Title: Pistekirjoitusta
Author: story^
Raiting: S
Genre: angst, fluffy, het, oneshot, songfic
Pairing: HP/GW, HG/RW
Disclaimer: J.K.Rowling omistaa iki-ihanat hahmot, en saa tästä minkäänlaista rahallista korvausta, ainoastaan tyydytän kirjoitushimoani.
Lauluna David Hasselhoffin versio laulusta
We wish you a merry christmas.
Summary: On Harryn ja kumppaneiden ensimmäinen joulu Voldemortin kukistumisen jälkeen. Harry muistelee taisteluissa kuolleita.
A/N: Elikäs tosiaan tämä on vastaus
Jouluhaaste II:seen, tavoitteenani oli saada tämä valmiiksi ennen jouluaattoa.
tätä
ei ole betattu, joten virheet ovat hyvin mahdollisia, ja toivoisin niistä huomautusta.
Harry istui Kalmanhanaukio 12:n synkässä salongissa ja pyöritteli kädessään punaista, suorakulman muotoista kartonginpalasta. Huone oli hämärästi valaistu, kukaan ei ollut jaksanut kunnostaa seinillä roikkuvia, aavemaisen repaleisia tapetteja, puulattialla lojui hento pölykerros ja yksinäinen hämähäkinseitti roikkui risasta kattokruunusta, joka valaisi salongin kevyesti kellertävällä valollaan. Likaisten ikkunoiden takana satoi suuria lumihiutaleita, jotka suorastaan hohkasivat, kun kattokruunun heikko valo osui niihin, ja vaikka lumisade olikin omalla tavallaan tunnelmallista, se ei kohottanut Harryn mielialaa. Hän huokaisi ja antoi sormiensa vaeltaa lävitse paksun, mustan tukkapehkonsa, kunnes hän laski kartonginpalan rispaantuneen sohvan vierellä olevalle pienelle pöydälle, ja nousi seisomaan. Hän käveli halki pölyisen lattian – se narahteli tasaisesti hänen jokaisen askeleensa alla – ja kävi ikkunalle.
Kalmanhanaukio oli peittynyt jo viikkoja sitten sievään lumipeittoon, ja lunta pyrytti edelleen musteensiniseltä taivaalta. Talvi-ilta oli kaunis ja hiljainen, katulamppujen valot saivat kinokset hohtamaan, hiutaleet putosivat maankamaralle kevyesti kuin höyhenet ja huurruttaen ikkunalasia tasaisella hengityksellään Harry katseli ikkunanpielissä loistavia jouluvaloja ja havuköynnöksiä, jotka oli koristeltu juhlavin värein. Oli jouluaatto, ihmiset tapasivat lähimmäisiään, viettivät aikaa perheensä kesken ja nauttivat siitä, että toiset vain olivat olemassa ja välittivät heistä. Suivaantuneena Harry potkaisi pientä pöytää, lyöden varpaansa lujasti puiseen jalkaan, ja lyssähti sitten kiireesti sohvalle kivusta ähkäisten.
Ihmiset eivät tajunneet, kuinka onnekkaita he olivat. He saivat olla yhdessä, syödä herkullisia jouluruokia ja ilahduttaa toisiaan aina vain kalliimmilla lahjoillaan. Siellä missä oli rakkautta ja ystävyyttä siellä oli onnea, mutta kun tunsi menettäneensä sen kaiken, tuntui onnellisuus kaikkoavan ulottumattomiin; niin korkealle, etteivät sormet edes hipaisseet sitä, vaikka kuinka yritit kurottaa – vaikka kuinka yritit taistella.
Harry tunsi menettäneensä kaiken. Hän oli ollut orpo yli 16 vuotta, ja hänen tätinsä ja tädin mies, joiden luonna hän oli vastentahtoisesti varttunut, olivat aina inhonneet häntä ja lellineet omaa poikaansa. Harry muisti elävästi ne joulut, joina Dudley oli saanut hienon uuden polkupyörän tai viimeistä huutoa olleen pelikonsolin, ja hänelle oli työnnetty käteen pari harmaita sukkia vanhoihin sanomalehtiin käärittynä. Muistot naurattivat ja masensivat samaan aikaan, silläkin hetkellä Dursleyt varmasti söivät tukevaa jouluateriaa ilkeän Marge-tädin ja tämän räksyttävien bulldoggien kanssa, kun Harry istui edesmenneen kummisetänsä lapsuudenkodin sohvalla ja piehtaroi itsesäälissä.
