Nimi: Kaisloja
Kirjoittaja: Sanskrit
Beta: Jaakin
Genre: angst
Henkilöt: Bellatrix Lestrange, Narcissa Malfoy
Ikäraja: S
A/N: Omaan dialogihaasteeseeni tällä menin sombailemaan ja julkaisin tämän juuri ennen kuin deadline meni umpeen, mikä on suhteellisen noloa.
Mutta ei se mitään. Dialogin kirjoittaminen oli yllättävän haasteellista ja olen tyytyväinen, että lopulta sain tämän valmiiksi.
Kaisloja”Kaisloja.”
”Eikä ole.”
”Onhan, aivan selviä kaisloja. Ruohoja, heiniä pellon laidalta tai joelta, ihan sama, mutta arvottomia kuitenkin.”
”Mistä sinä puhut, Bella? Ruusuja nuo ovat. Punaisia. Tulivat tänä aamuna.”
”Vai punaisia ruusuja, kaikkea sinäkin uskot. Sokeaksi sinua voisi luulla, ellen paremmin tietäisi. Kuka meille nyt muka ruusuja lähettäisi, punaista valkoisten seinien sisään?”
”Ei meille. Minulle. Minua rakastetaan, ja silloin kun rakastaa, on tapana lähettää punaisia ruusuja. Kyllähän sinä sen tiedät.”
”Rakkauteen tarvitaan aina kaksi. Ei yksi käsi riitä heilauttamaan sauvaa ja polttamaan sydäntä karrelle, kun omasta sydämestään ei voi koskaan määrätä.”
”Mitä sinä tarkoitat?”
”Kuka meistä todella olisi nähnyt rakkautta? Kuka voi sanoa kokeneensa sitä joskus, eläneensä todeksi niin täysin, että unohtaa itsensä ja on valmis tekemään kahdesta yhden? Ei, Cissy. Nuoruus on lyhyt ja niin on rakkauskin, ja nyt molemmat ovat meiltä menneet ohitse.”
”Mutta kyllä minä välitän!”
”Mitä minä juuri sanoin? Yksi käsi ei riitä.”
”Kyllä hänkin välittää, varmasti. Eihän hän muuten olisi lähettänyt -”
”Taas sinä puhut sellaisia, ettet ymmärrä itsekään, selittelet. Sinä olet nähnyt kaislat!”
”En ole, vannon sen! Miksi näkisin? Ei voi nähdä sellaista, mitä ei ole olemassa.”
”Sinäpä sen sanoit.”
”Minä todella olin onnellinen hänen kanssaan, sanot mitä sanot, ja olisin edelleen, ellei minun tarvitsisi olla täällä sinun kanssasi. Neljän seinän sisällä, vähemmästäkin tulee hulluksi ja lähtee taju. Rakastin häntä ennen ja rakastan edelleen, ennen rakastin monia asioita; kevättä, tuoksuja, sinistä taivasta ja sateita, pieniä suudelmia pimeässä ja kahta teekuppia rinnakkain. Muistathan sinä, millaista se oli.”
”Niin toden totta muistan. Ei, muutin mieleni: nuoruuskin on pitempi kuin rakkaus. Ja kestävämpi. Minä tiedän.”
”Etkä tiedä.”
”Tiedän. Rakkaus roikkuu hirtettynä vanhojen asuntojen katoissa, se kulkee kaduilla kahlittuna tuuheiden silmäripsien alle ja asuu lehtien sivuilla ja albumien kuvissa liikkuen rytmikkäästi ylös ja alas. Rakkaus on kuollut tuhansia ja taas tuhansia kertoja, mutta milloinkaan se ei ole syntynyt uudestaan.”
”Olet väärässä.”
”Ei, sinä olet. Ethän sinä aina edes tiedä, oletko elossa vai kuollut. Et pysty päättämään asioistasi, et aina nousemaan sängystä aamuisin, et nielemään ruokaasi neljänä päivänä viikossa.”
”Elossa minä olen, elän tunteakseni ja tunnen elääkseni.”
”Jäänyt koukkuun omiin tunteisiinsa, voi raukkaa. Onneksi minä olen täällä myös ja näen, muuten olisit pulassa. Rakas siskoni.”
”Mitä sitten näet?”
”Näen tytön, jonka loitsut eivät iske kipinää.”
”Entä muuta?”
”Patsaita, jotka astuvat alas jalustoiltaan ja lähtevät juoksemaan ympäri kaupunkia. Nekin haluavat rakkautta, kun eivät saaneet edes lyhyttä nuoruutta. Kaikki muuttuu ja elää.”
”Onneksi pronssi ei hikoile.”
”Eikä itke, vaikka pulut paskantaisivat.”
”Kuule… Mitä tuossa maljakossa on?”
”Pelkkiä viiltäviä lehtiä, eikä kukista tietoakaan.”
