Title: On helpointa antaa periksi
Author: Puhhuijaa
Beta: Kivikausi betasi osan
Pairing: Ei ole. Hahmoina Severus, Sirius ja James
Rating: K-11
Genre: Angst, Deathfic
Warnings: Itsemurha
Disclaimer: Row omistaa hahmot ja paikat, minä vain lainaan niitä
Summary: Severus tiesi sisimmässään että oli aivan sama kuinka paljon hän joisi viskiä, ei se mitään muuttaisi vaikka kuinka haluaisi. Oli vain selittelyä itselleen siitä, että hetken aikaa ainakin olisi hyvä olo ja ehkä kun humala haihtuisi, asiat olisivat muuttuneet. Edelliset haavat sydämessä eivät ehtisi edes arpeutua, kun joku repisi ne jälleen auki. Severus ei vain kyennyt sulkemaan silmiään siltä, ettei hän vain jaksanut enää.
A/N: Osallistuu FF100:aan sanalla ulkopuoli sekä Genrehaasteeseen genrellä paritukseton
Severus käveli vilkkaalla Viistokujalla, puikkelehtien ihmisten välistä. Hänen oli nostanut hartiat ylös kuin suojatakseen itseään joltakin näkymättömältä, mutta silti pojan kasvot olivat kivettyneet ilmeettömyyteen. Tummat silmät oli luotu muhkuraiseen katuun, mutta välillä Severus nosti hieman kyräilevän katseen ohikulkeviin ihmisiin. Mustat hiukset valuivat kasvojen molemmin puolin peittäen osan niistä. Poika vihasi ihmisjoukkoja, mutta harhailu Viistokujalla oli paljon parempi vaihtoehto kuin kotona olo, jossa isä oli jälleen kerran ympäripäissään ja se ei tiennyt muuta kuin huutoa, ivaa ja pahimmassa tapauksessa lyöntejä. Severus oli kaikkiin niihin tottunut jo elämänsä aikana, Hän tiesi tarkalleen, mitä isä sanoisi, eikä se tuntunut enää miltään. Ei yksikään lyönti tai pilkkasana. Vielä lapsena hän oli yrittänyt miettiä, millä tavoin voisi muuttua, jotta isä välittäisi hänestä. Ajan myötä Severus oli saanut huomata, ettei sellaista tapaa ollut. Isä vihasi häntä ja niin se tulisi olemaan, eikä hän varsinaisesti edes tiennyt syytä.
Pojan huulilta karkasi vaimea huokaisu ja hän upotti kätensä mustan kaavun taskuihin, jonka rispaantunut ja aivan liian lyhyt helma paljasti yhtä kuluneet housut ja kengät, jotka puristivat jo ikävästi varpaita. Se oli silti pienimpiä murheita Severuksen elämässä. Oli isompiakin asioita, jotka hallitsivat elämää. Se sai hänen huulensa puristumaan tiukemmin yhteen ja taskuissa olevat kädet puristuivat nyrkkiin. Se oli jälleen niitä hetkiä, jolloin poika tajusi, kuinka paljon vihasi elämäänsä, itseään, vanhempiaan ja koko maailmaa. Severus potkaisi kiukkuisesti irtokiveä maassa, mutta potku osui edessä olevan miehen pohkeeseen, joka mulkaisi häntä kiukkuisesti ja paheksuvasti. Poika pyyhälsi ohi pyytämättä anteeksi, sillä potkun ei ollut tarkoituksena osua kuin kiveen. Mutta olisiko mies sitä uskonut? Severus oli jo oppinut, teki hän mitä tahansa, kaikki oli väärin ja lopputuloksena oli edelleen se, että hänestä ei pidetty. Mikäpä sitä olisi muuttanut?
