Ikäraja: K-11
-Tää on mun eka laittamani teksti. Toivottavasti pidätte.
HUOM! Mä en ole mikään paras oikeinkirjotuksessa. En varsinkaan kappalejaoissa, joten pahoittelen jos niitä virheitä näkyy. 2 luku on jo työn alla.
Made by: SimsMelli
Enjoy!-
//Tyynis lisäsi ikärajan alkutietoihin Luku: 1
Purkan jynssääminen alkoi kyllästyttää, ja olin jo mielestäni pienen kävelylenkin tarpeessa.
Nämä junat eivät olleet yhtä kauniita ja teknologisia, kuin kaupungissa. Kaipasin nettiyhteyttä puhelimeeni ja sitä ihmisten harhailua ympäriinsä. Vaikka olinkin koko elämäni halunnut pois sieltä, silti sisäisesti kaipasin sitä tunnetta, kun kävellessään ympäriinsä huomaa aina uuden kasvon. Ohikiitävät maisemat vilisivät ohitse ja tuntui niin turhauttavalta olla koko junassa ihan yksin. Kuka nyt haluaisi tänne matkustaa?
Lipuntarkastaja käveli pysäkkien välillä huutelemassa olisiko junassa uusia matkustajia. Hän näytti turhauttavalta. Hänen vanhat kasvonsa vain rypistyivät entisestään hänen yrittäessä näyttää iloiselta ja nuorelta. Joka kerta, kun hän käveli ohitseni, hän kehui minun punertavia hiuksia. Se sai minut tuntemaan itseni vielä yksinäisemmäksi ja samalla tuntui, että aika vilisisi yhtä nopeasti, kuin maisemat junan ikkunasta.
Nojauduin vasten käsivarttani ja tarkistin oliko puhelimeeni tullut lisää viestejä. Puhelin valitti akun tyhjenemistä ja ei edes suostunut avaamaan aloitusikkunaa. Valo himmeni ja hoksasin puhelimeni akun loppuneen. Kirosin. Olin saanut tarpeekseni tästä tylsyydestä ja halusin ulos kävelemään.
Suljin silmäni ja kuuntelin junan tasaista huminaa. Nyt voisin yhtä hyvin nukahtaa, koska pysäkkini olisi matkan pää.
Heräsin. Vaaleahiuksinen nuori mies katsoi minua hymyillen. Säpsähdin ja katsoin häntä järkyttyneenä. ”Kuka sinä olet?!” Kysyin häneltä huutaen. Hänen kasvonsa vääntyivät peruslukemiin. ”Sinä heräsit?” hän sanoi hieman varovasti. ”No miltä näyttää?” Vastasin vihaisesti. Nousin pikaisesti ja otin laukkuni. Katsoin häntä vihaisesti silmästä silmään ja asuin ulos junasta.
Juna pysäkki oli hiljainen. ”Ainakin täällä on siistiä,” tokaisin huokaisten ja astelin pois junan lähettyviltä. Lähellä sijaitsi pieni kauppa, jonka ikkunassa luki: ”Bar” isolla ja punaisella sävyllä.
Menin ovelle ja työnsin sen auki. Sisällä haisi selvästi alkoholi ja tiskin takana oli vanha mies puhdistamassa lasia. Kävelin hiljaa ja varovasti baarille ja laskin laukkuni viereiselle tuolille. ”Saisinko mehua?” Sanoin baarimikolle iloisesti. Hän katsoi minua hetken kysyvästi, mutta pian kääntyi ja kaatoi lasiin kirkasta mehua. ”Haluatko jäitä?” hän kysyi ja katsoi minuun. ”Hmm. Kyllä, kiitos.” vastasin hänelle hieman epäröiden.
Hänen tehdessä mehuani minä istuin jakkaralle ja katselin ympärilleni. Seinät olivat täynnä vanhoja kehystettyjä julisteita. Kaikki näytti vanhalta ja ajan rapistuttamalta. Kaivoin taskusta pari kolikkoa ja asetin ne pöydälle miehen ojentaessa mehulasia. ”Mikä sinut tänne toi?” hän kysyi katsellessaan antamiani kolikoita. ”Ostin kuukausi sitten täältä pienen talon,” vastasin hänelle hieman epäröiden. Hän katsoi minua hetken suoraan silmiin ja lopulta sanoi: ”Sinun kannattaa olla varovainen täällä. Laki ei yllä täällä joka puolelle,” hän sanoi ottaessaan likaisen lasin kaapista. ”Nimeni on muuten Feerdikson, ja voit luottaa minuun,” hän jatkoi ja otti liinan käteensä. Katsoin häntä suoraan silmiin ja huomasin, ettei hän vitsaillut. ”Kiitos neuvosta, mutta uskon minun pärjäävän,” Sanoin hänelle ja join lasini tyhjäksi. Nousin tuloilta ja nostin laukkuni. ”Minun nimeni on muuten Rachel ja hauska tutustua,” sanoin hänelle nopeasti ja astuin ulos baarista.