Säälittävää. Tuntui itsekkäältä ajatella vain itseään jouluna, mutta Harry ei mahtanut suloisenkatkerille ajatuksilleen mitään, kun hän silmänsä sulkien ajatteli jouluaattoa, jollaisen hän olisi tahtonut. Harry nipisti silmiään kiinni ja näki jo hyvin selkeästi sielunsa silmin Kotikolon aina epäjärjestyksessä olevan, mutta sitäkin kodikkaamman keittiön. Pyylevä rouva Weasley seisoi hellan ääressä ja koristeli joulukalkkunaa iloisesti joululauluja hyräillen, herra Weasley saapui juuri punaposkisena ja lumisena sisään olohuoneseen, jonka nurkassa oli värikkäästi koristeltu joulukuusi kynttilöineen ja latvatähtineen. Weasleyn perheen vanhin, Bill, istui muhkealla nojatuolilla naureskellen Charlien kanssa, Percy lueskeli kirjaa silmälasit nenällään ja kuusen ympärillä häärivät toisilleen juttelevat Ron ja Hermione. Nämä eivät kiivaalta, aina hiukan napakalta keskustelultaan huomanneet Harrya, toisin kuin leveästi hymyilevä Ginny, joka kipitti hänen luokseen punainen tukka hulmuten ja suuteli häntä pehmeästi suulle, keittiön oven yläpuolelle kiinnitetyn mistelinoksan alla. Harry suuteli hymyillen takaisin ja kun he sitten erkanivat ja katselivat toisiaan iloisina, takassa paloi kodikas tuli ja Harry nosti katseensa Ginnysta, nähden Weasleyn kaksosten rymistelevän alas Kotikolon rappusia remakasti nauraen. Ja sitten - Fred katosi, jättäen taloon apätodellisen hiljaisuuden.
Harry räväytti pelästyneesti henkäisten silmänsä auki ja katseli ympärilleen kolkossa huoneessa, hänen sydämensä tykyttäessä kivuliaasti, kuin se olisi pyrkinyt pois hänen rinnastaan. Hän puri huultaan ja puristi silmiään kiinni lujasti, koetti saada äskeisen ihanan mielikuvan palaamaan, onnistuen siinä surkeasti, sillä hän tiesi, ettei koskaan tulisi enää saamaan sellaista joulua.
Harry kellahti sohvalle huokaisten, uskaltamatta avata silmiään ennen kuin vasta maatessaan selällään sohvatyynyjen päällä ja katsellen harmaantuneita kattolankkuja yläuolellaan. He olivat poissa – Fred, Sirius, Lupin, Tonks, Vauhkomieli, isä ja äiti, eikä suurinkaan taika voinut tuoda heitä takaisin. Ja se, että Harry tiesi näiden kuolleen, lähteneen siitä maailmasta peruuttamattomasti, teki hänet hulluksi ja vaikkei hän itkenytkään, hän tunsi kyllä vuotavansa sisäisesti. Oliko liikaa pyydetty, että hän näkisi heidät kaikki vielä kerran? Kuulisi Fredin ja Georgen juonivan seuraavia kepposiaan nurkan takana, näkisi Siriuksen istuvan sohvalla hänen vierellään ja antavan elämänkokemuksensa johdattaa häntä, Lupinin ja Tonksin astuvan sisään pieni Teddy äitinsä käsivarsilla, Vauhkomielen kertovan heille uransa jännittävimmistä taisteluista, tuntea isän laskevan kätensä hänen olalleen ja kuinka äiti kiertäisi kätensä hänen ympärilleen ja painaisi rakastavan suukon hänen poskelleen? Harryn teki kipeää, mutta hän tahtoi kiduttaa itseään ajatuksella, joka toisteli koko ajan: ”Sinä olisit voinut saada tuon kaiken.”
Harry tunsi itsensä hylätyksi ja nousi takaisin istumaan sohvalle, jolloin hän huomasi punaisen kartonginpalasen, joka oli lennähtänyt pölyiselle lattialle, kun hän oli vimmoissaan potkaissut pientä pöytää sohvan vierellä. Hän nosti kortin lattialta ja tarkasteli sitä entistä tympääntyneempänä, tunsi halua puristaa sen palloksi käteensä ja nakata sen niin kauas pois kuin pystyisi. Siinäkö oli kaikki, mitä Ginny, hänen rakkautensa, oikeasti halusi sanoa hänelle jouluna? Tyhjää? Harry ponkaisi jälleen seisomaan ja käveli katsomaan ulos ikkunasta, toivoen hiutaleiden rauhallisen putoamisen rauhoittavan häntäkin hiukan, kun hän näki pienen lapsijoukon kulkevan kadulla. Nämä olivat kaikki sonnustautuneet punaiseen ja kiersivät ovelta ovelle laulamassa joululauluja kuin jästien vanhoissa elokuvissa. Lapset juttelivat toisilleen iloisesti hymyillen, kävellessään seuraavalle talolle ja Harrya alkoi hymyilyttää, kun nämä suurissa hatuissaan ja pitkissä takeissaan kulkivat lumisateessa, posket hohkaten punaa, jonka kipristelevä pakkanen aiheutti. Nämä tuntuivat nauttivan...
