Title: "Helvetti mä tapan itseni..."
Author: Awy
Beta: Tuulikaali, kiitän
Rating: K-11
Genre: romance, angst
Pairing: Sisältyy
Summary: Just love meh or love me not! Oh vuosisadan rakkaustarina <3
A/N: Taas uusi tarina 8>> rururrrrr. Omistan PinkuKyuuketsukille. ... Otsikon piti olla ensin When there's nothing to say, mutta ajattelin et tää kuvaa paremmin tätä.
“Helvetti mä tapan itseni…”
Mä olin matkalla jonnekin, en tiedä minne. Ehkä olin menossa käymään ruokakaupassa, ehkä ajattelin vain lenkkeillä saadakseni tarinaan uusia tuulia, tai ehkä yritin laihduttaa. Jokainen vaihtoehto oli mahdollinen, kaikki käy muhun. Sää oli tosi tuulinen ja taivas täynnä pilviä. Se enteili jotain isoa, jota mä en ollut ennen kokenut.
Polku oli ohut kuin elämänlanka ja se kuvasi elämää kuoppaisuudellaan. Kaaduin oksanmutkaan ja kirosin. Mulla oli vähän sekava ja utuinen olo, mun pää oli täynnä ajatuksia. Ne kertoivat rakkaudesta, sen pimeästä puolesta. Oliko sitä valoisaa edes olemassa? Ensimmäiset sadepisarat tuntuivat inhottavilta iholla, en pitänyt kastumisesta. Tulin pienestä metsästä ulos, sellaisesta joka rajaa kahta asuinaluetta. Vieressä näkyi rivitaloja, punaisia ja pieniä. Miltähän tuntuisi asua rivitalossa? Mä tarvitsin isoa elintilaa, sellaisten miniasuntojen sisällä oli varmasti ahdasta ja ne tukahduttaisivat mut.
Ihmisten äänet saivat mut ajatuksista pois. Katsoin kiinnostuneena nauravia tyyppejä. Toinen heistä oli tyttö ja toinen poika. Olin jatkamassa matkaa, mutta miespuolinen henkilö huusi mua nimeltä. En kiinnittänyt silloin huomiota siihen, mistä tämä oli nimeni hankkinut tietoonsa, mutta myöhemmin miettiessäni yhä uudestaan tapahtunutta, se kiinnitti huomioni. Pieni yksityiskohta kaikessa tässä suuressa, miten hassua.
- Ton mielestä sä oot söpö. Poika naurahti.
Kohotin kulmiani lievästi. Mitä tapahtuu?
Tyttö punasteli niin, että hieman pyöreille poskille laskeutui punaiset laikut. Katsoin tarkemmin sitä, sillä halusin tietää, olivatko pojan sanat totta, ja miten mun täytyisi niihin reagoida. Tyttö oli pieni ja hieman pyöreä ja sillä oli ihanat hiukset. Ne olivat pikimustat ja jollain tapaa muhkeat ja ilmavat. Naurahdin sanavalinnalleni.
Astelin epävarmasti hipsuttaen tytön luo. Otin sitä leuasta kiinni ja kohotin sen katseen muhun. Hymy laskeutui huulilleni.
- Vitsi säkin oot söpö, totesin.
Tyttö punastui lisää, mutta sen suu alkoi hymyillä silmien kera, se tuli iloiseksi. Helvetti mitä mä olin tekemässä, mähän olin ihastunut ihan toiseen ihmiseen, mutta silmien yläpuolella heiluvat paksut myrkynvihreät otsahiukset kiinnittivät mun huomion. Hiukset kaartuivat korvien alusta.
Kuitenkin tästä eteenpäin mä aloin viettää aikaa tytön kanssa. Välillä mä vastasin sen suoriin flirttailuihin, mutta välillä yritin hillitä itseäni, sillä mun sydän iski ikävästi vastaan. Mua imarteli tän uuden tytön huomio ja mä en pystynyt hillitsemään itseäni enää silloin, kun se napitti mua söpöillä silmillään ja kysyi, haluaisinko suudella sitä. Mä tarvitsin tukea, mä tarvitsin sitä suudelmaa, mä tarvitsin tätä tyttöä. Mun rikkoutuneen sydämen korjaamiseen nimittäin, mutta vitut se mitään korjautunut kun särkyi niin helposti uudelleen.
