Title: My heart will go on
Author: Adene
Genre: romance, drama, humor
Pairing: Hermione/Draco, Hermione/Harry sekä sekalainen joukko muita hahmojen välisiä suhteita.
Rating: K-11
Fanon: Olen muuttanut monia hahmojen välisiä suhteita sekä heidän luonteitaan.
Summary: Mitä saamme, kun kaksi kaikkien aikojen rakkaustarinaa yhdistetään? Draco ja Hermione siirtyvät vuosisadan rakkauselokuvaan, Titaniciin. Kuinka nämä kaksi kohtaavat unelmien laivalla ja saavatko he pitää elämänsä rakkauden.
Disclaimer: Kaikki viitteet, hahmot ja miljööt viitateen Harry Potteriin kuuluvat sarjan luojalle J.K. Rowlingille. Kaikki viitteet elokuvaan Titanic kuuluvat elokuvan tekijöille. Minä en tee tällä tarinalla rahaa enkä omistan mitään oikeuksia muiden hahmoihin. Myöskään trailerissa käytetyt laulunsanat eivät kuulu minulle vaan My heart will go on -kappaleen esittäjälle Celine Dionille.
A/N: Olen kirjoittanut tätä fanfictionia Vuotava noidankattila -foorumille jo muutaman vuoden. Koska en päivittänyt tarinaa yli puoleen vuoteen, topic poistettiin sieltä. Nyt ajattelin tuoda tämän Finiin kauhisteltavaksi. Tätä on siis kirjoitettu pitkään ja hartaasti, tulette huomaamaan ajan kulun kirjoitusasun muutoksesta. Päivittäminen on hidasta, mutta sitä tapahtuu.
My heart will go on (laulun esittäjänä Celine Dion)
Every night in my dream ...
"Askelkin lähemmäs, niin minä hyppään. Vannon sen!"
"Minähän liikun koko ajan. Ja siinä sinä olet vieläkin."
"Se oli vertauskuvallista. Häivy!"
... I see you, I feel you ...
"Tuoksut hyvälle. Kenen partavettä olet lainannut?"
"Kuinka niin 'lainannut'?"
"Draco Malfoy. Tiedän, ettei sinulle ole varaa omaan partaveteen."
"Tunnette minut liian hyvin Hermione Granger!"
... that is how I know you go on.
"Minä olen hienon perheen hieno tytär ja sinä ... sinä olet vain pahainen peluri ja tyhjätasku taitelija!"
"Ja silti sinä liikut kanssani. Tiesitkö muuten, että sinulla on likaa poskessasi?"
For across the distance and spaces between us ...
"Hän on ihana nainen."
"Joka tanssii nyt ensimmäisen kerroksen tanssipaviljongissa kihlattunsa kanssa. Ja sinä vain ihailet tämän likaisen hytin kattoa."
"Ihanaa, kun olet noin realistinen Dean Thomas!"
... you have come to show you go on.
"Ketä tämä esittää?"
"Entistä heilaani. Hän se vasta oli jotain."
"Vai niin. Kukas minä sitten olen?"
"Pumpulissa kasvatettu tyttö ensimmäisestä luokasta."
"Väitätkö sinä, etten minä pystyisi tuohon?"
"Near, far, wherever you are ...
"Saanko sitten kutsun tuleviin häihisi?"
"Kuinka niin?"
"Tulen sinne ja vien sinut mukanani. Kunhan ensin tyhjennän kahvipöydän."
"Olet toivoton tapaus!"
"Tiedän!"
... once more, you open the door and you`re in my heart ...
"En rakasta Harrya äiti. Minä ..."
"Sinä teet seen velvollisuudesta, et rakkaudesta. Luulitko sinä, että minä muka rakastin isääsi?"
... and my heart will go on and on.
"Minä rakastan sinua."
"Vaikka kuolema meidät erottaisi!"
"Ja siitäkin pidempään."
Love can touch us onetime and last for a life time ...
"Eikö olekin upea? Se on sinulle, vain sinulle rakas."
"Se on ihan kiva. Kiitos!"
... and never let go till we`re gone.
"Älä päästä irti. Luota minuun!"
"Luotan!"
Love was when I loved you, one truetime I hold to ...
"Mitä herra taiteilija pitää asustani?"
"Se ... se on ... mykistävä."
... in my life we`ll always go on.
"Pysythän luonani? Aina?"
"Ikuisesti."
"Lupaatko?"
Near, war, wherever you are.
Once more you open the door and you`re here in my heart
and my heart will go on and on
You`re here, there`s nothing I fear ...
"Jäävuori!"
"Missä?"
"Edessäpäin. Me törmäämme siihen!"
... and I know that my heart will go on ...
"Juokse Draco!"
"Pysähdy Hermione! Sinä veit rakkauteni ja haluan sen takaisin! Kuuletko sinä? Pysähdy tai ammun sinut ja taiteilija rakastajasi!"
... we`ll stay forever this way ...
"Pidä tiukasti kiinni kädestäni. En anna sinun pudota!"
... you are safe in my heart ...
"Hyvästi. Ja kiitos, kaikesta."
... and my heart will go on and on.
"Rakastan sinua Draco!"
"Tiedän sen höppänä!"
Prologi
Eräässä Southamptonin hienoimmista pubeista, sikarin savun ja sherryn tuoksun keskeltä. Pyöreän pöydän kolme herrasmiestä.
”Uppoamaton, tiedättehän.”
”Niinhän ne puhuvat. Kuulemma myös aika komea, ottaen kuitenkin huomioon, että kyseessä on kuitenkin pelkkä laiva.”
”Pelkkä laiva vai? Saanen sanoa, että olette väärässä, herra Chang. Se on yksi aikamme hienoin ja enne kaikkea kestävin laiva. Painottanen myös sanaa kallis.”
”Olisi hienoa päästä mukaan. Mutta Daniella, tiedättehän, ei halua lähteä. Puhui jotain ”enneunista” ja ’tuhoon tuomitusta päivästä’.”
”Nainenko teidän talossanne määrää, herra Finnington?”
Naurua ja lisää sherryä.
”Ehkäpä, herra McNair, ehkäpä. Arvostan kuitenkin vaimoani ja myin lippumme.”
”Kuten uumoilinkin. Naiset tulevat aina ensin. Vaan kuulitteko herra Grangerista?”
Nyökyttelyä ja syvät siemaukset sherryistä.
”Erittäin ikävä tapahtuma. Ja vielä vaimo ja tytär.”
”Tuntemattomat ovat Luojan tiet. Tytär on kuulemma pääsemässä hyviin naimisiin.”
”Niin, hänen sulhasensa on rikas perijä. Hyvä naimakauppa.”
”Sulhanen on ostanut morsiolleen ja tämän äidille ensimmäisen luokan liput laivalle. Kihlajaiset pidetään New Yorkissa, yli 300 vierasta. Häistä povataan vielä suurempaa tapahtumaa.”
Hiljaisuus, jota valaisi sikarien punaisena hehkuvat päät. Posket vetäytyivät lommolle ja ilmoille päästettiin harmaita savurenkaita.
”Kyllä herra Granger olisi ylpeä.”
”En tiedä ylpeydestä. Pikemminkin kiitollinen. Pelastajahan tämä nuori Potter herra Grangerille olisi ollut.”
Sormusten naputtelua vasten puolityhjiä sherrylaseja.
”Herra Grangerille. Ja uppoamattomalle laivalle!”
”Chèr!”
- - -
Auto sompaili matkustajien ja matkatavaroiden välistä. Autossa istui kolme arvokkaan näköistä henkilöä, kaksi naista ja mies. Auton ympärille oli kova vilinä ja puheensorina täytti ilman.
”Kolmannen luokan matkustajat tänne. Kolmannen luokan matkustajien terveystarkastus täällä!”
Toinen auton kyydissä olleista naisista katsoi ikkunasta ulos ja kuunteli ulkoa tulevaa huutoa.
”Eikö tuo oli ihmisarvoa alentavaa äiti?” Hermione Granger kysyi.
Rouva McGarmiva-Granger loi tyttäreensä syyttävän katseen, joka tiesi nuhteita.
”Älä mieti tuollaisia, Hermione. Se on vain noille kolmannen luokan ihmisille. Niille, joilla ei ole varaa parempaan.”
”Äitisi on oikeassa, rakkaani. Älä vaivaa päätäsi noin vähäpätöisellä asialle”, Harry Potter, Hermionen sulho, sanoi ja otti morsiamensa käden omistavasti omiensa väliin.
Hermione tiesi, että nyt olisi parasta vain olla hiljaa ja hyväksyä asiat mukisematta.
”Vieläkö meinasit ajaa kauemmas, James?” Harry tokaisi epäystävällisesti.
”En, sir. Tässä on hyvä paikka jättää teidät. Odottakaa, neiti Granger, avaan ovenne”, kuski James sanoi ja pysäytti auton niin, että se nytkähti pari kertaa.
”Mistähän tuokin on kuskin lupansa saanut?” Minerva tokaisi ja oikoi ärtyneenä hiusneuloin kiinnitettyä, leveälieristä hattuaan.
Hermione meinasi tokaista äidilleen vastaan, mutta Harryn kädenpuristus ja pikaisesti luotu, tuima katse, hiljensivät hänet. Samalla hetkellä James avasi oven ja auttoi Hermionen ystävällisesti ulos autosta.
”Kiitos James!” Hermione sanoi ystävällisesti ja sai vastaukseksi tyynen, mutta kohteliaan nyökkäyksen.
Tultuaan ulos autosta Hermione saattoi vasta kunnolla tarkkaille laivaa. Hän oli luullut sitä suuremmaksi ja ylväämmäksi, mutta pettyi nähdessään yksitoikkoisen ja aivan tavallisen laivan kokoisen purtilon.
