anteeksi äiti”, minä painoin katseeni matin hapsuihin. Etsin Reguluksenkin, veljeni oli notkossa selällään lumessa.
”Saat vielä kuolemantaudin”, väitin ja raahasin sisään. Hän pisti vastaan ja puri minua huuleen.
Myöhemmin menin kaikessa hiljaisuudessa vessaan ja häpesin käsiäni.
-
”Sinun veljesi on kadonnut”, minulle kerrottiin. Minne helvettiin muka, minä mietin, mutta ei häntä sellaisenaan löytynytkään.
”Sinun veljesi on kuollut”, ja eivtkö ne olleet vahvimmat perhesiteet ehkä koskaan, jokainen synti projisoitu toisen ylle omasta ja muiden toimesta, jokainen sana väännetty sopimaan. Jokaisesta kosketuksesta tehty hiilihanko ja sydämestä oma.
Me olimme perhe ensimmäiset kaksitoista vuotta, minä, äiti, isä ja Regulus. Ulalla ja etäällä mutta perhe, kiinni ketjuin ja linkein toisissamme kunnes kasvatin leijonan siivet ja rikoin kaavan. He eivät saaneet rinkiään enää koskaan täydelliseksi.
Nyt heistä ei ole ketään. Minä olen, mutten ole se minä kuin silloin. Ja minulla on povitaskussa valokuva veljestäni ja minusta, sen takapuolelle kirjoitettu Reguluksen huolellisella käsialalla ”idiootti”.