// Alaotsikko: one-shot, pienimuotoinen fluffy & angst
Nimi: Kesä sinun kanssasi
Kirjoittaja: Phodos
Beta: isot kiitokset sulle betaamisesta, sateenvarjo !
Ikäraja: edit // nyt kun ajattelen tarkemmin, laitoin ikärajaksi PG-13 (K-11), joka oli siis ennen sallittu. kertokaa toki oma mielipiteenne.
-----
Muistatko, kun ensimmäiset syksyn lehdet tipahtelivat tuulen mukana
maahan?
Muistatko, kuinka se oli mielestäsi masentavaa? Kuinka kesä kuolee, maa täyttyy pian loskasta, kuinka kaikki vihreys peittyy sen alle. Tilalle tulee uusia sävyjä, ruskeita, oransseja, keltaisia. Kerroit minulle, kuinka jäit aina ikävöimään kasvojasi leyhyttävää kevyttä kesätuulta, kuinka ikävöit aurinkoa, joka nipisteli lämmöllään sinua hennosti kasvoista.
Rakastit kesää, ja kesän tuoksua. Rakastit aurinkoa, ja lämpimiä kesäöitä, jolloin menimme rannalle kävelemään käsikkäin vesirajaa pitkin.
Muistatko, kuinka vesi liplatti vasten rantakalliota hiljaisena, ja kuinka huulemme kohtasivat toisensa pehmeinä, rakastavina.
Minäkin rakastin sitä kesää. Kesää sinun kanssasi.
Muistan, kuinka vaaleat hiuksesi kiilsivät auringossa, kuinka ne muodostivat ikään kuin kuvioita ilmaan kesätuulen heiluttaessa niitä lumoavasti. Muistan, kuinka silmäsi säihkyivät kilpaa auringon kanssa, kuinka veden kimmellys näytti niiden loiston vierellä laimealta. Muistan miltä huulesi tuntuivat omiani vasten, mille ne maistuivat. Kesälle. Kukkaiselle ja raikkaalle. Juuri sinulle. Muistan, kuinka sanoin sinulle sinä kauniina, valoisana kesäyönä ensimmäistä kertaa “Minä rakastan sinua, nyt ja aina.” Kuinka se tuntuikaan hyvälle sanoa se vihdoin ääneen.
Sitten tuli talvi. Se raastava, musertava talvi.
Routa jätti alleen viimeisenkin valonrippeen, viimeisenkin syksyn punaisen lehden. Enää oli jäljellä vain pimeys. Joka paikassa oli vain valkoista. Valkoista ja mustaa.
Muistan kuinka kasvosi vääristyivät, kun eräänä aamuna heräsit ja huomasit, että maa oli valkoisenaan lunta. Rakastamasi aurinko kumminkin paistoi.
Aivan väärässä paikassa, liian kylmänä. Mutta paistoi kuitenkin. Lumi kimmelsi timantin lailla sen säteiden hyväilyssä.
Muistan, kuinka supatin korvaasi, että minä voin olla oma lämmin ja säihkyvä aurinkosi. Kiedoin sinut syliini ja lämmitin sinua. Kerroin kuinka pidänkään sinusta, punaisista poskistasi, säihkyvistä silmistäsi, pehmeistä vaaleista suortuvistasi. Rakastin huuliasi, kun ne tanssivat omien huulieni kanssa sopusoinnussa.
Se oli viimeinen kerta, kun sain rutistaa sinut tiukasti omaan syliini, kun sain suudella huuliasi.
Kävelin sinua vastaan. Meidän oli määrä mennä “meidän puistoomme”, Aurinkopuistoon. Niin me sen nimesimme, silloin kesällä.
Erotin sinut pitkän matkan päästä. Vilkutin sinulle niin kauan että huomasit minut. Molempien huulet kaartuivat hymyyn.
Lähdit juoksemaan minua kohti. Kiihdytit koko ajan tahtiasi.
Lopulta meillä oli enää suojatie välissämme. Se hirveä suojatie.
Vilkutit minulle uudestaan, ja hymysi kohosi korviisi asti.
Astuit askeleen eteenpäin suojatielle ja -
Välähdys. Kirkaisu. Se kuului sinun suustasi. Sekunti tuntui pidentyvän tunniksi. Maa alkoi pyöriä allani. Suljin silmäni ja aukaisin ne taas uudelleen.
Juoksin luoksesi, lyijynraskain askelin. Makasit maassa levollisen näköisenä, edelleen se sama hymy huulillasi, jota hymyilit minulle äsken. Silmäsi olivat auki. Ne olivat kovat ja kylmät. Taustalla kuului autoa ajaneen miehen hysteerinen ääni. En kuunnellut häntä. Silmistäsi puuttui se tuttu hehku, se ilo ja lämpö. Kuumat kyyneleet alkoivat silmistäni kauniille kasvoillesi.
Minä toivoin, toivoin niin paljon, että nousisit ylös ja hymyilisit ilkikurisesti pyyhkiessäsi kyyneleitä poskiltani. Niin ei käynyt. Makasit maassa elottomana.
Puristin kättäsi omassani. Se oli vielä lämmin! Ehkä oli vielä toivoa!
Tunsin sydämeni pamppailevan hysteerisenä rinnassani. Niin, sydän.
Painoin pääni rinnallesi, ja saman tien uudet kyyneleet purkautuivat silmistäni. En kuullut sen sykettä, sen pampatusta. Se oli hiljaa, hiljempaa kuin kaikki ympärilläni. Se mieskin oli lopulta hiljaa. Joka paikka oli vain täynnä hiljaisuutta.
Minä murruin. Nostin sinut syliini ja nyyhkytin onnettomana sinä sylissäni. Painoin kasvoni hiuksiisi, imin itseeni niiden rauhoittavaa, tuttua tuoksua. Sivelin tärisevin käsin huuliasi ja kasvojasi. Mies taputti minua olalle ja sanoi soittavansa ambulanssin. Minua ei kiinnostanut. Oli vain minä ja tyhjyys. Ei mitään muuta. Huomasin, että kadulla oli edelleen sinun mp3-soittimesi.
Siinä soi edelleen meidän laulumme.
Ambulanssi. Kirkkaita valoja. Kyseleviä ihmisiä. Sinä, kalpeana ja kylmänä.
Toivoin niin, että se olisikin vaan pahaa unta. Kohta sinä nipistäisit minua poskesta ja sanoisit, että on lauantai. Hymyilisit aurinkoista hymyäsi. Niin ei tapahtunut.
Toivon edelleen, että jonain päivänä heräisin tästä horroksesta.
Toivon, että pääsisin luoksesi.
Ehkä näemme pian.
Rakastan sinua.
-----
kommentit olisi todella kivoja tottakai. rakentava palautekkin on tietysti aina vaan plussaa :-----------)
stoorissa on paljon toistoa, mutta se kyllä kuuluukin asiaan.
toivottavasti piditte!
// Ancka muokkasi ikärajan otsikkoon.