”Mitä pidät siitä?” Harry kysyi Hermionelta ja auttoi samalla Minervan ulos autosta.
”Tavallinen. Odotin siltä enemmän”, Hermione tokaisi ykskantaan.
Harryn suupielet vetäytyivät yhdeksi suoraksi viivaksi.
”Sinä olet vaativa, rakkaimpani”, Harry sanoi Hermionelle ja katsoi merkitsevästi Minervaa.
”Hän on aina ollut”, Minerva sanoi ihaillen samalla laivaa.
Heidän ihastellessa laivaa toinen auto pysähtyi heidän autonsa viereen ja kuskin paikalta nousi mustaan pukuun ja knalliin pukeutunut, punahiuksinen mies. Mies läimäytti auton oven kiinni ja käveli itsevarman oloisena Harryn luo.
”Sir, mitä teen matkatavaroille?” Ron Weasley, Harryn vasen käsi, kysyi.
Harry kääntyi nopeasti ja oli kopauttaa vierestään kävellyttä lasta kävelysauvallaan. Lapsen äiti loi Harryyn sättivän katseen, mutta Harry ei ollut siitä moksiskaan.
”Ah, Ron. Sinua juuri tarvitsinkin. Yritä löytää täältä joku laivan työntekijä ja laita laukut hänen mukaansa. Jos laukut viedään monessa erässä, mene sen kyydin mukaan, missä kassakaappi on. Varmista, että kaappi pääsee huoneen pieneen salonkiin. Olet sitten vastuussa sen sisällöstä.”
Harryn käskyt tulivat kuin tykin suusta ja Ron kuunteli nyökytellen.
”Selvä, sir”, Ron sanoi lopuksi ja lähti tavoittelemaan jotain työhön suostuvaa työntekijää.
Hermione oli lähtenyt kulkemaan äitinsä rinnalla kohti kävelysiltaa, jota pitkin he pääsisivät laivaan.
”Sinun pitäisi olla suvaitsevaisempi. Harry on sinulle hyvä mies”, Minerva sanoi sättien.
Ja rikas, Hermione ajatteli mielessään, mutta piti huulensa kiinni, niin kuin sivistyneen tytön täytyykin. Tietenkin Harry on komea ja Hermione piti hänestä. Ei kai hän muuten olisi suostunut menemään tämän kanssa kihloihin.
”Minä olen, äiti”, Hermione sanoi alistuvasti.
Minerva katsoi tytärtään hyvillään: noin tyttären tulee käyttäytyä.
Hermione pysähtyi kävelysillan juurelle ja katsoi ylös oviaukkoon: hän kammosi laivoissa matkustamista. Se tuntui hänestä samalta kuin hänet olisi laitettu pieneen peltirasiaan kymmenen muun ihmisen kanssa ja laitettu rasia taskuun. Mutta kukaan ei tiennyt tästä, eikä hän myöskään tahtonut puhua siitä.
”Oletteko valmiit?” Harry kysyi ja otti Hermionea kädestä kiinni.
Minerva nyökkäsi arvokkaasti ja lähti kulkemaan edeltä Harryn ja vastentahtoisen Hermionen tullessa perässä.
”Tästä tulee hieno matka”, Harry kuiskasi morsiamensa korvaan ja silitti Hermionen kämmenselkää.
Hermione hymyili pienesti, mutta sisimmässään hän olisi tahtonut kiljua ja juosta karkuun.
Hämyisässä pubissa lähellä satamaa oli sähköinen tunnelma.
”Viimeiset nostot.”
Draco katsoi vieressään hikoilevaa Deania ja iski tälle silmää: kaikki kunnossa.
”Vaihdan”, Draco mumisi korttiensa takaa ja iski kortin pöytään ottaen pakasta tilalle toisen.
Hänen vastapäätään istuva Viktor tuijotti häntä kulmiensa alta tehden myös vaihdon.
”Muita vaihtoja?” Draco kysyi ja loi katseita vastapelureihin.
Dean pudisti päätään, samoin Viktor. Neljäs pelaaja, Cedric, tuijotti hetken korttipinoa, mutta pudisti sitten päätään.
”Totuuden hetki”, Viktor murahti ja löi pöytään korttinsa. Yksi pari.
Dean heitti korttinsa pöytään ja löi päätään pöytää vasten. Hänen korteissaan ei ollut mitään.
Draco ja Cedric tuijottivat toisiaan.
”Anna mennä vaan”, Draco sanoi ja nuolaisi huuliaan.
Cedric tuijotti Dracoa pitkään, mutta laittoi sitten korttinsa pöytään hymyillen pirullisesti: kolmoset
Draco huokaisi hiljaa ja katsoi Deania pitkään. Voitonvarma hymy kohosi Cedricin kasvoille.
”Harmi että tässä kävi näin”, Draco huokaisi ja laittoi korttinsa pöytään. Täyskäsi.
Hetken pöydässä vallitsi hiljaisuus, jonka rikkoi vain pubin seinällä oleva kello.
”Pääsen Amerikkaan”, Dean sanoi hiljaa. Samassa hän tajusi, mitä oli sanonut ja alkoi hyppiä riemukkaasti ympäri pubia. Draco yhtyi ilonpitoon ja kaappasi Deanin karhumaiseen syleilyyn.
Cedric vajosi penkiltään lattialle ja heitti kortit lattialle. Draco otti pöydältä kaksi kolmannen luokan matkalippua ja heilutteli niitä Deanin silmien edessä.
”Me mennään nyt! Olen pahoillani, pojat”, Draco sanoi ja nauroi riemukkaasti heittäessään samalla reppunsa olalleen.
Jos Viktorilla olisi ollut sillä hetkellä jotain kättä pidempää, hän olisi varmasti hyökännyt Dracon kimppuun. Viktor tyytyikin vain iskemään nyrkkinsä pöytään niin, että pöydällä ollut tuoppi kaatui ja siinä ollut olut valui lattialla istuvan Cedricin päälle.
”Dean, mennään”, Draco sanoi ja lähti puolijuoksua kohti ovea perässään vähintään yhtä innostunut Dean.
Pubista oli vain kiven heiton verran matkaa laivalle, mutta ihmisjoukon lävitse pujottelu sai matkan tuntumaan kaksin verroin pidemmältä.
”En ole koskaan käynyt Amerikassa, Draco. Millaista siellä on?” Dean kysyi huohottaen ja yritti samalla pysyä Dracon perässä.
”En tiedä”, Draco sanoi ja pujotteli ihmisten ohi, ”veikkaan, että kauniita naisia, ainakin”.
Dean nauroi ja lisäsi askeleitaan.
”Parasta siis pitää kiirettä”, Dean sanoi ja kiilasi Dracon ohi.
Laivan pilli vislasi jo, kun pojat saapuivat satama-alueelle. Suunnaton määrä ihmisiä oli tullut vilkuttamaan lähtijöille ja Draco joutui tosissaan tunkemaan ihmisten ohi. Kun Draco ja Dean viimein saapuivat kävelysillan kohdalle, oltiin laivan ovia jo sulkemassa.
”Seis, odottakaa! Me tulemme vielä!” Draco kiljaisi ja heilutti matkalippuaan.
Ovea sulkemassa olleet perämiehet avasivat oven niin, että Draco ja Dean mahtuivat pujahtamaan sisään.
”Saanko nähdä lippunne?” toinen perämiehistä kysyi ja otti matkalipun Dracon kädestä. Dean ojensi oman lippunsa vieressään seisseelle perämiehelle.
”Kolmannen luokan matkustajia? Onko terveystarkastus suoritettu?”
Dean vilkaisi pikaisesti Dracoa.
”En mistään tarkastuksista tiedä, mutta voin vannoa, että terveitä ollaan”, Draco sanoi sanavalmiina.
Perämies nyökkäsi ja teki Dracolle ja Deanille tilaa. Pojat laittoivat reppunsa paremmin olalle ja lähtivät hölkkäämään kohti kolmannen luokan hyttejä.
”Dean, me ollaan hiton onnekkaita! Me matkustetaan Titanicissa!” Draco huusi perässään hölkkäävälle Deanille.
”Hyvä havainto!” Dean sanoi ja virnisti Dracon selälle.
1. luku
Hermione käveli hyttinsä yksityisellä kannella katsellen samalla ulos satamaan päin aukenevista ikkunoista. Sadat ihmiset olivat tulleet toivottamaan ystävilleen ja sukulaisilleen hyvää matkaa, ja satama-alue oli yhtä nenäliinojen ja huiskuttavien käsien viidakkoa.
Hermionella ei ollut satamassa ketään, jonka olisi voinut, saatikka tahtonut hyvästellä, joten hän käveli huoneeseensa, jossa huonepalvelijat purkivat laukkuja ja laittoivat tavaroita järjestykseen. Hänen äitinsä oli rentoutumassa hytissään, automatkailu aiheutti hänelle aina migreenin. Harry taasen seisoi toisessa päässä hyttiä tuikea ilme kasvoillaan. Hänen jäykästä olemuksestaan saattoi lukea hermostuneisuutta:
”Missä minun matkalaukkuni viipyy?” Harry tiukkasi ohikulkevalta huonepalvelijalta.
Tämä oli nuori tyttö ja tämä säikähti Harryn äkkinäistä kysymystä:
”En tiedä, sir. En vastaa laukuista”, tyttö vastasi hätäisesti ja niiasi syvään.
”Etpä tietenkään. Kuka täällä nyt tietääkään mitään?” Harry ärähti ja tyttö pakeni toiseen huoneeseen. Samassa puoliavoimeen oveen koputettiin ja Harry, joka seisoi melkein oven vieressä, riuhtaisi sen auki.
