// Alaotsikko: FF100, Weasleyn kaksoset, albumihaaste, S, one-shot.
Title: Enemmän surua kuin koskaan.
Author: Jennie
Rating: S
Pairings: Ei mainita sellaisia.
Päähenkilöt: George ja Fred Weasley.
Genre: Surua ja murhetta eli siis angst.
Disclaimer: Hahmot ovat J.K Rowlingnin luomia, joten en omista heitä. Kappale ei myöskään kuulu minulle. En saa tästä korvausta.
Summary: Miksi hän oli jäänyt tänne yksin? Hän ei halunnut olla yksi. Hän halusi olla kaksi.
A/N: Osallistuu siis Albumihaasteeseen Anssi Kelan kappaleella Joki. Kuuntelin sitä kappaletta ja kuvailusta tuli heti mieleen Kotikolo ja sen ympäristö, joten kirjoitin tällaisen ficcin, sillä rakastan kaksosia. Osallistuu myös FF100.
Enemmän surua kuin koskaan
Kymmenittäin kumisaappaita. Rehottavia kukkapenkkejä. Lakastuneita rikkaruohoja. Vikkeliä menninkäisiä. Suhisevia hyönteisiä.
George käveli puutarhassa hajamielisesti. Hän työnsi kädet syvemmälle farkkujensa taskuihin ja katseli, kun kaksi menninkäistä aloittivat tappelun keskenään. George ei jaksanut erottaa niitä kahta otusta toisistaan. Hän ei halunnut. Hän halusi antaa heidän leikkiä. Eivät heidän pienet nyrkit kuitenkaan pystyneet vahingoittamaan toisiaan. Kaksi menninkäistä oli kuin kaksi veljeä.
George huokaisi ja ohitti menninkäiset ja suuntasi edemmäs, jättäen Kotikolon selkänsä taakse. Hän näki vasemmalla puolellaan joen virtaavan. Vapaana ja villinä. George muisti miten hän veljiensä kanssa meni aina nuorena pyydystämään joesta kaloja ja säikyttelen niillä sitten Ginnya ja Percya. Georgea alkoi hymyilyttämään. Hän halusi mennä joelle. Muttei kuitenkaan mennyt. Se ei enää olisi sama asia. Se ei tuntuisi enää samalta. Ei enää koskaan.
George jatkoi matkaansa ja ohitti muutaman vanhan tammen, kunnes huomasi minne hän oli huomaamattaan kävellyt. George katseli ympärilleen. Ketään ei näkynyt.
Hän astui lähemmäs pientä, puista vajaa, joka oli näytti vanhalta ja ränsistyneeltä. Katolla kasvoi sammalta ja ovessa oli muutamia suuria halkeamia. George avasi varovasti vajan oven, joka oli hieman raollaan.
Vajasta pöllähti Georgen kasvoilla ummehtunut ja tunkkainen haju. Siellä ei oltu käyty moneen vuoteen. George avasi oven kokonaan, jotta saattoi mennä vajaan sisään.
George katseli ympärilleen. Kaikki näytti siltä, kuin hän oli muistellutkin. Vasemmassa nurkassa oli rikkimenneitä luutia, seinillä roikkui muutamia vanhoja takkeja ja paitoja. Oikeassa nurkassa oli patoja ja pannuja, joiden sisällä näytti olevan muutama kenkä. Koko vaja oli täynnä tavaraa, joka näytti olevan joko rikki tai muuten vain käyttökelvotonta. Ja jokaisen tavaran päällä oli paksu pölykerros.
George astui edemmäs ja suuntasi kohti muutamaa isoa säkkiä, jotka olivat kauimmaisessa nurkassa. George istahti säkkien päälle. Hän muisti lukemattomat kerrat, kun he kaikki olivat täällä. Ron ja Ginny olivat yleensä halunneet vain leikkiä maassa olevilla kävyillä ja kivillä, kun taas Bill ja Charlie lensivät innoissaan luudilla, Percyn lukiessa mielellään jotakin kirjaa läheisen puun juurella. Ja Fred ja George…
George painoi päänsä alas. Niin, hän ja Fred olivat katselleet kateellisina isoveljiään ja kun kukaan ei nähnyt, pojat olivat tulleet vajaan, ottaneet luudat ja lennelleet niillä.
Joskus kun talossa riideltiin, Fred ja George olivat mielellään tulleet vajaan. Kauas huudoista ja epäystävällisistä sanoista. He olivat makoilleet säkkien päällä ja jutelleet. Tai sitten nukkuneet.
