Title: Surun ja rakkauden aika
Author: Winga
Genre: angst, hurt/comfort
Pairing: pikkipikkiriikkinen AS/S
Rating: S
Summary: Kehen voit enää luottaa, kun vanhempi jättää?
Disclaimer: Rowling omistaa hahmot – edelleen.
A/N: Kuuntelin Jim Brickmanin musiikkia (<3) ja annoin vain mielen viedä keskustellen samalla irkissä kysellen neuvoja. Ja tällainen tästä tuli.
Osallistuu: FF100:an 87. Elämä
Surun ja rakkauden aika
Rauhoittuminen ei tullut kyseeseenkään, sen tiesin heti katsoessani hänen panikoivia kasvojaan. Silmät huusivat, tahtoivat, että tosi olisi valhetta ja valhe totta, huulet vapisivat, äänetön, kyyneletön itku vavisutti koko kehoa. Koetin lukea ilmeestä mahtoiko halaus olla liian intiimiä vai antaisiko se tukea. Mitään en kyennyt näkemään, en kieltoa, sallimusta, joten epäilin, että pelkkä kiinnipiteleminen harteilta riitti, olisi tarpeeksi vaan ei liian vähää.
Kuivat nyyhkäykset tasoittuivat pikkuhiljaa pidellessäni häntä hiljaa ja hitaasti hän kääntyi minua kohti antautuen syleilyyni. Suutelin hänen hiuksiaan ja tyynnyttelin häntä enkä ihmetellyt, kun mieleeni välähti kuva äidistä pitelemässä minua niin ja lohduttamassa jonkin kivuliaan kokemuksen jälkeen. Hän rauhoittui hiljalleen jääden rentona syliini. Hetken itseään koottuaan hän käänsi silmänsä minua kohti ja avasi suunsa.
”Miksi? Tiedätkö sinä miksi?”
Nyyhkäykset alkoivat uudelleen, ymmärsin kyllä miksi. Hyssyttelin ja heijasin häntä.
”Ol- oliko siihen mit- mitään kunnon syytä? Miksi hän jätti minut?”
Silitin hänen selkäänsä tasaisin vedoin ja odotin, että hän rauhoittui. Nyyhkäykset hiljenivät jälleen ja hän kokosi itseään hengittäen syvään.
”Al, tiedätkö sinä miksi?”
Hänen ilmeensä oli kuin eksyneen lapsen, joka oli löytänyt mukavan näköisen ihmisen, joka kenties voisi auttaa. En hennonnut sanoa mitään ajattelematta, sillä pelkäsin, että hän murtuisi uudelleen tai juoksisi pois sanojeni vuoksi. Siksi en voinut sanoa tietäväni, enhän minä tiennyt.
”Olen pahoillani, Scorp. Minä en tiedä syytä, mutta tiedän, mitä hän merkitsi sinulle, enkä todellakaan olisi tahtonut näin käyvän.”
Eksynyt katse ja ilme katosivat päästäen hämmentyneen lapsen esiin. Hän takertui kaapuuni ja minä kiedoin käteni tiukasti hänen ympärilleen.
”Välitätkö sinä minusta, Al? Lupaatko, ettet jätä minua, niin kuin äitini?”
Säpsähdin kysymystä. Hänen päänsä oli kohonnut, käteni olivat hieman toisistaan irrallaan ja hänen kasvoillaan oli mietteliäs ilme. Koko tunteiden kaarti ehtisi kiertää hänen kasvoillaan tätä tahtia ennen kuin yö olisi ohi. Hän kuitenkin odotti vastausta, mutta mistä hän olisi voinut tietää, ettei säpsähdykseni (hän oli huomannut sen ja kummastellut) johtunut siitä, ettenkö välittäisi hänestä, vaan yllätyksestä. Välitin hänestä, rakastin häntä, enemmän kuin ketään ennen. Mutten minä sitä voinut sanoa.
”Tottakai välitän, olemme olleet jo niin pitkään ystäviä, etten voisi olla välittämättä. En tietenkään aio jättää sinua. Enkä minä usko, että äitisi tahtoisi sinun ajattelevan noin.”
Vaikka hiljaiset nyyhkäykset alkoivatkin uudelleen, en uskonut sanoneeni mitään peruuttamatonta. En enää nähnyt hänen kasvojaan ja koetin arvata, kuinka surunmurtama hänen ilmeensä oli, oliko se enää lapsen tunteita heijastava.
”Rakastatko sinä minua?”
Kysymys oli vaativa, hiljainen, tietoa janoava. Hän käänsi kyyneleiden juovaamat kasvonsa minua kohti ja tarkkaili silmiäni. Ilmeisesti hän todella koetti onkia vastausta.
”Minun täytyy tietää. Äiti sanoi rakastavansa minua ja – ja kui-kuitenkin hän jätti minut.”
Toivoin hänen näkevän rehellisyyden silmissäni vastatessani hänelle sanat tarkkaan valikoituani.
”Kyllä, Scorp, minä rakastan sinua.”
Se rakkaus oli kehittynyt vuosien saatossa ja sen saattoi olettaa ystävänrakkaudeksikin, vaikkei se sitä ollutkaan. En tahtonut pelottaa ystävääni tiehensä, väärä sana saattoi hänet toisinaan viedä ja väärä liike, ele, ilme. Rehelliset kasvot ja sanat pitivät hänet luonani.
”Hyvä.”
Muuta hän ei siitä sanonut, jatkoi vain silmiini tuijottamista mietteliäs surumielinen katse kasvoillaan. Irrotin kädet hänen ympäriltään ja katseeseen sekoittui hätäännystä. Hän ei siis ollut varma, että pysyisin hänen rinnallaan, vaikka äänensävynsä oli kertonut, että hän luottaisi. Palautin kädet takaisin hänen ympärilleen ja tunsin hänen rentoutuvan. Painoin kasvoni hänen hiuksiinsa ja haistoin.
”En minä todellakaan aio sinua jättää.”
Kuiskaukseni kiiri hänen korviinsa uuden nyyhkytyksen jälleen alkaessa.
