Rating: K-11
Genre: Angst, songfic, one-shot
Paritukseton, sis. ystävyysrakkautta
Beta: Ei ole, virheistä saa huomautella jos tarttuvat silmään. (pistäkää kirjoitusohjelmaan heti ylös niin eivät huku ;>)
Varoitukset: itsetuhoiset ajatukset
A/N: Olen nyt kolme päivää putkeen kuunnellut William Control:in Hate culture levyä, ja sen kappaleet ovat kovin inspiroivia. Tämä syntyi yhdeltä istumalta. Tämän pohjana on sellainen kappale kuin Tranquilize, sopii kuunnella 18 kertaa ennen lukemista muttei ehkä sen aikana. Oi niin kovin moni muukin biisi tuolta levyltä kuvaisi tunnelmaa. En tiedä onko tästä mihinkään mutta pistän sen tänne silti, ajatuksianne olisi kiva kuulla mutta enhän voi pakottaa teitä.
***
Niin paljon välitän
Varoituskelloni eivät ole koskaan olleet herkimmästä päästä. Useasti on sanottu, että minun pitäisi stressata enemmän, mutta minkäs teet. En hermostu enkä ahdistu, en menetä hermojani ihmisiin enkä jännitä. Kyllä kaikki aina lutviutuu, jotenkin. Historian opettajani suorastaan rakastaa, kun saa lyödä minua heikkoarvoisella kokeellani takaraivoon ja todeta: ”Saisi se Kaipion poikakin alkaa hermoilemaan kevään kirjoituksia.”
Äitini kysyi eräänä iltana että mitä Lauralle kuuluu. ”En tiedä, ei olla vähään aikaan juteltu”, vastasin. Vasta silloin hämmästelin itsekin etten ollut moneen päivään puhunut parhaalle ystävälleni. Kirjoitin tytölle viestin samana iltana, vastaus kuului ”samaa paskaa.” Eihän siinä sitten mitään. Ainahan Lauralla oli vaikeaa, ei tullut porukoidensa kanssa toimeen ja pakoili milloin missäkin, usein meilläkin. Nyt muistankin, kertoi talon olevan tyhjillään pari viikkoa, siksi häntä ei ollut näkynyt, kerrankin ei tarvinnut lähteä evakkoon.
Hey little sister
Are you ready to dance in the dark
Can you believe and defy death?
It's only skin and bones blood in red
In this rotting flesh
”Pitäiskö nähä?” luki puhelimeni näytössä, ennen kuin se vaihtui tekstiin joka kertoi sen menneen perille. ”Ovi on auki mut ei tarvi”, tuli vastaus hetken päästä. Jaha, taas oli se kausi kun mikään ei innostanut ja kiinnostanut, kaikki oli harmaata massaa eikä mikään tuntunut missään. Tuttu kaamos ajan masennus siis. Tiesin olevani ikävä, mutta en vaivautunut lähtemään vierailulle, olin jo niin kyllästynyt Lauran valittamiseen ja ainaiseen turtuneisuuteen. Paras vain odottaa, että vaihe menisi ohi ja tämä ottaisi taas itse yhteyttä, sitten kun siltä tuntuisi. Oli sitä muillakin vaikeaa, ei prinsessa ollut ainoa jolla oli ongelmia. Eikä sinällään mitään, kaikki saavat olla osallaan itsekkäitä, mutta itse vedän rajani siihen ettei toisten asioita pitäisi väheksyä. Tässä Laura näet oli todella hyvä, hän teki aina hiljaisella tavallaan selväksi etteivät minun ongelmani olleet mitään verrattuna hänen murheilleen.
Muutaman päivän sisällä olin suorastaan suuttunut Lauralle tämän tavastaan hautautua päänsä sisälle ja unohtaa kaikki ympärillään oleva. Miksi minun piti aina olla se joka piti tätäkin ystävyyttä yllä? Eikö tämä todella ymmärtänyt että ikävätkin asiat kuuluvat elämään? Menisi itseensä välillä ja lopettaisi valittamisen.
Hey little sister
Are you trapped in a life
Where you need a little something to kill time?