Ovelta kuului koputus ja Harry käänsi katseensa käytävälle, jolla ulko-ovi oli, ja odotti rouva Mustan aloittavan korvia särkevän huutonsa, mutta talo oli kuoleman hiljainen. Jästit eivät nähneet taloa, eikä Harry keksinyt ketään, joka olisi saapunut Kalmanhanaukiolle jouluaattoiltana, ennen kuin hän aukaisi oven ja kohtasi monta hymyilevää kasvoa, joiden näkeminen sai hänen sydämensä hyppäämään kurkkuun.
”Hei, kulta. Ajattelinkin, että olisit täällä”, Ginny sanoi hymyillen, pudistellen punaiselta tukaltaan ja vihreältä päähineeltään lunta. Tämä tuli sisään Harryn kehotusta odottelematta ja he siirtyivät kauemmas, kun sisään tunkivat kaikki muutkin, joulutervehdyksiä huudellen. Herra ja rouva Weasley, Bill, Charlie, Percy, George, Ron ja Hermione – siinä he kaikki jouluruokia, -lahjoja ja -kuusta rontaten saapuivat ahtaaseen käytävään, ja Kalmanhanaukio 12 tuntui äkisti heräävän uudestaan eloon. Jopa hetkeksi nukahtanut rouva Musta aloitti jälleen huutamisen, kunnes Ron erittäin jouluisesti käski tätä sulkemaan suunsa, tai hän sotkisi tämän taulun kalkkunan päälle tarkoitetulla kastikkeella. Mykistyneenä Harry katseli nauravia ja lumisia ystäviään, kunnes älysi sulkea oven ja kuunteli, kuinka nämä huutelivat toisilleen ohjeita:
”Kulta, minne asetan joulukuusen?”
”Eiköhän se kuulu salonkiin, Arthur.”
”Hermione, sinä varmaan tiedät, minne laitamme ruoat, jotta ne säilyvät tämän illan?”
”Kyllä, seuratkaa minua. Täällä päin on keittiö.”
”RON! Näpit irti niistä lahjoista, ei niitä saa avata vielä!”
Talo oli äkisti täynnä vilskettä ja vilinää, ja ennen kuin Harry ehti kunnolla tajutakaan, keittiön suunnalta leijui hänen sieraimiinsa herkullinen kalkkunan tuoksu. Ihmiset säntäilivät kaikkialla hänen ympärillään, kiinnittivät koristeita ja pistivät jouluista musiikkia soimaan vanhasta gramofonista, ja koko ajan Ginny seisoi hänen vierellään ja piteli aurinkoisesti hymyillen hänen kädestään kiinni, kun turta, mutta onnellinen tunne valtasi hänet.
”Mi-mitä te täällä teette?” Harry sai lopulta suustaan ja Hermione ja Ron pysähtyivät hänen luokseen. Hermione oli sitonut pöyhkeän tukkansa löysälle nutturalle ja näytti oikein hauskalta punaisessa villapaidassaan, Ron katseli häntä sinisillä silmillään tarkasti, kuin olisi vasta silloin nähnyt hänet kunnolla ja sanoi naurahtaen: ”Tultiin viettämään joulua sinun kanssasi, kun sinua ei alkanut kuulumaan meillä.”
”Niin, sen minä kyllä huomasin. Mutta miksi?” Harry tunsi kyselevänsä typeriä, mutta jotenkin hän oli vielä aivan liian iloisesti yllättynyt, että hän olisi kyennyt sanomaan mitään järkevää. Kaikki kolme hänen ympärillään naurahtivat hyväntahtoisesti ja Ginny suukotti lämpimästi hänen poskeaan, kun Hermione sanoi lempeästi hymyillen: ”Harry, koska joulu on perheen ja läheisten juhla. Silloin vietetään aikaa rakkaiden kanssa ja nautitaan ajasta heidän kanssaan.” Ron suuteli Hermionen päälakea hymyillen ja Harryn teki niin kovasti mieli ottaa nämä lujaan rutistukseen, että lopulta hän antoi mielihaluilleen periksi ja halasi ystäviään, jotka vastasivat halaukseen lämpimästi.