”Toin laukkunne, sir”, Ron sanoi ja astui sisään huoneeseen perässään huonepalvelija, joka veti laukuin täytettyä kärryä.
”Viimeinkin”, Harry sanoi ja väisti kärryn tieltä.
Hermione loi silmäyksen huoneeseen ja tajusi olevansa siellä vain tiellä. Hän kääntyi kannoillaan ja palasi kannelle. Vaikka kansi olikin pieni ja umpinainen, katolla ja ikkunoilla varustettu, oli se kaiken kaikkiaan hyvin viihtyisä: ikkunat olivat suuret ja ne siivilöivät kannelle luonnonvaloa. Ikkunan alla oli pieni kolmen hengen kahvipöytä ja sen päällä oli maljakollinen leikkokukkia. Hermione käveli ikkunalle ja nojasi kyynärpäillään vasten ikkunalautaa katsoen kaihoisasti ulos ikkunasta. Laiva oli lähtenyt liikkeelle ja ihmisten näkemiin huudot kuuluivat kannelle asti.
”Jospa voisin lentää, olla vapaa kuin lintu”, Hermione ajatteli ja huokaisi raskaasti. Hän tunsi olevansa vangittu tähän laivaan ja Harryyn, kahleenaan kihlasormus ja kihlajaiset New Yorkissa.
Hermione avasi ikkunan ammolleen ja nosti itsensä käsiensä varaan niin, että hänen päänsä tuli ulos ikkunasta Hänen kiharat, ruskeat hiuksensa hulmusivat tuulessa ja hetken hän tunsi olevansa lintu.
”HERMIONE! Mitä ihmettä sinä teet?”
Harryn ääni tiputti hänet hetkessä takaisin todellisuuteen. Hermione pudottautui takaisin kannen lattialle ja katsoi sulhastaan.
”Hyvästelin”, Hermione vastasi arasti.
Harry käveli tomerasti Hermionen ohi ja vetäisi ikkunan kiinni vilkaisten samalla satamaan, joka jäi yhä taemmas heistä.
”Kenelle muka?” Harry kysyi vaativasti.
”Unelmille ja vapaudelleni”, Hermione ajatteli, mutta vastasi varovasti hymyillen:
”Menneisyydelle.”
Harry katsoi häntä hetken tutkivasti, mutta nyökkäsi sitten hyväksyvästi.
”Niin sitä pitää. Tule, huone on jo melkein kunnossa. Äitisikin tuli, lähdemme pian tutkimaan laivaa. Sinun pitää pukeutua”, Harry sanoi ja lähti taluttamaan Hermionea kohti hyttiä.
Hytin ovella heitä odotti nuori, noin Hermionen ikäinen huonepalvelijatar.
”Neiti Granger, äitinne pyysi teitä tulemaan pukuhuoneeseen. Teidän pitää pukeutua”, tyttö sanoi ja niiasi syvään.
Hermione irrotti kätensä hellästi Harryn käsipuolesta ja sipaisi miestä poskelle:
”Nähdään kohta, kultaseni.” Hän lähti hymyillen kohti pukuhuonetta huonepalvelijatar perässään.
Matkatavarat oli lajiteltu paikoilleen ja hytti näytti perin viihtyisältä: tummia seiniä korostivat punaiset samettiverhot, kaappien ovissa oli peilit ja vessassa oli ainutlaatuinen ja harvinainen juokseva vesi. Samoin kuin kantta myös hyttiä oli somistettu aidoilla kukilla, pääosin punaisilla ruusuilla.
”Mistä nuo kukat tulevat? Onko täällä laivalla jonkinlainen kukkavarasto?” Hermione kysyi tytöltä.
”Ei toki, neiti. Nämä kukat ovat sulhaseltanne”, tyttö sanoi ja hymyili.
”Ai”, Hermione vastasi nolona. Hän ei pitänyt siitä, että Harry lahjoi häntä kaiken aikaa. Tätä matkaakin Hermione oli yrittänyt vastustella viimeiseen asti, mutta Harry vetosi siihen, ettei lahjasta saanut kieltäytyä.
”Pukuhuone on tässä, neiti. Äitinne odottaa siellä teitä”, tyttö sanoi keskeyttäen Hermionen ajattelun.
Hermione nyökkäsi ja astui sisään huoneeseen, jossa hänen äitinsä jo odotti häntä.
”No viimein. Meidän pitää kohta joutua, päivällinen alkaa kahden tunnin perästä ja sitä ennen pitää ehtiä tutustua laivaan”, Minerva sanoi ja nousi ylös pukeutumispöydän äärestä.
”Olin Harryn kanssa kannella, äiti”, Hermione vastasi nopeasti ja katsoi äitiään tiiviisti. Minerva nyökkäsi hyväksyvästi:
”Hyvä niin. Pansy, sulje ovi ja tuo sitten kaapista merensininen päivällismekkoni.”
Grangereiden palvelijatar, Pansy Parkinson, nousi pikaisesti oven vierellä olevalta tuolilta ja sulki oven. Pansy käveli rivakasti vaatekaapille ja pikaisen etsimisen jälkeen otti sieltä sinisen, pitsikauluksella varustetun mekon,
”Tämäkö, rouva?” Pansy kysyi.
”Se juuri. Ja ota sieltä kaapin perältä pienestä mustasta rasiasta tiarani”, Minerva sanoi ja istuutui takaisin pukeutumispöydän ääreen.
Äitinsä antaessa käskyjä Pansylle Hermione alkoi riisua matkavaatteitaan. Hän irrotti hiusneulat, jotta sai mustan ja leveälierisen hatun pois päästään. Hän jätti hatun viereiselle tuolille ja ryhtyi aukomaan matkatakkinsa nappeja. Takki oli ohutta, viininpunaista villakangasta ja se sopi hyvin alkukevään säähän. Hermione käveli vaatekaapille ja laittoi takin henkariin ja ryhtyi sitten miettimään, minkä puvun hän pukisi päälleen. Hänen yllään oleva valkea, puhvihihainen mekko oli liian tavanomainen päivälliselle. Hermione tutki mekkoja, mutta mikään ei tuntunut oikealta: tuo punainen on liian lyhyt, keltainen mekko on liian huomiota herättävä ja tummansininen, olkaimeton mekko saa hänet näyttämään kamalan vanhalta.
”Hermione, kultaseni. Minkä aiot pukea yllesi?” Minerva kysyi Pansyn asetellessa tiaraa hänen päähänsä.
”En tiedä”, Hermione tuhahti kädet lanteillaan ja kääntyi äitiään kohti.
”Laske kädet alas, se ei näytä naiselliselta. Ota se oranssi mekko, se jossa on pitsinen yläosa”, Minerva opasti tytärtään.
Hermione laski kätensä tuskastuneena alas ja otti kaapista oranssin mekkonsa. Mekon väri oli vielä huomiota herättävämpi kuin keltaisessa mekossa, mutta se sai nyt kelvata. Mekko kädessään hän käveli välisermin taa ja alkoi aukoa mekkonsa takana olevia nappeja. Alimmat napit testasivat hänen sorminäppäryyttään ja myös hermoja, mutta ei mennyt kuin hetki ja mekko valahti lattialle. Mekon alla ollut korsetti oli juuri sopivan tiukalla, joten Hermione pukeutui suoraan oranssiin päivällismekkoonsa. Mekon pitsikaulus tuntui inhottavalta paljasta ihoa vasten, mutta muuten se istui hyvin. Olihan se sentään teetetty Lontoon parhaalla pukuompelijattarella. Hermione tuli pois sermin takaa ja tarkasteli puvun istuvuutta kokovartalopeilistä.
”Sopii teille hyvin, neiti Granger”, Pansy sanoi ja siirtyi, jotta Minerva saattoi tarkastella tiaran istuvuutta paremmin.
Minervan katse oli hyvin tuima ja tutkiva, mutta sitten hän nyökkäsi hyväksyvästi.
”Hyvältä näyttää. Tuletko Pansy auttamaan korsettini kanssa? Sitä pitäisi kiristää hieman. Ja Hermione, kulta, tee jotain hiuksillesi”, Minerva sanoi ja meni vuorostaan sermin taa. Pansy tuli mekon kanssa perästä. Hermione istuutui pukeutumispöydän ääreen ja katsoi itseään. Tähden lailla loistavat siniset silmät katsoivat häntä takaisin ja ruskeat, vapaana roikkuvat kiharat hiukset korostivat hyvin hänen kermanvaaleaa ihoaan. Suu oli pieni ja punainen ja kun hän hymyili, poskiin ilmestyivät pienet hymykuopat. Mielestään hän oli melko sievä.
”’ Tee jotain hiuksillesi’, äiti oli sanonut. Aina vain käskettiin, aivan kuin häneltä olisi puuttunut itsenäisen päättämisen taito”, Hermione ajatteli happamasti.
Hermione yritti hakea katsellaan hiussolkeaan, mutta pukeutumispöydän kaaoksen keskeltä se oli mahdotonta. Sitä vastoin Hermionen huomio kiinnittyi kiiltäväpintaiseen korurasiaan. Rasian kansi oli auki ja se soitti vienoa musiikkia posliinisen koristeballerinaan pyöriessä ympäri. Hermione tuijotti tuota pyörivää ballerinaa ja mietti, kuinka tuo tanssi kuvasi hänen elämäänsä: hän vain pyörii ympyrää kädet ojennettuina ja muut päättivät, milloin hän on esillä ja milloin piilossa mustan, sametilla päällystetyn kannen alla: hän vain pyöri ja pyöri pianomusiikin säestäessä taustalla.
”Hermione! Kuulitko sinä, mitä sanoin sinulle äsken?”
Hermione havahtui äitinsä ääneen ja nosti katsetta katsoen äitiään peilin kautta.