George kävi pitkäkseen säkin päälle. Näin hän oli aina ollut täällä. Ja Fred viereisellä säkillä. George katsahti oikealle puolelleen. Ei ketään. Säkin päällinen oli tyhjä. Yllätys.
George makasi vielä hetken aikaa säkin päällä, kunnes sitten muisti mitä he myös olivat tehneet. George nousi säkin päältä ja siirsi säkkejä pois, jotta niiden takana oleva seinä näkyisi paremmin. George meni lattialle nelinkontin, jotta hän näkisi. Ja siellä ne olivat. Seinässä. Kaikki nämä vuodet. Vieläkin luettavissa.
Fred & George, 6 vuotta.
Rohkelikko ainiaan!
F ja G, hähää, 10 vuotta.
Percy on limainen räkäklimppi. F&G
Gred ja Feorge, 11 vuotta, todellisia rohkelikkoja.
Fred ja George Weasley, 12 v.
Me, perheemme fiksuimmat, 13 vuotta.
Fred ja George. Hyvää joulua!
Kaksoset, 14 vuotta.
Heh, hyvää syntymäpäivää me!!
Rupisammakot on kivoja, varsinkin kun laittaa ne Percyn pöksyihin!
Aina kun he olivat olleet kahdestaan vajassa, he olivat raaputtaneet seinään kirjoituksia tai piirustuksia. Aina he eivät tietenkään muistaneet, mutta yleensä.
George luki kirjoituksia hymy huulillaan. Yleensä hän ja Fred kirjoittivat vain nimikirjaimensa ja seinä olikin suurimmaksi osaksi täynnä F&G-kirjoituksia. Mutta se oli heidän juttunsa. Vain heidän kahden. Kukaan muu tiennyt seinästä. Vain he.
George huomasi myös vanhan paperinpalan, jonka he olivat Fredin kanssa kiinnittäneet seinään, kun olivat 13 vuotiaita. Se oli valokuva. Hieman haalistunut, mutta kuitenkin hyvässä kunnossa. Siinä Fred ja George seisoivat omassa huoneessaan ympärillään monta lahjapakettia. Fredillä oli kädessään uusi luuta ja George oli juuri avaamaisillaan uutta pakettia. Molemmat virnistivät toisilleen ja sitten kääntyivät katsomaan kameraan leveästi hymyillen.
George katseli kuvaa. Hän ei saanut silmiään irti siitä. Hän halusi takaisin tuohon aikaan. Hän halusi takaisin siihen aikaan, kun kaikki oli hyvin. Kaikki oli helppoa. Hän halusi takaisin Fredin luo.
George tunsi miten kyyneleet valuivat vuolaina hänen poskillaan. Hän oli estänyt niitä tulemasta jo liian pitkään. Nyt oli hyvä aika. Hyvä aika surra. George hautasi kasvonsa käsiinsä ja itki. Hän istui valokuvan edessä ja itki niin kauan, kunnes kyyneleitä ei vain tullut. Suru hänen sisältään ei kuitenkaan ollut yhtään helpottanut. George uskoi, ettei se koskaan lähtisi.
George nousi seisomaan ja laittoi säkit uudestaan seinää vasten, jotta seinäkirjoitukset peittyivät. ja nojaili vajaan seinään hetken aikaa. Antoi itselleen hetken aikaa muistella. Muistaa hyvät sekä huonot ajat. Sen jälkeen George astui vajasta ulos ja sulki oven perässään kiinni.
George seisoi hetken aikaa raikkaassa ulkoilmassa ja hengitteli hetken aikaa syksyn tuoksua. Hän lähti kävelemään takaisin samaa reittiä mitä oli tullutkin pää maahan suunnattuna.
Hänellä oli ikävä veljeään. Sellainen ikävä, jota ei pystynyt edes kuvailemaan. Georgesta tuntui, ettei hän ollut koskaan aikaisemmin edes tuntenut näin. Niin suurta tunnetta. Hän tunsi myös jotain muuta. Oliko se rakkaus? Ei hän tiennyt miltä rakkaus tuntui. Ei hän ollut koskaan ollut rakastunut. Miltä se tuntui? Tuntuiko se tältä? Totta kai hän rakasti perhettään, mutta se oli itsestäänselvyys. Ei sitä edes tarvinnut sanoa. Oliko hän edes koskaan sanonut sitä ääneen? Fredille? Hän ei muistanut. George toivoi, että oli. Sillä hän tosiaan rakasti veljeään. Enemmän kuin mitään.