Erään kerran me oltiin vihreäotsiksen kanssa uimassa. Mä heittelin satunnaisesti viestiä eräälle toiselle, enkä vastannut muuta kuin hiljentymään käskevällä mulkaisulla vieressäni mutristelevalle tytölle. Tätä mä en aikonut jakaa sen kanssa nyt, mä uskottelin itselleni, mä kertoisin kyllä myöhemmin kun olisin päättänyt enkelin ja tän suloisen tytön välillä. Oikeasti mä tiesin, mitä mä tulisin tekemään, mutta mä en myöntänyt sitä itselleni. Pidin tiukasti kiinni tytöstä vierelläni, sillä se supisi korviini mukavia sanoja.
- Lakkaa jo toi tekstaus, mä haluan uida sun kanssa, vihreäotsis sanoi.
Mutisin jotain epämääräistä, vaikka sisällä kuplivat sanat: Häivy vitun idiootti ja jätä mut rauhaan, huomioin sua vähän myöhemmin sitten. Ala mennä, mut muista tulla takaisin, sillä oot mulle tärkeä. Nää sanat halusivat niin tulla ulos ja kertoa totuuden, mutta tiukasti vedin vetoketjun suun eteen ja karjuin ajatuksilleni, että ne jättäisivät mut rauhaan.
Makasin laiturilla mahallani, pyyhkeen päällä. Hymyilin itsekseni. Aurinko paistoi ihoa lämmittäen taivaalta, sen syleilyyn oli helppo vajota. Se lähetti rauhaa tuovaa säteilyä ja mä ehdinkin huoahtaa hetkeksi.
Mutta vain hetkeksi. Mun vieressä oleva tyttö nykäisi mun elämän mun käsistä. Sen ei luultavasti ollut tarkoitus kuin ottaa se multa, että mä huomioisin sitä hiukan. Toisin kuitenkin kävi, sillä kännykkä lipesi sen pienistä nyrkeistä, ja se tipahti alla vellovaan veteen.
Aloin huutaa ihan helvetisti eksyneen näköiselle tytölle. Se alkoi kyynelehtiä, eikä sen kyyneleet lakanneet valumasta ennen kuin vesi ne sekoitti. Käskin tän nyt mun silmissä vähemmän suloisen tytön hakea “se vitun kännykkä tuolta pohjasta”. En ajatellut sen tarkemmin, kun mulle uskollinen neito hyppäsi laiturilta ja meni mulle tärkeän esineen perään. Tosin se ei ollut mulle vain esine, vaan se oli mun elämä, mun sydän. Ja tää neiti oli hukannut sen, mä vihasin sitä.
Pyöreäposkista ei kuulunut hetken, eikä toisenkaan päästä ylös vedestä. Tuumin, mihin ihmeeseen se oli kadonnut, ja eikö mun kännykkää jo kuuluisi vedestä. Vihaiset ajatukset vaihtuivat pian huolestuneisiin, sillä muut rannalla olijat olivat myös huomanneet tapahtuneen, ja ne osoittelivat veden pintaa huolestuneina.
Syöksyessäni vaatteet päälläni uimarappuset alas, mä olin tukehtua. Mä tajusin vasta nyt hetken päästä, että tää tyttö oli hypännyt mun käskystä mun sydämen perään. Se mahtoi rakastaa mua, sillä se oli nämä kaikki hetket kun me oltiin oltu yhdessä, pitänyt musta kiinni, piittaamatta mun pahoista sanoista.
Hieman myöhemmin, istuessani sairaalan odotusaulassa täynnä epämääräistä huolta, tajusin myös, että se oli tiennyt koko ajan, etten mä rakastanut sitä täydestä sydämestä. Mä olin helvetti käyttänyt sitä hyväkseni.
Silloin mä lähdin. Mä tiesin satuttavani tätä vihreäotsista, mutta mun täytyi mennä. Mä kai ajattelin vain itseäni, mutta mulle tuli hirveä tarve saada selvittää asiat. Mä pelkäsin ihan helvetisti, mitä mun enkeliksi katsoma ihminen mulle vastaisi.
Mä lensin. Vaikka taivas oli täynnä ilmaa, mua tukehdutti. Mä en ollut saanut henkeä vähään aikaan, siitä lähtien kun aamupäivällä suloinen tyttö oli hypännyt järveen, siitä lähtien mun hengitys ei ollut kulkenut. Ehkä mä ansaitsin sen. Ehkä mä ansaitsin nää sanat, mitä enkeli mulle sanoi.