”En kuullut, äiti. Olin ajatuksissani”, Hermione vastasi hämillisesti ja sulki korurasian kannen. Pieni ballerinatyttö jäi sen alle.
”Sanoin, että tee jotain hiuksillesi. Et voi lähteä noin vain, hiukset valtoimenaan. Se on rahvaanomaista, ja sitä paitsi avoimet hiukset vievät huomion tuolta ihanalta puvulta. Anna minulle se kivillä koristeltu hiussolki, siitä korurasian vierestä. Laitan sillä hiuksesi pienelle nutturalle.”
Minervan ääni oli käskevä, ja Hermione tiesi, että parasta olisi vain tehdä niin kuin äiti sanoi.
Hermione otti hiussoljen, joka jäi nopeasti katsottuna korurasian varjoon. Solki tuntui kylmältä hänen kätensä ihoa vasten. Sitten hän ojensi sen äidilleen ja nojautui penkissään taaksepäin. Hänen äitinsä otti tottuneesti Hermionen tuuhean tukan käsiensä väliin ja ryhtyi kääntelemään sitä rullalle.
”Toivon ja oletan, että osaat käyttäytyä tänä iltana”, Minerva sanoi ja veti hiuksia tiukemmalle nutturalle. Hermione irvisteli vähän, tuntui kuin hänen päänahkaansa olisi revitty irti.
”Käyttäydyt kuten minä olen sinut opettanut käyttäytymään: hillitysti ja asiallisesti. Käyttäydy niin kuin nuori nainen ja ennen kaikkea niin kuin morsian käyttäytyy. Ymmärrätkö sinä, mitä tarkoitan?”
Hermione nyökkäsi sen verran kuin nutturan teolta kykeni. Hänen äitinsä hymähti ja höllensi otteitaan. Kampauksen viime hetket kuluivat hiljaisuuden vallitessa ja kun kampaus oli valmis, Minerva laski kätensä tyttärensä hartioille ja katsoi tätä peilistä:
”Sinä tiedät, että olet minun rakas tyttäreni. Älä saata minua kiperään tilanteeseen.”
Hermione katsoi vakavana äitinsä jo hivenen ryppyisiä kasvoja ja näki niissä hetken aikaa aitoa huolta ja välittämistä. Hetki oli kuitenkin pieni ja saman tien Minerva McGarmiva oli rautainen ja määrätietoinen itsensä.
”Lähdetäänpä sitten”, Minerva sanoi ja loi vielä viime vilauksen peiliin.
Hermione nousi ylös, oikoi mekkonsa helman ja lähti sitten äitinsä perässä ulos huoneesta.
***
”Mitkä ovat matkamme tavoitteet, Draco?” Dean kysyi ja sylkäisi onnistuneesti lattialla olevan sylkykupin ohi. Deanin vasemmalla puolella olevalla sängyllä makaava Draco plarasi merkittyjä korttejaan ja tuijotti yläpuolellaan olevan sängyn patjaa.
”En tiedä kuomaseni. Tarkoituksena olisi kyllä katsella näitä paremman sukupuolen edustajia, mutta nyt näyttää heikolta. Täällä me vain makaamme hytissä ja mietimme, kumpi kuolee ensin tylsyyteen”, Draco sanoi ja tähtäsi yhtä korteistaan samaiseen sylkykuppiin, johon Dean oli yrittänyt sylkeä. Kortti lensi kupin yli ja liisi suoraan Deanin sängyn alle.
”On tämä epätoivoista. Me ollaan maailman hienoimmassa laivassa, joka on täynnä kauniita naisia. Meidän pitää toimia”, Dean sanoi ja nousi sängyllä käsiensä varaan. Draco pomppasi innoissaan ylös.
”Niin me teemme, Dean hyvä. Laitetaan parhaat päälle ja lähdetään kannelle”, Draco sanoi ja oli viivana etsimässä sopivia vaatteita repustaan.
Dean otti oman reppunsa sänkynsä päädystä ja kumosi sen sisällön sängylleen. Draco otti repustaan mustan, napitettavan puuvillapaidan ja paksut, ruskeat puuvillahousut. Hän otti repusta myös pienen nahkapäällysteisen kansionsa, jossa hän kuljetti piirustusvälineitään.
”Öö, Draco. Haittaakohan se naisia, jos vaatteet ovat hieman… hmm, matkassa ryvenneitä?” Dean kysyi Dracon takaa.
Draco kääntyi ja tuijotti suoraan Deanin roikuttamia housuja, jotka olivat polven kohdalta kuivuneessa mudassa ja sepaluksen kohdalla oli ammottava reikä. Draco tuijotti housuja suu auki ja vislasi hiljaa.
”Ei taida olla hyvä?” Dean kysyi aprikoiden ja rapsutti kynnellään mutaa, joka irtosi pieninä mutalastuina.
Draco pyöritti päätään ja Dean heitti housut takaisin sängylle ja kysyi sitten:
”Olisiko sinulla lainata housuja?”
***
Kun pojat olivat saaneet vaatetusta päälleen, ja Deanilla oli ehjät housut jalassaan, he suuntasivat kolmannen luokan kävelykannelle. Kannella oli yllättävän tyhjää, vaikka ilma olikin hyvä: vieno tuulenvire pörrötti tukkaa kevätauringon lämmittäessä kasvoja. Draco ja Dean istuutuivat lähimmälle tyhjälle penkille selkä merelle päin. Pari penkkiä kauempana istui vanha pariskunta pitäen toisiaan käsistä kiinni ja nojaten toisiinsa. Draco katsoi, kuinka mies silitti hellästi vaimonsa ryppyisiä sormia vaimon suikatessa pienen suudelman miehensä poskelle. Draco kääntyi hymyillen katsomaan Deania.
”Eikö olekin kaunista?”
”Mikä?” Dean kysyi ja kaiveli housujen taskusta savuketta.
”Ei mitään. Annatko minullekin yhden?” Draco kysyi ja ojensi kättään Deania kohden.
”Valitan, tämä on ainut. Jätänkö sinulle loppuja?”, Dean sanoi ja sytytti savukkeen.
”Ei tarvitse. Polta vain rauhassa”, Draco sanoi ja antoi katseensa harhailla.
Taivas oli pilvetön ja sininen eikä edessä näkynyt kuin aavaa merta. Hän haistoi raikkaan meri-ilman, johon sekoittui Deanin savukkeen haju. Tuntui, kuin hän olisi istunut ulkoilmakapakassa ilman tuoppia.
”Dean, tiedätkö mitä tahtoisin juuri nyt? Tuopillinen ol –”
”Anteeksi, tiedättekö mistä pääsen ensimmäisen luokan kävelykannelle?”
Dracon lause jäi kesken, kun heidän eteensä oli ilmestynyt kuvankaunis, vakavanoloinen ja ruskeahiuksinen tyttö kauniissa puvussa. Draco tuijotti tyttöä suu auki eikä meinannut saada sanaa suustaan. Tyttö katsoi kysyvästi naamaltaan punaiseksi valahtanutta Dracoa.
”Ei me tiedetä. Tultiin just tähän”, Dean sanoi vetäen syvät henkoset savukkeestaan.
”Ai. Sepä sääli. Minun pitäisi … Tai oikeastaan, ei sillä väliä. Anteeksi, kun häiritsin.”
Tyttö lähti kulkemaan ensin oikealle ja sitten vasemmalle ja näytti siltä, ettei oikein tiennyt, missä oli ja mistä oli tullut.
”Anteeksi, mutta oletteko te hieman… eksyksissä?” Draco kysyi ajattelematta kysymystään yhtään sen tarkemmin.
Tyttö pysähtyi ja kääntyi katsomaan poikaa. Draco tuijotti tyttöä suu auki, näyttäen siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä päin näköä. Kuin hidastettu filmissä, tytön vakaville kasvoille nousi vieno hymy.
”Kyllä, olen hieman… hukassa. Vähän jokaisessa suhteessa. Mutta niin taidat olla sinäkin”, tyttö sanoi.
”Joo, kyllä taidan olla. Mutta se kuuluu perusluonteeseeni”, Draco sanoi ja virnuili.
Tyttö heilautti hiuksiaan ja ojensi kätensä Dracolle:
”Hermione Granger.”
Draco nousi ylös, pyyhki kämmentään housujaan vasten ja ojensi sitten kätensä Hermionelle:
”Draco Malfoy. Hauska tavata.”
”Samoin. Kukas ystäväsi on?” Hermione kysyi.
”Dean. Dean Thomas. Kiva nähdä”, Dean sanoi ja nousi kättelemään Hermionea toisessa kädessään puoliksi poltettu savuke.
Hermione tyytyi vain hymyilemään, joskin vähän vaivalloisesti.
”Saanko istua hetkeksi seuraanne?” Hermione kysyi Dracolta.
Draco liutti itsensä penkin päähän ja taputti kädellään tyhjää kohtaa penkissä.
”Paina toki puuta.”
Hermione kasasi mekkonsa pitkiä helmoja ja istuutui.
”Kiitos, oikein kiv --”
”Hermione! Missä olet ollut?”
Napakka ääni kannen oviaukolta katkaisi Hermionen lauseen.
”Harry”, Hermione kuiskasi ja hänen suunsa vetäytyi yhdeksi suoraksi viivaksi.
Hermione nousi ylös penkiltä ja lähti kävelemään kohti Harrya.
”Kukas tuo tyyppi nyt on?” Dean kysyi kuiskaten.
Draco tuijotti tarkasti miestä, jota Hermione oli kutsunut Harryksi: miehellä oli musta, sliipattu tukka, päivällispuku ja käskemään tottunut ääni. Draco ei vastannut Deanin kysymykseen, vaan kuunteli, mitä mies sanoisi Hermionelle. Dracon ei tarvinnut pinnistellä kuullakseen, sillä mies ei säädellyt äänensä voimakkuutta, vaan antoi kaikkien kuulla, mitä asiaa hänellä Hermionelle oli.