Useimmat sanoivat Georgelle, ette he tietävät miltä hänestä tuntuu. George ei usko heitä. Tietävätkö he miltä tuntuu mennä nukkumaan illalla ja toivoen, ettei koskaan enää heräisi. Ettei tarvitsisi enää tuntea näin. Tietävätkö he miltä tuntuu, kun jokainen esine ja asia muistuttaa siitä ihmisestä, jota kaipaisi juuri eniten vierelleen sillä hetkellä, mutta tietäen ettei se kuitenkaan ole mahdollista. Ettei hän enää koskaan näkisi Frediä. Tietävätkö he miltä Georgesta tuntui sanoa hyvästit veljelleen, parhaalle ystävälleen. Tietävätkö he miltä tuntuu, kun ikävä raastaa sydäntä niin kovaa, että se tuntuu kidutukselta. Miltä tuntuu menettää osa itseään toisen ihmisen mukana.
Mitä hän oli ilman Frediä? Ei mitään. George ei tuntenut enää itseään.
Miksi hän oli jäänyt tänne yksin? Hän ei halunnut olla yksi. Hän halusi olla kaksi.
Tietääkö Fred taivaassa miten kova ikävä Georgella on häntä?
George toivoi, että tiesi. Fredin oli pakko tietää. Olivathan heidän sydämensä veistetty samasta puusta. He olivat yhtä. He tunsivat toistensa ajatukset ja tunteet. Pakko Fredin oli tietää, että George kaipasi häntä.
Pakko, George ajatteli ja kyyneleet purkautuivat taas hänen poskilleen, kun hän istahti tutun puun juurelle ja antoi itselleen taas aikaa surra. Georgen suruaika kestäisi hänen koko elämänsä.
****
Kappaleen sanat, joista mieleeni tuli Kotikolo: Anssi Kela - Joki
Joen mutkassa on talo
Pieni tila peltoineen
Pihamaalla suuri koivu
Joka nousee korkeuteen
Kun olin nuori poika
Tuohon koivuun kiipesin
Ja kauas maailmaan ääriin
Sieltä nähdä yritin
Joen rantaan, tähän paikkaan
Isoisä aikanaan
Saapui kirkkain silmin
Toteuttamaan unelmaa
Omin käsin raivas pellot
Kaatoi yksin suuret puut
Maailman jääräpäisin mies
Isoisä vastaan muut
Minä menen joen luokse
Katson vettä virtaavaa
Se uupumatta juoksee
Kohti merta suurempaa
Vuodet vaihtuu, aika muuttuu
Työ ei milloinkaan
Isät raataa, he metsät kaataa
Ja pojat perii maan
Joki virtaa vaan
Suomi joutui sotaan
Ja isä syntyi maailmaan
Jossa leikkimisen sijaan
Pojat pantiin raatamaan
Toimeentulo oli niukkaa
Hän varttui känsät käsissään
Kirkonkylään muutti tyttö
Jolla oli nauru silmissään
Pari vuotta häiden jälkeen
Isä sai tilan hoitaakseen
Ja minä olin vuoden vanha
Kun äiti muutti taivaaseen
Hän oli mennyt jokeen uimaan
Ainakin niin uskotaan
Häntä löydetty ei koskaan
Minä menen joen luokse
Katson vettä virtaavaa
Se uupumatta juoksee
Kohti merta suurempaa
Vuodet vaihtuu, aika muuttuu
Työ ei milloinkaan
Isät raataa, he metsät kaataa
Ja pojat perii maan
Joki virtaa vaan
Isä alkaa olla vanha
Voimat hiljaa häviää
Nyt eläimet ja pellot
Kaipaavat uutta isäntää
Minä olen ainut lapsi
Ei ole ketään muutakaan
Joka isieni työtä
Pystyisi jatkamaan
En tahdo tätä taakkaa
Tahdon oman elämän
Saatan olla isän poika
Vaan en silti ole hän
En vanhan miehen silmiin
Enää pysty katsomaan
Mutten kuulu tähän paikkaan
Minä menen joen luokse
Katson vettä virtaavaa
Se uupumatta juoksee
Kohti merta suurempaa
Vuodet vaihtuu, aika muuttuu
Työ ei milloinkaan
Isät raataa, he metsät kaataa
Ja pojat perii maan
Joki virtaa vaan