A shore while till the blood runs red
And the sun wont shine
Loukkaantuneisuudestani huolimatta löysin itseni Lauran talon edestä yhtenä iltana. En oikeastaan edes halunnut mennä sisälle, mutta tilanne hiertäisi pääni auki, jos en saisi tätä nyt pois alta. Laura oli lakannut vastaamasta viesteihin, ja minä pidättäydyin niiden lähettämisestä. Soitin ovikelloa kerran, kahdesti, kolmesti, mutta kukaan ei vastannut. En ollut suuremmin yllättynyt. Kokeilin ovea, mutta lukko esti minua pääsemästä sisään. Parempi niin, kuka tahansa muukin hullu olisi päässyt siitä. Mieleeni tulvii ”tositarina”, jonka kuulin koulussa. En muistanut yksityiskohtia, mutta parissakin tarinassa joku pulsu muutti asumaan tytön sängyn alle, eikä tyttö ollut viikkoihin tiennyt tästä. Olin siis helpottunut, että Laura oli lukinnut oven. Kiersin tottuneesti rivitalon päädyn ja kiipesin lauta-aidan yli takapihalle. Loistavaa, vara-avain oli vieläkin tutun ruukun alla.
Talo oli hiljainen, mutta tiesin Lauran olevan kotona, näinä kausinaan hän ei lähtenyt kotonaan muuta kuin pakoon porukoitaan, silloinkin yleensä luokseni. Kapusin portaat ylös löytääkseni Lauran huoneen tyhjänä. Tämä oli uutta. Vaeltelin taloa ympäri etsien katseellani vihjeitä ystäväni olinpaikasta.
Kylpyhuoneen oven alta tuli heikko valo. Rypistin otsaani ihmeissäni, ehkä jopa ärsyyntyneenä. Heikko kello kilahti mielessäni ja vatsassa muljahti ikävästi, mitä Laura nyt oli keksinyt.
Painoin kahvaa hitaasti, tietämättä haluaisinko todella nähdä mitä toisella puolella oli. Talo pysyi hiljaisena kun avasin oven. Huokaisin painokkaasti nähdessäni Lauran. Hän istui risti-istunnassa keskellä kaakeloitua lattiaa, katse oli samaan aikaan välinpitämätön ja syyttävä kun se osui minuun. Kylpyhuone itsessään oli pimeä, mutta vaimean valon kajahduksen soi saunan himmeä valo. Tyttö piti käsiä sylissään ja hänen edessään oli rivissä lääkkeitä, pullollinen viinaa ja veitsi.
Hey hey hey
Come tranqulize
I'm willing death come please call my name
We'll die in the sunset
En osannut olla huolestunut, pikemminkin ärsyynnyin toisen teatraalisista eleistä ja annoin sen näkyä kasvoillani. Oli tämä joskus kertonut miettineensä itsemurhaa, mutta totesi aina perään, älä huoli, en pystyisi siihen, kunhan mietin.
”Laura, mitä sä teet?” kysyin rauhallisesti ja kyykistyin hänen viereensä.
Tyttö katsoi minua arvioiden, pää hieman oikealle kallistuneena.
”Mietin että tappaisinko itseni, ja miten sen tekisin”, hän sanoi vakaasti.
Vaihdoin kyykkyasentoani ja pudottauduin istumaan lattialle. Tönäisin olkapäälläni toista: ”Ootko päätyny mihinkään?”
Hey hey hey
Come tranqulize
I'm willing death come please call my name
We'll play in the darkness
”En. Kaatuu siihen etten uskalla. En sit ehkä haluu kuolla tarpeeks.”
Äänessä oli edelleen vakaan pohtiva sävy. Mietin miten ikinä päädyinkään tähän keskusteluun, läppää kyllä, mutta en uskonut koskaan joutuvani keskustelemaan tosissaan miten kannattaisi tappaa itsensä.
”Miksi sä haluisit tappaa ittes?”
”Nyt ois hyvä aika lähtee. Vois olla helpompaa jossain muualla.”
”Karkaa? Matkusta?”
”Ei. Mä tarviin kokonaan uuden alun.”
Hey little sister
Have you suffered enough for one life
Come down from the clouds now?