Mä en tiedä, miten mä löysin sen. Kai se oli jotain vaistoa, joka piili mussa sisällä.
Me tavattiin kummallekin tuntemattomalla maalla, jossain tyhjyydessä. Paikka muistutti salia tai aulaa, mutta siellä ei ollut ketään, se oli ihan tyhjä. Se oli vähän kun mun keuhkot, siellä ei liikkunut mitään. Maailma oli seisahtunut paikoilleen odottamaan.
Tää vaaleahiuksinen kaunis nainen seisoi selvästi odottamassa mua. Se oli ihan paikoillaan, selkä muhun päin. Mä tiesin, että se tiesi, mitä mä olin tullut sanomaan ja mä tiesin jo vastauksen.
Silti mä yritin.
- Mä rakastan sua, mä rakastan sua enemmän kun mitään.
Sanat jäivät kaikumaan saliin, joka ei edelleenkään hengittänyt. Sen seinät vain tuntuivat ilkkuvan mulle. Mua hävetti.
Ja mua hävetti yhä enemmän, kun mä kuulin naurua. Just don’t do this to me, angel.
Tää helvetin idiootti nauroi mulle, se nauroi sellaista ilkeää naurua, sellaista, joka sai mut haluamaan laittaa kädet korville ja perua sanat.
Vaaleatukkainen kääntyi muhun päin ja nauroi yhä, niin kuin mä olisin sanonut jotain niin hauskaa, mitä se ei ollut ikinä ennen kuullut. Mua vitutti ja mä yritin nostaa kasvoilleni ymmärtävän ilmeen. Ja samalla yritin etsiä ton silmistä jotain sellaista mitä mä olin aiemmin luullut niistä löytäväni. Missä oli kaikki välittäminen? Nyt kirjavat silmät olivat täynnä inhoa ja halveksuntaa.
- Luulitko sä todella et tää ois jotain muuta kun leikkiä? Toinen sanoi, kun se oli saanut naurettua tarpeeksi.
- Mut sä sanoit, että sä välität… mutisin yrittäen edelleen epätoivoisesti löytää vaaleatukkaisen silmistä rakkautta. Nostin käden ja kurotin sillä enkelimäistä olentoa kohti. Yritin tarttua saadakseni ravistella edessä olevaa, hakata tämän päähän järkeä. Me oltiin rakastuneita toisiimme, helvetti tajua se vitun nainen.
- Mä luulin että säkin tajusit mutta… Naurunpuuska keskeytti lauseen.
Tätä neitiä huvitti selvästi tilanne. Mua ei huvittanut yhtään, vaikka mä yritinkin säälittävästi esittää huvittunutta. Hups, en rakastakaan sua vaan mäkin pilailin. Mutta valhe ei tullut ulos mun huulien välistä.
- Mä en tiennyt sun olevan noin typerä! Mä flirttailen tälleen muillekin, älä viitsi oikeesti sanoa ajatellees tän olleen jotain muuta kun pahan päivän huvittelua.
Seinät yhtyivät nauruun ja ne kaatuivat päälle kuin tuulen huojuttama kasa olkia. Mä nostin ne kädet vihdoin korvilleni, vaikkei se mitään auttanut, sillä mä näin yhä silmieni edessä vaaleatukkaisen enkelin nauravan mulle. Miksen mä voinut ottaa sitä silleen kuten se oli, just a game? Miksi mun piti rakastua? Helvetin ääliö, haukuin itseäni. Se ei auttanut.
Myöhemmin mä menin mun vihreäotsiksen tytön luo. Mun kulta, onhan se yhä? Ehkä voisin oppia rakastamaan sitä, kun sekin piti musta. Kaikki ei kuitenkaan ollut niin helppoa, tää kappale ei mennyt niin kuin mä olisin halunnut sen menevän.
Mun vihreäotsis ei halunnut mua enää, se oli tajunnut, että mä satuttaisin sitä vaan lisää.
Helvetti mähän jäin yksin, mä huomasin.
