Author: Gorden Amiral eli siis minä itse
Characters: Hahmoilla ei ole nimiä, kutsun niitä vain sanoilla "hän" ja "ne"
Raiting: S
Genre: Angst, jotain synkkää ja jotain sinnepäin
Disclaimer: Täysin oman pääni tuotosta kaikki
Summary: Ei ole tavallaan mitään juonta, joku "angstailee"
A/N: Oli rättipäivät ja siitä seurasi tällaista hirveää ja harvinaista angstailua, toisaalta mukavaa vaihtelua muuten niin ällöttävän pirteeseen persoonaani
niin ja ei minulla ole mitään käärmeitä vastaan, ihania otuksia ovat
Käärmeen peilikuva
Hän seisahtui ja katsoi kuvajaistaan peilistä. Mitään ei ehtinyt näkyä ja peili särkyi hänen edessään. Sellainen vaikutus hänellä oli peileihin eikä hän oikein itse tiennyt välillä, mitä tapahtui. Hän nosti sirpaleet ja pinosi ne kasaksi, ja sille kasalle hän antoi nimen; "Ystävä."
Se oli ainoa laatuaan hänelle koko maailmassa. Hän katsoi ystäväänsä ja sen jokaisesta osasta paistoi sen sisin olemus. Vääristynyt, pelottava, kummajainen. Siksi ne häntä kutsuivat. Pimeässä nurkassa hän istui ja ne väittivät hänen silmiensä loimuavan kuin helvetin tulet. Pahuuden vihreää tulta.
Mutta se ei oikeasti mennyt niin. Hän ei ollut oikeasti paha.
"Minä olen hyvä. Rakastanhan teitä kaikkia, vaikka kukaan teistä ei edes pidä minusta", ja hän otti ystävänsä syliin ja puristi sen vasten rintaansa.
Se ei edes sattunut, ei tehnyt viiltoakaan hänen ihoonsa. Sellainen vaikutus hänellä oli peileihin. Eivät peilit kehdanneet niinkuin ei kukaan muukaan.
Hän luuli olevansa vihattu, sillä niin ne hänelle väittivät. Mutta kuka uskaltaisi kertoa totuutta, kun ne tiesivät, että silloin niillä ei enää olisi valtaa. Ne tiesivät, miltä hänestä tuntui, koska niiden ei tarvinnut peitellä peilejään. Mutta silti hän hymyili. Hänellä oli ystävä, hän puhui totta ja hän oli oma itsensä. Ne eivät ikinä hymyilleet, ne olivat kuin käärmeitä. Katkeria kaikille, elivät yksin pahuutensa kanssa eivätkä ikinä tulisi olemaan onnellisia. Hän katsoi alas ystäväänsä, joka oli pudonnut maahan ja nosti sen uudelleen syliinsä.
Ja hän astui muiden keskuuteen, silmät loimuten sillä hän oli tuonut pimeyden mukanaan. Ne katselivat hänen kulkuaan ja hän käveli pitkälle, aina niin pitkään ettei voinut ottaa enää askeltakaan. Hän nosti ystävänsä ylös tuulen armoille ja tuuli vei sen mukanaan. Puuska lennätti sirpaleita kaikkialle, kaksi jokaisen niiden nyrpeän ilmeen keskelle.
Hän katsoi kuinka ne kaikki vajosivat polvilleen, sillä peilisirut olivat niiden silmäkuoppiin porautuneet. Hän katsoi niitä ja näki kummajaisen.
Hän katsoi kuinka ne kaikki itkivät punaisia kyyneleitä. Hän kuuli niiden kaikkien valittavan samaan aikaan.
Ja yksi sirpale, jota ei ohjannut tuuli, löysi jokaisen huutavaan suuhun ja sivalsi niiltä kielen pois.
Ja hän hymyili. Nyt niistä jokainen oli hänen ystävänsä. Nyt kukaan ei ikinä kertoisi valhetta. Ja nyt, kun hän katsoi niitä silmiin niistä paistoi niiden sisin olemus, kummajainen. Silloin ei enää ollut käärmeellä peilikuvaa. Silloin oli vain niitä, jotka olivat oma itsensä. Peilikuvia.