Severus nosti katsettaan sen verran, että näki oppilasjoukon parveilevan erään näyteikkunan luona ihailemassa uusinta luutamallia. Poika tuhahti. Häntä ei voinut vähempää kiinnostaa moinen turhuus kuin huispaus, sillä se vei huomion tärkeämmistä asioista, kuten opiskelusta. Silti pieni ääni Severuksen päässä muistutti siitä, että hän olisi myös halunnut lentää kuten taitavat huispaajat, tuntea vauhti ja nähdä kaikki lintujen perspektiivistä. Ehkä hän olisi saanut hieman ihailuakin onnistuttuaan saamaan sieppi kiinni ja siten takaamaan tuvalleen voitto. Mutta kaiken tuon Severus oli itsepintaisesti sulkenut mielestään, sillä hän ei yksinkertaisesti hallinnut lentämistä, se oli tullut selväksi jo ensimmäisellä lentotunnilla kuusi vuotta sitten. Muisto siitä kirveli vieläkin, sillä poika muisti ivanaurun, joka oli lainehtinut oppilaiden keskuudessa, kun hän oli tipahtanut luudalta kasvoilleen sateesta mutaiseen maahan. Se oli hetki, jolloin Severus oli ensimmäistä kertaa huomannut, ettei hänen isänsä ollut ainoa julma ihminen maailmassa. Muutkin osasivat pilkata yhtä hyvin, jos ei jopa paremmin ja aina kohteena oli Severus itse.
Silti hän ei voinut sulkea pois mielestään ja sydämestään, jota tunsi, kun näki muiden nuorten nauravan ystävien kanssa. Ne olivat niitä hetkiä jolloin poika tajusi, kuinka yksinäinen itse oli. Kaikilla oli joku, jonka kanssa jakaa salaisuuksia ja nauraa, ehkä jopa myös itkeä. Hetken aikaa Severus tunsi syyllisyyden pistoksen sisällään. Olihan hänellä Lily. Mutta viime aikoina rohkelikko oli viettänyt paljon aikaa James Potterin kanssa, joka sai Severuksen vihaamaan toista poikaa aina vain enemmän. Ei riittänyt, että Potter oli maailman suurin kiusankappale, joka kehuskeli kaikella, mitä vain keksi. Nyt rohkelikkopoika oli viemässä Severukselta sen ainoan ihmisen, joka halusi olla hänen ystävänsä. Se ei ollut reilua, mutta kuten poika oli saanut huomata, ei maailma sitä ylipäänsä ollut, ei ainakaan häntä kohtaan.
Severus tunsi, kuinka painolasti harteilla alkoi käydä jälleen liian raskaaksi. Hän oli jo monta vuotta yrittänyt vain kestää sen, mutta välillä se tuntui vain liian ylivoimaiselta. Joskus poika oli leikitellyt ajatuksella, että jättäisi kaiken taakseen. Oli niin helppoa vain luovuttaa, mutta jokin sisu piti Severuksen sitkeästi elossa. Poika halusi uskoa, että jonakin päivänä aurinko paistaisi hänenkin mustaan elämäänsä, edes pienen hetken. Se tuntui kuitenkin niin kaukaiselta haaveelta, ettei Severus jaksanut enää toivoa sitä, ettei joutuisi jälleen pettymään. Oli helpompaa tuudittautua tunteeseen, ettei mikään liikuttanut tai tuntunut miltään. Viime vuosina kaikki olivat alkaneet uskoa siihen, sillä Severus harvoin jaksoi enää välittää siitä, mitä tapahtui. Tai niin hän muille näytti. Sisällään poika tunsi kipua, joka oli pahempaa kuin fyysinen. Hänen sydämestään murentui aina pieni palanen pois, kun Severus kuuli pilkkaa. Ei poika ollut tunteeton, vaikka antoi kaikkien niin kuvitella, mutta esittämällä sellaista muut eivät saaneet etulyöntiasemaa, he eivät voineet käyttää heikkouksia hyväkseen.