”Missä olet oikein ollut? Minä ja äitisi olemme odottaneet sinua jo ties kuinka kauan. Ja täällä sinä vain vietät aikaasi vähempiosaisten rahvaiden kanssa”, Harry sanoi halveksivasti ja loi inhoavan katseen Dracon ja Deanin suuntaan, aivan kuin Hermionen eksyminen olisi ollut yksin heidän syytään.
”Minä yritin löytää teidät. Mutta tämä laiva on yhtä labyrinttiä. Ei tiedä, missä milloinkin menee”, Hermione sanoi alistuvaisesti.
”Parempi olla harhailematta yksinään. Tästä lähtien kuljet joko kanssani tai sitten äitisi mukana. Onko se selvä asia?” Harry kysyi tiukasti.
Hermione nyökkäsi.
”Hyvä. Mutta nyt meidän pitää mennä, olemme jo muutenkin myöhässä päivälliseltä”, Harry sanoi ja otti Hermionen käsipuoleensa lähtien taluttamaan tätä kohti ensimmäisen luokan ruokailusalia.
Kun pariskunta oli kadonnut näkyvästi, Dean vislasi hiljaa, mutta Draco tuijotti edelleen sinne, missä Hermione ja Harry olivat hetki sitten seisoneet.
”Kukahan se mies oikein oli?” Draco viimein kysyi.
”Oletan, että tytön sulhanen”, Dean sanoi.
Draco katsoi hämmästyneenä Deania:
”Kuinka niin sulhanen?”
”Näitkö sen mahtavan kokoisen kihlasormuksen tytön vasemmassa nimettömässä? Ei tarvitse olla mikään salapoliisi keksiäkseen tuota”, Dean sanoi selvästikin ylpeänä itsestään.
Dracon sisällä kiehui ja hän olisi halunnut särkeä tai vähintäänkin heittää jotakin. Hänen käsiensä ulottuvilla ei ollut kuitenkaan mitään heitettäväksi kelpaavaa, joten hän tyytyi vain murahtamaan:
”Lähdetään hytille.”
2.luku
Ensimmäisen luokan matkustajan elämä toistui lähes samanlaisena aina päivällisestä illalliseen ja siitä vielä illanistujaisiin. Istutaan yhdessä suuren pöydän ympärillä, syödään tarjoilijoiden pöytään kantamia hienoja ruokia ja nostetaan maljoja mitä typerimmille asioille. Miehet tupruttelevat sikareitaan ja naiset istuvat tyylikkäinä aloillaan ja kuuntelevat miesten keskustelua. Hermione tunsi itsensä ulkopuoliseksi katsojaksi. Hän vain istui, näykki ruokaansa, antoi puheiden mennä ohi korviensa ja nosti maljoja, vaikka hänestä se tuntui maailman typerimmältä asialta. Miksi pitäisi nostaa malja laivalle tai mitääntekemättömän miljardöörin elämälle. Äiti oli sanonut hänelle ennen matkaa, että heidän pitäisi nauttia nyt elämästä. Nyt kun heillä on Harry ja häät ja paikka maailman hienoimmassa laivassa. Tämä on nyt heidän ylellistä elämäänsä. Eikä isän kuolemasta ollut kulunut edes kahta kuukautta.
”Me otamme tiramisua. Ja konjakki minulle, kiitos”, Hermione kuuli Harryn sanovan. Hän oli huomannut, että Harry oli ottanut oikeudekseen päättää, missä hänen tulee kulkea, milloin ja kenen kanssa. Mutta se, että Harry päätti heidän molempien ruokalistasta, oli se, mitä Hermione ei enää ymmärtänyt. Oli ollut jo tarpeeksi noloa, kun Harry oli hakenut hänet pois kolmannen luokan kävelykannalta. Oli siinä ihmisille ihmettelemistä, varsinkin niille kahdelle pojalle, joiden kanssa hän oli kannella jutellut.
”Hermione, kultaseni?”
”Mm”, Hermione sanoi ja kääntyi teeskennelty hymy kasvoillaan sulhastaan kohti.
”Siirrymme herrojen kanssa paviljongin puolelle konjakeille. Saatanko sinut takaisin hytille vai jäätkö odottamaan jälkiruokaasi?”
”Jään tähän, kiitos. Tiramisu kuulostaa todella hyvältä”, Hermione sanoi. Todellisuudessa Hermione vihasi sitä vahvaa kahvia, millä tiramisu kostutetaan, mutta miksi hänen olisi pitänyt kertoa se Harrylle.
”Selvä, kultaseni. Mutta pääsethän illalle luokseni?” Harry kysyi ja suikkasi pienen suudelman Hermionen poskelle.
Hermionen vatsaa kouraisi: tätä kysymystä hän oli odottanut koko illan.
”Katsotaan. Mutta pidä hauskaa, rakas”, Hermione sanoi ja sipaisi nopeasti Harryn poskea kädellään. Pieni parrantynkä kutitti Hermionen sormien ihoa.
Harry nyökkäsi ja lähti muiden miesten joukossa kohta paviljonkia. Harryn kadottua Hermionen täytti tyhjä olo: tässä hän istui hienostorouvien keskellä ja sai kuunnella heidän ompeluvinkkejään toisilleen ja sitä, kuinka he kilpaa kehuivat toistensa mekkoja ja päähineitä. Kukaan ei kysynyt häneltä mitään, vilkaisivat häntä vain välillä hymyillen.
”Jälkiruokanne, neiti.”
Hermione hätkähti tarjoilin äkkinäistä tulemista, mutta kiitti hymyillen tämän asetellessa jälkiruokakuppia hänen eteensä. Tiramisusta lähtevä kahvin tuoksu oli Hermionesta kamala, mutta hän näykki annostaan hieman hymyillen.
Kun tiramisua oli jäljellä vielä puolet, Hermione siirsi kupin syrjempään ja nousi lähteäkseen pöydästä.
”Minne sinä nyt?” Minerva kysyi pöydän toisesta päästä.
”Palaan hyttiin. Päätäni särkee hieman, migreeni varmaankin.”
”Ota särkypulveria kaapistani. Muista nauttia se veteen sekoitettuna. Jään tänne vielä hetkeksi.”
Hermione nyökkäsi ja lähti sitten pitkää helmaansa pidellen kohti hyttiä. Päästyään ulos ruokailusalista Hermione huokaisi syvään ja vilkaisi nopeasti kristallikruunun valossa välkehtivään saliin. Puheensorina ja naurunpyrähdykset siivittivät Hermionea eteenpäin ja kohti hyttiä.
”Minä en jaksa enää, en jaksa. Pakko päästä pois, pois”, Hermione mumisi itsekseen ja meinasi törmätä marmoriseen patsaaseen. Hän suojasi kasvonsa käsivarsillaan ja väisti patsaan täpärästi.
”Tyttökulta varo”, vanhempi herra huudahti ja katsoi huolestuneena Hermionen perään, joka vain jatkoi matkaansa välittämättä miehen huudahduksesta.
Kuumat kyyneleet sumensivat Hermionen näkökenttää. Hän ei jaksanut enää kuunnella käskeviä ääniä ja määräyksiä elämänsä tahdista. Nyt tämä kaikki sai riittää. Hiiteen kauniit mekot, tavat ja elämä, hän ei jaksanut enää.
Käytävä, jolla Hermionen ja hänen äitinsä hytti sijaitsi, oli tyhjä. Kaikki olivat illallisella tai kiertelemässä laivalla. Hermione riuhtaisi hytin oven auki ja heittäytyi oven viereiselle sohvalle ja antoi kyynelten pudota vasten sohvan nahkapintaa. Oli niin väärin, että hän oli syntynyt juuri Grangereiden arvovaltaiseen perheeseen ja saanut osakseen säilyttää perheen kunnian.
”Se on velvollisuutesi.” Niin hänen äitinsä oli sanonut, kun oli päättänyt naittaa Hermionen Harrylle, tuttavaperheen rikkaalle perijälle. Ja hän kun oli luullut, että järjestetyt avioliitot kuuluivat keskiaikaan.
”Kunpa voisin vain kadota”, Hermione ajatteli puoliääneen.
Kuin salamaniskusta Hermione muisti sen: Harry kuljettaa mukanaan asettaan. Kassakaapissa, jonka numerokoodin hän tiesi. Hermione nousi sohvalta kuin sivallettu ja pyyhki kyyneleistä märät kasvonsa. Toisin kuin tullessaan, hän hivuttautui varovasti ulos huoneestaan ja havaittuaan, että käytävä oli edelleen autio, hän hiipi Harryn hyttiin ja painoi varovasti kahvaa alaspäin.
”Ole auki”, Hermione mutisi mielessään ja painoi kahvan nopeasti alas. Kuului pieni ”klonks” ,ja ovi avautui. Hermione astui sisään ja veti oven perässään kiinni. Harryn hytissä vallitsi asiallinen siisteys: vain avattu konjakkipullo oli jäänyt ikkunalaudalle, tyhjän tuhkakupin viereen. Kaikkea tätä korosti aavistus myskin tuoksua, Harryn partavesi. Hermione yhdisti tuon tuoksun automaattisesti Harryyn, sillä hän oli haistanut sen monesti syleillessään miestä.
Pieni tirkistelynhalu ajoi Hermionen kurkistamaan Harryn toilettiin, joka oli myös asiallisen siisti. Peilin edustalla olevalla tasolla oli partavesipullo ja sen vierellä partahöylä. Hermione sipsutti peilin eteen ja otti partahöylän käteensä. Hän punnitsi sitä ja siirteli sitä kädeltä toiselle. Hän nosti sen silmiensä korkeudella ja tarkasteli sitä. Hän siveli terää sormellaan ja antoi sen viiltää etusormensa ohuen ohutta ihoa. Haavaumasta vuoti verta, mutta Hermione antoi sen olla.