Löysin itseni ulos keskustasta ja vieläpä oikealle tielle. Olin kävellyt varmaankin jo tunnin ja arvelin matkaa olevan vielä. Esitteessä oli lukenut, että paikka sijaitsisi melko lähellä keskustaa. Koska olemme maaseudulla, niin on vaikea arvioida matkoja, jos on asunut koko elämänsä ajan kaupungissa. Pian tien pientareelle alkoi tulla taloja ja tunsin omankin taloni olevan lähistöllä. ”Sen pitäisi olla tämän tien päässä,” supisin hiljaa itsekseni. Tien sivussa olevat kartanot näyttivät upeilta ja hyvin rikkailta. Jokaisen kartanon tontti oli hyvin suuri ja tontteja oli erottamassa korkeat pensaat. Ensisilmäykseltä talot näyttivät hieman autioilta ja muutenkin haamumaisilta.
Katsahdin kelloa ja huomasin sen olevan jo 15.20. Puolelta minun pitäisi olla vastassa muuttokuormaa ja en ollut edes nähnyt taloa. Huokasin ja lähdin kävelemään nopeasti eteenpäin. Oksa naksahti vieressäni olevassa metsässä. Käännyin nopeasti ja katsoin puitten lehtien peittämään metsään. Pulssini nousi. Lähdin juoksemaan täyttä vauhtia eteenpäin. Mieleeni tulivat vain baarin takana olevan vanhan miehen sanat: ”Sinun kannattaa olla varovainen täällä. Laki ei yllä täällä joka puolelle” ja pystyin kuvittelemaan takanani olevan metsästäjä, joka osoittaen minua kiväärillä. Juoksin minkä pystyin ja en halunnut vilkaistakaan taakseni. Pian saavuin tien päähän ja katsahdin taakseni. Takanani ei näkynyt ketään. Aloin nauramaan tyhmälle aatteelleni. Olinko oikeasti ottanut tosissani jonkun vanhan miehen sanat? Hyvin typerää ja ehkä hän ei edes ollut tarkoittanut asiaa niin.
Kotini oli hyvin vanha ja puut peittivät sen hyvin. En uskonut sen olevan niin suuri. Tontilla sijaitsi myös erillinen saunarakennus, josta johti polku rantaa. Rehevät pensaat, puut ja muutkin kasvit tuntuivat tuovan turvan ja yksityisyyden koko tontille. Lähellä ei näkynyt ainuttakaan taloa, vaikka lähellä sijaitsikin ne hienot kartanot. Puut peittivät kaiken hyvin.
Katsahdin kelloa. Se kertoi, että muuttokuorman saapumiseen olisi enää jäljellä noin viisi minuuttia. Aikaa olisi siis hyvin talon oven aukaisemiseen ja pikaiseen tarkistamiseen. Menin ovelle ja kaivoin avaimet laukustani. Työnsin avaimen lukkoon ja väänsin. Ovi narahti ja aukesi. Astuin varovasti sisään ja vilkaisin ympärilleni.
Talon seinät olivat tapetoitu vanhoilla tapeteilla ja seinällä riippui vanhoja valokuvia ja maalauksia. Lattia oli vanhaa tummanruskeaa puuta. Kävelin hiljaa ja epävarmasti sisään. Astelin ensimmäisestä oviaukosta läpi ja huomasin huoneen olevan selvästi keittiö. Eteisestä johti portaat ylöspäin ja päätin katsoa ne vasta myöhemmin. Eteinen oli yhdistetty olohuoneen kanssa ja olohuoneesta johti suuri ovi parvekkeelle. Lähdin kulkemaan käytävää pitkin ja huomasin käytävässä olevan vain kolme ovea. Kahdet olivat sivulla ja yksi käytävän päässä. Astuin oikeanpuolisesta ovesta sisään ja huomasin olevani jossakin tyhjässä huoneessa. ”Tätä voi varmaankin käyttää makuuhuoneena,” minä ajattelin ääneen ja hivuttauduin takaisin käytävälle. Seuraavaksi aukaisin vasemmanpuoleisen oven ja huomasin vanhan kylpyammeen. Seinillä olevat laatat olivat hyvin vanhoja ja osa niistä oli rapistunut lattialle. Likainen lavuaari sai ihoni kylmänväreille ja suljin oven. En halunnut nähdä enempää tuosta huoneesta. Kävelin varovasti viimeiselle ovelle ja aukaisin sen. Päädyin pieneen lasitettuun huoneeseen johon aurinko paistoi paahtavasti. Huone oli niin vangitsevan kaunis, että olisin voinut jäädä huoneeseen auringonlaskuun saakka. Katsahdin kelloa. Se lähestyi puolta joten jätin laukkuni eteiseen ja juoksin pihalle odottamaan muuttokuormaa. ”Toivottavasti muuttokuorma löytää tänne,” lausuin varovasti huokaisten ja istuin lähellä olevalle kivelle odottamaan.
