// Alaotsikko: draamaa, Regulus
Nimi: Että unohtaisin
Kirjoittaja: Melodie
Ikäraja: K-11
Tyylilaji: Elämää suurempaa draamaa!
Vastuuvapautus: Kaikki mikä on Rowlingin on hänen; en saa rahaa.
Tiivistelmä: Viima on kylmä ja talojen seinät suoria.
12+ -haasteeseen! Hahmona Regulus Musta. Sanoina
elämä, violetti, aamu, sirpale, kirous, sotkeutua, hämmentää, pihlaja, hunaja, viimeinen, uni, kovakantinen, kortti, harmaa, kolme, sairas, tietämätön, kiivas, vene, nauru, valo, kepponen, suloinen, viattomuus, kaappi.
Että unohtaisinHerätessäni hymyilen elämälle, ivallisesti. Violetti taivas kohoaa suurena ikkunan takana. En usko että olisi aamu, en halua katsoa ketään silmiin. Lattialla on sirpaleita peileistä ja sormissa haavoja.
Tämä on kirous, kaikkeni. Miksi olen koskaan sotkeutunut, tähän, mihinkään, itseeni, elämään, perheeseeni; Siriukseen. Kuolonkirous, kidutuskirous, minua hämmentää se kuinka kukaan ei huomaa mitään vaikka en puhu koskaan.
Ikkunan takana kasvaa pihlaja, hänen käsistään hänen varmasti. Kaadan teeheni hunajaa, juon sitä läikikkään keittiönpöydän ääressä ja ajattelen. Viimeinen kerta jona näin Siriuksen hymyilevän oli silloin kun hän nauroi minulle. Yöllä näin hänestä unta, siinä hän puhalsi savua kasvoilleni.
Minä en ole kovakantinen, en pinnoitettu en kaunis. Eteisen lattialla on kortti, hänen nimensä siinä on:
”Lähtisitkö vaikka kahville joskus. Meidän on turhaa vihata toisiamme.” Kasvoni ovat harmaat kun vilkaisen siitä ainoasta ehjästä peilistä, ja sitten lähden ulos.
Käveltyäni kolme korttelia lysähdän maahan. En ole sairas, riudun miljoonista tunteista ja siitä etten pysty syömään. Olen tietämätön siitä mitä minun pitäisi tehdä tällä kaikella, kaikelle. Siriuksella on kiivas luonto, ja saattaa olla että kohta hän ei halua kuullakaan minusta enää ikinä, vaikka olisinkin hänen veljensä.
Lapsena rakensimme pieniä veneitä, ja suuttuessaan hän rikkoi ne kaikki. Nauroin hänelle; nykyään nauran vain itselleni koska se on ainoa asia joka pitää minut koossa.
Valo on turhan kirkas ulkona, ja levättyäni tarpeeksi kauan palaan kotiin. Naapurin lapset tekevät kepposia vanhemmilleen, he säikähtävät minua vaikken voi kuvitella naurettavampaa kohdetta.
Kaivan esiin lapsuudenvalokuvia, ne ovat suloisia. Viattomuus on kadonnut jo vuoden tai kymmenen sitten, ja minua väsyttää.
Ehkä kaikki vielä järjestyy, mutta sitä ennen lukitsen jokaisen muiston syvälle kaappiin, enkä ajattele häntä koskaan.