Severus pysähtyi ja katsoi synkeää kujaa, joka johti Iskunkiertokujalle. Ei se ollut outo paikka pojalle, joka oli käynyt siellä useastikin, yleensä kyllä nuoren Lucius Malfoyn kanssa, joka halusi näyttää, että oli paikka, jossa hän itsekin voisi olla jotakin. Kieltämättä Iskunkiertokuja oli ollut paikka, jossa Severus oli viihtynyt. Sen hämyisissä kapakoissa kukaan ei kysellyt, kuka kukin oli, eikä oikeastaan millään muulla kuin kunnianhimolla ollut väliä. Sitä häneltä oli löytynyt, mutta hiljalleen se oli hävinnyt, kun poika oli huomannut, ettei elämällä näyttänyt olevan paljoakaan tarjottavaa hänelle. Ehkä se oli osaksi asia, joka oli saanut Severuksen hakeutumaan tiiviimmin muutamien oppilaiden seuraan, joiden maine ei ollut parhaimmasta päästä. Kaikille heille Iskunkiertokuja oli käynyt tutuksi tavalla tai toisella.
Poika tunsi, kuinka jokin kova osui hänen takaraivoonsa saaden hänet älähtämään kivusta. Nopeasti Severus kääntyi ympäri ja huomasi kaksikon, joka oli kaiken pahan alku ja juuri. James Potter ja Sirius Musta seisoivat muutaman metrin päässä hänestä ivahymyt kasvoillaan. Hiljalleen he lähentyivät Severusta, joka perääntyi muutaman askeleen taaksepäin, ottaen täyden välinpitämättömyyden naamion kasvoilleen.
- Kas, Ruikulikin on päättänyt tulla ihmisten ilmoille, Sirius sanoi nauraen. – Mitä kyllä ihmettelen, sillä eihän sinua kukaan joka tapauksessakaan kaipaisi.
- Entä jos hän on tullut vain hakemaan sääliä ja kerjäämään rahaa, jotta saisi uusia vaatteita? James heitti vilkaisten ystäväänsä. – Katso nyt hänen vaatteitaan. Ei taida isi ja äiti antaa rahaa mihinkään. Eikä se ihme ole, kyllä minäkin niin tekisin, jos lapseni olisi kuin Ruikuli.
Severus tuijotti kaksio kylmästi, mutta hän tiesi, ettei välttämättä pystyisi pitämään tarpeeksi hyvin ajatuksiaan tai tunteitaan piilossa. Paha olo velloi sisällä etsien ulospääsyä jollakin tapaa. Jokainen sana oli kuin myrkkyä, joka veren mukana liikkui pojan suonissa, saaden hänet tuntemaan itsensä niin turraksi, ettei hän vain tiennyt, mitä tehdä, vaikka tilanne oli jo useasti koettu. Ja aina se tuntui yhtä pahalta.
- Hän on näköjään menettänyt puhekykynsäkin, James pilkkasi katsoen Severusta, joka seisoi hievahtamatta aloillaan. – Tuskin siinäkään kukaan mitään menettää.
Severus sai itsensä viimein toimimaan ja hän kääntyi ympäri pilkkanaurun kantautuessa korviin.
- Vai aikoo Ruikuli paeta paikalta. Ilmeisesti olet menossa kaltaistesi kummajaisten luokse. Sieltä ehkä saat myötätuntoa, vaikka vähän epäilen.
- Painukaa helvettiin, luihuinen sähähti kääntäen päätään hieman ja lähtien sitten harppojaan Iskunkiertokujan suuntaan.
- Myöhemmin kuin sinä!
Severus kulki eteenpäin katse luotuna maahan ja kyynelten polttaessa silmissä, mutta hän ei antanut itselleen lupaa itkeä. Poika oli päättänyt jo vuosia aikaisemmin, ettei itkisi, sillä se oli viimeisen heikkouden merkki. Eikä hän halunnut olla sitä. Viimeiseen asti Severus pysyisi vahvana. Hartiat nousivat entistä ylemmäksi, kun hän kulki Iskunkiertokujan kapeilla ja likaisilla kujilla etsien yhtä paikkaa, josta saisi helpotusta kipuun, joka jäyti tuskaisesti pojan sisintä. Severus tiesi, ettei se antaisi kuin hetken helpotusta, mutta sekin oli tyhjää parempi. Jos oli edes yksi pieni tapa päästä pois todellisuudesta, joka sattui aivan liikaa, oli hän valmis tarttumaan siihen.