Mä aloin vaeltaa pimeässä, jossa kuului ainoastaan ivallista naurua. Mä en edes hukkunut siihen, niin kuin olisin toivonut, mä vain kuljin eteenpäin sydän täynnä häpeää ja surua. Mun mielessä liiteli muisto suudelmasta - se oli ihan tosi ihana suudelma, mutta mä en voinut kestää sitä itkemättä, sillä se en tiennyt, kuka mua suuteli. Oliko se tää enkeli, jolle kaikki oli vaan jotain peliä, vai olikse vihreäotsis, jolle mun ois pitänyt omistaa itseni? Kumpikin oli yhtä huono vaihtoehto.
Mutta onneksi tää oli vaan unta. Todellisuus on hitusen parempi, sillä ainakaan mä en oo rakastamassa useaa ihmistä, vaan yritin vain yhtä. Kuitenkin tästä farssista - unesta - olisi pitänyt tajuta jotain.
***
“Mä välitän susta mutta en pysty jatkamaan enää.”
Mun seurustelusuhde kuoli juuri.
“Vitun idiootti saamarin paskiainen miten sä voit tehdä näin mulle! Mä vihaan sua vihaan vihaan vihaan vihaan helvetti kuuletko mä VIHAAN. Mun elämän kurjuus tästä lähtien on täysin sun syytä senkin…”
***
Sä käyttäydyt kuin vihainen tyttöystävä joka on juuri jätetty.
Mutta mä vihasin kaikkea. Mä vihasin itseäni. Mä vihasin vaaleatukkaista enkeliä. Mä en kestänyt elää. Miksen mä ottanut opikseni tosta unesta, miksen mä tajunnut, ettei tää tyttö satuta mua, vaan talloi mun herkän sydämen jalkansa alle kuin jonkun kasan paskaa? Mun ois pitänyt valita joku toinen, etsiä vaikka tota unen vihreäotsista.
Mä en kestänyt enää elää, mun täytyi päästä täältä pois.
Mutta mikä on niin huonosti nyt?
Kaikki oli huonosti, ihan kaikki. Mua ei rakasteta enää… Kaikki oli ihan niin kuin unessa, mä vaelsin tyhjyydessä, enkä päässyt sieltä ulos. Hengitys oli ikuisesti yhtä tuskaa, kun huomasi kulkevansa eteenpäin, mutta kulkevansa yksin. Pimeys sitoi itseensä.
Onko kaikki oikeasti huonosti? Onko rakkaus poissa?
Kaikki oli huonosti ja rakkautta ei enää ole! Se jätti mut ja varmaan leikki ja nauroi nyt mulle.
Niin tapahtui! Älä yhtään yritä väittää vastaan.
Tai sitten niin tapahtui mielessäsi. Kenties on kyse pahimmista peloista?
Pahimmat pelot oli toteutuneet! Mä olin nyt yksin, mut oli hylätty…
Niinkö todella tapahtui?
Mä pelkäsin yksinäisyyttä.
Mutta sä et ole yksin.
Mutta pelkäsin silti!
Ainoastaan rakkaudella on väliä.
Hiljaa idiootti.
***
Voinko mä olla yksin mutta en olla silti yksin?
Sitähän tässä on yritetty koko ajan sanoa.
Mä rakastin!
Hienoa, tää kohta on vihdoin ymmärretty.
Mä elin nyt ainoastaan auttaakseni vaaleatukkaista enkeliä.
Et mieti ollenkaan itseäsi. Paitsi joskus ehkä vähän.
Hiljaa.
***
Alitajunnan kanssa käydyn keskustelun jälkeen mä tunsin itseni yhä jotenkin keskeneräiseksi. Mä tiesin, mitä mun täytyi tehdä: seurata mun kohtaloa, mun täytyi kirjoittaa. Sydän paperille.
Kun mä katson peiliin, mä huomaan jotain. Mä näytän surulliselta, mun silmät on turvonneet ja inhottavan näköiset, mä näytän itkeneeltä, mä näytän särkyneeltä. Mutta mun suu, se hymyilee. Ja mä tiedän, miksi se tekee sitä, se tekee sitä, koska mä rakastan.
Pöydällä on lasi, se on puoliksi täynnä. Mä nostan sen huulille, huulille, jotka rakastavat, ja juoma valuu kurkusta alas.
P.S. Mun tarkoitus ei ole tappaa itseäni tällä juomalla. Se on vaan lääke mun depressioon, sellainen, jonka avulla mä pystyn elämään vielä, rakastamaan.