”Täytyy löytää se kassakaappi”, Hermione sanoi puoliääneen ja laski höylän takaisin tasolle. Hän poistui toiletista vetäen oven perässään kiinni ja muisti, että oli sattumalta kuullut Harryn puhuneen kassakaapin sijoittamisesta huoneensa vaatehuoneeseen. Hermionella ei ollut vaikeuksia löytää vaatehuonetta, sillä sen ovi oli jäänyt auki. Hermione avasi ovea suuremmalle ja siinä se oli. Harmaa ja teräksinen, matkakokoa oleva kaappi, jossa Harry kuljetti lähes kaiken tärkeän maallisen omaisuutensa aina rahasalkustaan aseeseensa. Hermione kyykistyi kaapin eteen ja alkoi käännellä kaapin lukkoa. Pari kierrosta vasemmalle, viisi oikealle, vasen, kolme oikeaa ja vielä kierros vasemmalle. Lukko napsahti ja Hermione veti oven auki. Kaapissa oli monta lokeroa ja yhdessä niistä oli musta, pieni patruunalaatikko ja sen vieressä Harryn pieni käsiase. Hermione oli ottamassa kaapista asetta, kun hänen katseensa kiinnittyi samettipäällysteiseen rasiaan, jota hän ei ollut kaapissa nähnyt. Hän jätti aseen niille sijoilleen ja otti rasian käteensä. Se painoi yllättävän paljon niin pieneksi rasiaksi ja Hermionen uteliaisuus nousi. Hän tarkisti äkkiä vaatehuoneen ovelta, että hyttiin ei ollut tullut ketään ja avasi sitten varovasti rasian kannen. Hermione suu jäi auki, kun hän näki rasiassa suurimman ja hienoimman koskaan näkemänsä timanttikaulakorun. Sen keskellä oli punainen suuri timantti, jota ympäröi useat pienet timantit.
”Mitä ihmettä?” Hermione sanoi ääneen ja käänteli korua kädessään. Ei kai Harry ollut ostanut hänelle tätä? Tämä koru on maksanut omaisuuden.
Hermione laittoi korun takaisin rasiaan ja työnsi rasian takaisin kaapin perälle. Hetken hän epäröi ottaa asetta, mutta päätti, että hänen tulee tehdä se, jos hän ei halua juuttua loppuelämäänsä kestävään noidankehään. Hermione kaappasi aseen, latasi sen parilla patruunalla ja ujutti sen pieneen iltalaukkuunsa, jota hän kantoi aina mukanaan. Lähtiessään hän sulki kassakaapin ja livahti nopeasti ulos Harryn hytistä.
” Menen kolmannen luokan kannelle. Sieltä minua ei etsitä”, Hermione ajatteli ja yritti kävellä mahdollisimman luonnollisesti. Hänestä kuitenkin tuntui, että kaikki katsoivat häntä syyttävästi ja saattoivat tarttua millä hetkellä hyvänsä kiinni hänen käsivarteensa. Hän painoi iltalaukkuaan tiukasti kylkeään vasten ja etsi katsellaan pieniä valkoisia tauluja, jotka opastivat oikeille kansille. Hermionea vastaan käveli hienosti pukeutuneita miehiä rouvineen ja pari kertaa Hermione oli vähällä soluttautua ihmisten joukkoon katsoessaan, että Harry tuli häntä vastaan. Aina hän oli kuitenkin katsonut väärin. Iäisyydeltä tuntuneen matkan jälkeen Hermione näki sen: E-kävelykansi. Kyltti opasti hänet portaikkoon, jonka yläpäässä näkyi puoliksi avonainen ovi, jonka takaa pilkisti pala taivasta. Hermione kapusi portaat ylös ja astui ulos raikkaan meri-ilman tuoksuun. Kansi oli tyhjillään ja Hermione kulki puolijuoksua kohti laivan perää. Mielessään hänellä pyöri vain, että hän tahtoi pois, pois.
”Tuiki, tuiki tähtönen, iltasin sua katselen …” Draco muisti, kuinka hänen äitinsä oli aikoinaan laulanut tätä laulua hänelle, kun hänen oli ollut vaikea nukahtaa tai kun oli nähnyt painajaisia. Äidin ääni oli aina rauhoittanut hänet ja vienyt painajaiset mennessään unisiepparin tavoin. Draco oli aina ihaillut tuota höyhenin ja helmin koristeltua kapinetta, joka heilui äidin sängyn yläpuolella. Unisiepparin taru paloi tuhkaksi yhdessä äidin ja isän kanssa. Draco huokaisi syvään ja loi silmäyksen yläpuolellaan olevaan tähtitaivaaseen. Hän nojasi vasten perän metallista tankoa ja antoi lapsuutensa onnellisten päivien lipua silmiensä ohitse. Hän eli unelmissaan ja toivoi, että tähtitaivaan taika palauttaisi hänet takaisin lapseksi ja veisi kotiin isän ja äidin luo. Hän tiesi sen sulaksi mahdottomuudeksi mutta kukaan ei koskaan ollut kieltänyt häntä unelmoimasta. Draco nuokkui vasten kaidetta, mutta havahtui pian kiivaisiin juoksuaskeliin. Hän raotti hieman silmiään ja näki sumeasti hieman kauempana tytön, nuoren naisen, joka tähyili alas mereen. Draco oli nähnyt tyttöjä ennenkin eikä siis jaksanut kiinnittää tyttöön sen enempää huomiota. Hän sulki silmänsä ja antoi kylmän merituulen piiskata kasvojaan. Outo kalahdus rautatankoa vasten kuitenkin kiinnitti Dracon huomion ja vastentahtoisesti hän käänsi katseensa ja näki äskeisen tytön seisovan kaiteella kasvot merelle päin. Tytön nutturasti irronneet ruskeat haituvat heiluivat tuulessa ja tyttö nyyhkytti äänekkäästi.
”Hermione!” Draco kuiskasi huomaamattaan, että oli jo juossut kohti tyttöä.
Dracon kiivaat askeleet säikäyttivät Hermionen ja tämä kiljaisi kuuluvasti. Itku oli muuttunut peloksi. Draco nosti kädet rauhoittelevasti ylös ja sanoi yrittäen kuulostaa rauhalliselta:
”Älä kilju, tyttö hyvä. Se olen vain minä, Draco.”
Hermione puristi tiukasti kaidetta, mutta vielä tiukemmin hän tuijotti Dracoa.
”Mikä sinä oikein olet tytöttelemään minua? Ethän sinä oikeastaan tunne minua. Ja askelkin lähemmäs ja minä irrotan otteeni. Aivan varmasti!” Hermione sanoi topakasti, mutta ääni väristen, kun Draco lähestyi häntä.
”Minähän liikun koko ajan. Ja siinä sinä olet edelleenkin.” Draco sanoi virnuillen.
”Kaikkea ei tarvitse käsittää niin kirjaimellisesti. Häivy!” Hermione kivahti ja hänen tasapainonsa horjahti hieman. Draco otti pari nopeaa askelta tyttöä kohden, mutta seisahtui, kun Hermione pysyikin paikallaan. Hermione loi Dracoon ylpeän katseen ja sanoi ärtyneenä:
”Näetkö, pärjään ihan hyvin?”
Draco perääntyi sovittelevasti pari askelta.
”Ymmärrän. Minä menen, en tahdo tyrkyttää apuani sellaiselle, joka ei sitä kaipaa. Hän otti vielä pari askelta taaksepäin ja oli juuri kääntymässä pois, kun Hermione alkoi nyyhkyttää taas. Draco seisahtui ja käveli hitaasti Hermionen luo.
”Sinä itket”, Draco sanoi varovasti.
Hermione käänsi kyyneleiset kasvonsa Dracoon päin ja puristi kädet valkoisina kaidetta.
”Sinä se olet varsinainen neropatti. Kyllähän minä tiedän, että itken”, Hermione kivahti ja nyyhkytti entistä lujemmin.
Draco ei tiennyt, mitä pitäisi sanoa tai tehdä. Hän ei ollut koskaan nähnyt neitoa hädässä saatikka koskaan havainnut sisäistä ritariaan.
”Anna kätesi, niin autan sinut sieltä pois. Sairastut”, Draco sanoi ja ojensi onnettomana kättään tyttöä kohti.
Hermione katsoi Dracon kättä, mutta pudisti samalla onnettomana päätään.
”Et sinä ymmärrä tilannettani”, Hermione nyyhki.
”Usko pois, osaan yllättää”, Draco intti eikä vetänyt kättään pois.
Hermione katsoi poikaa mykän ihailun vallassa ja irrotti hitaasti toisen kätensä kaiteesta ja tarttui kiinni Dracon käteen.
”Hyvä, hienoa. Nyt varovasti. Sinun täytyy kääntyä hyvin, hyvin varovasti”, Draco sanoi rauhallisesti, puhuen kuin pienelle lapselle.
Hermione vilkaisi Dracoa pelokkaasti ja puristi tämän kättä tiukasti.
”Ei hätää, minä pidän kiinni. Sinä et putoa minnekään”, Draco sanoi ja katsoi suoraan Hermionen silmiin.
Dracon puheet vakuuttivat ja rauhoittivat Hermione siinä määrin, että tämä alkoi varovasti kääntyä ympäri, kasvot Dracoon päin, selkä merelle. Hermionen iltalaukku oli jäänyt roikkumaan tytön kyynärtaipeeseen ja hänen kääntyessään laukku jäi puristuksiin Hermionen ja kaiteen väliin.