Severus pysähtyi ränsistyneen talon eteen ja katsoi hetken aikaa sen puista ovea, jonka tummuneessa pinnassa pystyi näkemään jälkiä erilaisista tappeluista. Hän yritti karistaa kasvoiltaan kiihtyneen ilmeen sulkien ne ilmeettömyyteen ennen kuin astui sisään kuppilaan, jossa oli vain muutamia laitapuolen kulkijoita, joiksi Iskunkiertokujalla oleskelevia kutsuttiin. Poika suuntasi tiskille, jossa tuttu baarimikko nyökkäsi tervehdyksen tietäen, ettei Severus luultavasti sanoisi mitään. Mutta eipä se ollut oleellista kenenkään elämän kannalta. Tuttuun tapaan poika tilasi tuliviskin ja suuntasi perämäiseen pöytään, jossa sai istua rauhassa, kaukana muiden katseista. Hän katsoi lasiaan hetken aikaa surun viivähtäessä tummissa silmissä ennen kuin kulautti puolet väkevästä juomasta kurkustaan alas pienen irvistyksen noustessa kasvoille.
Takaraivossa jyskytti vielä kiven aiheuttama kipu, joka voimistui hiljalleen tympeäksi päänsäryksi. Se suorastaan yllytti Severusta kumoamaan loputkin viskistä ja hakemaan lisää, sillä alkoholi auttoi loistavasti myös fyysiseen kipuun.
Tuijottaessaan lasiaan hän mietti elämäänsä ja mitä oli saanut aikaiseksi. Tietyllä tapaa Musta ja Potter olivat olleet oikeassa. Vanhemmiltaan poika ei saanut rahaa kuin aivan pakollisiin jo ihan senkin takia, ettei heillä yksinkertaisesti ollut rahaa. Severus oli jo pienestä pitäen huomannut sen, ettei todellakaan tulisi saamaan mitään sellaista mitä halusi. Ei se varsinaisesti ollut poikaa koskaan haitannut, vaikka olikin kateellisena katsonut, kuinka naapuruston lapset kehuskelivat uusilla leluillaan. Kun Severus oli mennyt kouluun, oli selvinnyt, että hän oli poikkeuksellisen lahjakas liemissä ja kun hän oli päätynyt siihen seuraan missä nykyään liikkui, oli niitä taitoja osattu arvostaa. Ei ollut sellaista lientä, mitä poika ei olisi osannut tehdä ja niin tuskallista kuin Severuksen olikin itselleen asia myöntää, oli se syy, miksi hänet otettiin joukkoon. Poika oli arvokas muille vain, koska osasi tehdä sellaisia liemiä, joita ei olisi muutoin saanut, ei ainakaan kovin halvalla. Severus tunsi myrkyt ja vastamyrkyt, joita muut tarvitsivat puuhissaan ja kuka olisikaan ollut parhain niitä valmistamaan kuin poika itse. Severus sai huomata, että palaaminen takaisin maan pinnalle sattui. Ei ollut helppoa huomata, ettei kukaan olisi vaivautunut edes puhumaan hänelle muussa tapauksessa. Hänestä haluttiin vain hyöty, ei mitään muuta. Kukaan ei siltikään sietänyt poikaa sen enempää kuin oli pakko.
Se ainoa asia, joka oli saanut hetkeksi Severuksen tuntemaan itsensä joksikin, tuntui sekin taakalta. Teki hän mitä tahansa, kukaan ei pitänyt hänestä, eikä tulisi pitämään, vaikka poika olisikin yrittänyt muuttua. Mutta vuosien varrella syvään juurtunut ajattelutapa ja olemus eivät antaneet periksi, kun Severus tiesi ettei lopputuloksena olisi muuta kuin yhä suurempaa tuskaa. Hän oli jo ensimmäisinä kouluvuosinaan yrittänyt, tuloksetta. Se sai jälleen pojan miettimään, mitä järkeä oli edes yrittää. Jokainen päivä oli aina samanlainen, vain pilkkasanat muuttuivat. Se sai jälleen kyyneleet pyrkimään tummiin silmiin, jotka itsepintaisesti tuijottivat nyt jo tyhjää lasia. Severus tiesi sisimmässään että oli aivan sama kuinka paljon hän joisi viskiä, ei se mitään muuttaisi vaikka kuinka haluaisi. Oli vain selittelyä itselleen siitä, että hetken aikaa ainakin olisi hyvä olo ja ehkä kun humala haihtuisi, asiat olisivat muuttuneet. Edelliset haavat sydämessä eivät ehtisi edes arpeutua, kun joku repisi ne jälleen auki. Severus ei vain kyennyt sulkemaan silmiään siltä, ettei hän vain jaksanut enää.
