Nimi: Se ei ollut täällä
Ikäraja: Sallittu
Tyylilaji: Angst
Paritukset: Lucius/Narcissa mainintana
Varoitukset: Hmm... en sanoisi kuolemakaan, koska lopun voi ottaa miten haluaa
Tiivistelmä: En kuitenkaan käsittänyt, miten voisimme olla vapaita; kuljimme vääjäämättä arkisissa puuhissamme kellon ympäri ja monet sanoivat, että juuri se on sitä, vapautta, kun saa päättää arjestaan. En käsittänyt, miten se olisi voinut olla.Vastuunvapausr: Rowlingin ne ovat, enkä saa minkäänlaista rahallista korvausta tästä.
Oma sana: Tämän kirjoittaminen lähti ihan Kilahtaneiden Kirjoittajien Kerhon tämän kuun haasteesta, jossa piti kirjottaa jostain kuvasta. Kohdalleni piti sitten napsahtaa erittäin haastava kuva, Juulian
Vapaus, josta nyt sitten sain kirjoitettua tällaisen räpellyksen
Mutta osallistuu siis myös sataseen sanalla
078. Missä?, aakkoshaasteeseen S:llä, kolmen sanan tragediaan sanoilla
soittorasia, mutainen ja rusahtaa, genrehaaste vol. kakkoseen angstilla ja osastohaasteeseen. Pitkää en tästä halunnut, koska tämän kuuluukin olla vähän... sekava, lyhyt ja aukkoja jättävä. Lukunautintoa, tiedätte mitä tehdä lopussa
Se ei ollut täälläVapaus.
Tuo sana, niin pieni, niin voimakas. Minun oli vaikea hengittää ajatellessani tuota sanaa ja sen merkitystä, jota minulla ei ollut koskaan ollut; en tarkkaan ottaen edes tiennyt, mitä sana
vapaus tarkoitti. Olin kuullut sanottavan, että olemme vapaita tekemään mitä haluamme, milloin haluamme ja missä haluamme, tiettyjen puitteiden varjossa kuitenkin. En kuitenkaan käsittänyt, miten voisimme olla vapaita; kuljimme vääjäämättä arkisissa puuhissamme kellon ympäri ja monet sanoivat, että juuri se on sitä, vapautta, kun saa päättää arjestaan. En käsittänyt, miten se olisi voinut olla.
Seisoin keskellä hylätyn mökin tupaa; joka puolella oli pölyä, katkenneita oksia ja muuta pientä sälää, joita tuuli oli kuljettanut kivitakan hornin kautta sisälle. Huonekaluja ei ollut lukuun ottamatta valkoiseksi maalattua rautaista lehtien ja oksien peittämää sänkyä.Olin tuntenut itseni kahlituksi suuressa kartanossamme; edes perheeni kanssa vietetty aika ei ollut saanut ahdistunutta oloani poistumaan, ja olin vain halunnut paeta. Päivät kuljin pitkin käytäviä ja poikkesin milloin missäkin huoneessa nähdäkseni, jos siellä olisi jotain, mikä saisi arjestani vähän mielenkiintoisempaa. Toisinaan saattoi olla kuolonsyöjien tapaamisia ja joskus vietin herkkiä hetkiä vaimoni kanssa, mutta en muistanut kertaa, jolloin en olisi toivonut pääseväni pois minua piinaavasta oravanpyörästä.
Satuin vilkaisemaan ulos ja huomasin, että mökki sijaitsi syvällä synkässä metsässä; auringonvaloa ei näkynyt juuri missään. Käänsin katseeni takaisin kohti sänkyä ja huomaamattani otin askeleen sitä kohti. Ohuen ja pitkän, valkoisen puuvillapaitani helma helli sääriäni vastavuoroisesti, kun puulattia tuntui karhealta paljaiden jalkojeni alla.Minulle sanottiin useasti, kuinka vapaus olisi täällä, juuri tässä. Minulle selitettiin ne samat asiat, jotka olin kuullut jo monesti, ja minä yritin selittää takaisin, kuinka se ei voinut olla mahdollista. Kukaan ei ymmärtänyt minua.
Kerran eräs totesi, kuinka minun täytyisi etsiä vapautta jostain muualta, jos en kokisi sen olevan täällä. Jäin miettimään ehdotusta ja tulin siihen tulokseen, että en menettäisikään mitään, jos yrittäisin. Vaimoni oli ajatusta vastaan, hän ei halunnut minun lähtevän. Yritin selittää hänelle, kuinka rakastin häntä ja poikaani, mutta en voinut jäädä vain olemaan ja yrittämään jotain, mihin en ollut näinäkään vuosina päässyt.
Sinä iltana paetessani kotoa aloin päästä lähemmäs ajatusta vapaudesta.
Seisoin nyt sängyn vieressä ja tunsin itseni väsyneeksi. Kosketin rikkinäisen patjan pintaa enkä jaksanut pyyhkiä roskia asettautuessani sen päälle. Jouset narahtivat, oksat rusahtelivat allani ja minä tuijotin halkeamia katossa.Olin niin hanakasti halunnut päästä pois entisestä, että lopulta pakenin jopa vapauden ajattelemista; kuljin päämäärättömästi enkä enää tiennyt, missä olin. Saatoin joskus havahtua nälkään ja onnettomuuteen, mutta molemmat tunteet olivat ohitettavissa nopeasti. En muistanut, kuka olin tai miksi olin aina siellä, mistä itseni löysin milloin mutaisena, milloin puhtaana kuin pienen lapsen omatunto; oli vain hetki ja tyhjyys.
Olin halunnut elää ja niin minulle oli monesti sanottu; elä. Koetin tehdä niin, elää, mutta viimein annoin periksi ja sanoin kaikille vastaan, etten tahtonut tehdä niin. Lopulta myös muut antoivat periksi ja sanoivat, että se olisi minun oma asiani, jos minulla ei riittänyt voimia siihen.
Makasin keskellä metsää, rautaisella sängyllä. En ollut enää mökissä, vaan ulkoilmassa, täysin saapuvan pakkasen armoilla; varpaissani ei ollut enää tuntoa ja hengitykseni oli katkonaista. Vaahteranlehtiä putoili myöhäisessä syksyssä ympäriinsä, myös minun päälleni. Tunsin tuulen puhaltavan ylitseni ja pyörittävän lisää lehtiä päälleni. Suljin silmäni ja annoin itseni vajota mieleni syvimpiin syövereihin. Tunsin leijuvani, ei,
kelluvani jossain pehmeässä ja rauhallisessa ympäristössä, jossa kukaan ei häirinnyt minua ja sain vain olla. Käteni ja jalkani liikkuivat itsekseen ilman, että joku oli käskenyt niitä suuntaan taikka toiseen. Jostain kaukaa kuulin lapsuudestani tutun soittorasian äänen, joka johdatti minua kohti syvemmälle pimeyttä.
Tätäkö se vapaus on?Ei. Se ei ollut täällä.