”Tämähän menee hyvin”, Draco sanoi ja tarrasi kiinni Hermionen toiseen käteen heidän ollessaan kasvokkain.
”Harjoittelen tätä päivittäin”, Hermione vastasi hymyillen ja vetäytyi vasten kaidetta.
Kuului valtaisi pamaus ja Draco tunsi jonkun sujahtavan kainalonsa alitse. Hermione kiljaisi ja hänen jalkansa lipesi. Hermione veti Dracoa mukanaan ja tämä iskeytyi vasten kaidetta. Dracosta tuntui siltä, kuin joku olisi lyönyt häntä palleaan ja hetken hänen täytyi miettiä, missä mennään.
”Draco, auta!” Hermione kiljui ja roikkui kaksin käsin Dracon käden varassa.
Hikikarpalot nousivat Dracon otsalle tuskan ja Hermionen pidättelemisen seurauksena. Draco koetti vetää Hermionea ylös, mutta tyttö rimpuili eikä Draco koskaan ollut ollut mikään kehonrakentaja.
”Hermione”, Draco huoahti, ”sinun täytyy auttaa minua. Älä rimpuile, pyydän.”
Hermione katsoi Dracoa silmät lautasenkokoisina ja nyökkäsi. Sitten Draco ryhtyi kiskomaan kaikin voimin.
En anna hänen pudota, en halua menettää häntä, Draco ajatteli mielessään ja pinnisti voimansa äärimmilleen, jotta jaksaisi nostaa tytön.
”Sain kiinni kaiteesta, minulla on ote!” Hermione huudahti äkisti ja Draco huomasi puristaneensa silmänsä kiinni. Draco irrotti otteensa Hermionen kädestä ja tarttui sitten tyttöä vyötäisiltä kiinni nostaen tämän takaisin kannelle. Hermionen nojatessa kaiteensa Draco rojahti istumaan ja huohotti hiljaa.
”Kiitos”, Hermione kuiskasi hiljaa ja kieritti kätensä ympärilleen.
Draco huokaisi huolettomasti kädellään Hermione kohti ja tokaisi:
”Mitäs tuosta, ihan pikku homma. Arkipäivää minulle.”
Hermionen pelokkailla kasvoilla heijastui hetken hymyn kaarre, joka vaihtui pian nauruksi.
Draco katsoi hölmistyneenä tuota koreaan, oranssiin pukuun pukeutunutta hienostotyttöä, joka ensin itki, mutta nauroi sitten holtittomasti.
”Tiedätkö”, Draco aloitti epävarmasti, ”en ole koskaan tavannut yhtä omituista tyttöä kuin sinä. Ensin sinä itket ja sitten naurat kuin sinua siveltäisiin sulalla jalkapohjaan.”
Draco ei saanut päätettyä lausettaan loppuun, koska Hermionen nauru sen kuin yltyi.
Draco pudisti ymmällään päätä ja nousi sitten seisomaan.
”Jos tarvitset joskus vielä pelastajaa, kutsu”, Draco vielä tokaisi ja lähti sitten kulkemaan pois kädet taskussa. Hermione nikotteli pari kertaa ja juoksi sitten poistuvan Dracon perään.
”Anteeksi kauheasti, olen hirveän epäkohtelias. Ei tietenkään ole soveliasta nauraa tuollaisessa tilanteessa”, Hermione selitti vuolaasti.
Draco käännähti ja virnisti:
”En ole koskaan ymmärtänyt teitä naisia. Teidän järjenjuoksunne on jotain absurdia, jotain selittämätöntä.”
Hermione naurahti:
”Voin varmasti yhtyä sanoihisi ja vedota siihen, että te miehet olette yhtä selkeitä kuin hutsun karvoitus.”
”Ai, ennen tiennytkään, että hutsujen karvoitus on sekainen.”
”Maailma on yllätyksiä täynnä, Draco hyvä”, Hermione sanoi ja naurahti.
”En tiedä hutsun karvoista, mutta sinun laukkusi taitaa kuvastaa hyvin luonnettasi. Räjähdysherkkä, sanoisinko”, Draco sanoi ja tuijotti kiinteästi Hermionen olalla roikkuvaa laukkua.
Hermione valahti kasvoiltaan punastellen ja yritti piilotella laukun kylkeen tullutta reikää.
”Miksi sinä kuljetat asetta iltalaukussasi?” Draco tiukkasi.
Hermione ei vastannut, vaan tuijotti kantta jalkojensa alla.
Draco hermostutti. Hän oli pelastanut tuon tytön hengen ja kun sitten yritti kysyä tältä jotain, tämä vain tuijotti lattiaa. Draco veti syvään henkeä ja avasi sitten suunsa:
”Hyvä on sitten. Ole siinä, tee mitä lystäät. Luulisi kuitenkin, että jotain kunnioitusta osoittaisit tännepäin, minä sentään olin se, joka kiskoi takaisin kaiteen tälle puolelle!”
Draco ei ehtinyt tajuta mikä iski, kun iltalaukku osui vasten hänen kasvojaan.
”Siinä sinulle vastausta! Ensinnäkään, en ole tilivelvollinen sinulle ja toiseksi, kukaan ei pyytänyt pelastusta. Ja kunnioitusta ei pyydetä, se tulee ansaita.”
Draco hieroi kämmenselällä poskeaan ja katsoi edessään kiukusta tuhisevaa tyttöä.
”Katso mitä sait aikaan nainen. Siihen tulee varmasti mustelma!” Draco kiljaisi ja kääntyi ympäri hieroen samalla poskeaan. Ohikulkijoita oli pysähtynyt seuraamaan Dracon ja Hermionen välistä episodia ja Draco hymyili heille nätisti:
”Ei hätää. Se vain hipaisi.”
”Vai muka hipaisi. Poskesi loistaa punaisena kuin tomaatti!” Hermione säesti taustalla käsilaukku uhkaavasti koholla.
”Vie se neitisi jonnekin rauhoittumaan”, eräs ohi kulkenut mies sopersi Dracolle ja näytti perään hävytöntä sormiyhdistelmää.
”Kyllä, näin teemme. Hermione, tulehan”, Draco sanoi ja tarttui vastahakoista Hermionea käsivarresta kiinni.
Dracolla ei ollut harmaintakaan havaintoa siitä, missä Hermionen huone sijaitsi, mutta päättäväisesti hän lähti kuljettamaan Hermione kohti ensimmäisen luokan kävelykantta.
”Onko sinulla mitään havaintoa siitä, mihin viet minua?” Hermione kysyi piikittelevästi.
”Totta kai. Sulhasesi varmaan odottaa sinua, olettanen”, Draco sanoi ja tunsi Hermionen hengähtävän tiukasti. Tyttö vetäytyi irti Dracon otteesta ja vetäisi pojan sivummalle ja kuiskasi sitten tämän korvaan:
”Lupaatko olla puhumatta tästä kenelläkään? Minä lupaan hyvittää sinulle kaiken, aivan varmasti. Saat ihan mitä vain haluat, sulhaseni on menestyvä liikemies, raha ei ole mikään ongelma.”
”Haluan viettää illan kanssasi”, Draco vastasi ykskantaan.
Hermione häkeltyi, viimeisetkin langat, joita hän johti, tippuivat hänen käsistään.
”Minä kyllä ajattelin, että rahallinen korvaus. Ei sellainen ole oikein sopivaa …”
”Ilta kanssasi, muuta en vaadi. Haluan tutustua tyttöön, jonka pelastin”, Draco vastasi suoraan.
Hermione oli hetken hiljaa, puristi silmänsä kiinni ja avasi ne sitten räväkästi.
”Mitä minä sanon Harrylle?”
”Olet nokkela tyttö, tiedän sen. Varmasti keksit jotain, mitä sanot miehellesi”, Draco sanoi hymyillen.
”Olkoot sitten. Ilmoitan sinulle sitten, kun voit tulla”, Hermione tokaisi ja oli jo lähdössä, kun Draco tarttui häntä kädestä kiinni.
”Voinko pitää tuota lupauksena?” Draco kysyi.
”Kunniasanalla”, Hermione sanoi ja lähti hymyillen kohti ensimmäisen luokan kantta.
Draco jäi seisomaan ja näki silmissään ainoastaan yhden asian. Kukaan tyttö ei ollut koskaan hymyillyt niin kauniisti kuin Hermione.
3.luku
”Näen, että olet pulassa” Dean hihkaisi ensimmäisenä, kun Draco palasi hyttiin.
”Mistä sinä niin päättelet?” Draco kysyi sulkiessaan ovea perässään.
Dean nousi sängystään ja lähti kiertämään oven eteen seisomaan jäänyttä Dracoa.
”Hiuksesi ovat normaalia sekaisemmat, naamasi on punainen ja kätesi ovat likaiset. Lisäksi sinun silmäsi tuijottavat jonnekin aivan muualle kuin tuohon hytin seinään. Pika-analyysini on, että sinä olet saanut!”
Draco vain hymähti Deanin analysoinnille ja kellahti selälleen vuoteelleen.
”Kuka se neitokainen on? Pitäisikö minun tuntea hänet? Minkä ikäinen hän on? Nätti?” Dean pommitti Dracoa kysymyksillään, mutta Draco vain hymyili ja tuijotti yläsängyn likaista patjaa.
”Jos joku nainen on saanut sinut noin sekaisin, hänen täytyy olla joku todella erityinen. Minulle riittää tyttönen satamasta, mutta sinä se vain tyydyt siihen parhaaseen”, Dean jutteli omiaan eikä nähnyt, että Draco vajosi ajatuksiinsa, eikä kuunnellut Deanin selityksiä.