Hän melkein paiskasi lasin pöytään ja nousi ylös tuolista nopeasti jolloin se lensi kumoon kolinan saattelemana. Harppoessaan ovelle poika tunsi itsessään paheksuvat katseet, mutta ne eivät olisi voineet vähempää liikuttaa. Severus halusi vain pois, ihan minne vain, kun ahdistus alkoi jälleen painaa sydäntä liikaa. Se tuntui puristavan niin lujaa, että hän ei kuvitellut pystyvänsä hengittämään kunnolla. Poika ei vain kestänyt enempää. Severus halusi pois kaikesta siitä, jonka keskellä joutui elämään. Hän oli tunkenut itsensä aivan liian syvälle pimeää, jotta se olisi ollut enää mahdollista muuta kuin yhdellä tavalla, joka alkoi tuntua hetki hetkeltä paremmalta. Poika ei vain jaksanut olla se, jota käytettiin tavalla tai toisella hyväksi. Hän ei halunnut olla se, joka oli aina pilkan kohteena. Hän ei vain kestänyt sitä kipua, joka jäyti koko ajan, vaikka kuinka olisi yrittänyt työntää sen sivuun. Ehkä kerran elämässä Severuksen oli parasta antaa suosiolla periksi ja antaa mennä. Mitä hyötyä jatkaa, kun sillä ei kuitenkaan saavuttanut mitään.
* * * *
James ja Sirius puikkelehtivat ihmisten joukossa kulutellen aikaa, sillä totisesti kesäloma alkoi käydä jo tylsäksi. Ei ollut ketään, kenen kustannuksella olisi voinut hieman pilailla ja tehdä kepposia. Tosin Severuksen kohtaaminen oli onnenpotku muuten niin tylsässä päivässä.
- Kuutamo, James aloitti luoden virnistyksen Siriukselle. – Mitäs tuumisit, jos etsisimme Ruikulin käsiimme ja hieman jututtaisimme häntä? Meillä taisi jäädä juttu kesken.
- Loistava idea, Sarvihaara, Sirius vastasi ottaen kasvoilleen yhtä leveän virnistyksen kuin ystävällään. – Mutta onkohan kuitenkaan hyvä idea mennä Iskunkiertokujalle? Tiedät hyvin millaista siellä on.
- Älä nyt, James tokaisi heilauttaen huolettomasti kättään. – Emme me mitään arkajalkoja ole. Sitä paitsi, onhan meillä sauvat.
- Olet oikeassa, Sirius myöntyi. – Noh, mennään sitten. Saadaan vähän jännitystä elämään.
Kaksikko suuntasi pois Viistokujan hälystä kohti Iskunkiertokujan varjoja. Kumpikaan pojista ei ollut aikaisemmin sillä kujalla, joten molemmat katselivat uteliaina ja jopa hivenen jännittyneesti ympärilleen. James tiesi, että hänen vanhempansa vähintäänkin tappaisivat heidät, jos saisivat tietää, missä pojat olivat. James ei kuitenkaan jaksanut miettiä asiaa kauempaa, sillä ajatus Severuksen kiusaamisesta voitti moisen uhkakuvan. Aina he jonkin selityksen keksisivät jos jäisivät kiinni. Hän katsoi ympärilleen yhtä mielenkiinnolla kuin Siriuskin, vaikka kummankin nenä nyrpistyi hivenen aina välillä. Iskunkiertokuja vaikutti Viistokujaan verrattuna kaatopaikalta, sillä siellä täällä oli isoja roskakasoja, joissa rapistelivat rotat ja pörräsivät kärpäset. Pienissä syvennyksissä saattoi maata sammuneita noitia ja velhoja risaiset vaatteet päällä. Iskunkiertokuja oli juuri sellainen, miksi James ja Sirius olivatkin sen kuvitelleet.