Tunti vierähti kevyesti hämärässä huoneessa. Keskustelimme ja pohdimme Lauran kanssa kuolemisesta, itsemurhasta ja mitä ehkä olisi kuoleman jälkeen. Laura halusi uskoa uudelleen syntymiseen, taivas ei antaisi hänelle sitä mitä hän kaipasi. Jouduin hyväksymään että hän oli tosissaan asian kanssa tällä kertaa.
”Sä et oo vielä kertaakaan yrittäny kääntää mun päätä, estää mua tekemästä tätä.”
I've made a trade for you soul
I'll give you mine
I don't even care how
”En niin. Ei tää oo mun asia”, vastasin Lauran toteamukseen.
Tytön kasvoilta pystyi lukemaan loukkaantuneen pettymyksen. Hän haki ajatuksiaan seiniltä hetken, kunnes jatkoi särkyneenä: ”Suako ei siis haittaa jos mä tapan itteni? Mä vaan luulin olevani sun paras kaveri, ystävä, sielunsisko ja mitä muuta paskaa sä oot sanonu.”
Toisen epäilys tuntui pistävänä kipuna niskassa, enkö ollut jo aiemmin vakuuttanut asiaa tarpeeksi? Tartuin tytön käteen ja vedin sen syliini. Sivelin sormillani toisen kynsiä samalla kun jäsentelin sanojani oikeaan järjestykseen.
”Sä oot mulle tärkeämpi ku uskotkaan”, sanoin katse käsissäni. ”Me ollaan tunnettu 14 vuotta, ei se mihinkään häviä. Sä oot kaikkea tota mitä sä sanoit, sä oot mun paras ystävä, mun sisko, ja ties mitä kaikkee muuta. Sä oot tärkein.”
Niinkin monen vuoden jälkeen oli edelleen hankala avata sisustaan, varsinkin, kun asia oli jotain näin tärkeää. Tämän takia pojat eivät puhu tunteistaan, niihin saattaisi tukehtua.
”Totta kai mä jäisin kaipaamaan sua. En oikeestaan tiedä pääsisinkö ikinä asian yli… Mutta… edelleenkään mä en estäis sua.”
Nuolaisin huuliani hermostuneesti, olin varma että tukehdun sanoihini. Ne saattaisivat jäädä sinisinä jälkinä kaulalleni, kun itse siirtyisin eteenpäin. Pakotin itseni jatkamaan.
”Koska oikeesti… sä oot mulle niin tärkeä, etten mä estäis sua. Jos sä sanot että sun on parempi missä tahansa muualla, niin mä en pysty tulemaan sun onnellisuuden tielle.”
Kirosin mielessäni, pitikö tässä nyt alkaa itkeäkin? Kuumat vedet nousivat silmiini ja ääneni alkoi täristä, henki ei enää kulkenut niin helposti.
”Mä välitän susta niin paljon, että olisin valmis päästämään irti. Mä antaisin sun mennä. Jos sun vaan ois parempi, niin sä saisit tehdä sen.”
Upposin puheeseeni, ajatukset virtasivat sanoina huuliltani. Toistelin samaa asiaa eri muodoissa, unohdin että Laura oli vierelläni ja vain mietin elämääni ilman häntä.
Muistin tytön olevan samassa huoneessa vasta kun hän tarttui käsivarteeni ja keskeytti ajatusten virtani itkuisella äänellään: ”Älä.”
Hän pyyhki kyyneliään kämmenselkään ja sanoi epätoivoisella soinnulla: ”Älä enää puhu tollasia. Lopeta jo!”
En voinut vielä lopettaa. Jos kerran 14 vuoden sisällä piti puhua tunteistaan, niin puhuttaisiin sitten samaksi ajaksi eteenpäin.
”Mä vihaan tätä sanaa, mä en ehkä oikeesti usko siihen enkä mä sano sitä kellekään, mutta mun on pakko käyttää sitä. Jos mä jotain ikinä tässä maailmassa rakastan niin se oot sä.”
Kasvoillani oli surusta vääristynyt ilme kun käänsin katseeni Lauraan. Ensimmäinen kyynel putosi silmänurkastani kun ääneni pihisi tuskallisesti.
”Sä oot se tärkein.”
Willian control - Tranquilize