Ne silmät, ne lumoavat silmät. Hänen katseensa loisti kuin timantti sinitaivasta vasten. Niistä silmistä loisti pelkkää viattomuutta, iloa, hyvyyttä. Ja hänen suloinen hymynsä ja nauru, ne aiheuttivat sisäistä hytinää.
”Kuulitko, mitä sanoin sinulle?” Dean kysyi kasvot parin sentin päästä Dracosta.
Draco säikähti ja oli pudota sängyltään, mutta sai nopeasti tarrattua kiinni sen toisesta reunasta.
”Tule sinä siihen vielä aiheuttamaan sydänkohtaus viattomalle haaveilijalle”, Draco puhisi ja nousi takaisin istumaan sängylleen.
”Lupaan aiheuttaa sinulle niitä vielä useita, jos et kerro minulle jotain siitä tytöstä, jonka tapasit”, Dean vastasi virnuillen ja loikkasi Dracon viereen.
Draco oli hetken hiljaa ja mietti, mutta Deanin innokkuus sai hänet puhumaan:
”Hän on maailman suloisin tyttö, jota olen koskaan tavannut. Hänen tukkansa hulmuaa ihanasti ja hänen katseensa: upea. Hänen vartalonsa on ihanan sopusuhtainen ja hänen hymynsä saa sisäelimeni kiehumaan.”
”Vaarallinen nainen. Hänhän tappaa sinut pelkällä ihanuudellaan”, Dean tokaisi ja sai vastaansa tuiman katseen.
”Sinä et tunne häntä, hän on niin kaunis”, Draco hehkutti.
”Tuo kuultiin jo. Onko nyt kyseessä tämä samainen Hempukka vai Heidi vai mikä Hermologia sen tytön nimi nyt olikaan”, Dean kysyi kaivellen samalla taskustaan savuketta.
”Hänen nimensä on Hermione. Pelkkä hänen ajattelemisensa saa minut hykertelemään. Siellä kaiteella roikkuessaan hän näytti niin avuttomalta ja suloiselta”, Draco sanoi unelmoiden.
Dean katsoi Dracoa kummallisesti sytytetty savuke suupielessään:
”Roikkui missä? Draco, sano minun sanoneen, se nainen ei tee sinulle hyvää.”
Draco vain hymyili tyhmänä ja huitaisi sormellaan Deanin suuntaan:
”Myöhemmin minä kuolen kuin sinä tuon savukkeesi kanssa.”
Dean murahti, heitti Dracolle savukkeen taskustaan ja tarjosi tulta.
”Ota tuosta yksi ja rauhoitu hieman.”
Draco laittoi hymyillen Deanin tarjoaman savukkeen suupieleensä ja antoi Deanin sytyttää sen.
Sitten hän kellahti takaisin selällään ja tuprutteli savuketta rauhallisesti.
”Hän lupasi tarjota minulle illallisen kanssaan”, Draco sanoi hymyssä suin.
”Anteeksi mitä?” Dean sanoi ja katsoi Dracoa kysyvästi savukkeen hehkuva pää vaarallisen lähellä sormiaan.
”Se on siitä hyvästä, että pelastin hänet”, Draco selitti.
”Viiraako sinulla päässäsi, mies? Miksi et ottanut rahaa? Hänellä on varmasti millä maksaa”, Dean sanoi katkerankuuloisesti.
”Voi, sitä hän minulle ensin tarjosikin, mutta vaadin, että pääsisin hänen kanssaan ulos”, Draco sanoi ja veti pitkät sauhut.
Dean älähti, ei pelkästään siitä, että savuke oli päässyt polttamaan hänen sormeaan, vaan myös siksi, että hän tiesi ystävänsä menettäneen viimeisenkin järjenhivenen.
”Se siitä sitten, olet hullu. Miksi ihmeessä minä oikein liikunkaan sinun seurassasi, se varmaan tarttuu. Rakastua nyt johonkin yläluokan diivaan, mielipuolista Draco, m-i-e-l-i-p-u-o-l-i-s-t-a!”
Jos joku väitti, ettei lentäviä tyynyjä ollut olemassa, tämä oli pahasti väärässä. Deanin puhe vaimeni tyynyn iskuun ja Dracon pieneen naurunpyrskähdykseen. Draco nousi ylös sen verran, että näki tyynyn osuneen, palasi takaisin makuuasentoon ja jatkoi rauhassa savukkeen loppuun tumpaten sen lopulta sängyn kaiteeseen.
Dean heitti tyynyn vihaisena menemään ja puhisi itsekseen, että kiittämättömyys oli maailman huippu ja tuollaisten jääräpäiden mielenmuuttamiseen ei toiminut mikään maailman taika.
Draco kuunteli hetken ystävänsä mutinaa ja naurahti sitten:
”Dean hyvä, sinun täytyy löytää itsellesi kunnon nainen.”
Vastaukseksi Draco sai iskun tyynystä.
”Hei Harry, kulta. Kuule, kävisikö, että kutsuisin erään tapaamani ihmisen päivälliselle kanssamme? Missä tapasin hänet? Laivan perällä, hän ei antanut minun hypätä alas mereen. Miksi olisin hypännyt? Koska vihaan elämääni, riittääkö se syyksi sinulle?
Hermione käveli ympyrää hytissään ja huokaisi. Kuinka tyhmänä hän piti miestään? Harry näkisi suoraan hänen lävitseen, ja herra ties, mitä sitten tapahtuisi.
Hermione laittoi sormen suuhunsa ja puri hermostuksissaan kynttään. Hän ei voi kertoa Harrylle totuutta siitä, missä tapasi Dracon.
Täytyy valehdella, Hermione ajatteli itsekseen ja puri hampaansa yhteen.
”Perhana!” Hermione älähti ja veti nopeasti sormen suustaan. Hän oli onnistunut lohkaisemaan yhden hyvinhoidetuista kynsistään ja saanut samalla sormenpäänsä vuotamaan vähän verta. Kipu säteili sormesta, ja Hermione heilutteli kättään, jotta saisi kivun lievenemään.
Samassa ovelle koputettiin.
”Hetkinen”, Hermione huudahti ja säntäsi toilettiin etsimään käsipyyhettä, jonka voisi kietoa sormensa ympärille. Hän kahmaisi vessapaperirullasta pari palasta ja kietaisi ne pikaisesti sormensa ympärille. Samalla hän vilkaisi peiliin, totesi näyttävänsä luonnolliselta ja hihkaisi toiletista ulos tulleessaan, että oven takana oleva voisi tulla nyt sisään.
Ovi avattiin nopeasti, ja sikarille, konjakille sekä myskille tuoksuva Harry astui sisään.
”Harry, kultaseni”, Hermione sanoi turhankin innokkaasti ja käveli syleilemään miestään.
Harry suikkasi suukon Hermionen poskelle ja katsoi sitten morsiotaan huolissaan:
”Äitisi sanoi, että sinulla sinun päätäsi oli alkanut särkeä ja olit palannut tänne.”
Hermione irrottautui Harryn otteesta ja loi kasvoilleen vähättelevän hymyn:
”Pelkkä ohimenevä kohtaus. Otin hieman särkypulveria ja lepuutin itseäni hieman. Nyt tuntuu taas paremmalta.”
Harry nyökkäsi lähes huomaamatta ja silitteli sitten morsionsa hiuksia:
”Minä jätin blacjack-pelimme kesken, kun Ron kertoi äitisi sanoneen, että sairastuit. Olin kamalan huolissani sinusta, kultaseni.”
Hermione hymyili, mutta sisimmässään häntä suututti Harryn konjakinhuuruinen hengitys ja hellittely.
”Meidän pitäisi kulkea yhdessä enemmän. Pelkää, että sinulle sattuu jotakin pahaa”, Harry sanoi ja katsoi Hermionea silmiin.
”Niin, se kuulostaa hyvältä” Hermione sanoi hajamielisesti ja samalla hän keksi sen.
”Harry, kultaseni. Tiedätkö, mitä mietin täällä hytissä maatessani?” Hermione kysyi innokkaasti.
”Sen täytyy olla jotain todella hienoa. Vaarallisia asioita syntyy juuri silloin, kun nainen ajattelee”, Harry sanoi, nauraen omalle vitsintyngälleen.
Hermione hymyili, vaikka hänestä Harryn lohkaisu oli kaikkea muuta kuin hauska.
”Tällä laivallahan on kamalasti matkustajia, monista yhteiskuntaluokista. Mietin, että voisimmeko tarjota yhdelle tällaiselle toisen luokan matkustajalle illallisen?”
Harry naurahti:
”Miksi, rakkaani? Tekisikö se meistä jotenkin parempia ihmisiä vai?”
”Ajattele kultaseni minkälaisen vaikutuksen se tekisi lehdistöön, kun palaamme maihin? Ihmiset kertoisivat meistä toisilleen. Ja sinun liikeasioillesikin se tarkoittasi pelkkää hyvää”, Hermione sanoi ja silitteli Harryn käsivartta.
”Onkohan näin?” Harry kysyi hymyillen.
Hermione hymyili miehelleen rohkaisevasti.
”Onko sinulle sitten joku laitapuolen kulkija valittuna?” Harry kysyi ovelasti.
”En nyt puhuisi laitapuolen kulkijoista. Silloin, kun eksyin sinne kannelle, katselin näiden kolmannen luokan matkustajien elämää. He ovat kuin me”, Hermione sanoi.
”Ja sinä haluaisit kutsua jonkun heistä juhlimaan kanssamme?” Harry kysyi epäuskoisesti.
Hermione nyökkäsi.
”Uskotko, että he osaisivat olla kuin me, käyttäytyä ja puhua kuin me?”
”He eivät ole mitään rottia, Harry. He ovat ihmisiä.”
Harry katsoi morsiotaan ou&