Olin istunut kivellä jo ainakin puolituntia. Muuttokuorma oli joko myöhässä tai eksynyt määränpäästä. Tuntui turhauttavalta olla tekemättä mitään asialle. Kuulin askelia tieltä. Henkeni salpaantui. Nousin varovasti kiveltä ja kurkistin puiden reunustamaa tietä. Katua pitkin käveli mustahiuksinen nuorimies. Hänen kätensä oli taskuissa ja hän virnisti hieman. ”Hei,” Sanoin ääni väristen. Hän heilautti kättään ja vastasi: ”No hei. Sinä olet varmaankin se uusi asukas.” Huokaisin helpottuneena ja nyökkäsin varovasti. ”Minun nimeni on Nicholas. Tervetuloa lähikulmille,” Hän lausui naurahtaen. Hymyilin hänelle, koska en halunnut olla epäkohtelias. ”Mikä sinun nimesi on?” Hän kysyi pysähtyen nenäni eteen. Katsoin häntä silmiin ja hengähdin syvään. ”Nimeni on Rachel,” sanoin katsoen häntä silmiin. Huomasin hänen silmänsä olevan eriväriset. Toinen oli vihreä ja toinen sininen. ”Et olekaan niin arvoton, kun luulin,” hän sanoi katsoen minua suoraan silmiin. ”Mitä tarkoitat?” kysyin hämilläni. Hän katsoi minua nenänvartta pitkin ja vastasi: ”Punahiuksiset, sini silmäiset, pisama nokkaiset ja sirot ihmiset ovat kauniimpia, kun uskotkaan.” Katsoin häntä hetken hämilläni. Huomasin kuinka hän katsoi taloani ikään kuin muistaen jotain.
”Sinulla on hieno talo,” hän sanoi pikaisesti ja katsoi taas minua. ”Siitä en voi kiistää,” vastasin hänelle hymyillen. Venyttelin ja huokaisin. ”Koskakohan muuttokuormani saapuu?” Sanoin kärsimättömänä ja poikin hiekkaa maasta. ”Siitä tulikin mieleeni. Järjestämme sinulle huomenna yhdeltätoista hienot tervetuliaisjuhlat. Sopisiko aika sinulle?” Nicholas sanoi nopeasti. Nyökkäsin iloisesti. Saisin vihdoinkin tilaisuuden tutustua kylän asukkaisiin oikein kunnolla. ”Missä juhlat ovat?” Sanoin hetken miettien. Nicholas kaivoi jotain taskustaan ja ojensi sen minulle. Se oli kortti, jossa luki: ”Tervetuloa!” Käänsin kortin ympäri. ”Siinä on kuva talostamme ja osoite varmuuden vuoksi,” Nicholas sanoi hymyillen. Hänen hymynsä oli hyvin komea. Yritin hymyillä kauniisti takaisin.
Kuulin kuin auto kaahasi tietä pitkin. Auto oli vanha pakettiauto ja siinä luki jonkun firman nimi. Huokaisin helpotuksesta. Muuttokuorma oli vihdoin löytänyt perille. ”Minä menen nyt!” Nicholas huusi vilkuttaen ja käänsi selkänsä kohti minua. Hymyilin, vaikka hän ei voinutkaan nähdä hymyäni. Olin iloinen tavattuani niin kiinnostavan ja kivan ihmisen. Vaikka muuttokuorman ajaja tuli selittämään minulle, jotain siitä kuinka joku iso otus olisi muka hypännyt tielle ja puhkaissut muuttoauton eturenkaan, silti en pystynyt vain kuuntelemaan. Kaikki hänen sepittämänsä jutut renkaanvaihdosta ja siitä, kuinka joku yritti ostaa jotain häneltä, menivät sivu suun. Aivan kuin, joku ulkopuolinen olisi kiinnittänyt huomioni totaalisesti. Minua alkoi huimata ja otin tukea muuttoauton kuljettajasta. ”Ei kai taas jotain yliluonnollista tai paranormaalia? Olen saanut jo matkalla tarpeeksi niistä,” Hän alkoi valittaa. Katsoin häntä hetken kysyvästi, kunnes tokaisin: ”Mitään semmoista ei ole edes olemassa. Uskoin noihin tarinoihin ennen, mutta en enää!” Tunsin, kuinka kaikki ympärilläni olevat asiat sumenivat ja en pystynyt tuntemaan mitään ympärillä olevaa.
