Title: Ikävä
Author: Linnea Borealis
Genre: Angst, One-shot, deathfic, PoV
Parning: Hermione/Ginny
Rating: S
Summary:
Se päivä lammella taisi olla viimeinen, kun näin sinut sellaisena kuin sinut haluan muistaa.A/N: Joo, eli tällainen Femme10-haasteeseen kyhätty Hrm/G one-shot, johon itse olen jopa tyytyväinen. Kyseessähän on siis Hermionen PoV. Pakko myöntää, etten parituksesta normaalisti pidä, mutta se tuntui ainoalta tähän sopivalta. Paritus on myös jokin verran tulkinnanvarainen, ei kuitenkaan kauheasti. Ja Hrm/G:nä minä tämän ajattelin ja ficcarin sana on laki. No se siitä, nauttii jos siltä tuntuu, kyseiseen haasteeseen saa minulta lähiaikoina odotella muitakin ficcejä
.
Ikävä
Ikävä.
Viiden kirjaimen mahti…
Se on sanoinkuvaamaton.
Voi kuinka kaipaankaan sitä kesää, kun makasimme pitkässä ruohikossa lammen rannalla. Hiuksesi levisivät maahan ja hipaisivat poskeani kääntyessäsi. Silmäsi hymyilivät kauniisti. Välillä pulahdimme viileän kimmeltävään veteen. Räiskit nauraen vettä päälleni, sukelsit ja tarrasit nilkkaani. Kiskoit minut veden alle. Kuplat nousivat pintaan mukanasi. Pidit minut olkapäistäni veden alla. Avasin silmäni, parvi kiiltäväkylkisiä ahvenia ui ohi jalkojani kutitellen. Kätesi painoivat olkapäilläni. Happi alkoi loppua. Yritin huutaa nimesi veteen, älä hukuta minua, Ginny. Sanat muuttuivat vain kupliksi. Minua alkoi pelottaa, kuolemanpelko kävi mielessäni voimakkaana. Toivoin vain, että olisit antanut minun hengittää.
Jos katsoisi valokuvaa sinusta tuona päivänä lammella ja toista kuvaa, joka olisi otettu kaksi kuukautta myöhemmin, ei sinua vieras tunnistaisi. Niin laiha ja riutunut sinä olisit, kärsineet kasvot ja kiillottomat hiukset.
Se päivä lammella taisi olla viimeinen, kun näin sinut sellaisena kuin sinut haluan muistaa.
Vieläkään en voi ymmärtää, mikä päässäsi naksahti. En ymmärrä, vaikka haluaisin. Jollain tapaa syytä itseäni, vaikka kuka sanoisi mitä. Pelkään, etten sittenkään rakastanut sinua tarpeeksi. Ja vaikka huomasin rapistumisesi, en vain osannut sanoa ei. En vain osannut painaa pistettä kellastuneelle pergamentille.
Minä laihdutan nyt. Niin sinä sanoit ja kaavit kaiken ruoan lautaseltasi takaisin kattilaan. Sieppasit pullan kädestäni lisätessäsi, ettei se olisi pahaksi minullekaan. Äitisi ei kuullut sanojasi eikä nähnyt tekoasi, sinun onnesi - tai onnettomuutesi. Mutta minä näin, enkä minä vielä silloin ymmärtänyt. Voi kun olisinkin!
En osannut olla huolissani ennen kuin vasta jokavuotisella Weasley-eväsretkellä. Kaikilla oli niin hauskaa, ettei kukaan muu huomannut syömättömyyttäsi. Mutta minä huomasin. Yleensä niillä retkillä sinä söit enemmän kuin kukaan muu ja nyt yhtäkkiä sinä et syönytkään mitään. Kysyin ja sain vastaukseksi kylmän katseen. En sanonut mitään äidillesi, vaikka olisi pitänyt. Tunsin vain itseni niin loukatuksi, kun katsoit minua niin.
Riuduit silmissä, kuihduit pois. Lopulta näytit siltä, että tuuli olisi voinut tarttua hiuksiisi ja kiskoa sinut mennessään. Itkin kun näin sinusta, enkä onnesta. Minun teki pahaa katsoa kärsimistäsi, teki niin pahaa.
Kaikki sinussa sai minut miettimään elämää. Sen reiluutta tai epäreiluutta. Elämän merkitystä. Se ei ole olla laiha tai kaunis, minä tajusin. Merkitys on minulle mennyttä, se kuihtui ja lakastui mukanasi. Sinä olit elämäni, ymmärräthän sen.
Muistan viimeisen suudelman. Se maistui suolaiselta, ei vadelmilta, niin kuin yleensä. En osannut kuin itkeä, etkä kai sinäkään. Aavistin kai aikeesi, enkä osannut estää. En vain osannut tarttua kapeaan ranteeseesi, kiskoa sinua itseäni vasten ja pitää kiinni. En pitänyt kiinni, en pitänyt sinua turvassa sylissäni. Anna anteeksi minulle.
En sanottua saanut sitä. Älä mene, Ginny. Miksi nuo kolme sanaa olivat liian voimakkaat purkautumaan ulos suustani? Olisitko valinnut toisin, jos olisin sanonut? Olisitko enää uskonut, jos olisin sanonut rakastavani sinua? Olisiko sekään auttanut?
Kerran sinä sanoit, että elämä on vain kerran elämässä, eikä sitä sovi jättää väliin. Miksi sinä et noudattanut omia sanojasi, miksi hyppäsit loppuelämäsi ylitse pikakelauksella? Toiset sanasi, jotka muistan loppuelämäni olivat: elämän tärkein tapahtuma on vain kerran, jaatko sen kanssani? Mutta sainko minä jakaa sinun elämäsi tärkeimmän tapahtuman kanssasi.
Minun elämäni tärkein tapahtuma oli, kun ensi kertaa painot huulesi huulilleni ja hymyilit niitä vasten. Minä rakastan sinua.
Nyt seison marmorisen hautakiven äärellä, katselen siihen kaiverrettua nimeä. Ginerva Molly Weasley. Tekee kipeää katsoa sitä, mutta vielä enemmän niitä vuosilukuja, jotka on nimen alle kullalla sitaistu. 1981–1997. Kyynel vierähtää poskelleni. Vasta kuusitoistavuotias sinä olit, et edes kouluasi käynyt loppuun. Niin moni asia jäi sinulta kokematta, olit liian nuori.
Voi luoja, miten minun onkaan sinua ikävä.***
Fin
A/N: Lyhytlyhytlyhyt. Mutta minä pidän, jollakin omituisella tavalla. Ei tämän varmaan pidempi tarvitsisi ollakaan, vai? No joo, mielipiteensä kullakin, toivottavasti kerrot omasi.
// Picca lisäsi ikärajan otsikkoon