Pojat kävelivät rauhallisesti pieniä kujia pitkin oikeastaan tietämättä mihin mennä. He loivat välillä toisilleen kysyvän katseen, mutta eivät sanoneet sanaakaan, jotta eivät olisi sen kummemmin herättäneet huomiota. Sirius ja James tiesivät, että siinä tapauksessa he olisivat pahassa pulassa, sillä Iskunkiertokuja oli täynnä pahamaineisia rikollisia, joiden omassatunnossa ei parin koulupojan murha painaisi. Mutta se juuri teki heidän tempauksestaan jännittävän.
- James, Sirius lopulta sanoi pyyhkien otsaansa hiestä, sillä kaduilla oli tunkkainen ja kuuma ilma. – Miten ihmeessä löydämme Ruikulin? Aiommeko harhailla täällä lopun päivää?
- En minä tiedä, James sanoi olkiaan kohautellen ja katsoen ympärilleen varmistaakseen, näkyikö luihuista missään. – Eipä meillä silti tähdellisempääkään tekemistä ole, joten mikäs täällä kierrellessä.
Sirius oli juuri vastaamassa toiselle, kun James yhtäkkiä huudahti innoissaan ja osoitti sormellaan varjoista kujaa, jossa tumma kaapu heilahti.
- Näitkö? Se oli ihan varmasti Ruikuli. Siitä ei voinut erehtyä.
Kummatkin pyyhälsivät nopeaan kävelyyn, sillä he eivät halunneet kadottaa Severusta nyt kun olivat nähneet hänet. Tosiaankaan he eivät halunneet menettää loistavaa tilaisuutta pitää hauskaa.
Sirius ja James kääntyivät eräälle pikkukujalle, jossa Severus seisoi muutaman metrin päässä heistä taikasauva kohotettuna. Kummatkin nappasivat omat sauvansa käteen, sillä he olivat varmoja, että luihuinen yrittäisi kirota heidät. Se ei olisi ensimmäinen kerta ja tuskin jäisi viimeiseksi.
- Löysimmepäs sinut, Sirius virkkoi. – Meiltä taisi jäädä juttu kesken aikaisemmin.
Poikien kasvoille nousivat kuitenkin epäuskoisen järkyttyneet ilmeet, kun he huomasivat, kuinka Severus osoitti itseään taikasauvalla. Tumman poika katsoi heitä vahingoniloisesti hymyillen.
- Helvetissä tavataan.
- Älä! James huudahti hädissään, sillä hän tajusi, mitä toinen aikoi.
Mutta liian myöhään, sillä vihreä valo ehti välähtää ja Severuksen eloton ruumis vajosi maahan taikasauvan lennähtäessä kauemmaksi. Pojat katsoivat lamaantuneina ruumista tajuamatta kunnolla, mitä oli tapahtunut. Ensimmäisenä toimintakykynsä sai takaisin Sirius, joka nopeasti harppoi Severuksen luokse varmistaakseen, oliko poika elossa. Hän kokeili pulssia ja nosti sitten katseensa Jamesiin, joka toiveikkaasti katsoi ystäväänsä. Sirius kuitenkin pudisti päätään surullisena, joka sai kummankin silmät tummenemaan silkasta järkytyksestä.
Sirius katsoi Severusta, jonka kasvoilla oli vielä nähtävissä pieni vahingoniloinen hymy. Tummat silmät katsoivat tyhjyyteen näkemättä mitään enää koskaan. Kummatkin alkoivat hiljalleen tajuta, että heillä oli ollut osuutta luihuispojan tekoon. He olivat kuusi vuotta kiusanneet Severusta eikä siitä selvinnyt vain olankohautuksella Ei enää. Sirius nosti katseensa Jamesiin, joka vain tuijotti ruumista yhtä shokissa kuin ystävänsä.
- Mitä me olemme tehneet?
// Ancka muokkasi ikärajan otsikkoon.
