Title: Smile in the Darkness
Author: jennimur
Genre: drama kun ei tämä mikään mukaan ole
Rating: S
Summary: Tytön pyörälläajomatka illalla.
A/N: Tämä siis on lyhyehkö tunnelmakuvaus ja suunnilleen suoraan eräästä omasta illastani poimittu. Tässä on suoraan omia ajatuksiani ja tunnelmiani, harvinaisen henkilökohtainen teksti minulta. Tämä on nyt jo vähän aikaa ollut koneella, olen miettinyt viitsinkö laittaa tätä tänne vaiko en, päätin nyt sitten laittaa. Tämä on kyllä aika harvinaisen tylsä ja mitäänsanomaton, toivottavasti nyt edes joku jaksaisi lukea ja kommentoidakin.
Smile in the darkness
Hän käveli pimeän porraskäytävän lävitse ja räpelsi samalla kuulokkeidensa johdon kanssa. Se oli solmussa, ei niinkään monimutkaisessa, mutta se oli vaikea pimeässä avattavaksi. Hän avasi lukossa olevan räppykäytävän oven ja astui kylmään ilmaan. Sisällä aikaisemmin vallinut lämpö oli enää vain muisto, se oli luonut ihmeellisen harhakuvan siitä, että ulkonakin olisi lämmin. Totuus oli kuitenkin toinen. Vasta vähän aikaa sitten hänessä piilenyt lämpö haihtui nyt huuruisena hengityksenä ilmaan. Aikaisemmin turhalta vaikuttanut neuletakki sai nyt lämmittää hänen kananlihalle nousevia käsiään, se hoiti hommansa surkeasti. Tyttö avasi olkalaukkunsa tarrakiinnityksen ja hapuili hetken pienen sivutaskun vetoketjua, joka löytyi melko pian. Hänen kätensä osui yhtäaikaa kolmeen erilaiseen esineeseen, joista hän kuitenkin otti käteensä vain kaksi. Hän veti molemmat silmiensä tasolle ja avasi näppärästi tupakka-askin kannen ottaen sieltä valheellisen viattoman näköisen savukkeen, jonka hän sitten vei huulilleen. Hän tappeli aikansa sytyttimen kanssa, aina niin kauan, kunnes se suostui saumattomaan yhteistyöhön ja sylki sisältään korkean liekin, joka sytytti tupakan heti ja lämmitti sormia ohikiitävän hetken ajan. Sitten kylmyys pääsi taas pureutumaan hänen käsiinsä.
Palautettuaan tarvikkeet laukkuunsa hän keskittyi vain vasemmasta korvastaan kuuluvaan musiikkiin silloin tällöin tupakkaa imien, sen savu rauhoitti hänen vain pienesti kylmästä tärisevää kehoaan ja mieltään, joka seilaili varsinaisessa tunteiden hirmumyrskyssä. Hän yritti selvittää ajatuksiaan, mutta kiitos varsin lyhyiden hermojen, ei siitä tullut mitään. Hän antoi periksi epätietoisuudelle, eikä jaksanut enää edes yrittää selvittää asiaa sen enempää. Hän pystyi vain toivomaan, että hänen aavistuksensa ei ollut totta. Ei hän voisi joutua siihen samaan noidankehään taas. Hän tappeli tunteilleen vain näennäisesti vastaan, oikeasti totuus oli tullut jo julki sen mukavan läikähdyksen myötä, joka syntyi jossain hänen sisällään miehen sanojen myötä. Siinä se vika olikin. Kyseessä oli mies. Aikuinen mies. Enää edes tupakka ei rauhoittanut häntä.
Vielä viimeiset vedot ja hän hyvästeli savukkeen pujottamalla sen raa'asti astiaan, jonne se kuului, muiden tumppien sekaan. Hän kaivoi laukustaan hajuveden ja suihkautti sitä itseensä ja otti kurkkupastillin. Ne olivat toimenpiteitä, jotka hänen piti tehdä aina. Ja luultavasti vielä pitkän aikaakin. Hyvin pian pyörä oli avattu ja avaimet olivat tutulla paikallaan mustien housujen taskussa. Hän laittoi kätensä pyörän ohjaustangolle ja värähti sen kylmyydestä. Matkasta tulisi kaikkea muuta kuin nautittava. Siitä oivalluksesta huolimatta hän talutti pyöränsä autotielle ja lähti polkemaan kohti kotiaan.