”Kiitos”, Harry naurahti ja Ron taputti hänen selkäänsä, hymähtäen: ”Eipä mitään. Emmehän me olisi voineet kuvittellakaan joulua ilman sinua, kamu.”
Sanat lämmittivät Harrya ja vielä kerran hymyiltyään ystävilleen, hän siirtyi takaisin salonkiin, kuunteli nyt hyvinkin meluista taloa, nauttien täysin siemauksin jokaisesta sanasta, jonka hän erotti hälinästä. Ikkunan takana leijailevat hiutaleet tuntuivat olevan entistä suurempia ja salongin nurkassa kimalsi kunniapaikalla koristeltu joulukuusi, johon oli ripustettu pitkiä köynnöksiä, värikkäitä koristepalloja ja kynttilöitä, jotka eivät suojataian ansiosta sytyttäneet koko puuta tuleen. Ginny saapui salongin ovelle, ja Harryn käytyä istumaan, hän taputti pienesti hymyillen paikkaa vierellään, Ginnyn käydessä hänen vierelleen ja painaessa päänsä hänen olkapäätään vasten.
Oli ihanan rauhallista ja hiljaista heidän välillään. Keittiöstä ja ruokailutiloista kuului jatkuvasti pulinaa, joka sai Harryn sydämen sykkimään ilosta. Hän piteli Ginnyn kättä omassaan ja kuunteli puhetta, tunsi halua nukahtaa ja tunnusteli varoen Ginnyn sileitä hiuksia poskellaan, nauttien heidän läheisyydestään.
”Minä olen iloinen siitä, että te tulitte”, Harry kuiskasi lopulta, tuijottaen eteensä lattialle. Ginny hymähti nenänsä kautta hellästi ja sanoi pehmeästi: ”Ja me olemme iloisia siitä, että me saamme olla sinun kanssasi.”
Harry hymyili vaitonaisesti ja huomasi vasta silloin Ginnyn lähettämän, punaisen kartonginpalan, jonka hän otti varoen käsiinsä, kuin se olisi ollut lasia. Ginny ei tuntunut huomanneen vielä koko lappua, vaan käänsi katseensa kirjavaan joulukuuseen, jostä lähti maagista, piristävää valoa, joka sai jopa ankean Kalmanhanaukion näyttämään kodikkaalta.
”Yhtä juttua minä vain en ymmärrä”, Harry sanoi puoliksi itsekseen, mutta jatkoi sitten, kun Ginny mumisi kuuntelevansa, ”että miksi sinä lähetit minulle tyhjän kortin?”
Ginny nosti kummastuneena päätään ja huomasi silloin kartonginpalasen, jota Harry piteli edelleen kädessään, ja hymähti sitten huvittuneesti. Harry katsoi kummastuneena suoraan tämän ruskeisiin silmiin, pisamien koristaessa tämän poskipäitä, kunnes tämä suukotti hänen nenänpäätään ja hymähti: ”Hassu, katso sitä valoa vasten.”
Harry katsoi hetken Ginnyyn, kunnes hän nosti kortin päänsä yläpuolelle, kohti vinoa kattokruunua, tähyten sitä hetken kumastuneena, kunnes hänen huulensa kaartuivat onnelliseen hymyyn. Korttiin oli ohuella neulalla tai jollain muulla terävällä esineellä paineltu reikiä, jotka tuntuivat olevan pieniä, loistavia timantteja, kun valo kulki niiden lävitse, ja ne muodostivat kortille kaunolla kirjoitetut sanat:
Rakastan sinua, Harry. Hyvää joulua. We wish you a merry christmas (David Hasselhoff) (We wish you a merry christmas
We wish you a merry christmas
We wish you a merry christmas
We wish you a merry christmas)
We wish you a merry christmas (3x)
And a happy new year
Good tidings we bring to you and your kin
Good tidings for christmas and a happy new year
We all know that santa's coming (3x)
And soon will be here
We all know that santa's coming (3x)
And soon will be here
Good tidings we bring to you and your kin
Good tidings for christmas and a happy new year
We wish you a merry christmas...
To all of us, to all of you
We wish you a merry christmas
And a happy new year
God bless A/N2: Siinäpä se, ja nyt minulla olisi enää yksi asia sanottavanani ihan kaikille:
HYVÄÄ JOULUA JA ONNELLISTA UUTTA VUOTTA 2009! 