Oli pimeä. Kello oli ylittänyt iltayhdentoista ja tyttö tiesi, että liikkeellä voisi olla kuka tahansa. Hän kiitti onneaan siitä, että oli ottanut pyörän mukaansa. Vaikka matka ei ollut pitkä, pyörällä se taittuisi varsin nopeasti, turvallisemmin kuin kävellen. Hän suunnisti kohti pientä uimarantaa ja jatkoi siitä hiekkatielle kohti tuttua pururataa, jonka käännökset hän osasi ulkoa. Se tieto ei lohduttanut häntä ollenkaan, sillä pimeässä tuttukin ympäristö vaihtui vieraaksi. Hän ajoi normaalia vauhtia, onnekseen hän huomasi lamppujen olevan päällä. Sora piti ääntä hänen pyöränsä miltei tyhjillään olevan kumin alla ja samalla rauhoitti häntä yhtälailla yhä kuuluvan musiikin kanssa. Hän ajoi edemmäs ja saapui pian metsän ympäröimälle alueelle. Hän ei voinut olla varma oliko varsinaisella pururadalla valoja, se tie, jota hän pyöräili oli vain pieni jatke.
Katulamput loivat tahattomia varjoja ja saivat tytön levottomaksi. Hän piti katseensa tiukasti edessäpäin, eikä ollut huomaavinaankaan käsiensä puristuvan ohjaustankoon tiukasti. Hän huomasi pitkän varjon, mutta ennenkuin hän käänsi katseensa, hän tajusi, että se oli hänen oma varjonsa. Pimeys sai hänen normaalisti tyynen mielensä täyteen valmiuteen. Hän jatkoi matkaansa ja pyöräili vahingossakin sammuneen katuvalon kohdalla nopeampaan. Karu totuus odotti häntä edessä. Varsinaisella pururadalla ei ollut lainkaan valoja. Hän huokaisi epätoivoisesti, mutta jatkoi matkaansa. Nyt ei olisi enää mitään järkeä kääntyä takaisin. Hänen huonoksi onnekseen matka koostui suurimmaksi osaksi siitä kyseisestä pururadasta. Hän yritti ajaa mahdollisimman suoraan ja mahdollisimman keskellä, sillä hän tiesi, että siellä oli kuoppia, hän ei vain erottanut niitä pimeässä.
Yhdessäkään puiden verhoamassa talossa ei näkynyt valoja. Se sai hänet ajamaan vielä lujempaa, vaikka se ei melkein tyhjällä kumilla järkevää ollutkaan. Hän tiesi miten helposti voisi kaatua. Pian hän tunnisti tutun kurvin, josta ei olisi enää pitkä matka valaistulle autotielle. Hän huomasi puiden siimeksessä häivähdyksen valoa ja tajusi sen olevan lähtöisin venelaitureiden oranssivivahteisista valoista. Pian tutun rannan pukukopit näkyivät tummina varjoina ja vielä muutama metri, sitten hän näkisi rannan. Veden pinnalla oli sumua, se oli omalla tavallaan kaunista. Hänen oikealla puolellaan olivat tenniskentät, autioina ja uhkaavan oloisina. Missään ei ollut ristin sieluakaan.
Hän ponnisteli ylämäen ylös ja huomasi heti kotitaloaan verhoavan sumun. Hän inhosi sitä, se oli jotenkin liian verhoavaa ja sakeaa. Hän ajoi aina vain nopeammin, neuletakki ei todellakaan pitänyt viimaa. Pian hän huomasi olevansa sumun keskellä, vielä enää yksi mutka ja siinä olisi hänen kotitalonsa, tuttuna ja turvallisena. Hänen huoneensa ikkunan ajatteleminen sai hänen mieleensä kotoisanlämpöisen vuoteen ja kirjan jota hän oli lukemassa. Mutkan jälkeen, kotitalon todellakin ollessa hänen edessään, hän tajusi sisällään piileskelleen levottomuuden, jota hän ei ollut huomannut ennen kuin se oli kadonnut. Hän nousi pyöränsä satulasta ja talutti pyörää pientä ruohikon peittämää, mutta silti jyrkkää ylämäkeä ylös. Hänen jalkansa lipesi kostealla ruohikolla, mutta hän sai kuin saikin pidettyä tasapainonsa. Hän lukitsi pyöränsä ja avasi rappukäytävän oven. Käsi liikkui refleksinomaisesti kohti valokatkaisijaa, mutta ei koskaan päässyt sinne asti, sillä päättäväisesti hän lähti kävelemään portaita ylöspäin.
Kolma porrasväliä ja hän oli siellä, kotiovellaan, vihdoinkin. Hän avasi oven ja huusi normaalin tervehdyksensä ja vasta sitten tajusi tupakan hajun, joka leijui yhä hänen ympärillään. Hän suunnisti omaan huoneeseensa ja vasta silloin hän saattoi hengähtää. Hän pelkäsi turhaan, ei pimeässä ollut mitään pelättävää. Pieni hymy nyki hänen suupieliään ja saavutti pian hänen kasvonsa. Hänen mielikuviksensa osasi olla tarpeen tullen vilkas. Hän riisui neulatakin ja istui sängylleen. Kyllä kaikki selviäisi ajan kanssa. Hän toivoi unohtavansa miehen pian, mutta kokemus oli osoittanut, että sentyyliset ihastukset olisivat pitkäaikaisia, ehkä liiankin. Siitä huolimatta hän hymyili. Kyllä kaikki järjestyisi jotenkuten.
